_The Priory_, perjantai-aamuna.
Voi, rakkaat tätöset, älkää säikähtäkö, mutta Glorylla on ollut
hirmuisen suuri menestys! Ei mitään hyvin hirmuista sentään.
Maanantai-iltana hän vain lauleli, lausui ja hiukan näyttelikin
jotakuinkin suurelle seurueelle, ja seuraus oli, että koko maailma
-- Lontoon maailma -- nyt puhuu hänestä eikä kukaan enää välitä
muusta maailmasta. Joka postissa tulee minulle kukkia ynnä nauhoja
ja nimikortteja tahi kuvallisia viikkolehtiä, joissa on minun kuvani
ja lyhyt elämäkerta. On vallan ihmeellistä, kuinka paljon ihminen
saa tietää itsestään, jos vain lukee sanomalehtiä. Minun huoneeni
on tällä hetkellä kuin kukkakauppiaan akkuna kello yhdeksän aikaan
lauantai-aamuna, ja minulla on syytä epäillä, että isäntäni ja
opettajani Karl Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen y.m.,
näyttelee kukka-aarteitani ihaileville naapureille minun poissa
ollessani. Tuon kunnon vanhan virtaheposen ääni on maanantaista saakka
aamusta iltaan kajahdellut pitkin taloa ja paitsi sitä, että hän yöt
ja päivät laulaa toitottaa Puolastaan tämän rakennuksen kaikenmoisissa
maanalaisissa käytävissä, on hän ruvennut palvelemaan minua kuin
neekeripassari, tilaten kaikenlaisia soppia ja hyytelöitä minulle aivan
kuin äkkiä olisin tullut parantumattomaksi sairaaksi. Tietysti minä
olen terveruumiinen nainen nyt kuten ennenkin, mutta minun hermoni
ovat olleet piinapenkillä koko viikon ja minussa on aivan sama tunne
kuin ennen Peelissä paitaressuna ollessani, kun kiipesin vanhan kirkon
torniin ja rupesin nyhtämään kellon nuoraa, muistattehan? Huh, huh,
hirveätä! Voi minun kamalaa pelkoani, kun tuo iso kello kajahti ja
vanhat lahonneet seinät vapisivat! Mutta kun kerran olin alkanut, en
olisi kuolemakseni voinut lopettaa, vaan nyhdin nyhtämistäni nuoraa
ja vapisin ja tutisin kunnes -- muistatteko? -- kaikki väki töytäsi
yhdessä mylläkässä sinne vakuutettuna siitä, että kaupunki oli
ilmitulessa. Ja sitten, katso, soittaja olikin vain minä pienoinen,
väristen kuin haavanlehti ja itkeä pillittäen kuin surkea raukka! Minä
muistan, kuinka minua toruttiin ja pehmitettiin ja heitettiin pimeyteen
(s.o. roskakellariin) tuon ensimmäisen maineen leimahduksen tähden, ja
nyt teidän ehkä tekisi mieli käyttää samaa rangaistustapaa taas...
Anna-täti, minä kudon mitä suloisinta pikku huivia teille, -- sinisen
ja valkoisen kirjavaa, joka soveltuu teidän hipiäänne -- koska minä
olen työssä illalla vain ja muutoin koko päivän olen oma herrani.
Eikö se nyt ole suloista, vai mitä? Mutta minä pelkään, että se ei
ole teidän mielestänne suloista, sillä te katsotte minun lävitseni
niinkuin siivilän lävitse, ja minun täytyy kertoa teille jotain, jota
olen salannut liian kauan, ja kun minä vain ajattelen sitä, muutun heti
vanhaksi ja ryppyiseksi kuin jouluomena. Siis rakkaat tätöset, teidän
täytyy olla suorastaan enkeleitä ja kertoa kaikki isoisälle.
Muistattehan, Rakel-täti, että pyysin teitä tekemään jotain puolestani
kello yhdeksän illalla kuningattaren syntymäpäivänä. Ja muistattehan,
että herra Draken oli tapana ajatella suuria asioita Glorysta ja
ennustaa hänelle ihmeellistä tulevaisuutta. Ettehän myöskään ole
unohtaneet, että herra Drakella oli ystävä, jonka nimi oli lordi Robert
Ure tai lordi Bob, kuten häntä tavallisesti sanotaan. No niin, herra
Draken neuvosta ja lordi Bobin vaikutuksen ja puuhien avulla j.n.e.
minä olen vieläkin vaihtanut olomuotoa -- tämä on viimeinen, ihka
viimeinen kerta -- ollessani näin vaeltavaisena juutalaisena, ja nyt
minä en ole enää kutsutilaisuuksien huvittaja, vaan varietee-tait --
* * * * *
Glory oli kirjoittanut siihen saakka, mutta sitten hän äkkiä pudotti
kynänsä, nousi pöydän äärestä ja pyyhki silmiään.
"Lapsoseni, sinä et voi kertoa heille sitä, se on mahdotonta. He eivät
ikinä anna sitä anteeksi!"
Silloin seisahtuivat vaunut talon eteen, puutarhakelloa soitettiin,
ja palvelustyttö toi Glorylle naisen nimikortin. Siihen oli painettu
monien kukkien ja kiehkuroiden keskelle "Neiti Polly Love."
"Käske hänet sisään", sanoi Glory. Sitten tuli Polly kahisten ylös
portaita, yllään hopeanharmaa silkkipuku sekä kirjava hattu ja
kainalossa rakkikoira. Hän näytti vanhentuneelta ja rumentuneelta.
Poskien puna- ja valkoväri oli puuterin peitossa ja silmäkulmat olivat
mustiksi maalatut. Hänessä saattoi huomata saman turmeltuneen ilmeen
kuin ennenkin, ja maljakon särkymä tuli nyt selvästi näkyviin. Glory
oli käynyt Pollyn luona yhden ainoan kerran sen jälkeen, kun he olivat
eronneet sairashuoneesta, mutta siitä huolimatta Polly suuteli häntä
innokkaasti. Sitten hän istuutui ja rupesi itkemään.
"Sinä et ehkä usko sitä, mutta se on totta, että minä olen onnettomin
tyttö koko Lontoossa. Etkö sinä ole kuullut siitä? Minä luulin kaikkien
jo tietävän sen. Robert aikoo mennä naimisiin. Niin, se on aivan totta,
huomis-aamuna hän viettää häitään sen amerikkalaisen perijättären
kanssa, enkä minä aavistanut mitään ennenkuin maanantai-iltana, siis
samana päivänä, jolloin tuo aamiaispäivällinen oli sinun kunniaksesi.
Minä kyllä arvasin, että jotain pahaa tapahtuisi, sillä pukeutuessani
päivällisille särjin peilini. Robert saattoi minut kotiin ja rupesi
soittamaan pianoa, mistä minä heti huomasin, että hänellä oli jotain
sanomista. 'Tiedätkö tyttöseni, että minä aion mennä naimisiin ensi
lauantaina?' Minä ihmettelen, etten luhistunut siihen paikkaan.
Kumma kyllä pysyin pystyssä, ja hän jatkoi soittoaan. Mutta sitten
en jaksanut enää kestää sitä, minä purskahdin itkuun ja juoksin
huoneeseeni. Minuutin perästä hän tuli sisään, mutta hän ei koettanut
nostaa minua ylös, kuten aina ennen. Hän puhui vain minun takanani,
pyysi minua tyyntymään ja kertoi, miten hän aikoi pitää huolta minusta
j.n.e. Hän sanoi, että pieni kyyneltyminen puki minua, mutta paljosta
itkusta ei ollut mitään hyötyä -- ja sitten hän meni."
Hän rupesi taas itkemään, ja koira hänen sylissään alkoi ulvoa.
"Oi Jumala, minä en ymmärrä, miksi olen ansainnut niin suuren
onnettomuuden. Minä en ole ollut kevytmielinen ollenkaan, en ole
milloinkaan käynyt yöllä klubeissa enkä Sallyn enkä Katen luona,
kuten monet muut tytöt, eikä hän voi väittää, että milloinkaan olen
välittänyt kenestäkään muusta. Kun minä rakastan miestä, niin hän on
viimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla, ja nyt, hän jättää
minut yksin... Minä en jaksa elää enää!"
Glory koetti lohduttaa murtunutta tyttöraukkaa. Hänen velvollisuutensa
oli elää. Olihan hänellä lapsi -- eikö hän ollut koskaan nähnyt sitä
sen perästä kun rouva Jupe sen otti? Se oli varmaan suloinen pikku
lemmikki jo, joka ryömi ja puhelikin hiukan. Pollyn pitäisi ottaa lapsi
luokseen, siitä olisi niin paljon seuraa.
Polly suuteli rakkia, jotta se lakkaisi ulvomasta, ja sanoi: "Minä
en välitä seurasta. Elämä ei ole minusta enää samaa kuin ennen. Hän
luulee, että menemällä naimisiin tuon naisen kanssa... Missä suhteessa
hän on minua parempi, sen tahtoisin tietää? Hän ottaa Robertin hänen
ylhäisen sukunsa tähden, ja Robert ottaa hänet hänen rahojensa tähden.
Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät.
Sinä et menisi, niinkö? On vaikeata peittää tunteitaan -- se olisi
aivan oikein heille -- jospa -- jospa minä sen tekisin."
Polly oli noussut katse hurjana ja puristi taas rakkia niin kovaa, että
se rupesi uudestaan ulvomaan.
"Tekisit? Mitä sitten?" kysyi Glory.
"En mitään... se on --"
"Älä uneksikaan kirkkoon menemistä. Poliisi --"
"Oh, en minä pelkää poliisia", sanoi Polly nytkäyttäen päätään.
"Mitä sitten?"
"No, ei puhuta siitä sen enempää", sanoi Polly.
Mennessään alas portaita Polly soimasi itseään siitä, ettei hän
edeltäkäsin ollut ymmärtänyt, miten kaikki päättyisi. Mutta
meidänkaltaiset tytöt eivät sitä koskaan ymmärrä, eikö niin, Glory?
Glory punastui ohimoihin saakka, mutta ei sanonut vastaan. Ovella
Polly pyyhki silmänsä, veti alas harsonsa ja sanoi: "Minusta tuntuu
pahalta puhua näin suoraan, hyvä Glory, mutta minun täytyy sanoa, että
tuo herra Drake on syynä kaikkeen, ja sinunkin pitäisi ymmärtää, että
hän itse voi menetellä juuri samoin ja vielä pahemminkin. Sinä olet
kuuluisa nainen nyt kaikkien suussa, joten sinun ei tarvitse siitä
välittää. Mutta --"
Gloryn kasvot olivat hehkuvan punaiset ja huulesta vuoti verta. Hän
suuteli kumminkin tuota typerää olentoraukkaa, joka oli niin surkeassa
tilassa ja joka ei voinut ymmärtää häntä, siksi että hän eli aivan
toisessa maailmassa. Mutta tullessaan takaisin lopettamaan kirjettään
Glory ajatteli: "Mahdotonta! Jos tuo tyttö, joka elää niin erilaisessa
ilmapiirissä, ajattelee, että..." Sitten hän istui pöydän ääreen ja
pakotti itsensä kirjoittamaan kaikki.
Kun hän vihdoin oli päässyt vaikean tunnustuksensa päähän, jatkoi hän:
"En tiedä, mitä hän siitä ajattelisi, mutta tiedättekö, että luulin
nähneeni hänen kasvonsa viime keskiviikko-iltana, Oli pilkkosen pimeä
ja minä istuin vaunuissa ajaakseni kotiin näyttämön ovelta. Voi, kuinka
muuttuneelta hän näytti! Niin muuttuneelta! Se oli kai unennäköä vain,
ja minusta tuntui kuin hänen henkensä olisi kulkenut ohitseni."
Samassa hän kuuli kiisteleviä ääniä alakerrasta. Ensin kuului miehen
ääni ja sitten kaksi mies-ääntä, joista toinen oli Koenigin, toinen
tuntui hyvin tutulta! Glory nousi pöytänsä äärestä ja kulki varpaillaan
huoneensa ovelle, tuskin tietäen miksi. Koenig kuului sanovan: "Ei, se
neiti ei täällä asu." Siihen vastasi syvä, vahva rintaääni: "Herra
Koenig, te kai muistatte minut?" Ja Gloryn sydän pamppaili kuuluvasti.
"E-ei, en. Oletteko... Ah, niin, se on totta... Mutta neiti --"
"Herra Koenig", huusi Glory kumartuen porraskaiteitten yli, "pyytäkää
herraa astumaan sisään --"
Hän tuskin tiesi, mitä sitten tapahtui. Hän kuuli, kuinka Koenig
hämillään mutisi jotain anteeksipyyntöjä, ja itse hän meni huoneeseensa
vilkaisten kerran peiliin ja asetellen tukkaansa hiukan. Sitten kuului
askeleita portailta, sitten porraskäänteestä, sitten kynnykseltä.
Hän astui muutaman askeleen poispäin ovelta nähdäkseen Johnin tämän
astuessa sisään. John koputti. Gloryn sydän tykytti niin hurjasti, että
hänen piti puristaa sitä kädellään.
"Kuka siellä?"
"Minä."
"Kuka on minä?"
Sitten hän näki Johnin tulevan, ja nyt auringon valokin näytti huojuvan
niinkuin varjot kiikkuvalla laivalla. John oli kalpeampi ja laihempi
kuin ennen, hänen suuret silmänsä näyttivät väsyneiltä, vaikka ne
hymyilivät, hänen kätensä tuntui luisevalta, vaikka kyllä varmalta, ja
hänen tukkansa oli hyvin lyhyeksi leikattu.
Glory katsoi häneen hetkisen puhumatta ja sydän niin täynnä, että se
tuntui melkein tukahduttavalta.
"Tekö siinä! Minä en tietänyt, että te... Minä juuri ajattelin..."
Glory tuskin tiesi, mitä hän sanoi, ja hän oli hengästynyt kuin juoksun
perästä.
"Glory, säikäytinkö teitä?"
"Säikäytittekö? Eihän toki! Miksi te semmoista luulette? Ehkä minä
itken, mutta nykyään minä itken aina, ja paitsi sitä, te olette niin --"
"Minä olen muuttunut, niin", sanoi John äänettömyyden aikana, joka
seurasi.
"Entäs minä?"
"Te olette myöskin muuttunut." John katsoi Gloryyn vakavasti ja
hellästi. Se oli hän -- hän itse -- Glory -- ei näky eikä unelma
vain. Taas John näki nuo loistavat silmät, pitkät silmäripset ja tuon
säkenöivän pilkun toisessa silmässä, joka oli niin usein pannut hänen
sydämensä sykkimään. Glory katsoi Johniin ajatellen: "Kuinka hän on
mahtanut sairastaa!" Sitten hän tunsi kurkussaan jotain kovaa ja rupesi
nauramaan estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Hän koetti puhua
leveällä Manin murteella peittääkseen äänensä värisemistä.
"Te tulette nyt tänne, eikö niin? Olette jättänyt tuon, tuon... Oh,
minä tietysti olen hirveän iloinen siitä!"
Toinen hermostunut naurunkajahdus seurasi, ja sitten hän jatkoi
tavallisella englanninkielellä: "Mutta kertokaa nyt minulle, oletteko
tullut kokonaan. Ettehän enää aio mennä takaisin --"
"En aio palata veljeskuntaan, Glory." Kuinka ystävälliseltä hänen
äänensä soi.
"Entäs te?"
"Minä olen jättänyt sairashuoneen, kuten näette."
"Niin, minä näen sen", sanoi John. Hänen väsynyt katseensa harhaili
ympäri huonetta, ja ensimmäisen kerran Glorya hävetti sen loisto ja nuo
kukkaset.
"Mutta kuinka te löysitte minut?"
"Minä menin ensin sairashuoneeseen --"
"Soo-oh, te ette siis ollut unohtanut minua. Tiedättekö, minä luulin,
että olitte aivan... Mutta kertokaa nyt, minne sitten menitte?"