Kello kahdeksan sinä iltana John Storm kulki Sohon katuja pitkin. Erään
hillotehtaan kello oli juuri soinut, ja joukko nuoria tyttöjä, kukilla
ja pitkillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, tuli
porttikäytävästä ja läksi käsi kädessä kulkemaan pitkin katukäytävää.
Miesryhmä seisoi kadulla ja huusi tytöille heidän kulkiessaan ohi, ja
tytöt kirkaisivat takaisin miehille kimeillä äänillään ja nauroivat
hurjan iloisesti. Erään puistokäytävän kulmassa soitti posetiivi
"Ta-ra-ra-boom-de-ay", ja muutamat tytöistä alkoivat tanssia ja laulaa
sen ympärillä. Heidän tullessaan suurelle valtakadulle olivat komeat
vaunut miltei ajaa heidän päälleen kiitäessään kahden kadun poikki
pieneen puistoon, ja tytöt huudahtivat teeskennellyn pelokkaina kun
lihava, pyöreällä kauluksella ja kokardilla koristettu ajuri ärjyi
heille: "Pois tieltä!"
Pieni puisto oli ilon keskipisteenä. Kahden puolen sitä oli teattereita
ja varieteehuoneistoja. Kaasuvalot ovien yläpuolella ja loistolyhdyt
katoilla alkoivat jo valaista kirkkaasti hämärän tullessa. Hyppien ja
leikkien kulki tyttöjoukko noitten ovien ohi tirkistellen ahnailla
katseilla poliisien ja univormuihin puettujen ovenvartiain ympäröimien
ovien läpi komeaan eteiseen, jonne herrat valkoisine paidanetumuksineen
ja naiset vaaleine päällystakkeineen ja pitkine valkoisine
hansikkaineen sekä hienoine avosuisine kenkineen astelivat komeista
vaunuistaan.
John Storm katseli tuota komentoa, kun hän samassa huomasi, että
kaasuliekit hänen edessään olevan rakennuksen ovella muodostivat sanan.
Se sana oli "_Gloria_". Nähdessään sen taas kuten aamullakin, mutta
nyt tässä paikassa ja tässä merkityksessä, hän kuumeni ja kylmeni
vuorotellen. Hänen aivonsa eivät voineet ajatella, ne olivat kuin
purje, joka lepattaa höllänä ennen tuulen tuloa.
Keskellä puistoa oli kukkalava. John kiersi kiertämistään sen ympäri.
Hän katseli omissa mietteissään keskellä lavaa olevaa kuvapatsasta ja
kulki taas sen ympäri. Ilma pimeni nopeasti ja kaasuliekit loistivat
kirkkaina. John oli kuin hirveän mielikuvituksen kahleissa. Tuo
sana, tuo nimi varieteeteatterin ovella, sihisten ja suhisten sadoin
liekein, näkyi tuijottavan häneen palavana silmänä. Muistaessaan mitä
hän oli nähnyt sen jälkeen kun hän läksi luostarista -- ilmoitusten
kantajat ja omnibussi-ilmoitukset -- näytti hänestä kuin tulinen
sormi olisi johtanut hänet tälle paikalle. Yksi asia oli päivän selvä
-- yliluonnollinen voima oli tuonut hänet tänne, ja hänen tulonsa
tänne oli sallittu. Pelokkaana, häveten, onnettomana ja moittien
itseään tuommoisen epäluulon tähden, mutta kumminkin täydellisesti sen
vallassa, hän astui kadun poikki ja meni varieteeteatteriin.
Hän tuli permantoparvekkeelle, joka oli aivan täpötäynnä väkeä,
niin ettei ainoatakaan istuinpaikkaa ollut vapaana ja suurin joukko
seisoi takana. John Storm huomasi ensimmäiseksi, että ihmiset
tuijottivat häneen. Piletinmyyjä tuijotti häneen, ovenvartia tuijotti
häneen, ja nyt tuijottivat hänen ympärillään seisovat ihmiset
häneen. Siellä oli sekä miehiä että naisia. Muutamat miehistä olivat
vaaleissa, jokapäiväisissä takeissa ja puhuivat kilpa-ajoista omalla
huolimattomalla murteellaan. Muutamilla tytöistä oli kirjavat hatut
sekä loistavat kukkakimput rinnassaan ja he nauroivat äänekkäästi. He
siirtyivät itsestään John Stormin tieltä, ja hän astui puuaitauksen
luo, joka ympäröi viimeisiä parvekkeen-istuimia.
Varieteesali oli suuri, ja John Stormin silmissä, jotka olivat
tottuneet luostarikopin köyhyyteen, se näytti kirjavalta punaisessa,
kultaisessa, itämaisessa komeudessaan. Miehet permantoparvekkeella
polttivat piippua, ja viinurit kulkivat edestakaisin tarjottimineen
tuoden olutta ja portteria katsojille, jotka asettivat lasit eteensä
hyllyille aivan niinkuin kirkossa asetetaan virsikirjat. Etuaitiot
eivät olleet kovin täynnä. Niissä istui enimmäkseen hännystakkisia
herroja, poltellen sikareja. Yläpuolella olevalla rivillä oli
komeapukuisia ihmisiä, jotka puhelivat ääneensä. Vielä ylempänä,
näkymättöminä sinne alas, istui paljon väkeä, joitten äänet, sorisivat
kuin etäinen meri. Savupilvi himmensi ilman, ja silloin tällöin
kuului korkkien pauketta, särkyvien lasien ja putoilevien pullojen
kilinää. Esirippu oli alhaalla, mutta orkesteri alkoi jo soittaa. Kaksi
livrea-pukuista miestä tuli molemmilta puolin esirippua kiinnittämään
suuria numeroita puitteisiin kahden puolen etulavaa. Sitten nousi
esirippu ja esitys alkoi. Se oli jaettu eri osiin, ja kunkin osan
jälkeen laskeutui esirippu, ja viinurit kulkivat taas ympäri
tarjottimineen.
John Storm oli nähnyt kaiken tuon niinä päivinä, jolloin hän
isänsä johtamana oli kaikki nähnyt -- silmänkääntäjät, akrobaatit,
nuorallatanssijat, klownit, kuvaelmat ja elävät kuvat. Häntä väsytti
ja hävetti, mutta hän ei kumminkaan voinut lähteä pois. Illan
kuluessa hän ajatteli: "Kuinka hullua! Kuinka saatoin ajatellakaan
semmoista?" Hänestä tuntui nyt helpommalta, ja hän alkoi kuunnella
ihmisten puhetta. Se oli vapaata, mutta ei rivoa. Useilla väliajoilla
miehet laskivat leikkiä tyttöjen kanssa työntäen ja nykien heitä, ja
naureskellen vastasivat tytöt samalla tavalla. Joskus vilkaisi joku
heistä Johniin hymyillen nenäkkäästi. "Taivas varjelkoon minua siitä,
etten soisi heille heidän iloansa", ajatteli John. "Eihän heillä ole
muuta, ihmisraukoilla."
Mutta yleisö kävi sitä meluavammaksi, kuta pitemmälle ilta kului.
He huusivat laulajille, puhelivat äänekkäästi ja nauroivat omalle
ilolleen. Eräs nainen lauloi koomillisen laulun. Siinä kerrottiin,
kuinka hän eräänä tuulisena päivänä koetti nousta omnibussin katolle.
John katseli kasvoja, jotka olivat hänen takanaan. Ne olivat kaikki
hehkuvan punaisia ja irvisteleviä. Hän oli vielä kuin puoleksi
hautautunut luostariin, josta hän sinä aamuna oli lähtenyt, ja hän
ajatteli: "Semmoisia minun kansani yölliset huvitukset ovat. Tänä
iltana, huomis-iltana, ylihuomis-iltana! Voi isänmaatani, isänmaatani!"
Kättentaputus herätti hänet näistä ajatuksista. Esirippu oli alhaalla,
ja puitteisiin pantiin uusi numero. Se oli numero 8. Joku hänen
takanaan sanoi: "Se on _hänen_ numeronsa!" -- "Uuden taiteilijanko?"
kysyi toinen ääni. "Glorian", vastasi ensimmäinen ääni.
John Stormin päätä alkoi pyörryttää. Hän katsoi taakseen -- tungos
oli läpitunkematon. "Mitäpä syytä minulla olisi mennä?" ajatteli
hän ja päätti jäädä paikalleen. Lisää kättentaputuksia. Toinen
orkesterinjohtaja oli astunut esiin. Tahtipuikko kädessä hän kumarsi
paikaltaan partaan edessä. Se oli Koenig, urkuri. John Storm kauhistui
sielunsa syvintä sopukkaa myöten.
Aitiot olivat täyttyneet hänen huomaamattaan ja juuri nyt astui eräs
seurue yhteisaitioon, joka siihen asti oli ollut tyhjänä. Nämä myöhään
tulijat olivat Drake, lordi Robert Ure ja eräs neiti, jolla oli lyhyt
ylöspäin kammattu tukka.
Koko sali tuntui pyörivän John Stormin silmissä, mutta hän rohkaisi
mielensä. "Tämähän on sellaisten ihmisten luonnollinen ilmapiiri",
ajatteli hän. Hän koetti lohduttaa itseänsä sillä, ettei Glory
ollut heidän seurassaan. Ehkäpä he olivat liioitelleet kertoessaan
tuttavuudestaan hänen kanssaan.
Soittokunta alkoi soittaa. Se oli musiikkia, jota soitetaan uuden
tulokkaan esiintymisen edellä. Yleisö oli ääneti. Innokas, odottava
tunnelma oli kuin ilmassa, ja sitten esirippu nousi. John Stormia
pyörrytti. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän nyt kääntynyt
ja lähtenyt pois. Hän tarttui molemmilla käsillään edessä olevaan
aitaukseen.
Nainen solui näyttämölle. Hän oli solakka, tummaan pukuun ja pitkiin
mustiin hansikkaisiin puettu tyttö, jonka tukka oli punainen ja pää
kuin ruusun nuppu. Se oli Glory! Pilvi himmensi John Stormin silmiä, ja
muutamaan hetkeen hän ei nähnyt mitään.
Permantoparvekkeelta ja yläriveiltä kuului hiukan taputuksia. Aitioissa
olijat huiskuttivat nenäliinojaan ja lyhyttukkainen neiti heitti
sormisuukon. Glory hymyili aivan tyynenä, nähtävästi hän ei ollut
ollenkaan hermostunut, hiukan ujo vain. Hän seisoi kädet ristissä
edessään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän alkoi laulaa.
Tällaisella hetkellä nousee rukouksia semmoisestakin sydämestä, joka
ei ole tottunut rukoilemaan. Omituinen ristiriita! John Storm huomasi
rukoilevansa, että Glory onnistuisi, että hän himmentäisi kaikki muut!
Mutta John oli kääntänyt katseensa pois, ja Gloryn äänen kaiku kiusasi
häntä vielä enemmän kuin tytön kasvot. Siitä oli jo lähes vuosi, kun
hän viimeksi kuuli tuon äänen, ja nyt hän kuunteli sitä tällaisissa
oloissa, tällaisessa paikassa! Hän hengitti varmaankin kovaa, sillä
väki hänen ympärillään sihisi: "Hsh, hsh!", ja joku löi häntä
olkapäälle.
Muutaman hetken kuluttua hän pääsi tyyntymään ja kohottaen päätään hän
kuunteli. Gloryn ääni oli alussa hiukan värissyt, mutta sitten se kävi
voimakkaaksi. Hän lauloi "Mylechraine'n", ja tuon vanhan manilaisen
laulun hurja, valittava sävel oli kuin meren kohina. Jo ensimmäisten
sävelten jälkeen kuului hyväksyviä huudahduksia, ihmiset kohottivat
päänsä, nojautuivat eteenpäin, ja sitten tuli hiljaisuus, haudan
hiljaisuus ja sitten innokkaat kättentaputukset.
Vasta toisessa säkeistössä alkoi humoristinen puoli. John Storm
odotti sitä sykkivin sydämin. Hän oli kuullut Gloryn laulavan sitä
satoja kertoja ennen aikaan, ja nyt hän lauloi sen samalla tavalla
kuin ennenkin. Hän tunsi samat leikilliset äänenväreet, samat
leikilliset liikkeet, saman tunnelman, saman ilmeen. Kaikki oli samaa,
ja kumminkin kaikki oli muuttunut. Hän tiesi sen. Hän ymmärsi, että
niin täytyi olla. Silloin oli kaikki niin yksinkertaista, viatonta,
nyt niin taidokasta, tarkoitettua. Missä erotus oli? Erotus oli
paikassa, kuulijoissa. John Stormin olisi tehnyt mieli kääntyä tuon
yleisön puoleen ja loukata sitä. Noita kyynillisiä olentoja, jotka
nauroivat, kirkuivat, huusivat ja selittivät kaikki omalla alhaisella
tavallaan, löytäen huonoutta viattomuudessakin. Kuinka hän inhosi noita
irvisteleviä naamoja, joita hän näki ympärillään!
Laulun loputtua Glory leikillisen kohteliaasti levitti hamettaan,
kumarsi ja liiteli pois näyttämöltä. Sitten seurasi huutoja,
vihellyksiä, polkemista ja huumaavia kättentaputuksia. Koko
kuulijakunta vaati yksimielisesti häntä esiintymään uudestaan, ja hän
palasi hymyillen ja kumartaen ylpeän sekä tyytyväisen näköisenä. John
Stormia peloitti hänen oma vihansa. "Vaiti siellä!" huusi joku hänen
takanaan. -- "Kuka tyrkkii?" sanoi joku toinen, ja sitten hän taas
kuuli Gloryn äänen.
Se oli toinen manilainen laulu. Joukko nuoria kalastajia menee maihin
lauantai-iltana oltuaan viikon kalassa, silliä pyytämässä. He lähtevät
ravintolaan, jossa heidän henttunsa odottavat. Sitten he juovat ja
laulavat. Vihdoin juomat ja rakkaus menevät niin heidän päähänsä, että
heidät täytyy asettaa nukkumaan suuret kalastussaappaat jalassa. Sitten
tytöt antavat heille muiskun ja menevät matkoihinsa. -- Laulajatar
matki muiskua, ja ihastuneet kuulijat tekivät samoin. Suuteloja kuului
kaikista osista salia ja samalla äänekkäitä naurun huudahduksia.
Laulajatar hymyili ja lähetti suudelman takaisin. Jollakin tavalla
hän sai aikaan tutunomaisen tunnelman, aivan kuin hän olisi suudellut
kutakin henkilöä erikseen, ja jokaisen teki mieli vastata. Se oli
vastustamatonta, hurmaavaa, se levisi yli koko salin.
John Stormia inhotti sielun syvintä soppea myöten. Glory tiesi vallan
hyvin, mitä hän teki. Hän tiesi, mitä nuo ihmiset tahtoivat. Glory,
hänen Glorynsa! Entisten viattomain, onnellisten päivien Glory! Oi,
Jumala! Oi, Jumala! Voi jos pääsisi pois! Mutta se oli mahdotonta.
Johnin takana oli tungos käynyt yhä tiukemmaksi, ja hänen ympärillään
oli kuumia, kiihkeitä kasvoja, suut auki, hampaat kiiluen, silmät
hehkuen ja vilkuillen. Hän koetti olla kuuntelematta, mitä ihmiset
sanoivat hänen lähellään, mutta siitä huolimatta hänen täytyi kuulla.
"Siinä se on herkkupala." -- "Taivaallinen!" -- "Kuumanlainen!" --
"Olisinpa minä rikas, hieno herra, jolla on kolikoita, niin huomenna
olisi vaunut ja samettitakki tuolla tytöllä!" -- "Tänä iltana, kai
tarkoitat", ja sitten seurasi tarkoittavia tirskumisia ja naurun
purskahduksia.
Yleisö kutsui Gloryn taas takaisin ja yhä uudelleen takaisin, ja
hän palasi teeskentelemättömän iloisena ja tyytyväisen näköisenä.
Hän näytteli toisella hetkellä nuoruuden iloa, toisella vanhuuden
kärttyisyyttä, joskus hän esitti nuoren tytön kehittymätöntä
naisellisuutta, joskus vanhan vaimon kömpelyyttä. Mutta John Storm
koetti olla kuuntelematta. Pää kumarassa ja katse maahan luotuna
hän koetti ajatella luostaria ja kuvitella, että hän oli vielä
hautautuneena koppiinsa. Tänä aamuna hän oli sieltä lähtenyt ja
kumminkin tuntui kuin siitä olisi jo kulunut sata vuotta. Eilis-iltana
häntä ympäröi veljeskunta, iltavirren laulu, iltarukous, puhdas ilma,
hiljaisuus, yksinäisyys ja rukouksen tunnelma; tänä iltana tungos,
savupilvet, väkijuomien haju, kyynilliset naurunpurskahdukset ja kaiken
tuon keskipisteenä Glory!
Hetkeksi kaikki nuo mielikuvat hävisivät, ja kuului vain kovia
kättentaputuksia ja hyvä-huutoja. Hän kohotti päätään. Glory oli
lopettanut ja kumarteli jäähyväisiksi. Lyhyttukkainen nainen
yksityisaitiossa heitti hänelle ruusukimpun. Glory otti sen maasta
ja suuteli sitä sekä kumarsi aitioon päin. Hyvä-huudot ja taputukset
uudistuivat.
Tungos John Stormin takana oli hiukan vähentynyt, ja hän alkoi
kyynäspäillään raivata tietä itselleen ulos. Ihmiset nousivat
sekä lähtivät liikkeelle joka paikassa, ja huone alkoi tyhjentyä
nopeasti. Yleisön vyöryessä käytäviä pitkin ovelle, kuului puhetta
ja naurua ja epäselviä huudahduksia. "Niin peijakkaan nätti!" --
"Helkkarin makea!" -- "Semmoisesta minä tykkään!" -- Sitten joku
vihelsi "Mylechraine'n" nuottia. Vihdoinkin John Storm tunsi kylmän
ulkoilman kuumilla poskillaan. Poliisit raivasivat tietä aitioista
tulevalle yleisölle, ovenvartiat vihelsivät ja huusivat ajureita, ja
tulitikkuja kaupittelevat pojat yhtyivät näihin huutoihin juosten kuin
koiranpenikat vaunujen pyörien seassa ja hevosten jaloissa. "Ajuri hoi!
Vaunut!"
Rakennuksen takana oli pieni, huonosti valaistu piha, ja sieltä näkyi
avonainen ovi, jonka yllä riippui korkeaan seinään kiinnitetty lyhty.
Se oli varieteeteatterin näyttämön ovi, ja joukko nuoria miehiä,
jotka näyttivät parturin apulaisilta, oli kummallakin puolen sitä.
"Minkähän näköinen hän on ulkopuolella näyttämöä?" -- "Kuin hieno
neiti, se on varma." -- "Niin, mutta ei hän ole noita kirottuja
harrastelijataiteilijoita!" -- "Hyvänen aika, tuossa on sama tyrkkijä
taas!"
John Storm tunkeutui joukon ohi eteiseen, jossa ovenvartia istui
useilla luukuilla varustetun lasiseinän takana.
"Voinko saada tavata neiti Quaylea?" kysyi hän.
Ovenvartia ei näyttänyt käsittävän.
"Gloriaa sitten", sanoi John Storm väkinäisesti.
Ovenvartia katsoi häneen epäluuloisesti. Oliko hän sopinut siitä neidin
kanssa? Ei, mutta hän voisi lähettää neidille nimikorttinsa. Ovenvartia
näytti epäilevän. Tulisiko neiti kohta ulos? Ovenvartia ei tietänyt.
Voisiko hän saada neidin osoitteen?
"Jos tahdotte kirjoittaa neidille, voitte kirjoittaa täällä", sanoi
ovenvartia viitaten luukkuihin päin.
John Storm tunsi nöyryytystä ja häpeää. Parturin apulaiset irvistelivät
hänelle. Hän meni ulos tuntien, että Glory oli kauempana hänestä kuin
koskaan, ja jos hän tapaisi tytön, ei hän voisi puhua hänelle. Mutta
hän ei voinut poistua. Pimeässä, lyhtypatsaan varjossa toisella puolen
katua hän seisoi ja odotti. Likaisia vaunuja, joita epäsiistinnäköiset
ajurit ohjasivat, ajoi esille tuoden komeisiin hattuihin ja
päällystakkeihin puettuja "taiteilijoita". Muutamilla oli irtotukka,
tekoviikset ja tekonenä. Siellä oli neekerejä, abrobaatteja, klowneja
ja koomillisten laulujen laulajia, jotka astuivat ulos vaunuista,
pudistivat pois siellä tarttuneet roskat vaatteistaan ja astuivat
näyttämön ovelle.
Vihdoin ovenvartia tuli ovelle ja vihelsi. Vaunut ajoivat rämisten
pihaan. Sitten astui ulos päällystakkiin kääriytynyt nainen, jolla
oli huntu päässä ja ruusukimppu kädessä, nojautuen erään herran
käsivarteen. Hän seisoi vähän aikaa herran vieressä puhuen hänelle ja
nauraen. John kuuli tuon naurun. Seuraavassa silmänräpäyksessä neito
oli astunut vaunuihin, ovi oli suljettu, ajuri oli kääntänyt vaunut,
herra oli kohottanut hattuaan, valo oli hohtanut neidon kasvoihin ja
hän kumartui eteenpäin hymyillen. John näki hänen hymynsä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut olivat ennättäneet valoisammalle
kadulle, ja väkijoukko oli poistunut. John Storm seisoi yksin
lyhdyn luona pienellä pimeällä kadulla, ja jossakin pimeällä
puistokäytävällä hänen takanaan vingutteli posetiivinsoittaja yhä vielä
"Ta-ra-ra-boom-de-ay."
"No, mitenkä sinun ensimmäinen iltasi onnistui?" sanoi rouva Callender
aamiaispöydässä seuraavana aamuna. "Oletko jo löytänyt yhtään noita
kadotettuja ihmisraukkoja?"
"Yhden löysin", sanoi John murheellisen näköisenä. "Kadotettu hän kyllä
on, vaikkei hän itse tiedä sitä vielä. Jumala häntä auttakoon!"
"He eivät milloinkaan ensimmältä itse ymmärrä sitä, poikaseni. Kirjoita
hänen ystävilleen, jos hänellä on ystäviä."
"Hänen ystävilleenkö?"
"Etkö tiedä mitään hänen kodistaan?"
"Se on totta -- sen teen. Muuta en voi nyt tehdä."