I.

Buckinghamin palatsin takana on pienoinen puisto, jonka varrella on

vaatimattomia taloja kaukana liikkeestä ja hyörinästä ja melkein

yhtä hiljaisia kuin luostari. Eräässä puiston nurkkauksessa oli

muita suurempi talo, mutta muutoin yhtä yksinkertainen ja vaatimaton

kuin toisetkin. Tämän talon ruokasalissa istui vanhanpuoleinen rouva

yksinään aamiaispäivällistä syömässä, mutta vastakkaisella puolen

pöytää oli asetettu lautanen toisellekin.

"Onko huone jo kunnossa, Emma?"

"On, armollinen rouva", vastasi palvelustyttö.

"Onko lakanat tuuletettu ja patjat piiskattu? Entäs patjain päälliset

-- ovatko ne kunnossa?"

Palvelustyttö vastasi "on" joka kysymykseen, ja samassa kuului vaunujen

kolinaa katuoven luota. Vanha rouva hypähti tuoliltaan.

"Siinä hän on itse", huusi hän juosten eteiseen kuin nuori tyttö.

Ovi oli avautunut ennenkuin hän ennätti sinne, ja syvä ääni sanoi:

"Onko rouva Callender --"

"Se on John! Voi hyvänen aika! Se on John Storm!" huusi vanha rouva

syöksyen ojennetuin käsin Johnia syleilemään.

"Hyvänen aika, poika, kuinka sinä säikäytit vanhan Jane-raukan! Enkö

odottanut sinua, kysyt? Tietysti odotin, koko aamu on oltu hommassa

sinun tulosi tähden, mutta minun vanhat aivoparkani ovat vallan

sekaisin. Mutta", lisäsi hän hymyillen kesken kyyneleitään, "eikö

minulla enää ole mitään poskia, koska sinun täytyy suudella kättäni?

Tämäkö on sinun koirasi?" kysyi hän sitten katsahtaen verikoiraan.

"Kysyt onko se tervetullut? Tietysti se on tervetullut. Mitä minä

juuri tässä eräänä päivänä sanoin Emmalle? 'Voi, jos meillä olisi hyvä

koira', minä sanoin, ja tässä se nyt on. Joudu, James, näyttämään herra

Stormille tietä hänen huoneeseensa ja sitten laittamaan koiralle tilaa

jonnekin. Onko kirjeitä, kysyt? On, poikaseni, ne ovat kaikki huoneesi

pöydällä yläkerrassa. Mutta joudupas sitten alas syömään, sillä muutoin

kala jäähtyy."

John Storm avasi kirjeensä huoneessaan. Yksi oli hänen sedältään,

pääministeriltä: "Minä olen iloinen kuullessani sinun järkevästä

päätöksestäsi. Tule syömään päivällistä luokseni tästä päivästä viikon

perästä kello seitsemän. Minulla on paljon sanottavaa sekä paljon

kysyttävää, ja toivon olevani silloin aivan yksin."

Toinen kirje oli hänen isältään: "Minua ei hämmästytä sinun

menettelysi, sanon vain, että jos on olemassa mitään hullumpaa kuin

luostariinmenosi, niin se on epäilemättä tuo löyhyys, jota olet nyt

osoittanut erotessasi pois sieltä. Edellinen seikka oli yleisenä

puheenaineena täällä, ja epäilemättä jälkimmäinen on herättävä yhtä

suurta hälyä."

Johnin kasvot värähtivät aivan kuin niitä olisi lyöty, mutta sitten

hän hymyili helpotuksen hymyn. Nähtävästi Glory kirjoitti kotiin,

olkoonpa hän missä tahansa, ja se oli kumminkin hyvä uutinen. Hän meni

alakertaan.

"Tule sisään, poika, ja salli minun katsella sinua taas. Mutta sinun

poskesihan ovat kalpeat ja sinun kauniit silmäparkasi kuopallaan.

Istupas nyt syömään. Ne ovat nähtävästi kiduttaneet sinua nälällä

ja sanoneet sitä uskonnoksi. Huh! Tavallinen ihminen voisi ruveta

juomariksi semmoisesta. Niin, niin, minä olen hyvin maallinen ja minun

pitää saada vähän lihaa sinun luillesi. Munkkeja tosiaankin! Ja meidän

vuosisadallamme. Se on semmoista että: 'tulkaa nyt hyvät ihmiset

katsomaan kuinka hyvä minä olen!'"

John puolusti veljiä. He olivat hurskaita miehiä, jotka elivät

hurskasta elämää. Hän ei ollut kyllin hyvä heidän toverikseen.

"Mutta minä olen kumminkin kuin merimies, joka on päässyt satamaan",

sanoi hän. "Kertokaa nyt minulle mitä on tapahtunut."

"Ristiäisiä, häitä ja hautajaisia. Niistäkö kerron? Minä arvaan, että

sinä, kuten muutkin miehet, tahdot kuulla vain naismaailmasta. Vähän

lisää lintupaistia. Etkö huoli? Pienoinen pala? Ai, ai, kuinka sinä

olet muuttunut, poika. Mistä minä nyt aloitan?"

"Kanonikko -- kuinka hän voi?"

"Niinkuin pumpulissa. Onko hän yhtä mainio saarnatuolissaan kuin

ennenkin, kysyt? Tietysti, tietysti, mutta hänen ei milloinkaan pitäisi

astua alas saarnatuolistaan, sillä ulkopuolella sitä häntä ei voi

liiaksi kehua. Hän on diakoni nyt, siunatkoon, arkkidiakoni, tai jotain

semmoista hassutusta, ja hänen tyttärensä aikoo mennä naimisiin sen

pienen apulaispätkän kanssa, jolla on suu kuin kaniinilla ja jalat kuin

aidanseipäät. Tytön ihailijamäärä oli sangen rajoitettu, kuten muistat."

"Entäs rouva Macrae?"

"Siirtynyt pyhien pariin. Kuollutko, kysyt, Ei, ei, älä hätäile

liiaksi, poikani. Hän on muuttunut jumaliseksi, pitää lähetyskokouksia

salissaan joka maanantai ja laittaa aamiaispäivällisiä näyttelijöille

sunnuntaisin; semmoinen joka on koko elinaikansa työskennellyt

armeliaisuuden ja kristillisyyden hyväksi, ei enää tule mitenkään

toimeen hänen kanssaan."

"Entäs neiti Macrae?"

"Tyttöraukka, he saavat hänet naimisiin vihdoinkin! Tuon Uren kanssa,

tuon lordipahasen, jolla on silmälasit. Ellen erehdy, oli tytön sydän

muualla, ja minä tunnen vanhan eukon, joka mieluummin olisi suonut

tytön saavan sen, jota hän rakasti, kuin näkevänsä pojan hautautuvan

luostariin. Vihdoin on hänen täytynyt myöntyä, ja häät tulevat

olemaan komeat, niin sanotaan. Muutamat näistä amerikkalaisista ovat

hyvin kirjavaa karjaa -- aivan kuin lännen juutalaiset -- ja heidän

täytyy aina esiintyä loistavan kirjavasti. Pitää olla jalokiviä,

suuria kuin pähkinät, ja viiden jalan levyisiä kukkavihkoja, oikeita

helmiä kierrettäviksi nuoramitalla kaulan ympäri ja pyhä näytelmä

kirkossa. Niin juuri, näytelmä, ja diakoni, tuo kunnon mies, komeuden

keskipisteenä."

John Stormin kalpeat kasvot värähtelivät. "Entäs sairashuone", sanoi

hän, "onko siellä mitään tapahtunut?"

"Ei mitään."

"Ei mitään semmoista tapausta kuin silloin --"

"Ei sen jälkeen kuin tuo tyttöraukka --"

"Jumalan kiitos!"

"Se oli ainoa paha tapaus monen vuoden kuluessa. Hoitajattaret ovat

hyviä naisia. Rohkeitako? Niin, mutta kumminkin niin suloisia, iloisia,

onnellisia olentoja, ja arvelepas mitä kaikkea he saavat nähdä!

Lakimiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat saavat nähdä ihmiskunnan

pimeimmät puolet, ja sydämetön on se, joka ei antaisi anteeksi paljon

näille raukoille."

John Storm oli noussut seisaalleen ja pyyteli punastuen anteeksi. Hänen

täytyi pistäytyä sairashuoneessa, sillä hänellä oli sinne asiaa, ja

paitsi sitä se oli mukava kävelymatka aterian jälkeen.

"Mene vain", sanoi rouva Callender, "mutta muista tulla päivälliselle

kello kuusi. Ja kuulepas nyt, poika. Tämä talo on nyt sinun kotisi,

kunnes saat paremman; siis pidäkin sitä kotinasi ja ole täysin vapaa.

Jane Callender on nyt sinun tätisi, kunnes joku toinen tulee ja ottaa

sinut pois häneltä, eikä sinun tarvitse suudella _hänen_ kättään siinä

pelossa, että posket olisivat ryppyiset, arvelen minä."

Päivä oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat täynnä hyvin

hoidettuja hevosia ja komeita vaunuja, joiden ajurit olivat puetut

loistaviin univormuihin. Kaikki olivat menossa kuningattaren

syntymäpäivävastaanottoon. Kun John saapui palatsin kohdalle,

oli siellä kova tungos. Ratsuväen soittokunta soitteli aitauksen

sisäpuolella, ja käytävä palatsiin saakka oli täynnä juhlaunivormuisia

upseereja, diplomaattikunnan jäseniä miekka vyöllä ja kolmikulmahatut

päässä, naisia paksuissa silkkipuvuissa, orkideavihkot kädessä ja

päässä säkenöiviä timanttikoristeita sekä valkoisia höyheniä.

Sairashuone näytti kovin vieraalta niin lyhyen poissaolon jälkeen.

Uusia kasvoja näkyi hoitajattarienkin joukossa, jotka kulkivat

käytävissä. John kysyi johtajatarta, joka otti hänet vastaan jäykän,

väkinäisen kohteliaasti. Kuinka herra pastori voi? Oikeinko hyvin?

Heillä oli nyt vakinainen sairashuoneessa asuva kappalainen, ja koska

tämä oli täydellisesti papiksi vihitty, oli hänellä paljon puuhaa

näin kuolon läheisyydessä. Mutta eikö herra pastori todellakaan ollut

sairas? -- John ymmärsi. Näytti siltä kuin hän olisi tullut jostakin

yliluonnollisesta olotilasta, ja ihmiset katsoivat häneen melkein

peloissaan.

"Minä tulin kysymään teiltä, tiedättekö mitään hoitajatar Quaylesta?"

Johtajatar ei tietänyt mitään. Tyttö oli mennyt, heidän oli ollut

pakko erota hänestä. Mitään pahaako? Ei, ei mitään erityistä pahaa,

mutta hän oli vain aivan kykenemätön hoitajattareksi. Hänellä oli

tosin monta hyvää ominaisuutta -- hän oli iloinen, hilpeä, hellä --

ja noitten ominaisuuksien tähden ja siksi, että pastori oli pitänyt

hänestä, olivat he koettaneet kärsiä hänen käsittämättömiä oikkujaan

ja säännöttömyyksiään. Mikäkö hänestä on tullut? Sitä johtajatar

ei todellakaan tietänyt. Ehkä sisar Allworthy tietäisi jotain --

johtajatar tarttui taas kynäänsä.

John löysi sisar Allworthyn erään sairaan vuoteen äärestä, missä

tämä seisoi kotilääkärin kanssa. Sisar vastasi lyhyesti, melkein

tiuskaisemalla ja tuskin kääntäen päätään, ettei hän tiennyt yhtään

mitään tytöstä -- ja sitten hän kääntyi pois työhönsä. Johnin mennessä

ulos seurasi tohtori häntä ja sanoi, että ehkä ovenvartia tietäisi

jotain.

Ovenvartia oli ensin vastahakoinen, mutta vihdoin hän oivalsi asian

ja myönsi vastaanottaneensa kirjeitä hoitajattarelle ja antaneensa ne

hänelle, kun hän tuli niitä noutamaan. Mutta siitä oli jo pitkä aika.

Hoitajatar oli viimeksi käynyt siellä uudenvuoden aattona. Silloin hän

oli antanut ovenvartialle shillingin ja sanonut, ettei hän enää tulisi

vaivaamaan häntä.

John antoi ovenvartialle viisi shillingiä ja kysyi eikö kukaan ollut

käynyt hoitajatarta kysymässä. Oli, kerran. Kuka se oli? Eräs herra.

Oliko hän sanonut nimensä? Ei, mutta hän oli luvannut kirjoittaa.

Milloinka se tapahtui? Pari kolme päivää aikaisemmin kuin hoitajatar

oli ollut siellä viimeisen kerran.

Drake! Se oli epäilemättä ollut Drake. John Storm katsoi kelloaan. Se

oli neljännestä vailla neljä. Sitten hän pani kiinni takkinsa napit ja

läksi kadun poikki puistoon päin mennäkseen St. Jamesin kadulle.

Horatio Drake oli pitänyt aamiaispäivälliset sinä päivänä kokonaan

Gloryn ensimmäisen julkisen esiintymisen kunniaksi. Sinä iltana piti

hänen näet esiintyä, ja aamupäivällä oli varieteeteatterissa ollut

kenraaliharjoitus. Parikymmentä herraa ja naista, pääasiallisesti

sanomalehtimiehiä ja taiteilijoita, oli ollut siellä saadakseen nähdä

edes vilahdukselta aloittelijan ensi esiintymistä. Valokuvaaja oli

ollut tirkistelemässä oviverhojen takana ja alkoveissa kuvatakseen

hänen asentojaan, hänen ilmettään, hänen iloista hymyään, hänen

veitikkamaisia temppujaan. Sitten oli seurue lähtenyt Draken luo.

Aamiaispäivällinen oli nyt ohi, viimeinen vieras oli lähtenyt ja Drake

oli yksin ruokasalissa.

Hän seisoi nojautuen uunin syrjään ja pitäen käsivarren matkan päässä

kynäpiirrosta, joka kuvasi nuoren naisen kauniita kasvoja ja pehmoisaa

vartaloa. "Sormenpäihin asti hänen näköisensä", ajatteli hän ja asetti

sen peililasia vastaan.

Ulko-ovi kuului käyvän, ja lordi Robert astui sisään. Hän näytti

kiihoittuneelta, levottomalta ja väsyneeltä. Vetäen hajuvedellä

kostutetun nenäliinan taskustaan pyyhkäisi hän otsaansa, henkäisi

syvään ja heittäytyi tuolille.

"Nyt se on tehty", sanoi hän. "Kaikki on lopussa."

Polly Love oli syönyt aamiaispäivällistä heidän kanssaan sinä päivänä,

ja lordi Robert oli mennyt saattamaan häntä kotiin kertoakseen hänelle

lähestyvistä häistään. Tytön riisuessa hattunsa ja takkinsa istuutui

lordi Robert pianon ääreen kosketellen näppäimiä ja aprikoiden miten

alkaa. Aivan äkkiä hän sitten sanoi: "Tiedätkö, kultaseni, että minä

aion mennä naimisiin ensi lauantaina?" Tyttö ei virkkanut mitään

ensin, ja lordi Robert soitti pianoa vimmatusti. Taivas! Mikä kamala

mielentila! Miksi tyttö ei puhunut? Vihdoin kääntyi mies häntä

katsomaan, ja tuossa hän seisoi purren hammasta, läähättäen ja kalman

kalpeana. Äkkiä hän purskahti itkuun. Hyvä Jumala sitä itkua! Niin,

niin, se oli nyt tehty. Asiat oli nyt joka tapauksessa järjestetty.

"Mutta kyllä kuluu aikoja ennenkuin taas ryhdyn semmoiseen leikkiin!"

Oli hetken äänettömyys. Drake nojautui uunin syrjään, jalat ristissä

ja potkien toisella jalallaan uunimattoa. Molempia miehiä hävetti, ja

he rupesivat puhumaan vähäpätöisistä asioista. Savuako? Olkoon vain.

Intialaiset sikarit ovat sangen hyviä. Ei ne ole hullumpia.

Vihdoin sanoi Drake muuttuneella äänellä: "Julmaa, mutta välttämätöntä,

Robert -- välttämätöntä sitä naista kohtaan, joka kohta on oleva sinun

vaimosi, julmaa tuota tyttöraukkaa kohtaan, joka on ollut vaimosi."

Lordi Robert nousi kärsimättömänä seisaalleen, ojensi käsivartensa,

veti esiin raidallisen kalvosimensa ja astui lattian poikki.

"En minä, peeveli vie, olisi luultavasti pitänyt kiinni siitä

pikku olennosta muuta kuin tuon ämmän takia. Sillä on ollut viime

aikoina seuraelämässä menestystä. -- Nyt on hän lisäksi saanut

uskonnollisen hulluuden. -- Ei, kyllä Polly olisi ollut hänen

ainaisena silmätikkunaan." Taas äänettömyys, ja sitten taas keskustelua

mitättömistä asioista.

"Minkähän tähden Benson taas on lennättänyt soodan pois pöydältä?"

"Soita, niin saat sitä."

"Se pikku olento todellakin pitää minusta, tiedäthän. Mutta onko

se minun syyni. Minun täytyi hakea piilopaikka. Frank-poikaseni,

sinä saarnaat aina minulle mimmoista käsimyllyä meidän täytyy

vääntää seuraelämän takia ja niin edespäin, mutta kun velat painavat

myllynkiven lailla miehen niskaa, niin mitä tehdä?"

"En minä sano, että sinä olet pahempi kuin muutkaan, hyvä mies,

taikka että tuon yhden lapsiraukan uhraaminen tulee asioita paljon

parantamaan."

"Ei, ei se nähtävästi tule parantamaan minun omaatuntoani myöskään."

"Mutta tuo mies, tuo John Storm, oli jokseenkin oikeassa kumminkin.

Meidän 'nuorison kukka' vetää vielä moniavioisuudellaan Jumalan tuomion

tämän kansan yli."

Lordi Robert purskahti äkkiä ivalliseen nauruun: "Jatka", huusi hän,

"jatka, jatka, poikaseni! On todellakin ilahduttavaa kuulla sinua -- ja

varsinkin tämän päivän tapahtumien jälkeen." Hän katsoi tarkoittavasti

ruokapöytään.

Drake löi nyrkkinsä uunin reunaan. "Pidä suusi, Robert! Kuinka usein

minun pitää sanoa sinulle, että tämä on vallan toinen asia? Siksi, että

minä löydän neron ja koetan auttaa häntä semmoiseen asemaan, jonka hän

ansaitsee --"

"Tekopyhä! Olisipa se ollut mies eikä hurmaava pikku tyttönen, jolla on

suuret silmät, niin --"

Mutta ulkoa kuului soittoa, ja Benson tuli sisään sanoen, että eräs

pappi odotti alikerrassa.

"Taas pikku Golightly!" huudahti lordi Robert väsyneesti. "Eivätkö nuo

ikuiset puuhat jo --"

Palvelija keskeytti hänet. Ei se ollut herra Golightly, se oli vieras.

Hän ei sanonut nimeänsä, mutta hän oli katolisen papin näköinen ja hän

oli ollut siellä ennenkin.

"Voisiko se olla -- mitä pirua --"

"Käske hänet tänne", sanoi Drake. Ja Draken purressa huultaan sekä

puristaessa nyrkkiään ja lordi Robertin avatessa hajuvesipullon sekä

ruiskuttaessa eau de Cologne'a päällensä astui huoneeseen pitkään

papin viittaan puettu mies -- tyynenä, vakavana, hillittynä, hyvin

kalpeana, sileiksi ajetut posket kuopalla ja tummat silmät syvällä

päässä hehkuen omituista tulta ja tukka niin lyhyeksi leikattuna, että

pää näytti melkein kaljulta.

John Stormin viha oli lauhtunut. Kun hän kulki puiston läpi, oli hänen

sielunsa tulisuus muuttunut peloksi, ja hänen seisoessaan eteisessä,

jossa hän tunsi hyvää tuoksua ilmassa ja jonkinmoista hentoa naisen

läsnäoloa, muuttui hänen pelkonsa kauhuksi. Siksi hän ei tahtonut

sanoa nimeään ja mennessä ylös vaatteella verhottuja portaita myöten

teki hänen äkkiä mieli paeta pois, ettei hän näkisi Glorya täällä.

Kun hän sitten huomasi, että huoneessa oli kaksi miestä vain, palasi

hänen rohkeutensa ja hän inhosi itseään, kun oli ajatellut niin huonoa

Glorysta.

"Suokaa anteeksi, että tulen näin häiritsemään teitä", sanoi hän

kääntyen Drakeen.

Drake viittasi kädellään häntä istumaan. John kumarsi, mutta jäi

seisomaan.

"Teidän ystävänne ehkä muistaa, että olemme ennen tavanneet toisemme?"

Lordi Robert kumarsi ja leikki hajuvesipullolla.

"Silloin asiani oli kiusallista laatua ja koski tyttöä, joka oli ollut

hoitajattarena sairashuoneessa. Tuo tyttö ei merkinnyt mitään minulle,

mutta hänellä oli toveri, joka oli minulle kallis."

Drake nyökäytti päätään, ja hänen huulensa jäykistyivät, mutta hän ei

virkkanut mitään.

"Siitä saakka olen ollut poissa sairashuoneesta ja sieltä lähtiessäni

kirjoitin teille siitä asiasta, muistattehan sen?"

"No niin, entä sitten?" sanoi Drake.

"Minä olen juuri palannut takaisin ja tulen nyt suorastaan

sairashuoneesta."

"Entä sitten?"

"Minä näen, että ymmärrätte, mitä tarkoitan, herra Drake. Minun nuori

ystäväni on mennyt. Voitteko sanoa, missä minä voin löytää hänet?"

"Ikävää, etten voi", sanoi Drake kylmästi, ja häntä pistätti tuo

ääretön rauhoittumisen ilme, joka levisi Johnin surumielisille

kasvoille.

"Te ette siis tiedä --"

"Sitä en sanonut", vastasi Drake, ja tuskan ilme palasi Johnin silmiin.

"Hänen kotiväkensä pyynnöstä toin hänet tänne Lontooseen. Tietysti

he odottavat minulta tietoja hänestä, ja minä tunnen olevani

vastuunalainen hänen onnestaan."

"Koska asian laita on niin, täytyy teidän suoda minulle anteeksi,

jos sanon, että olette todellakin hyvin kevyesti käsitellyt tuota

velvollisuuttanne."

John Storm tarttui tuolin selkämykseen, ja syntyi hetken äänettömyys.

"Olkoonpa minulla mitä tahansa kaduttavaa menneisyydessä, rauhoittaisi

minua tieto, että hän on terve ja onnellinen ja vapaana huolista."

"Hän _on_ terve ja onnellinen ja hyvässä turvassa myöskin -- sen voin

kertoa teille."

Oli taas hetken vaitiolo, ja sitten John Storm lausui katkonaisesti ja

koettaen hallita ääntään: "Minä olen tuntenut hänet lapsesta saakka...

Te ette aavista, kuinka paljon helliä muistoja... On melkein vuosi

siitä, kun hänet viimeksi näin, ja kuka ei tahtoisi tavata vanhoja

ystäviä pitkän eron jälkeen!"

Drake ei puhunut. Hän käänsi pois päänsä, sillä Johnin silmät alkoivat

kyyneltyä.

"Me olimme hyviä ystäviä... Lapsuuden tovereita melkein. Veli ja

sisar, voisi sanoa, sillä minä pidin silloin itseäni hänen vanhempana

veljenään, jonka tuli pitää huolta hänestä."

Toisesta päästä huonetta kuului pieni ivallinen hymähdys, ja lordi

Robert asetti hajuvesipullon kolisuttaen pöydälle ja katsoi ulos

ikkunasta. Silloin John Storm ojentautui ja lausui varmalla äänellä:

"Hyvät herrat, miksi peittelisin tosiasioita? En tahdo enää tehdä sitä.

Tyttö, josta puhumme, on minulle kalliimpi kuin kukaan muu maailmassa.

Ehkä hän oli yhtenä syynä siihen, että menin luostariin. Varmaa on,

että hän on syynä minun lähtööni sieltä. Minä olen tullut hakemaan

häntä. Minun _täytyy_ löytää hänet. Jos hän on huolestuttavassa tai

vaarallisessa asemassa, koetan pelastaa hänet. Sanotteko minulle, missä

hän on?"

"Herra Storm", sanoi Drake, "minä olen pahoillani, hyvin pahoillani,

mutta te pakotatte minut puhumaan suoraan. Puheena oleva neiti voi

hyvin, on turvassa ja tyytyväinen. Jos hänen kotiväkensä on levoton

hänestä, voi hän itse tyynnyttää heitä ja on epäilemättä sen tehnytkin.

Mutta siinä asemassa jossa hän nyt on, te olisitte hänelle vaarallinen

mies. Voihan olla niinkin, ettei hän tahdo ja ettei hänelle ole

hyödyllistä nyt tavata teitä enkä minä voi sallia, että hän joutuu tuon

vaaran alaiseksi."

"Niinkö pitkälle on tultu? Onko teillä oikeutta puhua hänen puolestaan?"

"Ehkä minulla on --", Drake epäröi, mutta sitten hän virkkoi äkkiä:

"oikeus suojella häntä fanaatikkoa vastaan."

John Storm hillitsi itsensä. Hän oli käynyt pitkää koulua. "Mies, olkaa

rehellinen", sanoi hän. "Teidän intressinne on joko hyvä tai paha, joko

itsekäs tai epäitsekäs. Kumpiko se on?"

Drake ei vastannut.

"Mutta turhaa on tuhlata sanoja. En ole tullut tänne siksi. Sanotteko

minulle, missä hän on?"

"En."

"Siis meidän välillämme on oleva kaksintaistelu -- niinkö? Te

taistelette tytön ruumiin, minä hänen sielunsa puolesta. No hyvä, minä

suostun taisteluun."

Syntyi vielä kerran äänettömyys, ja John Stormin katse harhaili ympäri

huonetta. Se kiintyi vihdoin peilin luona olevaan kynäpiirrokseen.

"Viime kerralla käydessäni täällä otettiin minut samalla tavalla

vastaan. Tyttö saattoi pitää huolta itsestään. Se ei liikuttanut minua.

En kysy, kuinka tuo suhde on päättynyt. Mutta tämä --"

"Tämä on vallan toinen asia", sanoi Drake, "ja minä pyydän teitä

muistamaan --"

Mutta John Storm risti rintaansa sanoen aivan kuin rukouksena: "Suokoon

Jumala, että se aina olisi toinen asia!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä John oli poistunut huoneesta. Molemmat

miehet jäivät seisomaan paikoilleen, kunnes hänen askeleitaan ei enää

kuulunut portaissa ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten Drake

huudahti: "Benson -- sähkösanomalomake! Minun pitää sähköttää Koenigille

heti."

"Niin, niin, kyllä tuo mies seuraa hellittämättä hänen jälkiään",

sanoi lordi Robert. "Mutta mitäpä siitä? Hänen kasvonsa kyllä voivat

säikähdyttää minkä tytön tahansa. Huh! Kuolleen kasvot!"

Sinä iltana John Storm oli tavallista hiljaisempi. Hälventääkseen

hiukkasen hänen totisuuttaan rouva Callender kysyi häneltä, mihin hän

nyt aikoi ryhtyä.

"Aion suorittaa täydellisen papintutkinnon niin pian kuin mahdollista",

sanoi John.

"Entä sitten?"

"Sitten", sanoi hän kohottaen värisevät, surumieliset kasvonsa, "sitten

aion koettaa hyökätä sitä perkeleen valtakunnan mahtavaa linnoitusta

vastaan, missä nainen on suoranaisena ja välittömänä uhrina, aion

kertoa hienostolle yhä uudestaan ja uudestaan, että se on järjestetty

tekopyhäinseurue, jonka tarkoituksena on naisen turmeleminen, aion

sanoa kirkolle, että sen poikamiesten elämä ei ole samaa kuin

selibaatti ja että monivaimoisuus on Jumalan lakia vastaan, aion hakea

noita poljetuita ja murtuneita olentoja, jotka elävät sinne tänne

viskeltyinä meidän raakalaiskaupungeissamme ja aion puolustaa heitä

ja suojella heitä, olkootpa ketä tahansa, olkootpa langenneet kuinka

syvälle tahansa, sillä he ovat minun sisariani ja minä rakastan heitä."

"Jumala siunatkoon sinua, poika! Se oli miehen puhetta", sanoi vanha

rouva nousten seisomaan.

Mutta John Stormin kalpeat kasvot olivat jo punastuneet silmiä myöten

ja hän loi katseensa maahan aivan kuin olisi hävennyt.