_The Priory, Vapunpäivänä_.
_Rakas Rakel-tätönen!_ -- Se suuri ilta on nyt mennyt! Oi niitä pukuja,
niitä timantteja -- te ette ikinä ole semmoista nähnyt! Hienoston
ihmiset ovat muutoin juuri samanlaisia kuin muutkin kuolevaiset, enkä
minä pelännyt heitä hituistakaan. Luulen suoriutuneeni omasta osastani
ohjelmaa sangen hyvin. Herra Koenig oli sovittanut pianon säestykselle
muutamia meidän vanhoista manilaisista balladeistamme, ja minä siis
lauloin niitä. Ensimmäinen oli "Mylechraine", jota ihmiset kuuntelivat
ja taputtivat käsiään. Sitten seurasi "Ny Kiree fo Niaghtey", ja
silloin he itkivät (minä myös). Sitten minä matkin tehtaantyttöjä,
jotka laulelevat kaduilla, ja silloin he nauroivat, koska minäkin
nauroin, ja niin me kaikki nauroimme yhdessä. Kaikki oli ohi ennenkuin
aavistin missä olinkaan, ja jokainen kiirehti antamaan minulle -- ei
suudelmia, eihän toki, kuten isoisän tapana oli -- vaan jäätelöä ja
hyytelöä, kuten semmoiselta seuralta sopi odottaakin. Herrat syöksyivät
aivan hurjistuneina ympäri taloa tuodakseen sitä minulle.
Mutta kaikki tuo ei ole kerrassaan mitään siihen verraten, mikä kohta
tulee tapahtumaan. Minä en saa hiiskua siitä mitään vielä; kavalat
kasvot saavat salata sen niitä kavala sydän tietää. Teidän _täytyy_
antaa minulle anteeksi, jos minulla on menestystä, sillä eihän mikään
tässä maailmassa ole moitittavaa muu kuin epäonnistuminen, senhän
jokainen ymmärtää, ja pikkuisesta synnistä tulee suuri hyve, jos se
vain kasvaa kyllin isoksi. Huomaatteko kuinka sukkela minä olen? Te
ette aavistaneet, millainen filosofi teidän perheessänne oli, rakkaat
ystävät, eikö niin?
Se tapahtuu toukokuun 24 p:nä. Silloin on taas kuningattaren
syntymäpäivä, ja kun minä muistan, mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen
syntymäpäivän jälkeen, niin tulen romanttiseksi kuin koulutyttö ja
senttimentaaliksi kuin lapsentyttö. Tietysti minä olen hirveässä
touhussa sen asian tähden ja tunnustan, että olen käynyt tietäjissäkin
sen seikan vuoksi, s.o. minä olen antanut puoli puntaa povarille eräänä
heikkona hetkenä, ja hän ennusti minulle ihmeellisiä asioita, joten
siis olen täysin tyydytetty. Sanomalehdet tulevat toitottamaan nimeäni,
ja minun osakseni on tuleva muotisuosikin häikäisevä onni, mikä kaikki
tietysti on erinomaisen hauskaa ja viehättävää ja varsin tyydyttävää
rahalliseen puoleen nähden. Isoisä nyt tietysti toruu minua siitä, että
kiusaan kaitselmusta, ja tietysti John Storm sanoisi, jos hän tietäisi
sen, ettei minun pidä tehdä semmoista missään olosuhteissa. Mutta kun
minulle sanotaan, että minun ei pitäisi tehdä niin eikä näin eikä noin,
niin se on aivan samaa kuin jos minulle sanottaisiin, että minulla ei
saa olla punainen tukka ja etten saa sairastua tuhkarokkoon. Minä en
voi sille mitään! Minä _en_ voi sille mitään! Mitä siis hyödyttää surra
sydäntänsä murskaksi semmoisen asian tähden?
Mutta minun ei tarvinnut pyytää _Hecaten_ y.m. apua
sanomalehtiasioissa. Tietäkää, rakas Rakel-tätönen, että minä
_todellakin_ tapasin herra Draken sisäasiain ministerin talossa ja hän
esitteli minut neiti Rosa Macquarrille, joka ei ole enää hyvin nuori
eikä hyvin kaunis, mutta niin kultainen olento kumminkin! Ja kun hän on
sanomalehtikirjailija, niin on hän nyt veisannut kiitosta yli maitten
mantereitten sillä seurauksella, että koko maailma tätä nykyä laulaa
minun avuistani. Kuunnelkaa siis, miehet ja naiset, kun luen teille
kuuluisuudestani sanomalehtipalstasta, joka on yhtä pitkä kuin Yorkin
herttuan oma palsta: "Hän on nuori, solakka, ruskeatukkainen" (minä kun
aina ennen luulin itseäni punatukkaiseksi), "silmät suuret ja harmaat,
toinen silmä etäältä katsoen melkein ruskea" (se katsoo vähän kieroon),
"mikä antaa hänen kasvoilleen omituisen veitikkamaisen, hiukan
keimailevan ja voimakkaan ilmeen, jommoista harvoin, jos milloinkaan,
tapaa muissa kasvoissa... Hänen äänensä on hämmästyttävän vaihteleva,
ollen joskus hellä, hyväilevä, jouheva ja toisin vuoroin hurja, synkkä,
vaikeroiva, ja hänen kasvonsa, jotka eivät ole säännöllisen kauniit"
(oh!) "mutta unohtumattomat, ovat täynnä mitä omituisinta suloa... Hän
laulaa, lausuu, puhuu, nauraa ja itkee (aivan todella), ja muutamia
kappaleistaan hän esittää jonkinmoisella irlantilaisella murteella"
(Oi sinä rakas Manin-kieli!), "joka heläjää hänen nuorilta huuliltaan
hurmaavan vilkkaasti ja huvittavasti." Mikä kaikki, vaikka se tietysti
on vallan totta, eikä muuta kuin oikea ja kohtuullinen tunnustus
_tietysti_, pani minut nyyhkyttämään niin kauan ja niin kovaa, että
hyvä pikku hippopotamus syöksyi yläkertaan minua lohduttamaan, mutta
löytäessään minut lattialta pitkälläni huusi kohottaen käsiään
epätoivoisesti: "Ach Gott! Minä nuoreksi ladyksi häntä luulin, mutta
mitä tuo on?"
Mutta mitäpä siitä! Joskus ajattelen, kuinka monta tyttöraukkaa täällä
onkaan, jotka eivät ole milloinkaan saaneet ainoatakaan tilaisuutta
näyttää taitoaan, kun taasen minulla on ollut niin monta loistavaa
tilaisuutta; kuinka monta onkaan, joita ei kukaan viitsi kertaakaan
kuunnella, kun taaskin minua kiitetään ja kehutaan; monta, jotka
asuvat ahtaiden katujen varrella ja palvelevat pikkuisissa, pimeissä
puodeissa, joissa miehet ja miesten näköiset puhuvat heille toisella
tavalla kuin koskaan sisarilleen tai vaimoilleen, kun taasen minut
kohotetaan korkealle ihailun ja kunnioituksen ilmapiiriin; monta,
jotka ansaitsevat leipänsä klubeissa ja kasinoissa, missä he saavat
hengittää oikeata helvetin ilmaa, kun taasen minua ympäröi kaikki, mikä
voi jalostaa ja hienostaa! Oi Jumala, suo minulle anteeksi, jos olen
turhamielinen, ylvästelevä olento, joka nauran kaikelle ja kaikille
ja joskus unohdan, että moni tyttöraukka, jota viskellään sinne tänne
Lontoossa, on ihan yhtä hyvä kuin minäkin ja yhtä viisas ja yhtä uljas!
Mutta vaiti nyt jo! "Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin." Vai
ei Anna-täti pidä tästä vaeltavan juutalaisen elämästä! Tiedättekö,
minusta on aina tuntunut kuin rakastaisin mustalais-elämää. Siinä on
semmoinen liikkeen tuntu, joka mahtaa olla hurmaava, ja minä rakastan
nopeata kulkua. Muistatteko, kuinka "Cæsar" ennen muinoin joskus rupesi
äksyksi jalaksi täyttä ravia juoksemaan? Minä istuin sen selässä
kokonaan kohtalon turvissa, vain ja kurjat nuoraohjakset käsissä. Mutta
oi voi sitä iloa! Tuskin saatoin hengittää. Rakas, vanha, hupsu Cæsar,
luoduista Cæsareista parhain, tuntuu kuin vielä kiitäisin selässäsi!
Mitä te ajattelette minusta? Me naiset olemme "samanlaisia kapineita
aina", kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, ja samanlainen kuin
nainen on kehdossaan, samanlainen hän on ikänsä loppuun asti. Kas nyt
taas sitä viisautta! Kukahan tuonkin teille kertoi, nuori neiti?
Mutta puhuakseni totta vihdoin viimein, rakas Rakel-täti, minulla on
salaisuus, jota en ole teille ennen kertonut, kun en voinut kestää
sitä ajatusta, että te olisitte levottomia minun tähteni, varsinkin
isoisä, joka ajattelee Glorya liian usein. Ettekö voi arvata mitä
se on? Minun _täytyi_ ruveta vaeltavaksi juutalaiseksi, sillä minut
_erotettiin_ sairashuoneesta! Ettekö ymmärtäneet sitä, rakkaani? Minä
luulin kertoneeni sen teille yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä kyllä,
erotettiin hoitajattareksi kelpaamattomana. Minä en kelvannut, se on
totta, ensiksikin laitoksen sääntöjen tähden ja toiseksi inhimillisen
rakkauden ja säälin tähden. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja nyt kun
vaellukseni näyttävät olevan lopussa ja minä olen vihdoinkin päässyt
oikealle paikalleni, tuntuu minusta kuin olisin vapautunut pitkästä
vankeudesta, suuresta vaarasta, pimeydestä, joka on pimeämpi kuin John
Stormin koppi. Ja jos minusta milloinkaan tulee kuuluisa nainen ja
hyvät ihmiset tahtovat kuunnella minua, niin pyydän heitä hellimään
ja säälimään tyttöparkoja, jotka koettavat elää Lontoossa hyvinä ja
uljaina. Minä sanon heille, että se on tosi ritarillisuutta, että he
liittyvät yhteen semmoisia miehiä vastustamaan, jotka ovat itsekkäitä,
julmia ja epäpuhtaita. Oi tätä suurta, loistavaa, pirullista,
taivaallista Lontoota! Se on samassa suhteessa ihmismaailmaan kuin
Niagaran kuohuvat, kiehuvat, riehuvat hyrskyt luonnon maailmaan. Tytön
täytyy päästä sen syvyyksien yli kuin veneessä ja silloin hän syvään
hengähtäen kiittää Jumalaa, taikka sitten hän ajautuu kuohuihin,
pyörähtää, kierii ympäri ja hukkuu pyörteeseen!
Hohhoh! Nyt on jo höyry lopussa, ja minun pitää siirtyä asioihin.
Herra Drake aikoo pitää aamiaispäivälliset kotonaan 24 p:nä minun
yritykseni kunniaksi, mutta se suuri asia tapahtuu vasta noin puoli
kymmenen aikaan sinä iltana. Siihen aikaan on aurinko ja laskenut
Peelin lahden taakse, musta rastas on laulanut viimeisen tervehdyksensä
ja koko maailma on vaipumaisillaan uneen. Jos te vain silloin muistatte
virkkaa: 'Jumala siunatkoon Glorya!' olen voimakas ja reipas ja rohkea.
Teidän tyhmä, sentimentaalinen tyttöraukkanne.
Glory.