Sisäasiain ministerin iltakutsut olivat keskiviikkona pääsiäisen
jälkeen. Koko päivän oli satanut, mutta illalla oli ilma kirkastunut.
Glory ja Koenig olivat ajaneet omnibussilla Waterloo Placelle ja
astuivat sitten pitkin leveätä katua, joka loppuu laajoihin Green
Parkiin vieviin portaisiin. Kaksi riviä korkeita kivirakennuksia oli
oikealla ja vasemmalla, ja heidän piti juuri mennä yhteen noista
rakennuksista.
Miespalvelija otti heidät vastaan vakavana, mutta tottuneen
tutunomaisesti. Taiteilijatko? Niin. Heidät vietiin kirjastoon,
ja virvokkeita kannettiin tarjottimella heidän nautittavakseen.
Kolme muuta lauluseuran jäsentä oli siellä jo ennen heitä. Glory
oli ensikertalainen tämmöisessä seurassa, ja Koenig kertoi ja
selitti hänelle kaikkea keskeytyvin kuiskauksin. Soittokunta soitti
kiertoportaitten mutkauksessa, ja toinen miespalvelija seisoi alkovin
ovella, jonne hatut ja päällystakit pantiin talteen. Ensimmäinen
miespalvelija näyttäytyi taas. Olivatko taiteilijat valmiit menemään
saliin?
He seurasivat häntä toiseen kerrokseen. Soittokunta oli lakannut
soittamasta, ja huoneesta kuului äänien sorinaa ja lautasten kalsketta.
Tarjoilijoita tuli ja meni ruokasalin ovessa, ja hovimestari antoi
ohjeitaan. Joskus näkyi vilahdukselta naisia komeissa puvuissa, joskus
täynnä hopea-astioita oleva pöytä ja kauniita lamppuja. Oven avautuessa
kuuluivat äänet kovemmin, sen sulkeutuessa hiljemmin.
Toisesta kerroksesta tultiin saliin, jossa oli kolme suurta ikkunaa ja
kussakin niistä oli toinen puolikas auki. Salin ulkopuolella oli pitkä,
laaja parveke, jota kiinalaiset ja maurilaiset lyhdyt valaisivat. Sen
takana näkyi synkkä puisto ja vielä kauempana Westminster Abbeyn tornit
ja iso kello, mutta sen kirkas tuli ei palanut sinä iltana.
"Parlamentti ei koskaan istu keskiviikko-iltana" sanoi Koenig.
He menivät saliin, joka oli aivan tyhjä. Korkeajalkaisten lamppujen
valoa himmentämään oli asetettu keltaisista silkkipitseistä laadittuja
varjostimia. Peräseinällä oli piano ja urut.
"Me odotamme tässä", sanoi Koenig avaten urut, ja Glory jäi seisomaan
hänen viereensä.
Äkkiä kuului naurua, sekavia ääniä ja silkkipukujen kahinaa portailta,
ja tuoksahti heliotroopilta. Naisia astui sisään. Pari kolme vanhaa
naista nojautui nuorempien käsivarteen pitäen ebenholtsisauvaa toisessa
kädessään. Viimeiseksi tuli vanha rouva, jolla oli yllään musta
silkkipuku ja suuri lukkoneula rinnassaan. Koenig nousi ja kumarsi
hänelle. Glory aikoi myöskin kumartaa, mutta rouva nyökäytti hänelle
hiukkasen sivumennen ja asettui pehmeään tuoliin ison lampun viereen,
joten Gloryn kumarrus jäi kesken.
Naiset puhelivat, ja Glory koetti kuunnella. Se oli kaikenlaista
tyhjänpäiväistä laverrusta, jota pienet naurun tirskahdukset
tuontuostakin keskeyttivät. Glorysta tuntui tuo keskustelu hyvin
typerältä. Usein nostivat naiset lornettinsa ja katsoivat häneen. Hän
puristi huulensa yhteen ja katsoi takaisin räpäyttämättä silmiään.
Miespalvelija toi teetä tarjottimella, ja sen perästä kuului kuppien
kalinaa ja vielä enemmän naurua. Mustaan silkkiin puettu rouva katsahti
Koenigiin, joka heti alkoi soittaa urkuja. Hän soitti mainiosti, mutta
ei kukaan kuunnellut. Hänen lopetettuaan oli lyhyt paussi, ja sitten
jokainen sanoi: "Oi, kiitoksia! Me -- hm -- me --", ja sitten puhe
alkoi uudelleen. Soololaulaja lauloi sitten Schumanin balladin, ja koko
laulun kestäessä istui kuulotorvella varustettu vanha rouva pianon
vieressä ja eräs nuori tyttö puheli hänelle. Kun laulu oli lopussa,
huudahti jokainen: "Oi, tuo vanha tuttu!" Sitten kuului portailta
karkeampia ääniä, vilkkaampaa naurua ja raskaampia askeleita.
Herrat astuivat sisään puhuen ääneen. Koenig oli mennyt takaisin urkujen
ääreen ja soitti kuin viimeistä päivää. Glory katseli tuota kaikkea,
ja hänestä se alkoi tuntua niin äärettömän hullunkuriselta. Äkkiä hän
säpsähti. Joku herroista sanoi vetelästi: "Ukko Koenig taas! Hohhoh
kuinka se vanhus jaksaa vetää! Tuntuu kuin olisin kuunnellut häntä
vedenpaisumuksesta lähtien ainakin."
Se oli lordi Robert Ure. Glory huomasi hänet vilahdukselta ja katseli
sitten kenkiään sekä rupesi jalallaan polkemaan mattoa. Lordi Robert
painoi lasin silmäänsä, jännitti kasvojensa vasemman puolen ja tirkisti
Gloryyn.
Vanhanpuoleinen herra, jolla oli jalopeuramainen pää, tuli urkujen
ääreen ja sanoi: "Eikö mitään koomillista ole tarjottavana, Koenig?
Kaikilla on ollut influenssa talven kuluessa ja siksi he ovat
kadottaneet kaiken rakkautensa klassikkoihin."
"Varsin kernaasti", sanoi Koenig. Sitten hän kääntyen Gloryyn kosketti
tytön rannetta sanoen: "Kuinka valtasuonen laita on? Ach Gott! tykyttää
kuin lapsen. Nyt on teidän vuoronne."
Glory astui askeleen eteenpäin, ja puhe kävi äänekkäämmäksi, kun seurue
huomasi hänet. Hän kuuli pari lausetta silloin tällöin. "Kuka hän on?"
-- "Onko hän varsinainen taitelija?" -- "Oh ei -- sivistynyt neiti." --
"Laulaako hän vai viheltääkö hän?" -- "Hän on varsinainen taiteilija,
sillä hän lauloi meille viime vuonna." -- "Hän on silmänkääntäjä."
-- Sitten sama ääni, jonka Glory oli ennen kuullut, sanoi: "Kautta
Jupiterin, vanha veikko, teidän nuori ystävänne on kuin punainen
ruusunnuppu!" -- Glory ei räpäyttänyt silmiään. Huuli värähti hiukan
hermostuneesti, ja sitten hän aloitti.
Ensimmäinen kappale oli "Mylechraine", manilainen laulu ahnaasta
talonpojasta, jonka tytär häpesi isäänsä, kun tämä kävi aina huonossa
puvussa ja käytti mustia sukkia. Mutta talonpoika vastasi, että ellei
hän käyttäisi mustia sukkia, ei kukaan tulisi olemaan mustasukkainen
tytön myötäjäisten tähden.
Glory lauloi, lausui ja näytteli ihka elävästi tuota vanhaa miestä,
eikä salista kuulunut hiiskaustakaan ennenkuin hän oli lopettanut
paitsi naurun purskahduksia ja käsien taputuksia. Sitten virkosi puhe
entistä vilkkaammaksi. "Tosiaankin -- tosiaankin! Kuinka -- hm --
luonnollista!" -- "Luonnollista -- se on todellakin luontoa." -- "En
milloinkaan ennen --" -- "Erinomaista, mainiota." -- "Mitä murretta
se oli?" -- "Tietysti irlantilaista." -- "Niin, tietysti", ja päät
nyökkyivät ymmärtäväisesti, ja jokainen näytti tietävän kaikki.
"Tottakai hän vielä laulaa." -- "Vaiti, hän aloittaa."
Nyt seurasi: "Ny Kiree fo Niaghtey", vanha, omituinen valitus siitä,
että lampaat hukkuivat vuoristoon lumimyrskyssä. Se oli täynnä syvää
surumielisyyttä. Naisten lornetit vaipuivat, miesten silmälasit
samoin, ja kasvot venyivät pitkiksi. Vanha, kuulotorvella varustettu
eukkoraukka nyyhkytti kuuluvasti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
kaikui kuorossa ihastushuutoja. "Tuo oli jotain, oli totisesti!" --
"Kaunis tyttö!" -- "Kaunis! Irlantilaiset tytöt ovat aina kauniita." --
"Tuo vanha, ahne talonpoika -- sen näki aivan silmiensä edessä!"
"Mikä hänen seuraava kappaleensa on?" -- "Jotain hullunkurista
toivottavasti."
Koenigin ylpeys oli rajaton, eikä Glory päässyt vähällä. Koenig teki
tilaa lattialla ja ilmoitti, että arvoisan yleisön luvalla j.n.e. tämä
nuori taiteilija nyt tulisi matkimaan, kuinka tehtaantytöt laulavat
kaduilla.
Kuulijat nauroivat ja lopulta suorastaan huusivat, ja kun laulu loppui,
sateli Glorylle onnitteluja ja kysymyksiä. "Hurmaavaa! Kaikki teidän
kappaleenne ovat hurmaavan hauskoja! Mutta rakas neiti, teidän täytyy
säästää meidän tunteitamme enemmän. Nuo lampaat lumimyrskyssä -- se
oli liian surullista." Vanha rouva, jolla oli kuulotorvi kädessä,
kysyi, voisiko Glory laulaa kokonaisen iltapäivän ja väsyttikö häntä
milloinkaan ja eikö hän usein kylmettynyt. Mutta vihdoin tuli mustaan
silkkiin puettu rouva hänen avukseen. "Teidän täytyy saada hiukan
virvokkeita", sanoi hän. "Katsotaanpa, enkö voisi..." ja hän nosti
lornettinsa ja katsoi ympäri huonetta. Seuraavassa silmänräpäyksessä
kuuli Glory äänen, joka pani hänet vapisemaan:
"Ehkä minulle suodaan ilo viedä neiti Quayle virvokehuoneeseen."
Se oli Drake. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja poikamaiset kuin
ennenkin, mutta Glory huomasi heti, että hän oli kasvattanut viikset ja
näytti vakavammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. Muutamien minuuttien
perästä he olivat päässeet akkunaoven kautta parvekkeelle ja kävelivät
nyt siellä edestakaisin.
Siellä tuntui viileältä ja hiljaiselta salin kuumuuden ja hälinän
perästä. Yö oli lauhkea ja tyyni. Tuskin vienoin tuulen henkäyskään
liikutti puiston lehtiä. Sateen jälkeen tuntui ilma hiukan kostealta,
ja ruohikossa oli tuoksuva kaste. Tähdet tuikkivat, ja kuu oli juuri
noussut Westminsterin tornin takana.
Glory oli punastunut menestyksestään. Hänen silmänsä säkenöivät, ja
hänen askeleensa olivat keveät ja reippaat. Drake kosketti hänen
kättään, joka oli nuoren miehen käsivarrella, ja sanoi:
"Kun nyt vihdoin viimeinkin olen saanut teidät kiinni, täytyy minun
heti ensiksi torua teitä."
He katsoivat toisiinsa hymyillen.
"Oletteko ollut niin tyytymätön minuun tänä iltana?" kysyi Glory.
"Sitä en tarkoittanut. Mutta missä te olette ollut koko tämän ajan?"
"Ah, jospa te tietäisitte!" Hän oli seisahtunut ja tuijotti pimeyteen.
"Minä _tahdon_ tietää sen. Miksi ette vastannut kirjeeseeni?"
"Kirjeeseennekö?" Glory tarttui kielokimppuun, joka oli hänen
rinnassaan.
Drake taputti hänen kättään kevyesti sanoen: "No, no, ei riidellä tällä
kertaa, mutta toiste ette saa tehdä niin, taikka muutoin --"
Glory tointui taas ja nauroi. Hänen äänessään oli hopean helke, ja
Draken mielestä hänen hymyssään oli omituinen tenhovoima. He jatkoivat
kulkuaan.
"Puhuaksemme tästä illasta -- teillä on ollut suuri menestys, tietysti."
"Miksi niin: tietysti?"
"Siksi, että minä aina tiesin, että teidän täytyi onnistua."
Glory oli ylpeä ja onnellinen. Drake kävi äkkiä vakavaksi ja
juhlalliseksi.
"Mutta tuommoinen sali päivällisen jälkeen ei ole sopiva
esiintymispaikka teidän kyvyllenne. Kuulijat eivät ole oikeassa
paikassa eivätkä oikeassa mielentilassa. Vieraita ja kuulijoita --
velvollisuudet joutuvat ristiriitaan, paitsi sitä on taide oikeastaan
tuntematonta maata tällaisille ihmisille."
"He olivat kumminkin ystävällisiä minulle", sanoi Glory.
"Niin olivat -- tänään. Viimeinen uutuus, olipa se sitten ihminen tai
apina tai --"
Glory nauroi taas ja liiteli Draken vieressä aivan kuin jalat tuskin
olisivat koskettaneet maahan.
"Mikä teitä vaivaa?"
"Ei mikään. Minä vain ajattelin kuinka kohtelias te olitte minulle."
Sitten he taas katsoivat toisiinsa ja nauroivat.
Tähtien vienompi valo hävisi kuun kirkkaaseen loistoon. Lintunen
synkässä puistossa oli erehtynyt, se luuli kuunvaloa päivän koitoksi
ja alkoi visertää. Westminsterin kello löi yksitoista, ja ympäröiviltä
kaduilta kuului kumea liikkeen jyrinä.
"Kuinka ihanaa!" sanoi Glory. "On vaikea ymmärtää, että tämä on sama
Lontoo, joka on niin täynnä kasinoja, klubeja ja... luostareita."
"Mitä tyttönen, semmoinen kuin te, voi tietää sellaisista paikoista?"
Glory oli päästänyt Draken käsivarren ja katseli nyt parvekkeen yli.
Ääniä kuului punertavien akkunoiden takaa. Soololaulaja alkoi taas
laulaa. Hänen toinen balladinsa oli "Erlkönig" --
"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir!
Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."
"Onko kuulunut mitään uutisia John Stormista?" kysyi Drake.
"En ainakaan minä tiedä mistään."
"Tahtoisittekohan te, että hän palaisi takaisin nyt?"
"Niin, tahtoisinkohan?"
Silloin juuri kuului askeleita heidän takanaan, ja miellyttävä ääni
sanoi: "Pyytäisin että esittäisitte minut, herra Drake."
Se oli kahdeksan- tai yhdeksänkolmattavuotias neiti, jonka lyhyt tukka
oli kammattu ylöspäin kuten miehillä.
"Ah, Rosa -- neiti Rosa Macquarrie", sanoi Drake. "Rosa on
sanomalehtikirjailija ja minun hyvä ystäväni, Glory. Jos te tahdotte
mainetta, niin hänellä on avaimet siihen, ja jos tahdotte ystävyyttä...
Mutta minä jätän teidät kahden kesken."
"Rakas neiti", sanoi neiti Macquarrie, "minä tahtoisin tutustua teihin."
"Minä olen nähnyt teidät ennen -- ja puhunut teille", sanoi Glory.
"Minulleko? Missä?"