Keskellä pitkäperjantai-yötä heräsi John Storm viereisestä kopista
kuuluvaan meluun. Siellä tuntui olevan kaksi miestä kiivaassa,
vihaisessa väittelyssä. Toinen uhkasi ja moitti, toinen vastusti ja
pyysi.
"Tyttö on kuollut -- eikö siinä ole kyllin todistusta?" sanoi toinen
ääni.
"Se on valhe! Se on väärä syytös!" sanoi toinen ääni. "Paavali, mitä
aiot tehdä?" -- "Aion lähettää tuon luodin otsaasi." -- "Mutta minä
olen viaton. Kaikkivaltias on todistajani, että olen viaton. Pane
pistooli pois. Auttakaa! auttakaa!" -- "Armoa! armoa! Ota kaikki --
kaikki -- ja jos voin jollakin tavalla auttaa sinua elämässä... Minä
olen rikas, Paavali -- minulla on vaikutusvaltaa... säästä minua!" --
"Konna, luuletko voivasi ostaa minut, kuten sisareni ostit?" -- "Jos
sen teinkin, en ollut ainoa!" -- "Valehtelija! Sano se hänelle
tavatessasi hänet viimeisellä tuomiolla!" -- "Murhaaja!" -- "Liian
myöhään -- nyt sinä jouduit hänen luokseen!"
John Storm kuunteli ja ymmärsi. Nuo kaksi ääntä olivat vain yhden
miehen, veli Paavalin ääni. Maallikkoveli houraili. Hän oli uudestaan
tekevinään rikoksensa.
John epäröi. Hän aikoi ensin kiirehtiä Paavalin huoneeseen pidättämään
häntä, ettei hän millään lailla vahingoittaisi itseään. Mutta hän
muisti, että veljeskunnan säännöt kielsivät ankaran rangaistuksen
uhalla ketään jäsenistä menemästä toisen koppiin. Ja sitäpaitsi hän
oli yhä vielä vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena.
Mutta munkit ovat suuria sofisteja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
John Storm oli sanonut itselleen, että naapurikopissa ei ollutkaan
veli Paavali, vaan ainoastaan hänen katoava ruumisraukkansa, joka
ponnisteli varjoisan kuolonvaltakunnan viimeisten rämeitten läpi.
Paavali itse, hänen sielunsa, hänen henkensä oli kaukana. Siksi ei
ollut synti mennä sellaisen henkilön koppiin, jonka henki ei ollut
siellä.
Hänen oma ovensa oli lukossa, mutta hän sai avaimen vedetyksi takaisin
oven alta, sytytti kynttilänsä ja astui käytävään. Ääni kuului yhä
vielä kovaa Paavalin huoneesta, mutta ei kukaan näyttänyt kuulevan
sitä. Ei mikään muu ääni häirinnyt hiljaisuutta nukkuvassa talossa.
Paavalin kopin toisella puolen oleva koppi oli tyhjä. Se oli näet veli
Anteron käytettävänä, ja hän oli eteisessä.
John Stormin astuessa pimeään huoneeseen kynttilä kädessä seisoi veli
Paavali keskellä lattiaa toinen käsi ojennettuna ja huulilla
aaveentapainen, kamala hymy. Hän oli kalman kalpea, silmät hehkuivat,
otsa oli hiessä, ja hän hengitti syvään. Hän pyyhkäisi hikihelmet
otsaltaan ja sanoi hillityllä äänellä: "Hän kuoli samanlaisena kuin
hän elikin -- valehtelijana ja konnana!"
John otti häntä käsistä kiinni ja veti hänet vuoteelle asettaen hänet
istumaan sen laidalle ja koettaen tyynnyttää sekä lohduttaa häntä.
Ensimmältä kauhistui John omaa ääntänsä, mutta sama sofismi, joka oli
tuonut hänet sinne, auttoi myöskin nyt, ja hän vakuutti itselleen,
ettei hän voinut rikkoa vaitiolosääntöä sillä, että puhui henkilölle,
joka ei ollut siellä. Maallikkoveljen hourailu loppui vihdoin, ja hän
vaipui syvään uneen.
Seuraavana aamuna veli Antero toi ruokaa Johnin koppiin ja alkoi
samalla aivan kuin itsekseen laulaa puuhatessaan huoneessa.
"Veli Paavali huononee -- huononee nopeasti -- isä Jerrold on
ripittänyt hänet -- hän on nauttinut sakramentit -- hän on hyvin
kärsivällinen."
Tuo suuri lapsi oli keksinyt laulaa kaiken tuon ikäänkuin se olisi
ollut gregorialainen virsi, siten ilmaisten asioita Johnille
rikkomatta sääntöjä ja tekemättä syntiä.
John ei lukinnut oveansa seuraavaksi yöksi. Mennessään levolle hän
kuunteli, kuuluisiko taas samanlaista melua kuin edellisenä iltana,
puoleksi odottaen, puoleksi toivoen, että hän taas kuulisi jotain,
mutta kaikki oli hiljaa, ja puolenyön aikaan hän vaipui uneen. Mikä
lienee pannut hänet vavahtamaan, ja sitten hän heräsi siihen
tunteeseen, että kuu paistoi häntä silmiin. Kuu paistoi tosiaankin, ja
sen kalpea valo valaisi vuoteen päässä seisovaa olentoa. Se oli veli
Paavali, kasvot lyijyn harmaina ja huulet kuiskaten Johnin nimeä
hiljaa kuin hengitys.
John hypähti ylös ja kiersi käsivartensa Paavalin ympäri.
"Sinä olet sairas, veli -- hyvin sairas."
"Minä kuolen."
"Apua! apua!" huusi John aikoen mennä ovelle.
"Hiljaa, veli, hiljaa!"
"Oh, minä en välitä säännöistä. Säännöt eivät ole mitään tämmöisessä
tapauksessa. Ja sitäpaitsi on selvää... Apua!"
"Minä pyydän, rukoilen teitä", sanoi Paavali heikolla äänellä.
"Olkaamme yhdessä vielä vähän aikaa. Omasta pyynnöstäni he jättivät
minut yksin. Minulla on jotain teille sanottavaa, jotain
tunnustettavaa. Minun täytyy pyytää anteeksi."
Parilla askeleella oli John ennättänyt ovelle, mutta hän palasi
takaisin avaamatta sitä.
"Mitä, poikaseni? Mitä sinä olet tehnyt minulle?"
"Kun te päästitte minut ulos täältä silloin hakemaan sisartani --"
"Siitä on pitkä aika -- ei puhuta siitä enää, veli."
"Mutta minä en voi kuolla rauhassa kertomatta sitä. Muistattehan, että
minulla oli jotain hänelle sanottavaa?"
"Muistan."
"Se oli uhkaus. Minä aioin sanoa hänelle, että ellei hän luopuisi
sellaisesta elämästä, hakisin käsiini sen miehen, joka oli syynä
siihen, ja tappaisin hänet."
"Se oli vain perkeleen kiusaus, veli, ja nyt se on ohi ja --"
"Ettekö ymmärrä, mitä minä olin tekemäisilläni? Minä olin saattaa
huolta ja häpeätä myöskin teille, toverini ja auttajani. Niin ihmisen
käy, kun perkele --"
"Mutta Jumala muuttaa asiat, veli -- älkäämme enää puhuko siitä."
"Te annatte siis anteeksi?"
"Anteeksiko? Minun pitää pyytää sinulta anteeksi, ja ehkäpä, jos
kertoisin kaikki --"
"Vielä siinä on muutakin. Kuulkaa! Kaikkivaltias kutsuu minua --
minulla ei ole aikaa tuhlata."
"Mutta sinun on niin kylmä, veli. Makaa tässä, minä peitän sinut
peitteellä. Oi, älä pelkää -- he eivät koskaan enää saa erottaa meitä.
Jos isä olisi kotona -- hän on hyvä ja helläsydäminen -- mutta vähätpä
siitä. Noin, veli, noin!"
"Te ylenkatsoisitte ja vihaisitte minua -- te, joka olette niin pyhä
ja jalo, joka olette jättänyt kaikki ja voittanut maailman,
rakkaudenkin."
"Älä puhu niin, veli."
"Se on totta. Jokainen tuntee teidän hurskaan elämänne."
"Vaiti."
"Mutta minä en koskaan ole elänyt hurskasta elämää, ja minä tulin
tänne vain lakia ja hirsipuuta pakoon, ja ellei isä olisi --"
"Toisen kerran, veli."
"Niin, se oli totta mitä kerroin poliisille, ja minä olen tosiaankin
--"
"Vaiti, veli, vaiti! Minä en tahdo kuulla sinua. Sen saat sanoa yksin
Jumalalle, ja mitä lienet tehnytkään, niin Jumala on tuomiossaan
sielullesi armollinen. Meidän pitää rukoilla Häntä vain --"
"Joudu siis! Hiekkajyvät vuotavat loppuun." Hän koetti nousta
polvilleen.
"Makaa hiljaa, veli. Jumala ymmärtää sielusi nöyryyden."
"Ei, ei, auta minua ylös. Anna minun polvistua viereesi. Kuolevan
rukous -- lausu se kanssani, veli Storm. Sanokaamme yhdessä. 'Oi
Herra, pelasta --'
"'Oi Herra, pelasta palvelijasi --'
'Joka luottaa Sinuun.
'Anna hänelle apua pyhyydestäsi.
'Ja... auta... häntä voimallasi iankaikkisesti.
'Älä anna vihollisen vaivata häntä.
'Älä... anna... pahojen --
'Ole, oi Herra, hänen luja linnansa.
'Iankaik' --
'Oi Herra, kuule rukouksemme
'Ja --'"
"Paavali! Paavali! Puhu minulle! Puhu! Älä jätä minua! Me lohdutamme ja
autamme toisiamme. Sinä tulet minun luokseni ja minä sinun luoksesi.
Emme välitä tästä munkkielämästä. Sano sana vain! Poikaseni, poikaseni!"
Mutta veli Paavali oli mennyt. Vangittu kotka, jonka siipi oli
taittunut, oli vihdoinkin katkaissut kahleensa.
Tuossa kauheassa hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, näytti huoneen
ilmakin tyhjenevän. John Stormia paleli ja pyörrytti, ja ääretön kauhu
valtasi hänet. Rohkeus, joka oli pitänyt häntä pystyssä veli Paavalin
kärsimyksen ajalla, lannistui nopeasti, ja hänen vanha pelkonsa
sääntöjen rikkomisesta palasi. Hänen täytyi kantaa maallikkoveli
takaisin tämän omaan koppiin. Hän ei saanut tietää Paavalin kuolemasta.
Hänen täytyi peittää, salata kaikki. Kuu oli jo laskenut, sillä nyt oli
melkein aamu, ja yön varjot taistelivat hämärän harmaiden vivahdusten
kanssa.
Hän avasi ovensa ja kuunteli. Talo oli vielä aivan äänetön. Hän astui
varpaisillaan käytävän päähän seisahtuen joka kopin eteen. Ei mistään
kuulunut hiiskaustakaan, paitsi jonkun sikeästi nukkuvan kuorsaus ja
kellon naksutus eteisessä.
Sitten hän palasi kuolon huoneeseen, nosti ruumiin syliinsä ja kantoi
sen takaisin siihen huoneeseen, josta se äskettäin oli elävänä
lähtenyt. Se painoi tuskin mitään hänen käsivarsillaan, sillä
kauhtanan peittämät jäsenet olivat kuivuneet kuin lakastuneet oksat.
John ojensi ne suoriksi vuoteella, jotta kuolon rauhoittava käsi
saisi sivellä niitä. Sitten hän sulki vainajan silmät ja liitti kädet
yhteen rinnalle, otti raskaan ristin hänen kaulastaan ja asetti sen
hermottomien sormien väliin niin hyvin kuin taisi. Nyt oli päivän valo
jo voittanut hämärän varjot, ja aamun punertava hohde hiipi huoneeseen.
Liike alkoi nukkuvassa kaupungissa, ja rattaat rämisivät katua pitkin.
Vielä kerran katsahti John kuolleen veljen kasvoihin, laskeutui sitten
polvilleen hänen viereensä, rukoili ja teki ristinmerkin. Sitten hän
nousi, hiipi takaisin koppiinsa ja lukitsi ovensa äänettömästi.
Hän tunsi ääretöntä helpotusta tuon kaiken tehtyään ja osittain
siitä syystä, osittain väsymyksestä hän nukkui. Hän oli nukuksissa
ainoastaan muutamia minuutteja, mutta uni ei tiedä ajasta, ja hetkinen
sen unhotuksen puutarhassa voi haihduttaa koko elämän katkeruuden.
Kun hän heräsi, ojensi hän tapansa mukaan kätensä koputtaen kolme
kertaa seinään. Mutta sitä tehdessä muisti jo palasi, ja kuolon
hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, hänen sydämensä tuntui jäätyvän.
Sitten maallikkojohtaja alkoi herättää veljiä. Hänen syvä äänensä ja
epäselvät vastaukset kohosivat yhä ylemmälle, läheten lähenemistään, ja
joka askel tuntui koskevan John Stormin aivoihin. Maallikkojohtaja oli
nyt ennättänyt yläkertaan -- hän astui pitkin käytävää -- hän seisoi
kuolleen veljen oven edessä.
"Benedicamus Domino", tervehti hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Hän uudisti tervehdyksensä, ja sitä seurasi hetken kamala äänettömyys.
John Storm pidätti henkeään ja kuunteli. Hän kuuli avaimen hiljaa
rasahtavan ja tiesi siitä, että ovi avattiin ja maallikkojohtaja
astui huoneeseen. Sitten hän kuuli heikon huudahduksen, sitten taas
kaikki oli hiljaa ja avain rasahti uudelleen. Ovi oli suljettu, ja
maallikkojohtaja jatkoi kulkuaan. Hänen tervehtiessään John Stormin
ovella ei pieninkään äänen värähdys ilmaissut, että mitään tavatonta
oli tapahtunut.
Kello soi, ja veljet läksivät alas portaita. Kohta kuului äänten
hyminä kirkosta, jossa he lausuivat aamurukouksensa. Jumalanpalvelus
oli tuskin lopussa, kun maallikkojohtajan askeleet taas kuuluivat
portailla. Joku toinen oli nyt hänen kanssaan. Se oli tohtori. He
astuivat veljen huoneeseen sulkien oven. Toisella puolen seinää kuuli
John Storm joka liikkeen, joka askeleen.
"Hän on siis lähtenyt vihdoinkin, poikaraukka."
"Onko hän kauan ollut kuolleena, tohtori?"
"Muutamia tunteja ainakin. Eikö kukaan ollut hänen luonaan?"
"Hän ei tahtonut ketään luokseen. Ja tehän sanoitte, ettei mitään enää
voinut tehdä ja että hän saattaisi elää kuukaudenkin."
"Vaikka, mutta kuoleva ihminen... ymmärrättehän... Kuinka omituisen
tyynen näköinen hän on! Ja risti tuossa hänen rinnallaan!"
"Hän oli harras ja katuvainen. Viimeisen hartaushetkensä vietti hän
eilen niin iloisena, että sellaista saa harvoin nähdä."
"Hänen silmänsä ovat myöskin suljetut! Oletteko varma, ettei kukaan
ollut hänen luonaan?"
"Ei kukaan."
Oli hetken äänettömyys, ja sitten tohtori sanoi: "No niin, hän on
nostanut ankkurinsa, poikaraukka."
"Niin, hän on päässyt Jumalan rakkauden valtamerelle. Jospa kaikki
olisimme niin valmiit, kun aikamme tulee."
He palasivat käytävään, ja John kuuli heidän askeleensa, kun he
astuivat alas portaita. Muutamien minuuttien ajan kuului omituista
liikettä ja ääniä alhaalta. Nopeita askeleita tuli ja meni, eteisen
ovikello soi, ja katuovi kävi vähän väliä.
Tuntia myöhemmin tuli veli Antero tuomaan aamiaista. Hän oli
huomattavasti liikutettu ja asettaessaan pois tarjottimen kädestään
rupesi hän puuhaamaan huoneessa laulellen kuten ennenkin omaa
keksimäänsä gregorialaista virttä:
"Veli Paavali on kuollut -- hän kuoli yöllä -- ei ollut kukaan hänen
kanssaan -- ikävä, että hän on mennyt meiltä pois, mutta hyvä, että hän
pääsi rauhaan -- Jumala suokoon rauhan veli Paavali-raukan sielulle!"
Oli pääsiäispäivä. Päiväjumalanpalveluksessa kirkossa lauloivat
veljet pääsiäishymnin, ja John Storm tunsi kalvavaa halua päästä itse
vapaaksi elävästä haudastaan. Seuraavana päivänä oli paljon liikettä
ulkomaailman ja naapurikopin välillä. Myöhään illalla kuului raskaita,
laahustavia askeleita ja myöskin raakaa ja rivoa puhetta. "Autapas,
mies."
"Ei tässä selkä katkea tätä taakkaa alas kantaessa. Hän ei ollut Danny
Lambert, se on vissi."
"Ei, tämmöisissä paikoissa ei juoteta bovrilia, sen tietää. Minä
löisin vetoa vaikka mistä, ettei oma peilisi tuntisi sinua enää kolmen
kuukauden perästä, jos eläisit täällä ankaralla uskonnolla ja kuivalla
ruualla."
"On se kummaa, että ihmiset rupeavat tämmöiseen. Korttelin viiniä ja
omat lapset hautaan saattamaan, sen minä tahdon."
Aikaisin seuraavana aamuna soi kirkonkello kerran, sitten toisen kerran
ja sitten taas kerran. "Hautauskellot", ajatteli John.
Muutamia maallikkoveljiä tuli viereiseen koppiin. "No", sanoi yksi
aivan kuin antaakseen merkin, ja sitten he astuivat ulos tasaisin
askelin niinkuin miehet, jotka kantavat jotain taakkaa. "Nyt he vievät
hänet alas", ajatteli John.
Hän kuunteli poistuvia askeleita. "Hän on mennyt", mutisi hän.
Kellot soivat yhä edelleen, ja sitten kuului laulua. "Nyt hänet
haudataan", sanoi John itsekseen.
Vähän ajan kuluttua lakkasivat kellot soimasta ja samoin laulukin, eikä
kuulunut enää muuta kuin kaupungin liikkeen jymy -- tuon mahtavan,
ikuisesti kuohuvan meren pauhu.
"Mitä minä teen?" kysyi John itseltään. "Mitkä lukot ja salvat minua
pidättävät? Minä olen hullu. Tämä on alentavaa."
Päivällisaikaan veli Antero toi ruokaa. "Veli Paavali on haudattu",
lauloi hän, "kirstu oli kaunis -- se oli kukilla peitetty -- me
hautasimme hänet kaapuineen, panimme helminauhan hänen kirstuunsa --
jätimme ristin hänen rinnalleen -- hän rakasti sitä ja kuoli risti
kädessään -- isä on tullut kotiin -- hän piti messun tänä aamuna."
Nyt ei John Storm enää kestänyt. Hän työnsi maallikkoveljen syrjään ja
kiiruhti johtajan huoneeseen.
Isä istui tulen ääressä surullisen, masentuneen ja väsyneen näköisenä.
Hän nousi seisomaan ja hymyili tuskallisesti, kun John syöksyi hänen
koppiinsa huudahtaen murtuneella äänellä:
"Isä, minä en voi enää elää hengellistä elämää. Minä olen koettanut --
koko sielullani, koko voimallani olen koettanut, mutta en voi -- en
voi. Tämä elämä rukouksessa, katumuksessa ja miettimisessä jäykistää
minua ja turmelee minut ja tappaa miehen minussa. Minä en voi kestää
sitä!"
"Mitä sanot, poikani?"
"Minä olen pettänyt teidät ja itseni ja jokaisen."
"Pettänytkö minut?"
"Itseni tähden eikä veli Paavalin tähden autoin häntä rikkomaan
sääntöjä ja turmelemaan terveytensä ja kiiruhtamaan kuolemaansa."
"Itsesikö tähden?"
"Minullakin oli sisar maailmassa, ja sydämeni himoitsi kuulla jotain
hänestä."
"Sisarko?"
"Rakkaampi kuin sisar -- ja koko hengellinen elämäni on ollut petos."
"Poikani, minun poikani!"
"Anteeksi, isä! Minä olen aina rakastava teitä ja kunnioittava teitä,
mutta minun täytyy rikkoa lupaukseni ja lähteä pois, sillä muutoin olen
tekopyhä ja valehtelija ja petturi!"