_The Priory, St. John's Wood Lontoo_.
Tietäkää te kaikki miehet ja naiset Glenfabassa, että minä olen taasen
vaeltavana naisjuutalaisena vaihtanut asuinsijaa! Nyt teidän, rakkaat
ihmiset, tulee ajatella Glorya kauniin talon asukkaana St. John's
Woodissa toisin sanoen, pyhän Johanneksen metsässä, vaikkei täällä ole
muuta metsää nähtävänä kuin puisto, jossa näkee kaikki Lontoon
kesyttömät elukat -- nelijalkaiset, tarkoitan. Tämän linnan herra on
herra Karl Koenig, herttainen, vanha virtahepo, joka saappaat
jalassa on viisi jalkaa tuumaa pitkä ja jolla on läpitunkevat
mustat silmät sekä galvanisoidut viikset. Hän on jonkinmoinen
englantilais-saksalais-hollantilais-puolalainen soittoniekka. Kun hän
puhuu itsestään urkurina, on hänessä aina suuri annos John Bullia,
sillä hän on kuninkaallisen urkuriseuran jäsen ja paljon muuta sen
lisäksi. Puhuessaan "Vaterlandista" hän on saksalainen, muistaessaan
meren hän on hollantilainen ja ollessaan oikein hyvällä tuulella hän
laulaa: "Eivät Puolan päivät pääty!" niin että koko talo kaikuu ja
jokainen salaisesti toivoo, että ne päättyisivät.
Hänen vaimonsa on englantilainen, noin neljänkymmenen ikäinen, ja
hänellä on suuret, kosteat, koiramaiset silmät, joista saa hyvän kuvan
orjan nöyryydestä ja huomaamatta jääneestä, kehittymättömästä
sielusta. En ikinä ole nähnyt kahta niin erilaista aviopuolisoa. Vaimo
on noita hiljaisia olentoja, jotka hiipivät huoneeseen, istuvat,
kuuntelevat eivätkä koskaan virka mitään, paitsi käskiessään
palvelijoitaan. Semmoisissa tilaisuuksissa hän aina kaakattaa kuin
vanha kana, joka ei milloinkaan voi munia ainoatakaan munaa
ilmoittamatta siitä koko maailmalle. Heillä on kaksi naispalvelijaa,
molemmat kauniita Lontoon tyttöjä, ja paitsi sitä poika puutarhatyössä
ja papukaija, joka asuskelee joka paikassa koko talossa. Heidän
talonsa on kaiken näköisten ja kokoisten suurten henkilöiden
kokouspaikkana, sillä herra Koenig itse on jonkinmoinen Gideonin lyhty
melkein kaikenlaisten taidekokelaitten joukossa.
Ja nyt te tietysti tahdotte tietää, kuinka tulin tänne. Tietäkää siis,
että herra Koenig sattui olemaan minun potilaanani sairashuoneessa,
jossa hänen täytyi kestää vähäpätöinen leikkaus ja jossa minä autoin
häntä kestämään tuota "leikkauskuuria", kuten hän nimittää sitä. Tuon
tulikokeen aikana hän joskus sai nauttia hiukan vähemmin kiduttavaa
musiikkia, siitä piti Glory huolta, ja sitten palattuaan kotiin hän
haki minua ympäri koko Lontoon ääneni tähden, kunnes hän vihdoin
sattumalta löysi minut ja lähetti vaimonsa rouva Jupen luo minua
hakemaan, ja -- ja täällä minä nyt istun hienossa, pienessä,
pehmoisessa kamarissa, jonka seiniä peittää suuri joukko tunnettujen
laulajien, viuluniekkojen, pianotaiteilijain ja säveltäjien kuvia,
jokaisessa omakätinen omistuskirjoitus. Mutta nyt te tahdotte tietää,
miksi olen täällä. No, tietäkää siis, että herra Koenig (vaikka onkin
muukalainen soittotaiteilija) on Pyhäin miesten kirkon urkuri
Belgraviassa, jossa lauletaan soolohymni joka sunnuntaina
aamujumalanpalveluksessa. Koska varsinaisille oopperalaulajille, jotka
soolo-osaa olivat laulamassa, aina tuontuostakin sattui "virallisia
esteitä", keksi herra Koenig hurjan, rohkean tuuman, hän hankki heille
iankaikkisen virallisen esteen hommaamalla vakinaisen laulajan tuohon
toimeen. Se on juuri minun virkani nyt samassa kirkossa, jossa John
Storm oli kappalaisena, ja kerran viikossa minä siis säestän, että
hänen vanha vihollisensa kanonikko saa näytellä. Mutta koska tuo
arvoisa mies on aivan samaa mieltä kuin pyhä Paavali naisten
esiintymisestä seurakunnassa ja koska hänen musikaalinen korvansa
sallii hänen erottaa kontra-alton ruisrääkästä, täytyy minun piiloutua
suuren varjostimen taakse, jotta hänen kunnia-arvoisuutensa voisi
todelliseksi ylösrakennuksekseen uskoa minua pojaksi.
Te näette siis, armahaiseni, ettei teidän tarvitse olla ollenkaan, ei
ollenkaan levottomia minusta kuullessanne, että elän tämmöisessä
taiteen ja pyhyyden ilmastossa, vaikka kerron teille, että olen
salannut teiltä yhden ainoan pienoisen seikan vain, sillä senkin minä
nyt ilmoitan. Te pelkäsitte, että kävisin liian usein teatterissa,
Anna-täti. Tyyntykää, tätiseni, minä en aio _enää_ käydä niin kovin
usein siellä ja todistukseksi siitä sallikaa minun esitellä teille oma
itseni tulevassa olomuodossani ja virassani -- neiti Glory Quayle,
kuuluisa kutsutilaisuuksien huvittaja! Te ette tiedä, mitä se on,
rakkaat olennot. Se on vallan yksinkertaista ja viatonta. Minun pitää
mennä suurten herrasväkien kotiin heidän juhliessaan ja siellä minun
pitää laulaa, lausua, j.n.e. Ei mitään pahaa siis -- aivan samaa kuin
ennen tein Glenfabassa.
Teidän tulee ymmärtää, että aivan samoin kuin miehet maalla
menevät pajaan, kun heillä ei ole mitään sen tärkeämpää tekemistä
kuin järjestellä koko maailman asioita, ja naiset menevät
mankelihuoneeseen, kun he tahtovat mankeloida vähän muutakin kuin
vaatteita, samoin kaupungissa rikkaat ihmisraukat menevät omiin
erityisiin huvituksiinsa, joita he sanovat "vastaanottopäivikseen."
Herra Draken oli tapana kertoa minulle, että ne olivat hirveitä
Baabelintorni-yhdistyksiä, joissa jokainen puhui yhtaikaa ja joissa
kaikilla kielillä katkatettiin, kotkotettiin maailman kaikki asiat
päästä päähän. Mutta siitä huolimatta ne epäilemättä ovat äärettömän
hauskoja, ja kun minä ajattelen kaikkia noita komeita pukuja ja
timantteja ja arvonimiä, pitkiä kuin nälkävuosi -- oi, voi, voi, voi!
Kaiken tuon saan varmaan kohta nähdä, sillä hieno väki tahtoo aina
musiikkia kielten sekamelskan säestäjäksi, eikä vasaraa ja alasinta,
ja herra Koenig, jolla on lauluseura, käy hienoimman hienoimmissa
vastaanottoiltamissa ja laulaa sekä soittaa Griegiä ja Schumannia,
Lisztiä ja Wagneria, Chopinia ja Paderewskia, ja minun paikkani tuossa
komeassa laitoksessa tulisi olemaan heidän armojensa lordien ja
ladyjen naurattajana. "Ach Gott!" sanoo herra Koenig, joka "kieltä
Englannin pahasti puhuu", "teidän suuret ihmiset tahtovat aina
viimeistä uutta." Eräs lady minulle sanoi: 'hyvä herra Koenig, minä
luulen, että en tänä vuonna teidän apuanne pyytämään tule. Minä joka
paikassa teitä kuulen ja niin pian ihmisiin väsyn'. Mutta kun teidät
kanssani otan, on se uusi afääri. Ylhäiset ihmiset luulevat, että he
musiikkia rakastavat, kun he nauraa rakastavat. 'Rakas herra Koenig,
herran nimessä, pankaa ne nauramaan', sanoi suuri herra minulle.
Mutta, ach Gott, kuinka minä voin! Minä olen soittaja, minä olen
säveltäjä, minä olen taiteilija!
Tätä korkeaa ja jaloa tointa varten minun täytyy käydä harjoitusten
kiirastulen läpi, niin etten totta tosiaankaan aina tiedä, olenko
posetiivi vai naukuva kissa, ja tulevan naisklovnin on nähty myöskin
heittäytyvän lattialle ja itkevän epätoivoissaan tai jostakin muusta
synkästä syystä. Herra Koenig alkaa kumminkin uskoa, että minusta vielä
kalu tulee, ja ensi kerran saan esiintyä heti pääsiäisen jälkeen
sisäasiain ministerin kodissa, jossa luultavasti, rakas Rakel-täti,
saan tavata myöskin herra Draken, vaikkei se kuulu ohjelmaani.
Tietysti minun joka tapauksessa tulee olla hurmaavan näköinen ja minä
hommaankin jo suurella touhulla pukuani. Minulla tulee olemaan musta
silkkipuku, jonka liivit ovat ruumiinmukaiset. Siihen laaditaan lyhyet
puhvihihat gipyyri-pitseistä ja muutamia kieloja kiinnitetään rintaan
ja vyötäisille sidotaan sinipunerva samettivyö. Paitsi sitä vedän
pitkät mustat hansikkaat ylös käsivarsille, jotka pyöristymistään
pyöristyvät muuttuen yhä ihanammiksi. Hame on entinen, ja pitsi maksaa
vain kolme shillingiä kuusi penceä, joten minä en siksi konkurssia
tee. Tukkani taasen käy päivä päivältä yhä punaisemmaksi, mutta
punainen on muotiväri Lontoossa tätä nykyä, joten minulta ei tule
kulumaan paljon rahoja tukanvärjäykseen.
Mutta huolimatta tuosta uljaasta ulkokuoresta tiedän, että kun aika
tulee, valtaa pelko sydämeni pohjukan. Se tulee tuntumaan aivan
samalta kuin ensimmäinen uinti keväällä. "Hyppää vain rohkeasti
veteen, Glory, lapseni", ja sitten minä hyppään! Millaista se on,
aavistan jo hiukan sunnuntai-iltojen perusteella, jolloin kaikenlaiset
kuuluisuudet tulevat tänne kirkkoajan jälkeen ja herra Koenig näyttelee
minua ihaileville ystäville kertoen heille, kuinka Glory "menestystä
on tuottanut" hänelle, ja minä kuulen heidän yhä uudelleen
vakuuttavan, että "tuolla tytöllä on vielä maailmalle näytettävää."
Oh, tämä Lontoo on suloinen muoteineen, iloineen ja komeuksineen, ja
minä olen tullut siihen päätökseen, että maailmassa eläminen on
kumminkin parasta, mitä ihminen voi keksiä. Muutamat henkilöt sanovat
maailmasta kaikenlaista pahaa ja tahtovat sitä muuttaa taikka luopua
siitä kokonaan, mutta minä rakastan sitä, rakastan, rakastan sitä ja
minusta se on hurmaavan suloinen!
Nyt on täällä kevät, ja maailma on ihana keltaisessa ja vihreässä
puvussaan. Siellä saaripahasessa on tietysti myöskin hirmuisen
kaunista, kun kevään esikot ja orvokit ja kultaruusut kukkivat
laaksossa. Oi, oi, oi, oi! Minä tunnen niiden tuoksun kolmensadan
peninkulman päähän! Syreenit puhkeavat Glenfabassa nyt, ja Anna täti
kokoaa pääsiäismunia. Odottakaapa hetkinen, mä tulen luoksenne!
Ei mitään tietoja John Stormista, tietysti ei. Epäilemättä hän
taistelee varjoja vastaan, kun taas muut kuolevaiset ponnistelevat
voimiaan todellisuuksia vastaan. Minulle on kerrottu, että tuollaiset
veljeskunnat ovat tavallisia kirkossa nykyään, vaikka ne enimmäkseen
ovat salaisia seuroja, mutta kuta enemmän minä ajattelen senlaatuista
uskontoa, sitä enemmän minusta tuntuu kuin se olisi jonkinmoista
näytetöiden toimittamista uskon todistukseksi, aivan kuin
Jumala olisi koketti nainen. Tästä muistuu mieleeni, että herra
Wealthy-Järki-Maallinen ei ole enää kanonikko, vaan hän on kohonnut
arkkidiakoniksi, ja nyt on vielä entistä enemmän espanjalaisen kukon
näköinen, hän kun tietysti pukeutuu samanlaisiin hullunkurisiin
tamineisiin kuin piispatkin. Vaivaisen ihmisen täytyy aina nähdessään
heidät ajatella, että heidän ylhäisyytensä ovat varmaan aamulla
noustessaan joutuneet epäröimään, onko heidän vedettävä yllensä
koulupojan polvihousut vai balettitytön hamonen, ja sitten päättäneet
päästä pälkähästä sillä, että ottavat ylleen molemmat. Siitä syystä
minä koetan aina välttää häntä ollessani virkatoimissani kirkossa,
sillä saattaisihan käydä niin, että sielun vihollinen äkkiä saisi
vallan minussa ja minä käyttäytyisin sopimattomasti hänen
kunnia-arvoisuutensa silmäin edessä. Mutta koska nyt on paaston aika,
on kirkossa erityisiä saarnaajia joka päivä, ja sattui niin, että
viime sunnuntaina aavistamattani näin kolme samanlaista ilmiötä
vieretysten. Oh, armias taivas! Salomo kaikessa komeudessaan ei ollut
puettu niinkuin yksi heistä!
Mutta on sentään häpeällistä, että sellaiset miehet kuin John Storm
eivät saa jalkaansakaan mahtumaan kirkon rajojen sisäpuolelle, kun
taaskin tuommoinen arkkidiakoni höystyy siellä kuin vihannoiva
laakeripuu. Anteeksi, isoisä, mutta minä en voi auttaa sitä.
Maalaiskirkko on sentään vallan toista kuin kaupungin kirkko. _Siellä_
ihminen joskus rupeaa uskomaan, että Jumala toimittaa enimmät asiat ja
ihminen itse vain hiukkasen, kun taasen _täällä_ me ajattelemme
päinvastoin, mistä on seurauksena, että tämä amalekilaisten siemen...
Mutta vähätpä siitä! Minä menin eläintarhaan tänä aamuna. Siellä oli
jalopeura aivan yksin häkissään. Juhlallinen, komea, hiljainen olento!
Minä olin itkeä.
Mutta nyt on kummitusten luvattu aika yöstä, tyttäreni, ja sinun
täytyy jo mennä levolle. "Onnea ja lykkyä!"
Glory.