He kuulivat, kuinka vapiseva käsi väänsi sen oven lukkoon, jonka he
juuri olivat sulkeneet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli avain
ulos oven alla olevasta aukosta.
Kun ovi oli lukittu ja piispa oli jättänyt John Stormin yksin koppiin,
oli tällä yksi ainoa ajatus mielessä -- työ. Kaikkea muuta hän oli jo
koettanut, mutta turhaan.
Hän oli koettanut yksinäisyyttä. Pyytäessään saada olla koppiin
suljettuna hän sanoi itselleen: Gloryn ympärillä liikkuvat ajatukset
ovat minun kuolleen, maallisen luontoni kiusauksia. Se on jo vietellyt
minua menettelemään pelkurimaisesti ja epäinhimillisesti ja se ajaa
minut vielä maailmaan ja sieltä taas tänne aivan niinkuin se ajoi veli
Paavalin pois täältä heittäen hänet sitten jälleen takaisin. Mutta
yksinäisyyden tulos oli vaarallinen ja petollinen. Samoin kuin taulut
näyttävät uudestaan ilmaantuvan näkyviimme, kun olemme sulkeneet
silmämme, virkosi hänen entinen elämänsä uudestaan eloon
hämmästyttävän selvästi nyt, kun se oli ikipäiviksi ohi. Hänen
istuessaan yksin kopissaan palasi jokainen tapahtuma, missä Glory oli
ollut mukana, hänen muistiinsa, kiusaten häntä ja säälimättömästi
tuomiten. Miksi hän ei ollut ymmärtänyt tuota suurta luonteen erotusta
hänen ja tuon hilpeän olennon välillä? Miksi hän ei ollut hyväksynyt
Gloryn luonnollista ja viatonta rakkautta elämään? Miksi hän oli
tehnyt näin? Miksi hän ei ollut tehnyt niin? Jos Glory oli joutunut
turmioon, jos paha, armoton maailma oli pettänyt hänet, niin syy oli
hänen, Johnin, ja Jumala varmaankin rankaisisi häntä siitä. Näin
yksinäisyys heikonsi hänen sieluaan peloittamalla sitä, ja kiusaus,
jota hän oli koettanut voittaa, kävi voimakkaammaksi ja mahtavammaksi.
Hän oli koettanut lukea. Kirkkoisät kertoivat hänelle, että Jumala
salli askeettien pitää luonteensa avaimet omissa käsissään. Heidän
piti ajatella naista ainoastaan katkerana kuin kuolema ja hänen
kauneuttaan kadotuksen aiheena, ja jos jonkun naisen kasvot vaivasivat
heitä, piti heidän mielessään kuvitella noita kasvoja vanhoina,
ryppyisinä, taudin kalvamina ja madonsyöminä. Hän koetti ajatella
Glorya seuraten kirkkoisän neuvoja, mutta illan tullessa, kun hän
lepäsi vuoteellaan ja kun yön ensimmäinen unelma valtasi hänet,
silloin luonnon mahtava, voittamaton voima pyyhki pois uskonnon
vaivaiset varustukset ja Glory hymyili hänelle nuorena, ihanana,
suloisena, hilpeänä ja tavattomalla lahjakkuudellaan kiehtovana.
Hän oli koettanut paastota. Kolme kertaa päivässä veli Antero kantoi
hänelle ruokaa ja kaksi kertaa päivässä hän maallikkoveljen mentyä
avasi ikkunan levittäen ruuan ikkunalaudalle lintujen syötäväksi.
Mutta paastoamisen seuraukset olivat aivan päinvastaiset kuin hän oli
odottanut. Milloin voimakkaat tunteet ylensivät hänen mieltänsä,
milloin hän taas vaipui masennustilaan. Näköhäiriöt alkoivat vaivata
häntä. Hänen isänsä kasvot kiusasivat häntä alituiseen, ja joskus hän
luuli näkevänsä äitinsä kasvot, vaikkei hän voinut mitenkään muistaa
äitiään. Mutta ennen kaikkea hän näki Gloryn kasvot. Paastoaminen
lisäsi vain hänen unelmiaan Glorysta. Hän uneksi nyt tytöstä sekä
päivin että öin, ja Glory oli aina hänen luonaan.
Hän oli koettanut rukoilla. Tähän saakka hän oli säännöllisesti
lukenut rukouksensa, mutta nyt hän tahtoi entisten lisäksi vielä lukea
uusia rukouksia. Hän tahtoi kohottaa katseensa Herramme äitiin
voidakseen voittaa kapinallisen, vastustavan luontonsa. Mutta kun hän
koetti kiinnittää ajatuksiaan Neitsyt Maariaan, ei hän löytänyt mitään
vastinetta tunteilleen. Kaikki oli himmeätä, epäolennaista. Hänen
silmiensä edessä leijaili vain etäinen tyhjä pilvi, kunnes vihdoin
kirkkaat kasvot ilmaantuivat sen sijaan, täynnä hellyyttä, suloa,
viehätystä, sääliä ja naisellista rakkautta -- ne olivat Gloryn
kasvot.
Hän vaipui epätoivoon. Kaikkivaltias ei nähtävästi sallinut hänen
voittaa luontoaan. Talvi tuli sumuisine päivineen. Isä tahtoi häntä
palaamaan yhdistyksen tavallisiin elintapoihin, mutta hän rukoili
saada vielä jäädä koppiinsa.
Sitten tuli kevät levittäen riemuaan koko luontoon. Hän kuunteli
lehtien kahinaa, katseli kuinka linnut leijailivat kirkkaalla
taivaalla, huomasi vilahdukselta keltaisia kukkia ja koetti
katseellaan tavoitella tuolla kaukana väikkyvää vihreätä maata. Siivet
rupesivat jo kannattamaan linnunpoikasia, ja pikku varpunen hypähti
hänen koppiinsa joka kerta, kun hän avasi ikkunan aamulla, leikkien
hänen jaloissaan kuin hiiri ja sitten taas lentäen pois, niin pian
kuin emo puussa kutsui sitä.
Vähitellen kasvoi toivo kärsimättömyydeksi ja kärsimättömyys kuumeen
kiihkoksi, mutta hän muisti valansa ja vastustaakseen kiusausta hän
lukitsi koppinsa oven työntäen avaimen ulos oven alla olevasta
kolosta. Mutta hän ei voinut lukita sielunsa ovea, ja vanha tuska
palasi jälleen voimakkaamman, tuoreemman elon pulputessa luonnossa.
Joka aamu herätessään hän ajatteli Glorya. Missä Glory nyt oli? --
Mikä Glorysta lienee tullut tällä ajalla? -- Hän kirjoitti seinään sen
päivän, jolloin Glory erosi sairashuoneesta -- "Marraskuun 9:s päivä
-- lordi majorin päivä" -- koettaen mielessään seurata hänen
kohtalonsa muutoksia. "Minä olen hullu", ajatteli hän. Hänen järkensä
nousi kapinaan tuommoista vastaan, mutta siitä huolimatta tiesi hän
aivan hyvin, että samanlaista olisi huomenna, ylihuomenna, seuraavana
vuonna ja aina, sillä hänen inhimilliset tunteensa eivät alistuneet,
vaan hänen valansa piteli häntä rautapihdeillä.
Hän seisoi eräänä aamuna ikkunan ääressä katsellen kahden korkean
rakennuksen välitse siintävää virtaa, jossa pitkin kimaltelevaa vettä
kiiti heinäproomuja ja pieniä laivoja puhkuen savupatsaita ilmaan.
Silloin hänestä koko maailma silmänräpäyksessä sai toisen siveellisen
selityksen. Elämän käskynä oli työ. Ihminen ei voi elää ilman työtä.
Ellei hän tätä ehtoa täytä, on hän hyödytön ja onneton ja kurja
olento, paastosipa hän ja miettipä ja rukoilipa hän vaikka miten
paljon.
Silloin ovi aukeni, ja isä sekä piispa astuivat sisään. Heidän
mentyään tunsi John, kuinka heidän kehumisensa hänen hurskaudestaan
oli tukahduttaa hänet. Hän kysyi itseltään: "Mitä minä teen täällä?"
Hän oli tekopyhä. Kymmenet tuhannet niistä miehistä, joita kirkko
nimitti pyhimyksiksi, olivat olleet tekopyhiä ennen häntä, ja
kulkiessaan luostareissaan he olivat kysyneet samalla tavalla
itseltään. Mutta kirkon mahtava käsi piteli häntä vielä, ja vapisevin
sormin hän väänsi avaimen työntäen sen sitten oven alle. Silloin hän
tiesi olevansa myöskin pelkuri ja ymmärsi, että uskonto oli vienyt
hänen tahtonsa, hänen miehuutensa ja heikontanut hänen sielunsakin.
Veli Paavali liikkui viereisessä kopissa. Maallikkoveli oli hyvin
heikontunut, hänen askeleensa olivat hitaat, jalat eivät jaksaneet
kohota lattiasta, hengitys oli kuuluvaa, ja joskus tuli pitkä, ankara
yskäkohtaus. John kuuli nuo äänet joka päivä ja oli aina ennen
koettanut olla niitä kuuntelematta, mutta nyt hän jännitti hermonsa
kuullakseen. Uusi ajatus oli iskenyt häneen, hän aikoi pyytää lupaa
saada hoitaa veli Paavalia. Siinä oli hänelle työtä, ainoastaan työ
hänet pelastaisi.
Seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteelta heti kuullessaan "Benedicamus
Domino" ovensa takana ja huusi: "Isä!" Mutta kun ovi avautui, astuikin
sisään maallikkojohtaja. Isä-johtaja oli lähtenyt Yorkiin tarkastamaan
erään saman luostarikunnan nunnaosastoa ja tulisi viipymään siellä
paastoajan loppuun saakka. John katsoi maallikkojohtajan ankariin
kasvoihin, jotka olivat tuon kylmän, jäätyneen sielun peilinä, eikä
saanut sanaakaan suustaan.
"Voinko palvella teitä jollakin?" sanoi maallikkojohtaja. "Ei -- se on
-- ei, ei", sanoi John. Aukaistessaan ikkunan sinä päivänä hän kuuli
paastojumalanpalveluksen kirkosta. Rukoukset, vastaukset, virret ja
hymnit herättivät elävästi muistiin entisiä tapahtumia, ja ensi kerran
tunsi John ääretöntä yksinäisyyttä. Veli Paavalin läheisyys enensi
tuota yksinäisyyden tunnetta, ja vihdoin hän pyysi saada taas
puhutella maallikkojohtajaa.
"Veli Paavali on sairas, antakaa minun hoitaa häntä", sanoi hän.
Maallikkojohtaja pudisti päätään. "Veli saa, mitä hän tarvitsee. Hän
ei tahdo alituista hoitoa."
"Mutta hän on kuolemaisillaan ja jonkun pitäisi olla aina hänen
luonaan."
"Tohtori sanoo, ettei enää voi tehdä mitään. Hän saattaa elää
kuukausiakin. Mutta jos hän on kuolemaisillaan, niin sallikaamme hänen
yksinäisyydessä miettiä tulevan maailman onnea ja riemua."
John ei pyytänyt enää. Toinen ovi oli häneltä suljettu. Mutta hänen ei
tarvinnut mennä veli Paavalin luokse ollakseen aina hänen kanssaan.
Hengen silmä saattoi kaikki nähdä. Kun hän kuunteli toisesta kopista
kuuluvia ääniä, tuntui hänestä vihdoin siltä kuin seinä molempien
koppien välillä olisi murtunut ja he olisivat molemmat samassa
huoneessa. Hän näytti tietävän kaikki, mitä Paavali tuskan hetkinä
sanoi, ja kun maallikkoveli nosti kivihiilikopan oven vierestä, jonne
palveleva veli oli sen jättänyt, tuntui Johnin käsi kannattavan sen
painoa.
Se oli tyhjä, tunteellinen unelma, mutta se antoi Johnille lohdutusta
ja seuraa, ja hän ajatteli tuskaisena sitä aikaa, jolloin hän oli
toivonut pääsevänsä erilleen Paavalista ja oli melkein pyytämäisillään
toista koppia. Paavalin kopissa paloi valkea, ja John kuuli, kuinka
hän asetteli kivihiiliä, sytytteli ja kohenteli niitä. Joskus, kun tuo
oli tehty, istuutui John tyhjän lietensä ääreen omassa kopissaan ja
kuvitteli istuvansa Paavalin vieressä, kuten hyvät toverit ainakin.
Kun ilta läheni, ajatteli John, että veli Paavali tunsi samanlaista
toveruutta. Hänen vaitiolonsa muutamina hetkinä, hänen puoleksi
tukahdutetut tervehdyksensä, hänen yrityksensä matkia Johnin
aikaansaamia ääniä, kaikki tuo näytti salaisesti sanovan,
että vaikka seinä erottikin heidät ja vaikka Johnin vaitiolo- ja
yksinäisyysmääräys estikin heitä lähestymästä toisiaan, olivat he
kumminkin yhdessä.
Veli Paavalin yskä paheni äkkiä, ja vihdoin tuli niin pitkä ja ankara
kohtaus, ettei se näyttänyt ollenkaan loppuvan. John pidätti
hengitystään kuunnellen. "Hän tukehtuu", ajatteli hän, "hän ei ikinä
kestä tuota". Mutta kohtaus meni ohi, ja sitä seurasi pitkä kuolon
hiljaisuus, jota ei edes hengityksen ääni häirinnyt. Äkillisen tunteen
pakotuksesta, epäilyksen tuskasta John ojensi kätensä ja koputti kolme
kertaa seinään.
Oli lyhyt äänettömyys, ja sitten kolme heikkoa, hidasta,
epäsäännöllistä koputusta kuului seinän toiselta puolen.
Paavali oli ymmärtänyt, ja John huudahti ilosta. Mutta kesken iloakin
palasi uskonnollinen pelko. Oliko hän rikkonut vaitiolosäännön? Oliko
hän tehnyt synnin?
Monena päivänä sen jälkeen he siitä huolimatta ja vaikka tiesivät,
että se oli synti, tuolla salaisella heikolla tavalla seurustelivat
keskenään. Mennessään levolle he koputtivat "hyvää yötä" ja
noustessaan aamulla "hyvää huomenta". He koputtivat, kun kello kutsui
päivällis-jumalanpalvelukseen, ja taasen, kun laulu kuului pihalta.
Joskus he koputtivat pelkästä osanotosta, joskus säälistä ja joskus
vain inhimillisestä yksinäisyyden tunteesta ja seuran vuoksi.
Näin nuo elämän maanpakolaiset, jotka pyrkivät elämään Jumalan silmäin
edessä kuuliaisina maalliselle valalleen, koettivat ilahduttaa
masentuneita, kahlehdittuja sielujaan ja lohduttaa toisiaan kuin
vangitut lapset.