Paaston keskipaikoilla kävi Pyhän Getsemanen yhdistyksen kirkollinen
ylitarkastaja luostaria tarkastamassa. Tämä mies oli hiippakunnan
piispa, vapaamielinen, ei vähääkään pikkumaisesti kirkollinen, vaan
suora, hiukan jäykkä, selväjärkinen ja hyvä järjestyksenmies. Veljien
kokoonnuttua kokoushuoneeseen otti hän johtajalta nahkakansiin nidotun
kirjan, jossa oli veljeskunnan säännöt, ja alkoi lukea sitä ääneen.
"Ja nyt, hyvät herrat", sanoi hän, "minun ei tarvitse selittää,
hyväksynkö teidän sääntönne vai enkö. Minun velvollisuuteni on
ainoastaan tarkastaa, että laitosta hoidetaan laillisesti. Oletteko
tyytyväisiä laitoksen johtoon ja tahdotteko yhä edelleenkin alistua
siihen?"
Kuului vain yksi vastaus -- kaikki olivat täydellisesti tyytyväisiä.
Piispa nousi hymyillen ja kumarsi veljille, jotka alkoivat poistua
huoneesta.
"Kahta seurakuntalaisistani ette vielä ole nähnyt", sanoi isä.
"Missä he ovat?"
"Kopeissaan."
"Miksikä siellä?"
"Toinen heistä on sairas ja toinen on vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön
alaisena."
"Mennään katsomaan heitä", sanoi piispa, ja he alkoivat nousta ylös
portaita.
"Minä en ehkä ole samaa mieltä kuin te hengellisen elämän säännöistä,
mutta nähdessäni, kuinka teidän seurakuntalaisenne luopuvat maailmasta
ja sen mukavuuksista, sen iloista ja omaisuuksista, sen sukulaisuus-
ja ystävyyssiteistä --"
He olivat ennättäneet yläkertaan, ja isä oli seisahtunut
hiukan hengästyneenä. "Tässä kopissa, oikealla", sanoi hän,
"asuu maallikkoveli, jota vihollinen viekoitteli suureen
tottelemattomuuteen, ja Jumalan viha lankesi hänen päällensä. Mutta
saatana pettyi kerrankin itse, sillä juuri tuon jälkeen armo teki
suuren työnsä. Ei ainoakaan jäsenistämme tunne niin ääretöntä iloa
pyhistä sakramenteista, ja asettaessani Herramme ruumiin --"
"Menemmekö hänen luokseen?"
"Tietysti. Hän on kuolemaisillaan keuhkotautiin, mutta te saatte
nähdä, mikä rauha vallitsee hänen sielussaan."
Veli Paavali istui pienen tulen edessä nojatuolissa monien patjojen
nojassa pidellen kuihtuneissa käsissään raskasta ristiä, joka riippui
hänen kaulassaan.
"Kuinka hauskalta ja mukavalta täällä näyttää", sanoi piispa.
"Jotenkin ylhäällä tämä on tosin, mutta epäilemättä saatte kumminkin
kaikki mitä tarvitsette."
"Kaikki", sanoi Paavali.
"Veljet ovat varmaankin hyviä teille -- luostareissa aina hellitään
sairaita ja apua tarvitsevia."
"Liian hyviä, herra piispa."
"Kaiketi käy tohtori luonanne tuontuostakin?"
"Kolme kertaa viikossa, ja jos hän vain sallisi minun paeta tästä
pahasta, vaivaloisesta maailmasta --"
"So, so, älä puhu niin, poikani, se on väärin. Tapahtuipa mitä
tahansa, on velvollisuutemme elää."
"Minä olen kadottanut kaikki, minkä hyväksi voisi elää, ja sitä paitsi
--"
"Ettekö siis toivo mitään?" sanoi piispa.
"En muuta kuin kuolemaa", sanoi Paavali ja nostaen ristiä suuteli
sitä.
"Jumalalle kiitos, että olemme syntyneet kuolemaan", sanoi piispa ja
siirtyi sitten yhdessä isän kanssa käytävään sulkien oven.
"Seuraavassa kopissa", sanoi isä, "asuu eräs niistä, joita tarkoititte
äsken -- mies, joka oli syntynyt maailman omistajaksi, sen loiston ja
maineen valtiaaksi, mutta --"
"Onko hän luopunut siitä kokonaan?"
"On."
"Onko hän nuori?"
"Aivan nuori, eikä hän ole luopunut maailmasta, kuten ennen
Augustinus, opittuaan tuntemaan katkerin kokemuksin sen petollisuuden,
synnin --"
"Miksi hän siis on täällä?"
"Hän ei voi luottaa itseensä vielä. Hän tuntee vastahakoisen
luonteemme sisäiset taistelut ja ponnistukset sekä --"
"Hänen vaitiolonsa ja yksinäisyytensä ovat siis vapaaehtoisia."
"Nyt ne ovat. Katso", sanoi isä ottaen avaimen lattialta.
"Mitä tuo on?"
"Hän lukitsee itse ovensa ja työntää sitten avaimen, oven alitse
ulos."
Heidän astuessaan koppiin seisoi John Storm ikkunan ääressä
aamuauringon valossa katsellen tuolta alhaalta näkyvää maailmaa
tuijottavin, kaipaavin katsein.
"Tässä on meidän tarkastajamme", sanoi isä. "Vaitiolosääntö ei
tietysti nyt ole voimassa."
"Enkö ole nähnyt teitä ennen?" virkkoi piispa.
"Tuskinpa, isä", sanoi John.
"Mikä teidän nimenne on ja missä asuitte ennen tänne tuloanne?"
John sanoi sen hänelle.
"Sitten olen sekä nähnyt teidät että kuullut teitä. Mutta maailma on
hiukan muuttunut sen jälkeen kun te siitä luovuitte -- kanonikko on
nyt arkkidiakoni ja paitsi sitä kuningattaren hovisaarnaajia. Kuinka
kauan olette ollut veljeskunnassa?"
"Elokuun 14 päivästä asti."
"Ja kuinka kauan olette ollut sulkeutuneena koppiinne?"
"Kahdeksannesta päivästä loppiaisen jälkeen."
"Mutta nyt on jo paasto -- jotenkin pitkä rangaistusaika, isä."
"Minä olen usein kehoittanut rakasta veljeämme...", alkoi isä.
"Te menette liian pitkälle paastoamisessa ja rukouksissa, herra
Storm", sanoi piispa. Hän noukki yksitellen muutamia vanhoja kirjoja
pöydältä ja vuoteelta. "Kyllä tiedän, että kaikkien aikojen pyhimykset
meille kertovat, että ruumis on paha ja että sen himot sekä toiveet
ovat tukahdutettavat, mutta he opettavat meille myöskin, että
täydellinen kristityn luonne on kahden elämän sekoitus, luonnon elämän
ja armon elämän. Älkää halveksiko ihmiskuntaa, poikani. Teidän
mestarinne ei halveksinut sitä. Hän tuli alas taivaasta elääkseen ja
tehdäkseen työtä syntisessä ihmisveljeskunnassa. Älkää rukoilko
kuolemaa, älkääkä paastotko kuoleman toivossa. Teillä ei olisi
oikeutta siihen, vaikka olisitte semmoisessakin tilassa kuin
naapuriraukkanne tässä vieressä, jolle kuolema hymyilee houkutellen
lepoon. Mutta te olette nuori ja voimakas. Kuka tietää, minkä työn
taivaallinen Isä on määrännyt teidän tehtäväksenne!"
John oli palannut ikkunan luo ja katseli ulos katse tyhjyyttä
kuvastaen.
"Mutta kaikki tämä on ulkopuolella minun tehtäväni nyt", sanoi piispa.
"Onko teillä jotain valitettavaa?"
"Ei mitään."
"Oletteko tyytyväinen elämään tässä talossa, tämän yhdistyksen lakien
ja sääntöjen alaisena ja kuuliaisena sen johtajalle?"
"Olen."
"Se riittää."
Piispa oli lähtemäisillään kopista, kun hän huomasi
lyijykynäkirjoituksen seinällä. Siinä oli: "Marraskuun 9:s päivä --
lordi majorin päivä", ja sen alle oli vedetty viivoja, jommoisia vanki
piirtää laskiessaan jotain.
"Mitä tuo päivämäärä tarkoittaa?" sanoi piispa.
John oli vaiti, mutta isä vastasi hymyillen: "Sinä päivänä hän vannoi
valansa, herra piispa. Hän odottaa niin hartaasti sitä aikaa, jolloin
hän saa omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle, että hän laskee
noviisiaikansa päivät, mikä osaltaan sekin todistaa hänen todellista
kutsumustaan."