Glory heräsi uudenvuoden aamuna mieli mustana ajatellen: "Kuinka
hupsua. Pitääkö minun luopua kaikista rakkaista unelmistani siksi,
että eräs mies on konna?"
Taistelu tulisi kaiketi katkeraksi, mutta hän uskaltaa siihen ryhtyä.
Lontoo on nerojen kasvattaja. Vaikka se hävittää, luo se uutta
myöskin. Se heittää pois ainoastaan heikot ja arvottomat. Voimakkaat
se tekee voimakkaammiksi. "Oi, Jumala, suo minulle se elämä, jota
rakastan!" ajatteli hän. "Anna minulle tilaisuutta -- anna minun vain
aloittaa -- samantekevä missä, samantekevä missä!"
Hän muisti, kuinka hän edellisenä iltana oli aikonut seurata veli
Paavalia, ja mieli kävi yhä mustemmaksi. John Storm oli mennyt
häneltä, jättänyt hänet ikipäiviksi itse huolehtimaan itsestään. Hyvä
on, olkoon sitten niin! Ei maksa vaivaa miettiä. "Minä inhoan
sentimentaalisuutta!" ajatteli hän.
Jos Aggie tulisi häntä hakemaan sunnuntai-iltana, niin hän menisi,
samantekevä, vaikka se olisikin hänen vajoamisensa alkuna. Muutkin
olivat aloittaneet siellä, mikä oikeus siis hänellä oli vaatia päästä
aloittamaan jossakin muualla? Tulevaisuudessa hän ottaisi maailman
semmoisena kuin se oli ja pakottaisi sen antamaan tilaa hänellekin.
Kerran hän voittaisi tuon suuren julman Lontoon ja pysyisi kunnon
tyttönä kumminkin.
Sellaisella mielellä hän tuli alas aamiaiselle, ja ensimmäiseksi hänen
silmänsä huomasivat kirjeen kotoa. Hän punastui hetkeksi, ja hengitys
kävi nopeaksi, mutta hän pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, nyökäytti
päätään ja koetti naurahtaa. "Minua inhottaa sentimentaalisuus",
ajatteli hän ja sitten hän rupesi kertomaan rouva Jupelle, mitä hän
aikoi tehdä.
"Klubeihin!" huusi rouva Jupe. "Minä luulin, että ette tahtonut myydä
puodissa siksi, että muka olitte meitä muita parempi -- mutta
ulkomaiset klubit! Taivas varjelkoon!"
Koko päivän soi rouva Jupen ivallinen ääni Gloryn korvissa, ja myöhään
illalla, kun kaikki menivät levolle ja kadut olivat tyhjinä eikä ulkoa
kuulunut muita ääniä kuin vaunujen kolina silloin tällöin tai jonkun
juopuneen huuto tai käsipelin vingutus, hän kuuli, kuinka rouvan ääni
taas kajahteli ohuen seinän toisella puolella tuontuostakin
keskeytyen, kun herra Jupe koetti hiukan puolustaa Glorya. Vähätpä
siitä! Kunhan vain pääsisi pakenemaan tuon naisen talosta, jottei
ikinä enää tarvitsisi nähdä eikä kuulla häntä!
Noin kahdeksan aikaan sunnuntai-iltana Glory meni makuuhuoneeseensa ja
puki yllensä päällystakkinsa ja hattunsa. Odottaessaan siellä yksinään
Aggiea hän ei voinut olla aukaisematta kotoa saapunutta kirjettä.
"Ensi sunnuntaina on syntymäpäiväsi, rakkaani", kirjoitti pastori,
"siksi lähetämme sinulle onnittelumme ja tervehdyksemme. Koska tämä on
näinä yhtenäkolmatta vuotena ensimmäinen syntymäpäiväsi, jonka vietät
poissa kotoa, aion ajatella sinua koko päivän ja illan tullen
istuessani piippuani polttelemaan työhuoneen lieden ääressä en
varmaankaan laske alas uutimia, sillä minä tahdon katsella iltatähteä
ja muistella monta vuotta takaperin vietettyjä onnellisia
syntymäpäiviä, jolloin lellitelty, hemmoteltu lemmikkimme aina kertoi
tulleensa alas suorastaan iltatähdestä, kun hän sitä ennen oli
pukeutunut omituiseen loistavaan pukuun ja vakuuttanut meille olevansa
Phonodoree keijukainen. Nyt sinulla on parempaa tehtävää, Glory, ja
niin kauan kuin lemmikkini on reipas ja tyytyväinen sekä menestyy
hyvin tuossa suuressa kaupungissa, jossa hän tahtoo asua -- --"
Kynttilä vapisi Gloryn kädessä, ja pienoinen, puolihimmeä makuuhuone
näytti pyörivän hänen silmissään.
Anna-täti oli liittänyt jälkikirjoituksen: "Hauskaa, että huvittelet
Lontoossa, mutta minua hiukan peloittaa, kun niin usein mainitset
teatterin. Ole varovainen äläkä käy siellä usein, lapsi. Kirjoita
meille sen seurakunnan pastorin nimi, johon kuulut, sillä isoisä
varmaan tahtoisi kirjoittaa hänelle."
Sen jälkeen seurasi toinen jälkikirjoitus Rakel-tädiltä: "Sinä et
virka enää mitään herra Drakesta. Kuuluuko hän rouva Jupen
tuttavapiiriin ja hänkö sinua vie teattereihin?"
Kirjeessä oli vielä uudenvuoden kortti, johon oli kuvattu itämainen
paimen laumansa etunenässä, ja alla seisoi: "Seuraa hänen jälkiänsä."
Mutta rouva Jupen sähisevä ääni kuului taas alhaalta, ja Gloryn
kyyneleet kuivuivat silmänräpäyksessä. Hän meni alas, ja siellä olikin
Aggie tekonahkaisessa takissaan, suuret, mustat höyhenet heiluen
hatussa. Hän istui vierashuoneessa puodin takana, ja rouva Jupe puheli
hänelle kuiskaamalla, tuttavallisen ja ymmärtäväisen näköisenä. Glory
huomasi, kuinka hämillään Aggie oli ja kuinka kavalasti rouva Jupe
vilkaisi häneen, ja silloin hänen mielensä kävi entistä mustemmaksi.
"Lähdetäänkö?" sanoi Glory, ja pari minuuttia myöhemmin astuivat tytöt
yhdessä Sohoon päin. Hiljaisten katujen varsilla olevista pienistä
temppeleistä tuli muutamia ihmisiä ulos, ja tulet kirkkojen ikkunoissa
sammutettiin yksitellen. Aggie oli taas entisellään ja puheli
Charliesta kulkiessaan nopein askelin, pieni pukulipas kädessä.
Charlie olisi varmaan jossakin noista klubeista, ja hän saattaisi
heidät tietysti kotiin illalla. Charlie ei vielä ollut täysi-ikäinen,
ja siksi hänen isänsä ei tahtonut antaa hänen toimia omin päin. Mutta
hän oli kirjurina eräässä metallivalimossa ja hänen vanhempansa
asuivat kauniissa talossa, ja ehkä vielä kohta --
"Sanoitko, että moni, joka nyt on teatterissa, on aloittanut
klubeissa?" sanoi Glory.
"Hyvin moni. Esimerkiksi Betty Bellman. Hän oli eräässä klubissa Old
Compton kadulla, kun herra Sefton keksi hänet."
Aggien piti esiintyä sinä iltana kolmessa klubissa, ja tytöt olivat
juuri saapuneet ensimmäisen ovelle. Se oli tunnetun puiston vieressä
ja näytti ulkoapäin aivan tavalliselta talolta. Mutta ihmisiä tuli ja
meni ovesta, jota ovenvartia yhtämittaa aukoi ja sulki. Keskellä
eteistä seisoi kirjanpitäjä pöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri
kirja, ja hän loi tuikean katseen jokaiseen tulijaan. Hän tunsi Aggien
siellä esiintyväksi näyttelijäksi, mutta Gloryn täytyi maksaa kaksi
penceä ja kirjoittaa nimensä kirjaan.
Talon ruokasali oli muutettu ravintolahuoneeksi tiskeineen ja
viinikaappeineen. Kun tytöt olivat päässeet tunkeutumaan siellä
seisovan ihmisjoukon läpi, tulivat he suureen, likaiseen huoneeseen,
joka nähtävästi oli rakennettu entisen takapihan sijalle. Tässä
huoneessa ei ollut ikkunoita eikä kattovaloa. Sen seinillä oli
Garibaldin ja Viktor Emanuelin haalistuneet kuvat, ja peräseinälle oli
rakennettu näyttämö ja etulava.
Se oli italialainen klubi, jonka jäsenet kokoontuivat sinne joka
sunnuntai-ilta. Pienten pyöreitten pöytien ääressä istui pari kolme
sataa tummaveristä parturia sekä ravintoloitsijaa vaimoineen ja
lemmittyineen (enimmäkseen englantilaisia naisia), tupakoiden ja
juoden sekä nauraen näyttämöesityksille.
Aggie meni kellarikerrassa olevaan pukuhuoneeseensa, ja Glory istui
pöydän ääreen, jossa ennestään oli keltatukkainen nainen ja
tummasilmäinen mies. Musta neekeri laski sukkeluuksia pörssimiehestä,
vingutellen samalla banjoaan.
"Tuosta minä pidän", sanoi keltatukkainen nainen. "Se on lystiä eikä
kestä iankaiken." Sitten hän kääntyi Gloryyn kysyen: "Laulatteko tekin
tänä iltana?"
Glory pudisti päätään.
"Arvelin, että ehkä olitte tämän talon taiteilijoita. Esiinnyin
itsekin ennen kuuluessani tanssijatarseuraan. Olen naimisissa nyt,
mutta minusta on kumminkin hauskaa pistäytyä täällä sunnuntai-iltoina,
kun kakarat nukkuvat."
Sitten Aggie tanssi pukutanssin, ja hänet palkittiin innokkailla
kättentaputuksilla, hänen piti tulla takaisin ja tanssia uudestaan.
Kun hän sitten taas ilmaantui hattu päässä ja takki yllään sekä
pukulipas kädessään, läksivät tytöt yhdessä ulos. Kun he kulkivat
ravintolahuoneen läpi, tarjosi moni siellä seisovista miehistä heille
juotavaa, mutta vihdoin he pääsivät kadulle.
"Ne ovat hiukan sotkuisia nuo ravintolahuoneet, mutta isännät aina
tahtovat tyrkyttää jotain esiintyjille, vaikkapa kupin kahvia."
"Pidätkö sinä tuommoisesta elämästä?" sanoi Glory hengäisten syvään.
"Hirveästi", sanoi Aggie.
Seuraava paikka, jonne he menivät, oli sveitsiläinen klubi, jokseenkin
samanlainen kuin italialainenkin, mutta sali oli vielä likaisempi ja
yleisönä oli ranskalaisia sekä sveitsiläisiä viinureita ja
kevytmielisiä nuoria englantilaisia ompelijattaria. Tytöt olivat
riisuneet hattunsa ja päällystakkinsa ja istuivat puettuina kuin nuket
valkoisiin, kirjavilla nauhoilla koristettuihin musliinipukuihin. Eräs
herra lauloi "postimiehen koputus"-nimisen laulun säestäen sitä
hatulla ja mustareunaisella kirjekuorella. Eräs neiti, joka oli
puettuna silkkitrikooseen ja päällystakkiin, lauloi "Maud"-laulun.
Sitten Aggie tanssi pukutanssinsa, ja sen perästä lattia tyhjennettiin
tanssisaliksi.
"Nyt ne alkavat tanssia sveitsiläistä tanssia", sanoi Aggie, "ja
tanssin johtaja tahtoo minua myöskin mukaan, mutta minusta on
innoittavaa antautua kaikkien noitten syleiltäväksi. Rupea sinä minun
toverikseni."
"Pariksi minuutiksi vain", sanoi Glory hermostuneen iloisesti. Sitten
alkoi tanssi.
Se oli jonkinmoista soitannollista "viimeinen pari ulos"-leikkiä, ja
Glory huomasi kyllä pian, että hän joutui toisten pariksi ja että
viinurit sekä heidän naisensa puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Hän
tunsi heidän kosteat kätensä sekä heidän rasvaisen tukkansa tuoksun,
ja eräänlainen fyysillinen tuska valtasi hänet.
"Mennään pois", kuiskasi hän.
"Mennään vain, onkin jo myöhä", sanoi Aggie, ja he tunkeutuivat
ravintolahuoneessa hyörivien ihmisten läpi kadulle.
Viulujen vingutus, tanssin jyske ja raaka nauru kaikui vielä tuolta
sisältä ummehtuneesta ilmasta, ja Glory tunsi pyörryttävää
pahoinvointia.
"Sanoitko, että hyvienkin teatterien johtajat joskus käyvät noissa
klubeissa?"
"Usein", sanoi Aggie hyräillen varieteelaulua ja käydä tipsutellen
eteenpäin.
Heidän tullessaan Sohoon olivat kadut olleet pimeät ja hiljaiset,
mutta nyt säteili valoa kaikista ikkunoista ja meluavaa kansaa liikkui
katukäytävillä. Viimeinen klubi, jonne heidän piti mennä, oli
saksalainen, ja tullessaan sen lähelle näkivät he miehen seisovan
ovessa paljain päin ja katsovan kadulle.
"Se on Charlie", sanoi Aggie hypähtäen ilosta. Mutta heidän
saapuessaan hänen luokseen oli hänen tumma otsansa rypyssä ja hän
sanoi:
"Myöhään kuten ainakin! Kaksi noista kirotuista esiintyjistä ei ole
tullut, ja minä olen sinua odotellen katsoa tuijottanut pitkin tuota
helkkarin katua jos kuinka kauan!"
Aggie räpäytti silmiään aivan kuin hän olisi saanut iskun kasvoihinsa
Charlielta, mutta siitä huolimatta hän nyökäytti vain päätään ja
jäykisti alahuultaan sanoen:
"Marisee taas, niinkö? Minä taputtaisin sinua poskelle, Charlie, ellei
kukaan näkisi."
Niin sanoen hän hävisi pukuhuoneeseen, ja Charlie otti Gloryn
haltuunsa, avasi hänelle tien virvokehuoneen läpi, pyysi tarjota
hänelle "lasin juotavaa" ja esitteli hänet "eräänä ystävänään"
osoittaen ilmeistä omistusoikeuden ylpeyttä ihaileville tuttavilleen.
"Sinulla ei ole hullumpi maku, Charlie", virkkoi joku. "Oh, sen
uskon!" sanoi Charlie. Etulava oli koristettu Saksan ja Englannin
lipuilla, seiniä koristi "_Der Kaiser'in_", hänen isänsä, isoisänsä,
Bismarckin ja Moltken öljypainoskuvat, ja yleisönä oli enimmäkseen
vilkkaita Saksan juutalaisia, naiset juhlapuvuissa, sekä Puolan
juutalaisia ja myöskin hiukkasen muita muukalaisia.
Aggien tanssin aikana huomasi Glory, että kaksi muukalaista aivan
toisesta maailmasta oli astunut sisään jääden seisomaan oven suuhun.
"Narreja", sanoi Charlie vilkaisten heihin olkansa yli vastaukseksi
heidän katseisiinsa, "pyh, on niitä tuommoisia ennenkin nähty!"
Sitten tuli Aggie rasvaisen, kukilliseen liiviin puetun henkilön
kanssa ja sanoi:
"Tämä on se minun ystäväni ja hän kyllä esiintyy, jos vain pyydätte."
"Jos neiti suvaitsee", alkoi rasvainen olento. Veri nousi Gloryn
poskiin, ja ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui, oli Aggie ottanut
hänen päällystakkinsa ja hattunsa, ja hän itse astui ylös näyttämön
portaita.
Kuului muutamia kättentaputuksia hänen astuessaan esiin, mutta hänellä
oli mieli vallan sekavana, ja kaikki näytti hänestä tapahtuvan monen
penikulman päässä. Hän kuuli oman äänensä sanovan: "Arvoisat naiset ja
herrat, teidän suosiollisella luvallanne tahdon matkia..." ja sitten
vielä jotain. Tähän hetkeen saakka hänen hengityksensä oli ollut
nopeata ja kuumaa, ja kurkku tuntui aivan kuivuvan, mutta yhtäkkiä
katosi kaikki hermostus ja hän ojentautui kuin sotahevonen tappelussa.
Sitten hän lauloi. Se oli vain tavallinen katulaulu, jonka jokainen
oli kuullut tuhansia kertoja. Hän lauloi "Ja neidon kultakiharat
irrallaan aaltoili", kuten tehdastyttöjen oli tapana vetää sitä
mennessään illalla kotiin työstään. Punaisilla nauhoilla ja leveillä
höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, käsikoukussa
huolimattomasti kävellen, äänet kimeinä -- jokainen näki ne edessään,
jokainen näki, jokainen tunsi ne, ja jo ensimmäisen värssyn loputtua
yleisö kirkui ja huusi ilosta.
Glorya pyörrytti, mutta hän saattoi kumminkin hillitä itsensä. Hän
naurahti ääneensä kumartaessaan yleisölle värssyjen välillä.
Muutamassa minuutissa laulu oli lopussa. Väki potki, vihelsi,
kirkui ja huusi "bravo". Mutta Glory istui näyttämön juuressa
kasvot vääntyneinä kuin ruumiillisesta tuskasta. Ensimmäisen
onnistumishuumauksen jälkeen valtasi hänet häpeä tuon kaiken johdosta.
Hän huomasi, kuinka syvälle hän oli vaipunut, ja häntä kauhistutti ja
peloitti. Melu, käsien pauke, raa'at kasvot, raaka nauru, raaka laulu,
sunnuntai-ilta, hänen oma syntymäpäivänsä! Tuo kaikki valtasi hänet
kuin painajainen yöllä, jäsen takana piili toisia muistoja --
Glenfaba, herttainen, yksinkertainen koti, vanha pastori poltellen
tupakkaa työhuoneen lieden ääressä ja katsellen iltatähteä -- ja
sitten John Storm sekä kirkonkellojen kaiku Bishopsgatella! Hän istui
siinä hetkisen kasvot hehkuen ja tuijotti avutonna eteensä ihmisten
kerääntyessä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja huutamaan
hänen korviinsa kesken huumaavaa melua: "Teidän _täytyy_ vielä kerran
esiintyä!" Sitten hän purskahti hillittömään itkuun.
"Pois tieltä! Neiti ei voi laulaa nyt", sanoi joku, ja Glory avasi
silmänsä.
Se oli toinen niistä molemmista herroista, jotka olivat seisoneet oven
suussa.
"Ach Gott! Tehän se olette! Ettekö tunne minua, hoitajatar?"
Se oli herra Koenig, urkuri.
"Oi taivas! Mitä te täällä teette, lapsi? Kaksi kuukautta sitten minä
teitä sairashuoneesta kysyin ja johtajattarelle kirjoittanut olen,
mutta te olitte mennyt. Koko Lontoosta sitten teitä hakenut olen.
Missä te asutte?"
Glory sanoi hänelle osoitteensa, ja Koenig kirjoitti sen muistiin.
"Huh! Nero tupakkapuodissa! Minun vaimoni teidät pois sieltä hakemaan
tulee. Hän on hyvä nainen ja teidän täytyy kaikki tehdä, mitä hän
käskee, mutta hän ei ole musikaalinen ja viisas kuin te. Siunatkoon
minun sieluani. Laulamassa sunnuntai-klubissa! Tiedättekö, lapseni,
että teillä on ääni ja lahjoja, suuria lahjoja! Tarvitsee harjoitusta
-- jaa -- ah! Mutta mitä te tahdotte lisää? Tässä, minä olen, Karl
Koenig! Minä hyvin huonoa englannin kieltä puhun, mutta minä hyvin
hyvästi musiikkia opettaa osaan. Minä tahdon teitä opettaa samoin kuin
muita neitoja, jotka monta puntaa maksavat. Tiedättekö kuka minä
olen?"
Kyllä Glory sen tiesi -- hän oli Pyhäin miesten kirkon urkuri
Belgraviassa.
"Puh! Minä myöskin säveltäjä olen. Minä kirjoitan lauluja, ja kaikki
englantilaiset niitä laulavat. Minulla on myöskin lauluseura ja siihen
teitä tarvitsen. Minä Englannin hienoimmissa taloissa käyn, lordien,
ministerien, prinssien kodeissa. Te saatte minun kanssani tulla.
Teidän äänenne on sopraano -- ei, mezzosopraano -- ja se kasvamaan
tulee. Minä sen hioa tahdon, ja kun se valmis on, tahdon esiintymään
teidät viedä. Mutta nyt tästä paikasta poistua täytyy teidän, eikä
koskaan takaisin tulla, taikka minä vielä enemmän suuttumaan rupean."
Sitten Glory nousi, ja Koenig saattoi hänet ovelle, Gloryn sydän oli
rohkaistu ja silmät säihkyivät. Aggie oli virvokehuoneessa. Koska
illan työ oli lopussa, oli hän pukeutunut taas tavalliseen pukuunsa
pyyhkimättä kumminkaan pois poskimaalia, ja nyt hän nauroi iloisesti
miesjoukossa kiusatakseen Charlieta, joka vielä oli pahalla päällä ja
ryypiskeli myymäpöydän ääressä. Gloryn tullessa huiskutti Aggie
hansikastaan ja sanoi: "Etkö tule saattamaan meitä kotiin, Charlie?"
"En", sanoi Charlie.
"Minnekä sinä siis menet?"
"En minnekään, minne sinä voisit tulla."
Aggien silmät täyttyivät kyynelillä, ja hän repäisi napin
hansikkaastaan, mutta pakotti itsensä nauramaan vastatessaan: "Älä
usko, poikaseni, että tahdomme tunkeutua sinun niskoillesi. _Kysyin_
vain. Tra-la-laa!"
Oli puoliyö ja kaduilla oli vähän ihmisiä, mutta soittoa ja tanssia
kuului melkein jokaisesta avonaisesta ovesta ja ikkunasta.
Aggie itki. "Se on klubien pahin puoli", sanoi hän, "että ne aina
houkuttelevat nuoret miehet pelihelvetteihin. Ja mies aina pääsee
niihin pujahtamaan."
Kun he kulkivat sveitsiläisen klubin ohi, heitettiin joku sieltä ulos
kadulle, ja hän huusi epäselvällä äänellä: "Päästä irti kurkkuni, tai
muserran sinut!" Kauempana hoiperteli kolme aivan nuorta tyttöä pitkin
katua syleillen kahta vertaa useampaa miestä ja lallatellen nuotitonta
laulua.