Hapuilevat silmät katsoivat rukoilevasti: "Anteeksi, veli Storm --"

Mutta John ei tahtonut kuunnella: "Vaiti, vaiti, veli! Mitä minulla on

anteeksi annettavaa? Voi, kuinka kylmä sinä olet! Kädet ovat kuin

jäässä. Mitä minä voin tehdä? Ei ole valkeaa talossa tähän aikaan

yöstä -- ei keittiössäkään. Mutta odotapas, minä hieron niitä

käsilläni. Minä olen lämmin ja voimakas. Minussa on vielä paljon

verta. Tuntuuko paremmalle nyt? Pisteleekö? Se on hyvä -- se on hyvä!

Nyt jalkoja -- ne ovat vieläkin kylmemmät."

"Ei, veli, ei. Minun pitäisi suudella kaikkien jalkoja tässä talossa

ja pyytää heitä rukoilemaan puolestani, ja te --"

"Vaiti, vaiti, veli! Anna minun riisua tuo kenkä. Voi hyvänen aika!

Sehän on aivan tarttunut kiinni! Se on kulunut puhki, aivan puhki.

Katsopas! Kuinka onnellista, että lumi oli kovaa! Jos ilma olisi ollut

leudompi, niin --. Paljon olet varmaan astunut!"

"Olen astunut paljon, veli."

"Sitten kerrot minulle kaikki. Minä tahdon kuulla kaikki --

pienimmätkin seikat."

"Minulla ei ole mitään kerrottavaa. En onnistunut tehtävässäni --

siinä kaikki."

John, joka oli polvillaan, kohotti päänsä katsoen ylös.

"Tarkoitatko... Etkö ole nähnyt sisartasi?"

"En, hän oli mennyt, eikä kukaan tietänyt mitään hänestä."

"Se oli kai parasta, veli. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos olisit

löytänyt hänet -- kenties -- ehkä olisit joutunut kiusaukseen... Mutta

kerro minulle kaikki."

"En voi, väsyttää, en jaksa eikä maksa vaivaa."

"Mutta minä tahdon kuulla kaikki. Katsopas, jalat ovat lämpimät taas

-- minä hieroin ne lämpimiksi. Vaikka minä paastoan ja näytän

kurjalta, on minussa vielä paljon eloa. Ja minä olen valanut sinuunkin

eloa, eikö niin? Minä tahdon, näetkö, vahvistaa sinua, että jaksat

kertoa! Vaiti! Puhu hiljaa, älä herätä ketään! Löysitkö

sairashuoneen?"

"Löysin."

"Hoitajatar Quayle ei siis tapaa sisartasi enää! On niin sääli häntä,

tyttöraukkaa. Ei mitään ystäviä, ei tulevaisuutta --"

"Ei se ole sitä, veli."

"No, mitä sitten?"

"Hoitajatar ei ollut siellä enää."

Kumpainenkin oli vaiti, ja sitten John virkkoi muuttuneella äänellä:

"Hän oli kai lomalla. Kuinka typerä minä olin, kun en tuota ajatellut.

Kaksi kertaa vuodessa saavat hoitajattaret viikon ajan lomaa ja

epäilemättä --"

"Ei, hän oli mennyt."

"Mennyt! Tarkoitatko eronnut sairaalasta?"

"Niin."

"No niin", sanoi John kiihkeällä äänellä, "sitä ei voi ihmetellä.

Vilkasluontoisen tytön on vaikea sitoutua sääntöihin ja määräyksiin.

Mutta ovenvartia -- hän on järkevä mies -- hän olisi voinut sanoa,

missä hoitajatar nyt on."

"Minä kysyin häneltä, mutta hän ei tietänyt. Hän sanoi vain, että

hoitajatar läksi sairashuoneesta lordi majorin päivänä."

"Siis marraskuun 9 p:nä -- samana päivänä, jolloin me vannoimme

valamme."

Nyt seurasi toinen paussi. Suuret mustat silmät harhailivat ympäri.

"Niin, minä olen ovenvartia. Etkö kysynyt johtajatarta?"

"Kysyin. Arvelin, että hän ehkä tietäisi sisarestani. Mutta hänkään ei

tietänyt. Hoitajatar Quaylestä hän kertoi, että hänkin oli erotettu,

eikä kukaan tiennyt mitään hänestä."

John oli istuutunut Paavalin viereen, ja itse rahikin tuntui

vapisevan.

"Se on juuri hänen tapaistaan", sanoi hän käheästi. "Tuo johtajatar

oli aina kova nainen. Ja tuossa suuressa rakkauden ja säälin kodissa

ei ollut ainoatakaan --"

"Minä unohdin jotain, veli."

"Mitä?"

"Ovenvartia kertoi, että hoitajatar käy joskus kysymässä kirjeitä

sieltä. Hän oli ollut siellä samana iltanakin puoli tuntia ennen

minua."

"Sinä kaiketi koetit seurata häntä, eikö niin? Sinä kysyit, mitä

tietä hän oli mennyt, ja kiirehdit hänen jälkeensä, eikö niin?"

"Niin, mutta puoli tuntia Lontoossa on sama kuin viikko muualla. Se,

joka kerran pääsee toiselle puolen katua, on hävinnyt -- varmemmin

hävinnyt näkyvistä kuin laiva valtameren myrskyssä. Paitsi sitä oli

uudenvuoden aatto ja kaikki kadut täynnä väkeä, tuhansia naisia tuli

ja meni -- ja... Mitä minä saatoin tehdä?" sanoi hän avuttomasti.

John vastasi närkästyneesti: "Mitäkö saatoit tehdä? Kysytkö, mitä

saatoit tehdä?"

"Mitä te olisitte tehnyt?"

"Minä olisin kulkenut kaikki Lontoon kadut päästä päähän ja katsonut

joka naista silmiin, kunnes olisin hänet löytänyt. Minä olisin

kuluttanut kenkäni puhki ja jalkani luuhun saakka, ennenkuin olisin

ryöminyt kotiin kuin etana, jonka kuori on murtunut."

"Älkää olko kova minulle, veli, ei nyt ainakaan, kun olen tullut

kotiin, kuten sanoitte, niinkuin etana, jonka kuori on murtunut. Minä

olin niin väsynyt ja niin sairas ja koetin tehdä minkä voin. Jos

olisin ollut voimakas niinkuin te ja uljas mieleltäni, olisin voinut

ponnistaa kauemmin. Mutta minä _kuljin_ pitkin katuja ja _katsoin_

naisia. Hän oli varmaan heidän joukossaan, jos hän elää sitä elämää,

josta puhutte, mutta Jumala ei antanut minun löytää häntä. Miksi oli

hakemiseni turha? Ehkä sydämessäni ensin oli paha tarkoitus -- voinhan

kertoa sen teille nyt -- mutta minä vannon teille Hänen nimessään,

joka kuoli puolestamme, että lopulta tahdoin tavata sisartani

ainoastaan pelastaakseni hänet. Mutta minä olen avuton raukka, ja..."

John kiersi käsivartensa Paavalin vyötäisille.

"Anna anteeksi, veli. Minä olin mieletön äsken puhuessani sillä

tavalla. Minä lähetin sinut ulos tuona julmana yönä, mutta jäin itse

kotiin. Sinä teit minkä voit..."

"Luuletteko todella niin?"

"Tiedän sen. Minusta vain tuntui hetken ajan kuin olisin vaihtanut

paikkaa sinun kanssasi, kuin olisin itse kadottanut sisaren ja ollut

häntä etsimässä sekä väsähtänyt liian pian, palannut kotiin tyhjin

toimin ja murtuneena ja..."

Paavali katsoi häneen kasvot täynnä hämmästystä.

"Luuletteko todellakin, että tein minkä voin löytääkseni hänet --

tarkoitan hoitajatarta?"

Mutta John käänsi pois kasvonsa eikä vastannut. Paavali koetti sanoa

jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän mutisi tukahtuneella

äänellä: "Meidän täytyy pysytellä yhdessä nyt, veli. Me olemme samassa

venheessä nyt molemmat."

Hapuillen Johnin kättä otti hän sen omaansa, ja molemmat istuivat

muutamia hetkiä päät kumarassa ikäänkuin aave olisi kulkenut ohi.

"Ei ole nyt muuta neuvoa meillä kuin rukous, katumus ja paasto."

Mutta John ei vieläkään vastannut, ja murtunut olentoraukka rupesi

lohduttamaan.

"Täällä meillä on kumminkin rauha, mutta ulkomaailmassa ei voi arvata,

mitkä kiusaukset kohtaavat meitä, kun olemme kadottaneet jonkun eikä

elämälle näytä olevan mitään arvoa enää. Kerronko, mitä tein? Oli

varhainen aamu, ja minä seisoin ovikäytävässä Piccadillyllä. Vaunut ja

väentungos olivat hävinneet, ja katujen puhdistajat vain huuhtoivat

käytäviä vedellä. 'Minun tyttöraukkani on hävinnyt', ajattelin. 'En

enää koskaan näe häntä. Tämä paha kaupunki on turmellut hänet, ja

äiti, joka oli niin hurskas, rakasti häntä kun hän oli pikkuinen

lapsi!' Silloin sydämeni tuntui jäätyvän... ja minä tein sen. Te

luulette minua hulluksi -- minä menin poliisikonttoriin ja kerroin

heille tehneeni rikoksen. Niin, kuuletteko, minä sanoin itseäni

murhaajaksi ja kerroin heille yksityiskohtia. Sitten vasta kun he

huomasivat, pukuni, muistin isän, enkä enää vastannut mihinkään

kysymyksiin. He sulkivat minut koppiin, ja siellä vietin yöni.

Seuraavana aamuna peruutin kaikki, ja he päästivät minut irti."

Sitten hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi ja hän sanoi:

"Mutta ei se asia tuonut minua takaisin. Sen teki vala. Ei kukaan

ymmärrä, mikä mahti valalla on, ennenkuin on rikkonut sen. Se on kuin

hehkuvan punainen rauta, joka polttaa sielua, ja jos ihminen olisi

kuolemaisillaan, vaikka toisessa päässä maailmaa, ja vaikka hänen

pitäisi polvillaan ryömiä takaisin, niin hän palaisi..." Hän olisi

puhunut vielä enemmän, mutta yskänkohtaus esti puheen, ja sen loputtua

kuului joku liikkuvan rakennuksessa.

"Kuka se on?"

"Se on isä", sanoi John. "Meidän äänemme on herättänyt hänet."

Paavali koetti nousta seisomaan.

"Sinä olet palannut vain katumuksen ja kärsimyksen elämään,

poikaparka."

"Oh, ei se tee mitään -- ei kerrassaan mitään... Mutta oletteko varma,

että tein kaiken, minkä voin?"

"Varmaan teit. Minne aiot mennä nyt?"

"Isän luokse."

"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!"

"Jumala siunatkoon myöskin teitä, veli!"

Puoli tuntia myöhemmin kantoivat John Storm, veli Antero ja

maallikkojohtaja isä-johtajan käskystä veli Paavalin hänen koppiinsa.

Kello oli kutsunut aamurukoukseen, ja heidän kulkiessaan portaita ylös

tulivat veljet heitä vastaan, menossa kirkkoon. Uutinen Paavalin

takaisintulosta oli tuulen nopeudella levinnyt talossa, ja muutamat

veljet seisoivat ryhmittäin kuiskaillen keskenään, aivan kuin

tuommoinen palaaminen olisi ollut häpeällinen teko, joka vaikutti

kaikkien hyvään maineeseen. Ei rakkaus sääntöihin ollut tuonut miestä

takaisin, vaan murtunut terveys ja vuoteen puute, missä saattoi

kuolla! Niin he hiljakseen kuiskailivat tietämättä oman sydämensä

salaisinta tunnetta. Luostarissa kuten muuallakin on epäonnistuminen

mitä suurin häpeä.

John Storm palasi eteiseen vakavin askelin, päättäväisyys katseesta

loistaen. Tuskin vastaten veljille, jotka kyselemistään kyselivät

häneltä, hän kiiruhti heidän ohitsensa, sieppasi portin avaimen

makuukomeron naulasta, jonne hän oli sen asettanut, ja kääntyi isän

huoneeseen.

Aamu oli koittanut, ja hän saattoi hälvenevän pimeän läpi huomata

isän, joka juuri nousi polviltaan.

"Isä!" huusi John liikutuksella, ja sanat sekä hengitys tulivat kuin

syöksähtämällä.

"Mikä on poikani?"

"Ota takaisin tämä avain. Maailma kutsuu minua, enkä uskalla enää

viipyä ovella. Määrää minut vaitiolon alaiseksi ja yksinäisyyteen.

Lukitse minut koppiin, sillä muutoin rikon kuuliaisuuteni ja pakenen,

niin totta kuin taivas on ylhäällä."

Kristitty: Romaani · 第 52 / 112 题