Tähdet kalpenivat jo, mutta päivä ei vielä ollut koittanut, kun joku
koputti ovelle. John säpsähti ja kuunteli. Vähän ajan kuluttua
koputettiin uudelleen. Se oli heikko, epäröivä koputus, aivan kuin
joku sormensa päillä olisi lyönyt portin juureen.
"Jumalalle olkoon kunnia!" sanoi John vetäen syrjään luukun. Hän
odotti näkevänsä kasvot ulkopuolella, mutta siellä ei näkynytkään
mitään.
"Kuka siellä on?" kysyi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Hän otti eteisessä palavan lampun ja katsoi ulos. Ei mitään näkynyt
pimeässä muuta kuin jäinen sumu, joka kohosi maasta.
"Taas unennäköä vain", ajatteli hän aikoen sulkea oven.
Silloin hän kuuli huokauksen maasta ja samassa koira haukkui. John
työnsi oven nopeasti auki, ja hänen jaloissaan makasi ihmisolento
polvillaan ja kaksinkerroin vaipuneena kokoon.
"Paavali!" huudahti John kiihkeästi.
Veli Paavali kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat kamalasti
muuttuneet. Ne olivat harmaat ja kuihtuneet, ja hänen katseensa
harhaili, hänen huulensa vapisivat, ja hän näytti mieheltä, jota oli
kovasti piesty.
"Herra Jumala, miten surkeassa tilassa!" ajatteli John. Hän auttoi
Paavalin ylös ja sisään. Miesraukan jäsenet olivat kylmästä
jäykistyneet, ja hän kompastui heikkoudesta astuessaan kynnyksen yli.
"Jumalan kiitos, että olet täällä taas, eikä mitään vauriota ole
tapahtunut", sanoi John. "Kuinka levottomia me olemme olleet. Sinä et
saa enää milloinkaan mennä pois -- et milloinkaan! Istu tuossa, veli!"