Puoli kuusi joka aamu johtaja-isä alkoi herättää veljiä. Kesti
neljännestunnin ennenkuin hän oli käynyt kaikkien ovilla, sillä
vanhuus alkoi jo painaa häntä. Sillä ajalla John Storm oli aikonut
avata portin Paavalille ja viedä avaimen takaisin isän huoneeseen.
Aika oli lyhyt, ja voidakseen käyttää sitä tarkkaan oli hän päättänyt
valvoa koko yön.
Tuota päätöstä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä hän ei kumminkaan olisi
voinut ummistaa silmiään tuommoinen pelko sydämessä, ja joka hetki hän
kuuli pienimmänkin äänen kaduilta. Kello yhden aikaan lauluäänet
olivat sortuneet ja käyneet käheiksi, ja nuotti rikkoutui. Kello
kahden aikaan ne olivat eläimellisiä ja juopuneita. Vähän väliä kuului
myöskin huutoja ja riitaa. Kello kolme oli kaikki hiljaa, kello neljä
alkoivat teurastajien vaunut ratista pitkin katukiviä tullen toisella
puolen virtaa olevista teurastajapuodeista Lontoon lihamarkkinoille.
Vaunuissa törröttivät tuhansien eläinten ruumiit, iltayöstä
teurastetut, heitettäviksi jättiläishirviön kitaan aamulla. Kello
viisi kiitivät postivaunut rautatieasemilta postikonttoriin kuljettaen
miljoonia kirjeitä jättiläishirviön ajanvietoksi.
Puoli kuusi tuli isä huoneestaan kulkien hitaasti yläkertaan, ja John
Storm oli pihassa avaamassa portin salpaa. Vaikka kylmässä ilmassa
olikin jonkinmoinen aamutunnelma, oli vielä aivan pimeä.
"Paavali", kuiskasi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
"Veli Paavali!" kuiskasi hän taas odottaen hetkisen, mutta ei
vieläkään kuulunut vastausta.
Hän ei ensin käsittänyt tuota kamalaa tosiseikkaa, ettei veli Paavali
ollut palannut ja että hänen täytyi mennä asuinrakennukseen ilman
Paavalia. Hän huusi veljeä yhä vielä pimeässä, kunnes muisti, että isä
ennättäisi kohta takaisin huoneeseensa ja hakisi avainta naulasta.
Hän kiirehti takaisin eteiseen, mutta katui kiirettään ja päätti
palata portille. Oli vielä aikaa, isä oli vielä yläkerrassa.
"Benedicamus Domino" kuului käytävästä käytävään, ja Paavali saattoi
juuri tulla portille.
"Paavali! Paavali!" huusi hän taas ja avaten portin katsoi hän ulos.
Mutta katukäytävällä ei näkynyt muita kuin juopunut mies ja tyttö,
jotka rallatellen hoipertelivat kotiin hiljaisena uudenvuoden aamuna.
Silloin totuus iski häneen kuin ukonnuoli, ja hän kiiruhti takaisin
asuinrakennukseen. Isä oli juuri tulossa alas portaita ja oli
ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen asti. John sieppasi vuoteeltaan
kirjan, joka oli ollut siinä koskematta koko yön, ja hiipi isän
huoneeseen. Hänen tullessaan ulos sieltä tuli isä itse ovessa häntä
vastaan.
"Minä vein takaisin kirjan, jonka lainasitte minulle", sanoi John ja
koetti hiipiä pois häpeissään. Mutta isä esti häntä leikillisesti
vastustaen. Ne tunnit, jotka yöltä ryöstettiin, eivät olleet
säästettyä aikaa. Johnin turvonneet silmäluomet nyt aamulla todistivat
tuon vanhan sananlaskun todeksi. Ei ollut kumminkaan ihme, että
sellainen kirja vietteli hänet liian ahkeraksi, ja olisi hupaista
kuulla, mitä John piti siitä. Eikö hän voinut vielä vastata siihen?
No, se ei myöskään ollut kumma. Joku oli kerran sanonut, että suuri
kirja on kuin suuri vuori -- sitä ei voi nähdä kokonaisuudessaan niin
kauan kuin on liian lähellä sitä.
Johnin petollisuus suorastaan tukahdutti häntä itseään. Hänen
katseensa oli kääntynyt pois isän kasvoista, sillä hän ei enää voinut
katsoa ketään suoraan silmiin, ja hän näki, kuinka portin avain vielä
heilui naulassa, jonne hänen hermostuneet sormensa olivat sen
asettaneet. Kun hän vihdoin pääsi pakenemaan, pyysi isä häntä
soittamaan aamurukoukseen, koska veli Antero, jonka tehtäviin se
kuului, nähtävästi oli nukkunut liian kauan.
John soitti kelloa ja otti sitten lampun sekä muutamia kynttilöitä
eteisen hyllyltä ja läksi kirkkoon sytyttämään valkeita, sillä sekin
oli veli Anteron tehtäviä. Kulkiessaan pihan poikki takaisin
asuinrakennukseen kohtasi hän isän, joka juuri oli menossa porttia
avaamaan. "Mutta missä sinun hattusi on?" kysyi isä, ja silloin John
ensimmäisen kerran muisti, minne se oli joutunut. "Minä olen lainannut
-- se on, kadottanut sen", vastasi hän katse maahan luotuna isän
moittiessa häntä siitä, että hän niin vähän piti huolta terveydestään.
On kohtalon ivaa, että vakavina hetkinä usein tapahtuu mitä
hullunkurisimpia kohtauksia. Kun munkit olivat kokoontuneet kirkkoon,
oli kolme istuinta tyhjänä -- veli Paavalin, veli Anteron ja
maallikkojohtajan. Jumalanpalvelus oli tuskin alkanut, kun kello taas
alkoi soida entistä kovemmin, mistä munkit päättivät, että veli Antero
oli herännyt unestaan ja muisti hädissään velvollisuutensa
laiminlyönnin.
Soittaja olikin maallikkojohtaja. Tämä hiljainen ja ankara henkilö oli
usein moittinut maallikkoveljiä uneliaisuudesta, mutta tänä aamuna
sama heikkous oli vallannut hänet itsensäkin. Heräten äkkiä hiukan
kuuden jälkeen, kuten vuoteen yläpuolella riippuva kello osoitti, hän
ajatteli: "Nyt se laiskuri taas on myöhästynyt -- minä läksytän häntä
hiukan." Hypäten ylös vuoteeltaan (munkit nukkuivat vaatteisillaan)
kiirehti hän kellon luo, soitti sitä raivoisasti ja sieppasi sitten
kynttilän juosten portaita alas sytyttämään kirkkoon tulia. Hänen
saapuessaan sakariston ovelle palava kynttilä kädessään ja nolon
näköisenä ymmärsivät veljet ensi silmäyksellä kaikki, eikä
jumalanpalveluksen juhlallisuuskaan voinut estää tukahdutettuja naurun
tirskahduksia.
Tämä tapahtuma oli tosin vähäpätöinen, mutta se veti huomion hetkeksi
pois Paavalin poissaolosta, ja kun munkit palasivat asuinrakennukseen
sekä löysivät veli Anteron vanhalla paikallaan ovenvartiana, uudistui
nauru ja laskettiin viatonta pilaa.
Munkki on suuressa määrin lapsen kaltainen siinä, että pieninkin
tapahtuma aamulla määrää koko päivän tuulen. Siksipä vielä aamiaisen
aikaan kaikissa saattoi huomata jälkiä maallikkojohtajan pikku
onnettomuuden synnyttämästä iloisesta mielialasta. Virvokehuoneessa
oli yksi paikka tyhjänä -- veli Paavalin -- ja johtaja-isä huomasi sen
ensimmäiseksi. Iskien silmää sanoi hän:
"Minä olen todellakin samassa asemassa nyt kuin entinen paimen, jonka
karja karkasi nukkuessa. Kaksi lampaistani on tosin palannut, vaikka
hiukan noloina. Kuka tahtoisi mennä hakemaan kolmatta?"
John Storm nousi heti, mutta eräs maallikkoveli oli ennättänyt ennen
häntä, ja John istuutui jälleen posket kalpeina ja huulet vavahdellen
ja koetti jatkaa aamiaistaan. Ääneenlukija luki ensin siksi päiväksi
määrätyn paikan raamatusta ja avasi sitten sen kirjan, jota veljet
kuuntelivat ruoka-ajoillaan. Se oli "Isä Ignatiuksen elämä ja
kuolema". Siinä luvussa, johon nyt oli ennätetty, kerrottiin erittäin
huvittavista turhuuksista ja pikku heikkouksista. Itse piru lienee
koiruuksissaan valinnut sen paikan hyvin muistaen tämänaamuisen
tapahtuman, sillä jokaista esimerkkiä luettaessa maallikkojohtaja
vääntelehti tuolillaan, ja veljet vilkaisivat häneen nauraen
veitikkamaisesti, jopa hiukan pisteliäästikin.
Johnin silmät olivat ovessa, ja hänen sydämensä tykytti, mutta
sanantuoja ei palannut aamiaisen aikana. Kun se oli lopetettu,
nousi johtaja odottamatta häntä ja läksi veljien etunenässä
kokoushuoneeseen.
Tuli paloi laajassa uunissa, ja huone näytti iloiselta, sillä
aurinkokin tunkeutui sinne pihamaalta, missä sykomorin huurteiset
oksat kimaltelivat sen valossa. Oli kaunis uudenvuoden aamu, ja isä
alkoi kertoa muutamia sopivia juttuja. Kesken naurua astui
maallikkoveli sisään tuoden sanomansa: Veli Paavalia ei löydy mistään.
Koko talossa ei näy jälkeäkään hänestä.
"Sepä on omituista!" sanoivat munkit.
"Ehkä hän on kopissaan", sanoi isä.
"Ei hän ole siellä", sanoi sanantuoja, "ja hänen vuoteensa on aivan
koskematon."
"Se selittää, miksi hän ei vastannut, kun koputin hänen oveaan tänä
aamuna", sanoi isä. "Mutta minun kuuloni on huono ja silmäni
heikontuneet, joten otaksuin hänen ehkä --"
"Se on hyvin omituista", sanoivat munkit.
"Mutta ehkä hän oli koko yön kirkossa kärsimässä rangaistustaan?"
sanoi isä.
"Ainakin hänen hattunsa oli siellä", sanoi yksi veljistä. "Minä näin
sen yhdessä hänen lamppunsa kanssa edessäni tuolilla."
Oli hetken äänettömyys, ja sitten isä virkkoi hymyillen:
"Minun lapseni ovat hyvin merkillisiä semmoisissa asioissa. Tänä
aamuna minun piti torua veli Stormia siitä, että hän oli kadottanut
oman hattunsa, ja nyt veli Paavali --"
Vaistomaisesti kääntyivät veljet Johniin päin, joka seisoi ikkunan
luona kalpeana katsellen auringonpaistetta.
John oli ensimmäinen, joka puhui.
"Isä", sanoi hän, "minulla olisi sanottavaa."
"Tule tätä tietä", sanoi johtaja, ja he poistuivat huoneesta yhdessä.
Isä vei hänet omaan huoneeseensa lukiten oven. Ei tarvittu pitkiä
selityksiä. Isä näytti ymmärtävän kaiken silmänräpäyksessä. Hän istui
tuolillaan lieden ääressä huojutellen ruumistaan ja valitellen
hiljakseen.
"Niin, niin, Jumalan viha kohtaa epäkuuliaisia lapsia, mutta meidän
täytyy koettaa kantaa rangaistuksemme nöyrästi."
John Storm ei koettanut puolustautua. Hän seisoi isän tuolin ääressä
ja kertoi kertomuksensa yksinkertaisesti, pelottomasti ja
katumuksetta, salaten ainoastaan sen osan, joka koski hänen omaa
suhdettaan Gloryyn. "Niin, niin", sanoi isä, "minä näen aivan selvään,
kuinka kaikki on tapahtunut. Hän oli kuin taula, valmis syttymään ja
hehkumaan, ja sinun mielestäsi minä olin ollut kova ja julma ja
epäinhimillinen."
Se oli totta. John ei voinut sitä kieltää. Hänen päänsä vaipui alas ja
hän oli vaiti.
"Mutta kerronko, miksi en suostunut poikaparan pyyntöön? Kerronko kuka
hän on ja kuinka hän joutui tänne? Niin, minä kerron sen sinulle. Ei
kukaan tässä talossa ole kuullut siitä ennenkuin nyt, sillä se oli
hänen salaisuutensa ja minun ja Jumalan yksin. -- Hän ei ollut uskonut
sitä minulle salaisuutena, ei, sillä silloin se olisi ikipäiviksi
haudattu rintaani. Mutta sinä olet tunkeutunut meidän välillemme ja
siksi sinun täytyy kuulla kaikki, ja antakoon Herra sinulle anteeksi
ja auttakoon sinua kantamaan taakkasi."
John tunsi kylmän hien nousevan otsaansa, mutta hän puristi kosteat
kätensä yhteen koettaen tyyntyä.
"Onko hän koskaan puhunut toisesta sisaresta?"
"Hän on joskus maininnut hänestä."
"Ehkä hän myöskin on kertonut eräästä surkeasta tapahtumasta?"
"Ei", sanoi John, mutta hän muisti kuulleensa jotain johtokunnan
kokouksessa sairashuoneessa, ja se iski tässä silmänräpäyksessä
hämmästyttävän voimakkaasti hänen muistiinsa.
"Hänen isänsä, miesraukka, oli minun väkeäni -- meidän yhdistyksemme
ulkoisia maallikkojäseniä. Hänen terveytensä murtui, eivätkä hänen
asiansa menestyneet, ja hän kuoli hullujenhuoneessa jättäen kolme
lastansa erään ystävänsä huostaan. Tuota ystävää luultiin kunnon
mieheksi, vieläpä hurskaaksikin, mutta hän olikin konna ja petturi.
Nuoremman sisaren -- sen, jonka tunnet -- hän pani orpokotiin ja
vanhemman hän vietteli ja turmeli. Sen jälkeen tyttö vietti elämänsä
häpeässä Lontoon kaduilla ja viimeiseksi lopuksi teki itsemurhan."
John Storm kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin hänen aivonsa
olisivat olleet pakahtumaisillaan. Toisella kädellään hän tarttui isän
tuoliin.
"Tuo kaikki oli kyllä surkeata, mutta pahempaa seurasi vielä.
Paavali-raukka oli sillä välin kasvanut mieheksi, ja perkele
houkutteli häntä kostamaan sisarensa häpeän. 'Pahojen pitää hävitä
kuin tuhka tuuleen'. Holhokkinsa viettelijä löydettiin kuolleena
huoneessaan, jossa tuntematon murhaaja oli hänet lopettanut. Veli
Paavali oli hänet murhannut."
John Storm oli vaipunut polvilleen. Jos itse helvetti olisi auennut
hänen eteensä, ei hän olisi voinut enemmän kauhistua. Pelon sortamalla
äänellä hän änkytti: "Mutta miksi ette ennen kertonut sitä minulle?
Miksi salasitte sen tähän asti?"
"Tunteet, poikani, ovat samat luostarissa kuin sen ulkopuolellakin, ja
minulla oli runsaasti syytä otaksua, että pyhinkin sielu
veljeskunnassamme olisi kieltäytynyt asumasta ja syömästä ja
nukkumasta samassa talossa kuin murhaaja. Mutta tuo kurja sielu oli
tullut minun luokseni kuin vainottu metsänotus, ja kuka minä olen,
että olisin voinut kääntää selkäni hänelle? Sitä ennen hän oli
vaeltanut pitkin katuja ja nukkunut puistoissa luullen poliisin ajavan
häntä takaa, ja silloin hän hankki itselleen keuhkotaudin, joka
vieläkin häntä vaivaa. Mitä minun piti tehdä? Antaa hänet lain
rangaistavaksi? Kuka sanoisi minulle, miten minun piti menetellä? Minä
otin hänet huoneeseeni. Minä suojelin häntä. Minä tein hänestä
yhdistyksemme jäsenen. Taivas suokoon minulle anteeksi. Minä kärsin
itse vastaanottaessani hänen valansa. Minun tuli pitää huolta hänen
sairaasta ruumiistaan, kirkon piti parantaa hänen haavoitettu
sielunsa, ja mitä hänen rikokseensa tulee, oli se Jumalan kädessä, ja
Jumala itse sai siinä tuomita."
Isä oli noussut seisaalleen ja puhui kädet kohotettuina.
"Nyt tiedät, miksi en myöntynyt poikaraukan pyyntöön. Minä rakastin
häntä kuin omaa poikaa, mutta ei hänen ruumiinsa sairaus enempää kuin
hänen mielensä heikkouskaan voinut lieventää niiden sääntöjen
ankaruutta, joilla johdin häntä. Minä tiesin, että saatana veti häntä
pois minulta enkä minä tahtonut päästää häntä niihin vaaroihin ja
kärsimyksiin, joita vihollinen varusti hänelle maailmassa. Mutta
kuinka kavalasti perkele viettelee! Se löysi vihdoinkin heikon kohdan
varustuksissani. Se löysi sinut, poikani -- sinut, ja se vietteli
sinua kaiken rakkautesi, kaiken säälisi, kaiken hellyytesi avulla, ja
sinä lankesit, ja tämä on seurauksena."
Isä puristi kätensä rintaansa kävellen edestakaisin pienessä
huoneessa.
"Maailman katkeruus hengellisiä laitoksia vastaan on suuri jo
ennestään, mutta jos jotain nyt tapahtuisi, jos tehtäisiin rikos, jos
veliraukkamme puettuna meidän yhdistyksemme pukuun --"
Hän pysähtyi, teki ristinmerkin ja kohotti silmänsä sekä kuiskasi
vavisten: "Oi Jumala, ketä minulla on taivaissa muita kuin Sinä? Minun
lihani ja sydämeni on rikkonut sinua vastaan, mutta Herra on minun
sydämeni voima ja osani iankaikkisesti."
John oli noussut seisomaan hoiperrellen kuin juopunut. "Isä", sanoi
hän, "aja minut pois luotasi. Minä en ole kelvollinen asumaan sinun
läheisyydessäsi."
Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen. "Minäkö laskisin
lippuni vihollisen edessä tällä tavalla? On olemassa vain yksi keino,
jolla voimme perkelettä vastustaa. Meidän täytyy kohdella sitä uhalla.
Ei, ei, poikani, sinun pitää jäädä luokseni viimeiseen saakka."
"Rankaise minua sitten. Tee minut alhaisista alhaisimmaksi, vähimmistä
vähimmäksi. Sano vain, mitä minun tulee tehdä, niin teen sen."
"Palaja takaisin ovelle ja jatka tointasi ovenvartiana."
John katsoi isään hämmästyneenä.
"Minä luulin, että sinä jo pääsisit siitä toimesta, poikani, mutta
taivas oli päättänyt toisin. Ja lupaa myöskin siellä rukoilla ulkona
vaeltavan veljemme puolesta, ettei Jumala sallisi hänen täyttää sitä
tointa, johon lähetit hänet. Rukoile, ettei hän koskaan tapaa
sisartaan eikä ketään, joka hänet tuntee ja voi kertoa, missä hän on.
Rukoile, ettei sisar koskaan joutuisi veljensä tielle koko tämän
elämän aikana. Lupaa rukoilla kaikkea tuota, poikani, yöt ja päivät,
aamuin ja illoin, koko sielullasi, koko voimallasi, aivan kuin
rukoilisit Jumalan armoa ja sielusi pelastusta."
John ei vastannut. Hän oli kuin tylsistynyt. "Onko se mahdollista?"
sanoi hän. "Lähetättekö minut takaisin ovelle? Luotatteko minuun
vielä?"
Isä astui vuoteensa ääreen ja otti portin avaimen naulasta hyllyn
alta. "Ota tämä avain myöskin, sillä vastaisuudessa saat vartioida
porttiakin."
John otti sen koneellisesti, tuskin tietäen mitä isä sanoi.
"Onko se siis totta? -- Vieläkö te luotatte minuun?"
Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsoen häntä silmiin:
"Jumala luottaa sinuun, lapseni. Kuka minä olen, että epäilisin?"
Kun John Storm palasi ovelle, oli hänen mielensä kuin tylsistynyt.
Monen tunnin ajan hän tiesi vain osapuolin, mitä tapahtui hänen
ympärillään. Joskus hän huomasi, että muutamat veljistä olivat
kokoontuneet hänen luokseen levittäen sykkivää, sähköittävää
tunnelmaa, kysellen paosta ja kuiskaillen keskenään ikäänkuin se olisi
ollut jonkinmoinen, melkein kiitettävä urotyö, joka pani heidän
sydämensä sykkimään. Joskus hän taasen huomasi, että iso veli Antero
istui hänen vieressään rahilla, silittäen hänen käsivarttaan silloin
tällöin ja puhuen matalalla äänellä ja ilman tarkoitusta äidistään ja
kuinka hän viimeisen kerran näki hänet. "Hän saattoi minua kadun
päähän itkien", sanoi hän, "ja minä olen usein ajatellut sitä ja
mieleni on tehnyt lähteä pakoon." Koirakin asettui Johnin viereen
nuollen hänen kylmiä käsiänsä ja työntäen kylmän kuononsa hänen
poskeensa.
Koko ajan hän toimitti tehtävänsä koneellisesti ja nähtävästi
itsetiedotonna avaten ja sulkien oven, kun veljet kulkivat ulos tai
sisälle asioillaan kuolleitten ja kuolevaisten luo, sekä sanoen:
"Herralle olkoon kunnia!" kun joku vieras koputti ovea. Näytti siltä,
kuin vain ruumis olisi seurannut entisiä totuttuja tapoja, mutta
sielu, jota oli kohdannut ankara isku, olisi tylsänä ja pyörryksissä.
Kun se jälleen alkoi toipua ja tuntea, ei ketään ollut hänen luonaan,
sillä veljet olivat nukkumassa, koira oli pihalla ja talo oli hyvin
hiljainen. Nyt oli sydänyö. Silloin kaikki palasi hänen mieleensä, ja
hän muisti unen tavoin, että isä oli pyytänyt häntä rukoilemaan veli
Paavalin puolesta, ettei tämän onnistuisi toimittaa sitä asiaa, johon
John oli lähettänyt hänet, ja vaikka Johnin huulet eivät luvanneet,
oli hän sydämessään päättänyt tehdä niin.
Nyt, kun hän siis oli aivan yksin Jumalan kanssa, laskeutui hän
polvilleen oven viereen ja rukoili ristissä käsin:
"Oi Jumala, sääli Paavalia ja minua ja meitä kaikkia! Varjele häntä
kaikista vaaroista ja kärsimyksistä ja perkeleen pauloista. Älä salli
hänen löytää sisartaan -- taikka ketään, joka hänet tuntee -- tai
ketään, joka tietää, missä hän asuu, tai miten hänelle on käynyt..."
Päästyään siihen saakka hän ei voinut enää jatkaa, sillä hän huomasi
äkkiä, että tämä rukous koski myöskin häntä itseään ja Glorya. Vasta
nyt hän huomasi, kuinka mahtava, kuinka kamala se rukous oli, jonka
hän oli luvannut rukoilla. Hän oli luvannut pyytää Jumalalta, ettei
Paavali myöskään löytäisi Glorya, ja siis myöskin, ettei hän, John,
ikinä enää saisi kuulla mitään Glorysta. Kun hän käsitti rukouksensa
sisällyksen sellaiseksi, kierivät hikihelmet hänen otsalleen, ja hän
oli kauhuissaan.
Hän nousi polviltaan ja istuutui rahille. Monta tuntia hänen
ajatuksensa keksivät tuhansia mahdollisuuksia, loivat moninaisia kuvia
siitä, mitä saattoi tapahtua kauniille tytölle julmassa, pahassa
kaupungissa. Mutta sitten hän taas ajatteli Paavalia sekä entistä
rikostaan ja nykyistä kiusaustaan, muistaen, mikä varjo uhkasi
veljeskuntaa.
"Oi Herra, auta minua", huokasi hän, "vahvista minua, tue minua, johda
minua!"
Hän koetti sepittää toisen rukouksen, mutta sanat eivät ottaneet
syntyäkseen. Hän koetti polvistua kuten ennen, mutta polvet eivät
taipuneet. Kuinka hän voisi rukoilla, että Glory olisi häneltä
hävinnyt -- että jotain olisi tapahtunut Glorylle -- että jossakin ja
jollakin hänelle tietymättömällä tavalla --?
Ei, ei, tuhat kertaa ei! Semmoinen rukous oli mahdoton. Tulkoon mitä
tulee, olkoot Paavali ja veljeskunta vaarassa, syöksyköön perkele
kaikkine joukkoineen hänen kimppuunsa, semmoista rukousta hän ei
voinut rukoilla.