Kello yksitoista sinä iltana pani Glory hatun päähänsä ja päällystakin
ylleen palatakseen kotiin, kun samassa palveluspoika tuli pukuhuoneen
ovelle sanomaan, että teatterin johtaja tahtoi häntä tavata. Sydän
hiukan sykähdellen hän läksi johtajan huoneeseen. Se oli ummehtunut
kamari ovenvartian asunnon yläpuolella, sinne oli kiivettävä rautaisia
kierreportaita, ja se oli ahdettu täyteen kaikenlaista teatteriromua.
"Tulkaa sisään, tyttöseni", sanoi johtaja ja työntäen syrjään muutamia
kulissien malleja hän teki tilaa Glorylla sohvaan lähellä uunin
sammuvaa tulta. Sulkien sitten oven hän nyökkäsi ja vilkutti
silmillään ja kuiskasi tutunomaisesti:
"Kaikki hyvin, tyttöseni. Minä olen järjestänyt tämän asian teidän
puolestanne."
"Tarkoitatteko...?" alkoi Glory ja odotti sitten huulet puoleksi
avoinna.
"Se on melkein päätetty. Istukaa nyt." Glory oli noussut seisaalleen
innoissaan. "Istukaa nyt, niin kerron teille kaikki."
Hän oli puhunut johtokunnalle. "Hyvät herrat", oli hän sanonut, "ellen
erehdy olen löytänyt ihmelapsen." He olivat nauraneet. Hän muka aina
löysi ihmelapsia. Mutta hän ymmärsi, mistä hän puhui, ja vihdoin he
olivat antaneet hänelle vapaan toimintavallan.
"Te luulette siis, että olisi mahdollista..." aloitti Glory pidättäen
henkeään, sillä hänen kurkkunsa tuntui karkealta ja povi kohoili.
"Istukaa nyt, no istukaa toki, rakas tyttöseni, ja kuunnelkaa."
Mies oli kohtelias, imarteleva, tuttavallinen, liehakoiva. Tytön
tulisi jättää kaikki hänen huolekseen. Tietysti oli vielä paljon
tehtävää. Tytöllä oli ihmeellinen ääni, se oli kauniimpi soiton
säveleitä. Hänessä oli myöskin tyyliä. Mistä ihmeestä hän sen lienee
saanutkaan. Hyvä pukija vielä tarvittaisiin -- eikä sitäkään kuorossa.
Mutta luonto yksin ei kasvata "tähtiä". Hänen piti oppia monenlaista
vielä, ja häntä oli vielä paljon hiottava, ennenkuin hän olisi valmis.
Mies oli kasvattanut muitakin ennen Glorya, ja hän kasvattaisi
Glorynkin, ja jos --
Gloryn silmät loistivat, ja hänen sydämensä jyski kuin rumpu.
"Te luulette siis, että minä ehkä, jos työskentelen ahkeraan --
vuosien kuluttua, ehkä --"
"Te ette voi mitään tehdä omin päin. Jättäkää siis kaikki minun
huolekseni älkääkä hiiskuko mitään vielä kenellekään."
Ah, se oli kuin toteutuva unelma, hän tuskin saattoi uskoa
sitä. Johtaja kävi yhä kohteliaammaksi, imartelevammaksi ja
tuttavallisemmaksi. Jos tyttö edistyisi, voisi hän ansaita paljon --
kymmenen puntaa viikossa viisitoista, kaksikymmentä, viisikolmatta,
vieläpä viisikymmentäkin.
Gloryn mielen kiihko alkoi käydä vallan kiusalliseksi, ja hänen
sydämensä pohjukassa tuo äkillinen onnen käänne herätti salaista
pelkoa. Hänestä aivan tuntui kuin kohtalo olisi jollain tavalla
erehtynyt ja huomaisi äkkiä erehdyksensä. Tyynnyttääkseen omaatuntoaan
hän rupesi ajattelemaan kotia ja kuinka onnelliseksi hän saattaisi
siellä jokaisen, jos Jumala todellakin olisi niin hyvä hänelle. Heiltä
ei puuttuisi mitään, he eivät milloinkaan näkisi köyhää päivää enää.
Sillä välin teatterinjohtaja loi toisen kuvan. Ei kenenkään tytön
tarvinnut olla kerjäläisenä, jos tämä mies piti hänestä huolta. Tuossa
nyt oli esimerkiksi S--. Hän oli ollut vain Haymarketin tupakkapuodin
keltatukkainen myyjätär, kun hän, Sefton, hänet löysi, ja mikä hän nyt
olikaan!
"Tietysti minulla itselläni ei ole mitään hyötyä siitä, tyttöseni --
ei kerrassaan mitään. Monet ihmiset kyllä sitten koettavat parastaan
houkutellakseen teidät pois minulta, kunhan nimenne kerran tulee
tunnetuksi."
Glory lausui innokkaan vastalauseen ja sitten hän taas vaipui
unelmiinsa.
"Saadaan nähdä, saadaan nähdä", sanoi teatterinjohtaja katsellen
Glorya kiiluvin silmin.
"Tiedättekö, neitiseni, että te olette hyvin kaunis tyttö?"
Gloryn pää oli kumarassa, hänen poskensa hehkuivat ja hän väänteli
äitinsä helmisormusta sormessaan. Sefton luuli, että tyttö oli
sanattomana kaikesta tuosta kiitoksesta, ja siirtyen lähemmäksi hän
sanoi:
"Teillä on todellakin vartalo, joka soveltuu näyttämölle -- hm --.
Niin, se on hyvä juttu. Mutta teidän ei pidä olla arka minulle,
neitiseni. Jos minä teen kaiken tuon teidän puolestanne, niin täytyy
teidänkin joskus tehdä jotain minulle."
Glory tuskin kuuli häntä. Hänen silmissään oli kaukainen ilme,
ikäänkuin hän olisi katsellut ihanaa näkyä. "Te olette niin hyvä",
sanoi hän. "En tiedä, mitä sanoisin, kuinka kiittäisin teitä."
"Tällä tavalla", sanoi ukko ja kumartuen Gloryyn päin kohotti tytön
päätä ja suuteli häntä.
Samassa silmänräpäyksessä hävisi tuo loiston, suuruuden ja onnen
unelmaraukka, ja Glory heräsi raivon ja häpeän tunteeseen. Tuon miehen
kiitokset olivat imartelua, hänen ennustuksensa petosta. Hän ei ollut
mitään tarkoittanut, mutta Glory oli ollut kyllin typerä uskoakseen
häntä. "Oh!" huusi tyttö heikosti, lapsellisesti, niinkuin se, joka on
saanut pistoolin haavan taistelussa. Ja sitten hän nousi mennäkseen.
Mutta teatterinjohtaja, joka nauroi ääneensä, naama hohtavan
punaisena, astui oven eteen.
"Rakas lapsi, ette kai aio... Tuommoinen leikki --"
"Avatkaa ovi, olkaa hyvä", sanoi Glory epäselvällä äänellä.
"Mutta ettehän toki aikone... Teatterissa siitä ei välitetä yhtään
mitään, tiedättehän --"
"Avatkaa ovi!"
"Todellako! Se on tosiaankin --"
Tullessaan taas täyteen tajuunsa Glory oli ulkona pimeällä
syrjäkadulla, jossa lumi oli kovaa ja likaista hänen jalkainsa alla.
Tuuli oli vinha, ja tyttönen juoksi katua pitkin itkien kuin pettynyt
lapsi.
Katkerinta kaikesta oli tuo masentava varmuus, ettei hänellä ollut
mitään kykyä, ei mitään onnistumisen toivoa ja että mies oli kaiken
tuon keksinyt vain pettääkseen häntä. Voi, kuinka onnetonta, kuinka
kurjaa olla nainen! Voi, tämän suuren, loistavan, pirullisen Lontoon
julmuutta! Jos tyttö oli köyhä ja yksin, saattoi hän elää siellä
ainoastaan ulkomuodollaan!
Taivas tiesi, mikä viimeinen toivon kipinä hänessä vielä paloi, sillä
murtuneena ja masentuneena tuon eläjästään taistelemansa uljaan
taistelun perästä ja heikkona naisena hän taas suuntasi kaikesta
huolimatta kulkunsa sairashuoneeseen. Kello oli melkein puoli
kaksitoista hänen saapuessaan sinne, ja Westminsterin kello löi puolen
tunnin juuri kun hän astui ylös portaita. Oikaisten vartalonsa ja
koettaen vääntää suunsa hymyyn hän avasi portinvartian oven.
"Onko kirjettä tänään?"
"Ei ole, neiti."
"Eikö? Hyvä on! Kun ei tule, ei tarvitse vastatakaan. Onnellista uutta
vuotta teille!"
Mutta hänen naurussaan oli nyyhkytystä, ja mies virkkoi: "Minusta
olisi tosin ikävää, ellen saisi nähdä teitä enää, hoitajatar, mutta
jos annatte minulle osoitteenne, lähetän kirjeet teille, ettei teidän
tarvitse niin myöhään tulla niitä hakemaan."
"Oo -- ei, ei. Ei minulle enää tule kirjeitä -- enkä minä enää tule
takaisin. Ottakaa tämä!"
"Ei, ei, neiti!"
"Teidän täytyy."
Hän tyrkytti shillingin ovenvartian kouraan huolimatta vastustuksesta
ja pakeni sitten pois näkemättä ovenvartian katsetta, joka näytti
sanovan, että ukon teki mieli antaa takaisin kuusi penceä.
John Storm oli häneltä mennyt. Oli hullutusta odottaa sanomia häneltä.
Olihan hän kertonut Glorylle, että veljeskunnan säännöt kielsivät
heitä kirjoittamasta tai vastaanottamasta kirjeitä paitsi erityisellä
luvalla. Mutta Glory oli odottanut, että jotain tapahtuisi -- jokin
sattuma, ihme, hän ei oikein tiennyt mitä. Se unelma oli nyt
haihtunut, hän oli yksin, ei maksanut vaivaa pettää itseään nyt enää.
Hän meni kotiin syrjäkatuja pitkin, sillä ihmiset tuijottivat häneen,
ja hän pelkäsi itkeneensä. Vaikka olikin jo myöhä, näkyi kumminkin
ihmisryhmiä joka kadun kulmassa, koska nyt oli uudenvuoden aatto.
Lipuin koristetuilla pihoilla ja käytävillä näkyi silloin tällöin
pikku tyttöjä tanssimassa italialaisen posetiivinsoittajan sävelten
mukaan tai heilutellen ilotulitustähtiä. Gloryn astuessa pitkin Long
Acrea tervehti häntä kähisevä ääni:
"Iltaa neiti! Aikaisinpa te menette kotiin". Se oli kurjan
näköinen vaimo, jonka puvun olisi luullut varastetuksi joltakin
variksenpelätiltä.
"Markkinoilla liiaksi tavaraa tänä iltana, ystäväiseni. Näytätte siltä
kuin konnat olisivat pettäneet teidät. Missäkö asun? Tuolla syrjässä.
Mutta hohhoijaa, minä olen aikoinani asunut monessa paikassa. Oli
päiviä, jolloin asuin Soho Squarelläkin. Silloin olin varieteessa.
Sitten kävivät ylimmät äänet hiukan käheiksi ja minuun tarttui
punakuume -- sotilas, tarkoitan. Mutta mitäpä sitä enää valitan? Minä
tahdon olla iloinen ja minä olenkin. Mitäkö teen? Myyn kukkia
teatterin edustalla. Poliisi on ilkeä semmoisille, joilla ei ole
rahaa. Enkö mene kotiin? Niin pian kuin saan hankituksi valkoisen
silkkihameen. Onnea vaan teille, herttaiseni. Hyvästi!"
Gloryn tullessa Turnstilelle hän kuuli kuinka miehet ja naiset
melusivat siellä ja hän kääntyi siksi Lincoln's Inn Fieldsille ja
sieltä alas Fleet-kadulle. Kello oli lähes kaksitoista silloin, ja
väkeä tulvi Paavalin katedraalia kohti. Glory kääntyi myöskin itään
päin seuraten ihmisvirtaa, joka kohisi ja porisi kuin puro yöllä.
Aivan hänen edessään oli joukko tyttöjä, kamelikurjen sulilla
koristetut suuret hatut päässään, ja kulkiessaan vallattomasti ohi he
laulelivat pätkiä pelastusarmeijan hymneistä ja varieteelauluista.
Äkkiä he puhkesivat nauruun, ja ääni huusi: "Sanokaa minulle, mikä se
on, kyllä minä sitten sille nimen annan." Samalla hetkellä omituinen
olento tunkeutui heidän ohitsensa länteen päin pitkin askelin. Se oli
munkin pukuun puettu mies, yllään pitkä musta kauhtana ja
leveälierinen hattu päässä. Glory huomasi vilahdukselta hänen kasvonsa
hänen kulkiessaan ohi. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennen nähnyt nuo
nälkäiset, kiihkeät kasvot ja suuret, surumieliset silmät Tuuli oli
hyvin vinha, ja katedraalin suuri risti hohti kuin majakkatuli
kiitäviä pilviä vastaan.
St. Paul's Churchyardilla oli kova ahdinko, onnelliset ihmiset
huusivat, melusivat ja nauroivat vuoden viimeiseen minuuttiin saakka.
Sitten syntyi äkkiä suhina; koko tuo suuri ihmistungos näytti
pidättävän henkeään aivan kuin se olisi ollut yksi ainoa elävä olento,
ja kaikki silmät olivat kääntyneet kelloon päin. Kello löi,
katedraalin kellot alkoivat soida, kansa hurrasi, ja kaikki
tervehtivät toisiaan pudistaen naapuriensa kättä, ja sitten ahdas
tungos alkoi purkaantua.
Glory olisi voinut huutaa ilosta kaikkea tuota katsellessaan -- se oli
niin yksinkertaista, niin inhimillistä, niin lapsellista. Mutta hän
kuunteli vain ihmisten naurua ja tervehdyssanoja tuntien olevansa
"yksinäisempi kuin beduiini erämaassa". Hän muisti, mitä uhkuvia
toiveita hänellä oli ollut sinäkin päivänä, ja mieli musteni taas. Hän
mietti millaisen kirjeen hän oli lähettänyt kotiin juuri mennessään
teatteriin, ja kaksi suurta kyyneltä vuoti hänen silmistään.
Munkin kasvot kiusasivat häntä ja yhtäkkiä hän muisti, kuka se oli. Se
oli varmaan Polly Loven veli. Hän kuului Bishopsgaten veljeskuntaan ja
oli kerran ollut potilaana sairashuoneessa. Ehkä hän oli menossa sinne
nyt asialle -- viemään tärkeätä sanomaa -- tapaamaan lääkäreitä tai --
"Kuinka tyhmää, etten antanut osoitettani, kun ovenvartia pyysi",
ajatteli hän. Mutta nyt hän palaakin takaisin sinne. Eihän siinä olisi
mitään pahaa, ja jos todellakin jotain on tapahtunut, jos John --
"Hyvää uutta vuotta!"
Joku oli seisahtunut hänen eteensä vyöryvässä tungoksessa sulkien
häneltä tien. Se oli Agatha Jones tekonahkaisessa takissa, suuri,
musta, mustilla höyhenillä koristettu hattu päässä, ja hänen
käsivarteensa nojasi raskaasti Charlie Wilkes, jonka mitättömän pieni
lakki oli työnnetty niskaan jättäen öljyisen otsatukan ja pisamaisen
otsan paljaaksi.
"Hyvänen aika! Kuka olisi luullut tapaavansa sinut St. Paul's
Churchyardilla!"
Glory koetti nauraa ja vastata tervehdykseen tuossa nielussa ja
kellojen kalinassa. Silloin Aggie pani kasvonsa vallan lähelle Glorya,
kuten sellaisten naisten on lapana, jotka ovat tottuneet puhumaan
kadulla. "Luulin jo nähneeni sinut viimeisen kerran silloin, kun
lähdit niin äkkiä pois teatterista. Myytkö muualla nyt ohjelmia?"
"Jotain sinne päin", vastasi Glory.
"Minä en enää niitä myy. Minä läksin tuosta vanhasta punaisesta
temppelistä pari viikkoa sitten. Charlie on toimittanut minut
klubeihin. Mutta se on totta", virkkoi hän kääntyen Charlie'hin,
"hänenkin pitäisi olla siellä."
"Hänellä on vaatimuksia", sanoi Charlie, "mutta varma on, että te pian
himmentäisitte itse Betty Bellmanin, jos kerran vain koettaisitte."
Sitten sanoi Aggie: "Minä voin hankkia sinulle tilaisuuden esiintyä
melkein minä sunnuntaina tahansa, jos tahdot vain. Ainahan joku jää
tulematta, ja he ovat iloisia saadessaan lisänumeron, jos vain
esittäjä on siksi hyvä, että hän voi saada vähän aplodeja. Menetkö
kotiin nyt?"
"Menen", sanoi Glory.
"Missä asut?" kysyi Aggie, ja Glory sanoi osoitteensa.
"Minä tulen sinua noutamaan ensi sunnuntaina kello kahdeksan, ja ellet
käytä hyväksesi hyvää tilaisuutta, olet hupsumpi kuin luulin.
Kuuletko? Morjens vaan!"