_The Little Turnstile_.
Uudenvuoden aattona.
Hurraa! Hurraa!
Minä olen kuin pulloon pantu hiiva, joka pyrkii pompahtamaan ulos,
enkä voi muuta kuin kiittää kohtaloa siitä, että minulla on kolme
vanhaa lasta kotona, joille minun pitää kaikki kertoa. Kuulkaa siis ja
kuunnelkaa! Tietäkää siis kaikki ihmiset (ja naiset), että Lontoossa
on herrasmies, joka ennustaa ihmeellisiä asioita Glorylle. Hänen
nimensä on Sefton, ja minä tutustuin häneen kolmen neidin -- minä
nimitän heitä kolmeksi sulottareksi -- avulla, joihin taasen tutustuin
siksi, että tulin tänne Lontooseen asumaan. Mies on vanha,
kaljupäinen, harmaahapsinen kärpässieni, ja jos voin uskoa kaikkea,
mitä armolliset sulottaret kertovat hänestä, on hän niitä ihmisiä,
jotka eivät tee syntiä muuta kuin kaksi kertaa vuodessa, nimittäin
puolen vuoden ajan ennen joulua ja puolen vuoden ajan joulun jälkeen.
Mutta yllämainitut sulottaret kuuluvat siihen pyhään sisareskuntaan,
joka repisi alas pirunkin hyvän maineen, jos se olisi tarpeen (niin ei
ole laita), ja vaikka kärpässienen kunnia olisi pieni kuin sinapin
siemen, täytyy Gloryn kumminkin ja ylimalkaisesti uskoa siihen.
Juttu koskee minun ääntäni. Kuultuaan sen kerran sattumalta, kun minä
surisin ympäri taloa kuin mehiläinen, pyysi hän saada kuulla sitä
uudestaan semmoisessa paikassa, jossa hän voisi paremmin arvostella
sitä. Se paikka oli teatteri -- niin, aivan totta, teatteri -- mutta
keskellä aamupäivää, eikä siellä ollut ketään muita läsnä kuin me ja
muutamia huoneen siistijöitä, joten Anna-tädin ei tarvitse pelätä.
Niin, kapellimestari oli myöskin läsnä ja hän istui pianon ääreen,
joka oli aition vieressä (me sanoisimme sitä vallesmannin penkiksi),
ja kärpässieni itse kömpi salin perimmäiseen soppeen -- täällä sitä
paikkaa sanotaan permantoparvekkeeksi.
Oi taivasten taivaat! Oletteko koskaan nähneet teatteria päiväiseen
aikaan? Tietysti ette, armaani. Se on samanlainen kuin maailma oli
ennen ensimmäistä luomispäivää -- se on autio ja tyhjä ja pimeys on
sekä pinnan että syvyyden päällä. Ei missään päivän sädettäkään, ellei
sano valoksi tuota väärennettyä hohtoa, joka hiipii sisään käytävistä
raollaan olevien ovien läpi ja tunkeutuu haudan pimeyden halki aivan
kuin jättiläishirviöiden uniset silmät, jotka peloittivat minua
Gobny-Deiganin luolissa silloin, kun minä olin merirosvosilla siellä,
muistattehan?
Herrat olivat jättäneet minut yksin näyttämölle, jossa paloi viisi,
kuusi ramppikynttilää -- kramppikynttilöiksi saisivat sanoa niitä --
sillä kun ne loistivat silmiini ja pianon soittaja alkoi rämpyttää
konettaan ja minä rupesin laulamaan, niin tuntui kuin olisin
pusertanut ääneni syvään tunneliin ja minä hermostuin niin, että
purskahdin nauruun. Tämä näkyi suututtavan minun näkymätöntä
kuulijakuntaani, joka tietysti piti minua hiukan hassahtavana. Minä
sanoin siis: "Antakaa nyt sitten lisää valoa yksin tein", ja valkeus
tuli. "Ja antakaa pianon lakata rämpyttämästä", ja se lakkasi. Sitten
minä jäykistin selkäni ja lauloin yhden äitivainajan ranskalaisista
lauluista. Ensimmäisen värssyn perästä huusin teatterin johtajalle
kaukaisuuteen: "Kuuletteko ollenkaan?" ja hän huusi takaisin:
"Jatkakaa, se on mainiota!" Minä jatkoin. Lauloin "Mylechraine'n"
Manin murteella ja luultavasti näyttelin laulaessani molempia lauluja.
Minä olin juuri alkanut huomata, että ääneni ei tässä suuressa
huoneessa kaikunutkaan aivan yhtä kovasti kuin kirkko-urut, kun
samassa kuulin hirveän läiskeen, ja näin, että molemmat herrat
suosiollisesti koettivat taputtaa nahan pois käsistään.
Oi, rakkaat ihmiset! Jos te tietäisitte, että minä olen viikkokausia
voivotellut ja vaikeroinut sitä, että en ole ollut niin viisas, että
ihmiset olisivat huomanneet minut, joka nyt sanoi itselleen:
"Tyttäreni, sinä olet kumminkin jotain -- sinä, sinä, sinä!" Se oli
ihana hetki kumminkin, ja kun vanha kärpässieni kiipesi näyttämölle
huutaen: "Mikä ääni! Mikä ilme! Mikä luonne!" tuntui minusta kuin
olisin tahtonut suudella hänen kaljua päätänsä, sillä puhua en
osannut, kurkussani oli jotain estämässä.
Jaa-a. Minä olen kertonut Lontoon hienostosta, mutta semmoiseen en
tahtoisi kuulua. He eivät tee mitään muuta kuin juoksevat paikasta
paikkaan, pukeutuvat, haastelevat turhia, nauravat, rakastuvat ja
huvittelevat miten suinkin voivat. Semmoista elämää minä en ihaile.
Minä olen ylpeä ja tahdon tehdä jotain! Minua väsyttää laiskana
oleminen. Niin, minä _olen_ ollut vain laiskana, vaikka en ole
tahtonut teille kertoa siitä ennen. On ihmisiä, jotka ovat syntyneet
suuruuden keskellä, mutta eivät voi sitä käyttää hyväkseen. Mutta
maailman kuuluisuutena oleminen, se on toista. Kun on voittanut
maailman sydämen, niin että maailma tuntee ja ajattelee sinua ja
rakastaa sinua! Sanokaamme, että voitat sen äänelläsi ja että
maailmasi on suuri konserttisali tai vaikkapa vain varieteesali --
niin mitäpä siitä! Sinun ei tarvitse elää varieteesalissa, olkoonpa
sen elämä sitten millaista tahansa. Ja entäs kun tuo pimeä tyhjyys
sitten täyttyy kasvoilla, jotka nauravat tai itkevät, aivan niinkuin
sinä suvaitset tahtoa -- myöntäkää, rakkaat, että tuo kaikki olisi
ihanaa!
Minä menen taas tänä iltana kuulemaan, mitä herra Seftonilla on
ehdotettavana, mutta tämä likainen pikku makuuhuonekin hymyilee
minulle ja takapihan särkyneet tiilikivet näyttävät paratiisin
käytäviltä. Jos kaikki on totta, mitä hän sanoo minulle... No niin,
jos kerran onni on tullakseen, niin se tulee, ja jos minun työni ja
toimeni tästälähin eivät tule nostamaan hiuksianne pystyyn, niin
koetan näyttää tämän typerän vanhan maailman asukkaille, mitä nainen
voi toimittaa huolimatta kaikista vastoinkäymisistä. En minä myöskään
sure tämän paikan jättämistä. Rotat tämmöisissä vanhoissa Lontoon
taloissa pitävät yöllisiä juhlia, joissa ne (hätähuudoista päättäen)
huvittelevat pistämällä poskeensa perheensä nuorimpia jäseniä. Ja
entäs rouva Jupe ja herra Jupe -- herra Dupe [Dupe -- herkkäuskoinen,
narri. Suoment. muist.], kuten minä häntä nimitän! Rouva pettää häntä
minkä jaksaa hypätessään ympäri kaupunkia... Mutta toisen kerran,
toisen kerran, hyvät ystävät!
Tänään on uudenvuoden aatto ja melkein yhdeksän kuukautta olen nyt
ollut Lontoossa. _Tempus fugit! Tempus_ todellakin _fugit_ hirveätä
kyytiä, kun ajattelen, että ensi sunnuntaina jo täytän yksikolmatta
vuotta enkä vielä ole mitään oikeata työtä aloittanut. Lumikellot
kaiketi tähän aikaan alkavat puhjeta Glenfabassa, ja Rakel-täti
leikkaa oksia ruusuista ja asettaa ne ruukkuihin. Voi, kuinka
_hirveän_ kaunista siellä nyt mahtaa olla, kun lunta on katoilla ja
kentällä ja ikkunat ovat huurteessa aivan kuin tyttö ensimmäisessä
ehtoollishunnussaan katsellen peilissä kuvaansa. Minä aion mennä
katsomaan, kuinka ihmiset odottavat uutta vuotta Paavalin katedraalin
ulkopuolella, jonne niitä kokoontuu tuhansittain ennen kello
kahtatoista uskotellen itselleen tuota viehättävää satua, että
Lontoossa on vieläkin ainoastaan yksi kello ja kaikkien täytyy pitää
nenänsä pystyssä nähdäkseen milloin se lyö. Mutta keskeltä tämän
loistavan kaupungin valoa ja elämää pyrkii sydämeni hellästi
sykähdellen takaisin pienille, pimeille kaduille meren rannalle, jossa
metodistikuoro laulaa "Terve, hymyilevä aamu!" valmistuen nauttimaan
kahvia ja korinttikakkua.
Kukahan lienee ensimmäinen tervehtijä teillä tänä uutena vuonna? Viime
vuonna oli John Storm, muistattehan, ja ollen musta kuin mustalainen
hän oli romanttinen "ensikävijä." Ja kuinka me nauroimme, kun hän
lumisena, lumisateesta tulleena oli olevinaan kerjäläinen ja astui,
sisään juuri kun isoisä luki hyvästä paimenesta, joka rakastaa
lampaitaan. Ja sitten minä ensimmäisenä tunsin hänet. Voi minua!
Minä olen vallan häikäisevä tänään uudessa hatussani. Tähän saakka
olen käyttänyt semmoista pientä hattupahasta, joka on kiinnitettynä
tukkanutturan päähän kuin kana ruiskuhilaalla. Mutta nyt minä komeilen
Walesin prinssin vaakunahöyhenillä, ja jos hän vain itse näkisi
minut --
Te näette nyt, millainen hupakko minä olen. Sen jälkeen, kun erosin
sairashuoneesta, olen nuorentunut niin, että pelkään melkein kohta
saavani taas ruveta käyttämään lyhyitä hameita. Mutta siitä on
todellakin iankaikkisuus kulunut, kun viimeksi olin sievän näköinen,
kuten tänä päivänä, ja nyt peruutan kaikki entiset sanani ja kadun
katkerasti, että olen ikinä toivonut olevani mies. Minä tahdon aina
olla nainen, ja jos kaikki on totta, mitä vanha kärpässieni sanoo,
niin... Mutta miehet ovat niin hupsuja olentoja, herra siunatkoon
heitä!
Glory.
J.K. Ei mitään kuulumisia vieläkään John Stormista. Nähtävästi hän ei
enää muista meitä ollenkaan -- ei ainakaan minua. Minä otaksun, että
hän on kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut munkkivalansa. Se on
tietysti uskontoa sekin, vaikka minä en sitä ymmärrä, enkä minä
myöskään ymmärrä, kuinka edes koirankaan voisi kahlehtia seinään
saattamatta sitä siten hulluksi. Yöllä maatessani vuoteellani
ajattelen häntä joskus. Synkkä koppi, vuoteena rahi, yksinkertainen
risti eikä mitään muita huonekaluja, ja hän itse rukoilemassa polvet
vavisten ja hampaat kalisten. Semmoiset asiat ovat liian korkeita
minulle; en minä milloinkaan niihin ylety.
Minusta tuntuu mahdottomalta, että _hänkin_ on Lontoossa. Kuinka
kummallinen paikka tämä Lontoo on! Millainen sekoitus! Muotia,
uskontoa, iloa, hartautta, ylpeyttä, turmelusta, rikkautta, köyhyyttä!
Minä olen huomannut, että voidakseen tulla hyvin toimeen Lontoossa
täytyy tytön hiukan kirkastaa siveellistä puoltaan. Pelkät namuset
eivät ole terveellisiä, täytyy saada vähän suolaistakin. Enkeleitä
täällä ei kaivata ollenkaan. Ainoat enkelit Lontoossa ovat puitteilla
ympäröityinä kirkon ikkunoissa, ja minä aavistan hiukan, että nekin
ovat kerran olleet tavallisia naisia vain, jotka mielellään
pistivät poskeensa voileipiä. Neil Gwynnen lippu liehuu St.
Martin's-in-the-Fieldsin tornissa, ja vähän väliä soivat kellot hänen
kunniakseen!