"Minä palaan jo kello viisi."
"Minä avaan portin puoli kuusi. Kuusi tuntia vain koko toimeen."
"Hyvää yötä siis."
"Odottakaa!"
"Mikä on?"
Paavali oli jo kadulla, mutta John oli pimeässä käytävässä.
"Luultavasti hän vie teidät vaunuilla Lontoon halki."
"Sisareniko?"
"Sisarenne muutti asumaan jonnekin St. John's Woodiin muistaakseni."
"St. John's Woodiinko?"
"Sanokaa hänelle", -- John koetti pysyttää äänensä tyynenä -- "sanokaa
hänelle, että minä olen onnellinen -- ja iloinen -- ja terveen ja
reippaan näköinen."
"Mutta ettehän te ole. Te olette liian hyvä, te rasitatte itseänne
aivan liiaksi minun --"
"Sanokaa, että ajattelen häntä usein, ja jos hän tahtoisi sanoa jotain
-- lähettää jotain -- jotain sanaa -- sanomaa... Kaikkivaltias ei siitä
vihastu... Mutta vähätpä siitä! Menkää, menkää!"
Avain oli taas vääntynyt reiässään, maallikkoveli oli mennyt, ja John
seisoi yksinään.
"Jumala antakoon minulle anteeksi!" mutisi hän kääntyen pois.
Liike kadulla kasvoi joka hetki, ja hänen kulkiessaan pihamaan poikki
hoiperteli juopunut mies portin ohi ja seisahtui huutaen käytävään:
"Hei vaan! Kyllä minä näen sinut!" Verikoira hypähti ylös haukkuen,
mutta John kiiruhti sisään vetäen nopeasti oven kiinni.
Hän istui rahille koettaen tyyntyä. Hän ajatteli Paavalia muistellen
millaiselta hän oli näyttänyt viimeisellä hetkellä ennen menoaan.
Vangittu kotka, jonka siipi oli poikki, oli hävinnyt yöhön, Lontoon
yöhön, mutta vapaana, vapaana!
Ajatuksissaan seurasi John Paavalia katuja pitkin -- alas
Bishopsgate-katua Threadneedle-kadulle ja sitten Cheapsidea pitkin
St. Paul's Ghurchyardille. Siellä oli kaiketi suuri väenpaljous nyt
odottamassa, että kello löisi kaksitoista ja ihmiset saisivat hurrata
ja toivottaa toisilleen hyvää uutta vuotta.
Sitten hän muisti Gloryn. Hän olisi siellä myöskin, sillä hän rakasti
rehevää, uhkuvaa elämää. John saattoi nähdä Gloryn aivan selvään
keskellä tungosta, nuo säkenöivät silmät, nuo reippaat askeleet. Se oli
niin uutta hänelle, niin luonnollista, niin kaunista. Glory! Aina vain
Glory!
Hän luuli uneksineensa, sillä äkkiä kaikki kellot löivät, ensin
eteisen kello, sitten kirkkojen kellot yltympäri ja vihdoin Paavalin
katedraalin suuri kello. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului kuin
pyssyjen pauke, ja sitten kaikki kirkonkellot alkoivat soida.
Kaduilla kasvoi melu nyt ylimmilleen. Ihmiset huusivat ja nauroivat.
Jotkut lauloivat. Milloin kuului pelastusarmeijan kuoro, milloin
varieteelaulun pätkä. Ensin kaikui "Ristin juureen, ristin juureen!"
sitten "Herra 'Enry' Awkins" ja sitten joku tuntematon laulu.
Marssiaskelin kulki katukäytävän kovalla lumella joukko poikia ja
tyttöjä vetäen:
"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin,
niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin..."
Heidän kimeät äänensä katkesivat äkkiä korkeimpaan nuottiin, ja
äänekäs nauru seurasi.
Glory taaskin. Aina, aina vain Glory!
Silloin putosivat suomut hänen silmistään ja hän näki itsensä
semmoisenaan, itsensä ja muiden pettäjänä. Vaikuttimena hänen
toimiinsa sinä yönä oli ollut Glory. Glory oli ollut hänellä
ensimmäisenä, Glory viimeisenä. Hänen säälinsä veli Paavalia kohtaan
ja hänen pelkonsa Pollyn kohtalosta oli ollut petosta ja tekosyytä
vain.
Yötuuli ulvoi vielä rakennuksen nurkissa. Sen humu sekaantui
kirkonkellojen ääneen, ja tuntui kuin ne ilkkuvan vihollisen tavoin
yhdessä olisivat huutaneet: Juudas! Petturi! Hullu! Hullu! Petturi!
Juudas!
Hän tukki korvansa käsillään, ja hänen päänsä vaipui rinnalle.