Joulu oli ollut ja mennyt luostarissa ja aie oli vieläkin
toteuttamatta. John itse oli viivyttänyt sen toimeenpanoa, milloin
mistäkin vähäpätöisestä syystä. Yö oli milloin liian pimeä, milloin
liian valoisa, milloin paistoi kuu, milloin se ei paistanut.
Todellisena syynä oli hänen taikauskoinen pelkonsa. Tuuma oli hyvin
helppo toteuttaa, isä itse oli tehnyt sen helpoksi. Tämä seikka sekä
myöskin se, että isä luotti häneen niin lujasti, oli melkein tehnyt
tyhjäksi koko hankkeen. Hänen omat salaiset huolensa vain, jotka aina
tunkeutuivat hänen mieleensä, kun hän näki veli Paavalin kärsivät
kasvot, pitivät yhä vireillä tuumaa.
"Poika on kuoleman oma. Se ei voi olla Jumalan tahtoa vastaan."
Hän sanoi sen itselleen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ihminen,
joka puristaa rintaansa saadakseen selville, vieläkö kipu siellä
tuntuu. Tuon ratkaisevan hetken varjon alla hänen luonteensa oli
turmeltua. Hän muuttui viekkaaksi, teeskenteleväksi eikä saanut mitään
tehdyksi, joka ei olisi ollut petollista joko todellisuudessa tai
näennäisesti. Kun isä kulki hänen ohitsensa, painoi John alas päänsä,
ja sitä pidettiin heti synnintuntona ja häntä kiitettiin nöyryydestä.
Oli vuoden viimeinen päivä ja myöskin hänen ovenvartiakautensa
viimeinen päivä.
"Tänä yönä sen täytyy tapahtua", kuiskasi hän Paavalille tämän astuessa
ohi.
Paavali nyökkäsi. Siitä saakka kun he laativat pakosuunnitelmansa, oli
hän kadottanut kaiken oman tahtonsa ja muuttunut aivan passiiviseksi ja
toimettomaksi.
Kuinka sitä päivää kesti! Ja iltakin edistyi niin hitaasti kuin
lyijyaskeleita vedellen. Tuntui siltä kuin iltavirkistyshetki
ei koskaan loppuisi. Muutamat veljistä, jotka olivat olleet
lähetysmatkoilla maaseudulla, olivat palanneet kotiin
ympärileikkausjuhlaan, ja raikkaat kasvot sekä iloiset äänet loivat
iloa koko taloon. Johnista tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi
kuullut niin paljon naurua luostarissa.
Mutta kello soi iltarukoukseen, ja veljet menivät kirkkoon. Yö
oli kylmä, lumi oli kovaan tallattu, ja tuuli alkoi puhaltaa.
Jumalanpalvelus loppui, ja veljet palasivat asuinrakennukseen kädet
ristissä sekä menivät koppiinsa äänettöminä, jättäen veli Paavalin
kirkkoon kärsimään rangaistustansa.
Vihdoin isä veti ylös päähineensä ja meni sulkemaan ulkoportin. Koira,
joka piti sitä merkkinä itselleen, nousi ja seurasi häntä ulos. Isä
pudisteli olkapäitään palatessaan sisään, sillä kylmä puistatti häntä.
"Kylmä yö, poikani", sanoi hän. "On kuin kuoleman liehakoimista,
kun menee sinne ulos. Herra auttakoon kaikkia kodittomia kulkijoita
tällaisena yönä."
Hän pyyhki pois lumen kengistään.
"Tämä on siis viimeinen päivä sinun rangaistusajastasi, veli Storm,
ja huomisaamuna yhdyt meihin kokoushuoneessamme. Hyvin olet toiminut,
hyvän taistelun taistellut ja kestänyt saatanan viettelykset. Hyvää
yötä, poikani, Jumala siunatkoon sinua!"
Hän astui pari askelta ja seisahtui sitten. "Minä lupasin sinulle 'Isä
Lacordairen elämäkerran' ja sinä voit nyt tulla huoneeseeni ottamaan
sen."
Isän huone oli alakerrassa vasemmalla puolen portaita, ja sinne
mentiin käytävästä, joka kulki rakennuksen keskitse. Tämän käytävän
toisella puolella olevat ovet veivät huoneisiin, joitten ikkunat olivat
pihalle päin: toisella puolen olivat katuhuoneet, ikkunat Thamesiin
päin. Isän huone oli kadulle päin. Siinä ei ollut koristuksia enempää
kuin kopeissakaan, mutta sen sijaan siellä oli pieni tulisija ja
kirjoituspöytä, jolla paloi lamppu.
Heidän astuttuaan huoneeseen ripusti isä portin, avaimen naulaan,
joita oli monta hänen vuoteensa vieressä seinässä. Se oli kolmas naula
ikkunan puolelta lukien, ja avain oli vanha ja sileä. John huomasi
kaiken tuon ja myöskin sen, että lattialla oli kirjoja, joihin saattoi
helposti kompastua, ellei astunut varovasti. Isä otti yhden niistä.
"Tässä on se kirja, poikani. Se on mitä kallein todistuskappale, elävän
ihmissielun kuvastin. Eniten minua ehkä liikutti isä Lacordairen
suhde äitiinsä. Munkki ei saa pitää äitiään erityisesti omanaan, ja
jos naisen rakkaus on kallis hänelle, niin hän on onneton, kunnes hän
on kiinnittänyt katseensa siunatuimpaan kaikista vaimoista. Mutta
elämä Herrassa ei hävitä luonnonomaista rakkautta. Se tappaa vain
synnyttääkseen uutta elämää. Vehnän siemen kuolee elääkseen uudelleen.
Se on oikeata kristillistä asketismia, poikani, ja samoin on meidän
valaimmekin laita. Hyvää yötä!"
Kun John tuli isän huoneesta, kohtasi hän veli Anteron, jolla oli
puhdas liinavaate käsivarrella ja vesikannu toisessa kädessä. Hän
heitti isän antaman kirjan vuoteelleen komeroon, istuutui rahille oven
viereen ja koetti vakaannuttaa päätöstään.
"Mies kuolee kaipauksesta, ellei hän saa nähdä sisartaan. Hän voi
pelastaa tytön sielun, jos hän vain saa tavata hänet. Kaikkivaltias ei
voi siitä närkästyä."
Kun hän kohotti päätään, oli talossa kaikki hiljaa, tuuli vain vinkui
ulkona. Samassa kuului pieni rasahdus, ikäänkuin ovi olisi pantu
kiinni, ja veli Antero tuli johtajan huoneesta päin. John kutsui hänet
luokseen, ja veli Antero hiipi ovelle varpaisillaan, sillä munkit
vihaavat melua kuin pahaa henkeä. Tuon suuren lapsen säännöttömät
kasvot olivat yhtenä ainoana hymynä.
"Onko isä mennyt levolle?" sanoi John.
"On."
"Juuri äskenkö?"
"Ei -- puoli tuntia sitten."
"Silloin hän on jo ennättänyt nukkua."
"Hän oli jo nukuksissa ennenkuin minä läksin hänen huoneestaan."
"Hän ei siis lukitse oveansa sisäpuolelta?"
"Ei milloinkaan."
"Makaako isä rauhallisesti?"
"Joskus, mutta joskus kissankin askeleet herättäisivät hänet."
"Veli Antero --"
"Mitä?"
"Tekisittekö minulle jotain, jos hyvin hartaasti sitä toivoisin?"
"Tiedättehän, että tekisin."
"Vaikka se olisi vaarallistakin?"
"En pelkää vaaroja."
"Ja vaikka se ehkä tuottaisi teille huolia?"
"Ei se tuota huolia. Te ette koskaan voisi tuottaa huolia kenellekään."
John ei voinut jatkaa. Yksinkertaisten kasvojen sokeasti luottava ilme
kävi hänelle ylivoimaiseksi.
"Mitä tahtoisitte?" sanoi veli Antero.
"Oh, en mitään -- en ollenkaan mitään", sanoi John. "Minä vain
koettelin teitä, mutta te olette liian hyvä kiusattavaksi, ja minua
hävettää. Menkää vain nukkumaan nyt."
"Saanko sammuttaa tulet teidän puolestanne?"
"Ei, en ole vielä valmis. Huh, kuinka kylmä tuuli! Kylmä yö veli
Paavalille olla kirkossa."
"Sanokaa minulle, veli Storm, mikä veli Paavalia vaivaa? Hän saattaa
minut aina ajattelemaan äitiäni -- en ymmärrä miksi."
John ei vastannut, ja maallikkoveli alkoi astua yläkertaan. Astuttuaan
pari askelta portaita seisahtui hän kuiskaten:
"Ettekö siis salli minun tehdä jotain puolestanne?"
"Ei tänä yönä, veli Antero."
"Hyvää yötä, veli Storm."
"Hyvää yötä, poikaseni."
John kuunteli hänen askeleitaan, kunnes ne seisahtuivat kaukana
yläkerrassa ja kaikki oli hiljaa. Ei kuulunut rauhaisessa talossa muuta
kuin tuulen vinkuna. Hän työnsi luukun syrjään ja katsoi ulos. Kaikki
oli pimeätä; pienoinen, värillinen valopilkku vain loisti kirkosta,
missä veli Paavali luki rukouksiaan.
Tuo enensi Johnin rohkeutta, ja hän nousi mennäkseen sammuttamaan
portaitten ja käytävien tulia. Hän alkoi ylhäältä ja tullessaan
alas hän taas kuunteli joka porrasmutkauksessa ja katseli tarkkaan
ympärilleen. Ei missään kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin hänen
omien askeleittensa hiljainen kapse. Hänen taikauskoinen pelkonsa
syttyi taasen, ja hänen rauhaton omatuntonsa kasvatti kauhua. Tuo
vanha Lontoon talo salaperäisine koppeineen näytti olevan täynnä
kummallisia varjoja, ja tuuli ulvoi kuin paholainen. Yksitellen hän
sammutti liekit. Viimeinen niistä oli eteisessä kuvan alla, joka esitti
Kristusta orjantappurakruunu päässä. Sitä sammuttaessaan hän oli
huomaavinaan, että Kristuksen silmät katsoivat häneen, ja hän värisi.
Kello oli puoli yksitoista, ja Paavalin pakosuunnitelma oli nyt pantava
toimeen. Johnin päätä pakotti ja hengitys kävi nopeaksi. Äänettömin
askelin hän hiipi isän huoneen ovelle ja kuunteli taasen. Ei mitään
kuulunut. Hän avasi oven ja astui huoneeseen.
Hiilet uunissa olivat juuri hiipumaisillaan, mutta niistä levisi vielä
hieno, punertava hohde kattoon ja vuoteelle. Pehmeä valo valaisi isän
kasvoja; hän nukkui rauhallisesti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tuulen
hyminä uunissa ja laivan vihellys virralta.
Ulottuakseen avaimeen, joka riippui vuoteen vieressä, täytyi Johnin
astua tulen ja nukkuvan väliin, ja hänen musta varjonsa levisi isän
kasvoille. Hän ojensi kätensä ottaakseen avaimen, mutta huomasi
samassa, että toinen avainkimppu nyt riippui sen päällä. Kun hän
liikutti sitä, kilahti se hiljaa, ja Johnin sydän herkesi tykyttämästä,
mutta isä ei liikahtanut. John otti avaimen naulasta, asetti toiset
avaimet taas paikoilleen ja kääntyi mennäkseen pois. Silloin koira
alkoi haukkua -- joku oli ruvennut soittamaan kadulla, ja avonainen ovi
lisäsi vinkuvaa vetoa uunissa. Isä huokasi, ja John tuijotti häneen
vavisten. Mutta se oli vain syvä huokaus unessa.
Seuraavana silmänräpäyksenä John oli jo palannut käytävään ja sulkenut
oven. Hänen kurkkunsa oli kuiva, silmäluomet vavahtelivat ja ohimoita
kivisti. Hän hiipi kuin varas eteiseen, ja kun hän kulki pimeässä
Kristuksen kuvan ohi, tuntui tuuli huutavan: "Juudas!"
Eteisessä hän vaipui rahille, sillä hänen polvensa eivät enää häntä
kannattaneet. Rakkaus ja omatunto, inhimillisyys ja uskonto taistelivat
hänen rinnassaan vihloen häntä. "Petturi", huusi toinen. "Mutta mies
on kuolemaisillaan", sanoi toinen. -- "Juudas!" -- "Hän hoipertelee
helvetin partaalla, ja veli voisi ehkä pelastaa hänen sielunsa
kuolemasta ja kadotuksesta!" Kun taistelu loppui, olivat omatunto ja
uskonto masennetut, ja John oli kavalampi kuin koskaan ennen.
Kello löi neljännestunnin, ja hän kohotti päätään. Kadut, jotka
tavallisesti ovat niin rauhallisia siihen vuorokauden aikaan, alkoivat
täyttyä ihmisistä. Ulkoa kuului monen jalan kapsetta kovassa lumessa ja
puheäänten kajahtelemista.
John avasi asuinrakennuksen suuren oven niin hiljaa kuin mahdollista ja
astui pihalle. Verikoira hypähti esiin muristen, mutta John tyynnytti
sen yhdellä ainoalla sanalla, ja eläin hiipi hänen luokseen nuollen
hänen kättään. Hän astui nopeasti ja äänettömästi pihan poikki, avasi
sakariston oven ja meni kirkkoon.
Kuorista kuului hiljainen hyminä, joka vähän väliä taukosi niinkuin
aaltojen loiske sataman rantaa vastaan. Veli Paavali istui siellä, ja
lamppu paloi penkillä hänen vieressään. Hänen päänsä oli kumarassa,
silmät ummessa, ja lampun valossa näyttivät hänen kasvonsa kalman
kalpeilta ja kuolleilta. John kuiskasi hänelle:
"Paavali!"
Hän nousi äkkiä ja seurasi Johnia pihalle heikon, toivottoman, hurjan
näköisenä.
"Mutta lamppu -- minä unohdin sen", sanoi hän. "Menenkö takaisin
noutamaan sitä?"
"Kuinka typerää!" sanoi John. "Joku voisi olla valveilla. Tahtoisitteko
näyttää hänelle, että olette näin aikaisin lähtenyt pois kärsimästä
rangaistustanne?"
"Se on totta."
"Tulkaa tätä tietä -- hiljaa!"
He kulkivat varpaisillaan käytävään, joka johti kadulle. Muutamia
värähteleviä valosäteitä tunkeutui kadulta heihin.
"Missä teidän hattunne on?" sanoi John.
"Unohdin senkin -- se on kirkossa."
"Ottakaa minun", sanoi John, "ja nostakaa ylös päähineenne sekä pankaa
kauhtananne napit kiinni. Nyt on kylmä yö."
"Mutta minua peloittaa", sanoi Paavali.
"Mikä?"
"Nyt kun aika on tullut, pelkään kuulla totuutta hänestä.
Epävarmuudessa on kumminkin toivoa, ja sitten --"
"Huh! Olkaa mies! Ei saa epäröidä viimeisellä hetkellä. Sitokaa tämä
nenäliina kaulaanne! Kuinka avuton te olette Minun tekisi mieli lähteä
itse."
"Mutta te ette tiedä, mitä minä tahdon hänelle sanoa, ja vaikka
tietäisittekin, ette voisi sitä sanoa."
"No, kuulkaa sitten! Kuunteletteko?"
"Kuuntelen."
"Menkää sairashuoneeseen, jossa sisarenne oli hoitajattarena."
"Martan Viinitarhaanko?"
"Niin. Kysykää siellä hoitajatar Quaylea -- muistatteko?"
"Hoitajatar Quaylea."
"Jos hänellä sattuu olemaan yövalvonta, saatte heti tavata hänet.
Mutta jos hänellä ei ole yövuoroa, on hän ehkä mennyt levolle ja siinä
tapauksessa --"
"Mitä?"
"Ottakaa tämä kirje. Saitteko sen?"
"Sain."
"Antakaa se ovenvartialle. Sanokaa hänelle, että heidän entinen
kappalaisensa lähetti sen -- muistattehan? Sanokaa, että siinä on
hyvin tärkeä asia ja pyytäkää häntä toimittamaan se heti paikalla
makuuhuoneeseen. Sitten --"
"Mitä?"
"Sitten _hän_ sanoo teille, mitä teidän tulee tehdä."
"Mutta jos hän ei ole kotona."
"Hän saattaa olla poissa -- nyt on uudenvuoden aatto."
"Niin?"
"Odottakaa porttikäytävässä kunnes hän palaa."
John selvitti kaikki lujalla tahdollaan, ja avuton olentoraukka saneli
kiitollisia siunauksia hänelle.
"Älkäämme puhuko siitä... Onko teillä yhtään rahaa?"
"Ei."
"Ei minullakaan. Sen vähän, mikä minulla oli kukkarossani tänne
tullessani, annoin pois ruvetessani jäseneksi tänne."
"Minä en tarvitse mitään -- voinhan kävellä."
"Siihen menee kokonainen tunti."
Kello löi jossakin. "Vaiti! Yksi, kaksi, kolme... yksitoista on kello.
Puoliyön aikaan olette siellä. Nyt menkää."