"'Missä se hauska irlantilainen neiti nyt on?' kysyvät herrat
alituiseen, kultaseni", sanoi rouva Jupe, ja häpeän vuoksi ja koska
hänellä ei ollut millä maksaa asunnostaan ja ruuastaan, palasi Glory
taas myymäpöydän taakse.
Vähän matkaa Bedford Rowin takana ahtaassa huoneryhmässä kapean kadun
varrella asuu joukko tanssijattaria ja kuorolaulajattaria, joilla on
toimensa kevyenlaisissa teattereissa Strandilla. He ovat isoäänistä,
iloista, huoletonta, hyväluontoista väkeä, he puhuvat vapaasti,
nauravat paljon, käyttävät valetimantteja, valetukkaa, valehipiää,
mutta aina hyviä kenkiä, joita he kaikilla mahdollisilla keinoilla
tahtovat työntää näkyviin.
Useat näistä tytöistä kulkivat Turnstilen läpi mennessään työhönsä, ja
tuossa seitsemän ajoissa oli tupakkapuoti tavallisesti heitä täynnä.
Melkein jokainen heistä tupakoi, kuten saattoi huomata oikean käden
likaisesta etusormesta, ja ostaessaan savukkeitaan he lärpättivät ja
elämöivät, kunnes tuo pikkuinen puoti oli kuin oksainen puu täynnä
varpusia keväällä.
Useimmat heistä kuuluivat Frailty-teatteriin, ja heidän tavallisimpana
puheaineenaan olivat sikäläisen teatterin "tähdet". Päätähtinä olivat
"sisarukset Bellman", kolme burleski-laulajatarta, joista varsinkin
Betty-niminen oli ainaisena purevien sukkeluuksien kohteena. Hänen
nimensä oli Glory nähnyt kultakirjaimilla painettuna jos jossakin.
"Hän sanoo olleensa opettajattarena maaseudulla, tytöt!" "Kyllä
kai! Puotityttönä oli Mile-End-Roadilla ja oppi tanssiaskeleensa
posetiivinsoittajalta erään sylttytehtaan takapihalla." "Todellako?"
"Hän on laajaselkäinen neito." "Jokseenkin yhtä leveä kuin Lontoon
levein katu, kultaseni. Oli ennen myymässä Piccadilly-sirkuksen
luona, kunnes joku tuli puhuttelemaan häntä, ja nyt hän ajelee omissa
vaunuissaan että hei vaan." Sitten kasvoi nauru yleiseksi, ja koko
seurue marssi ulos kädet toistensa vyötäisillä ja laulellen kadulla,
jossa ei tarvinnut kuiskailla kuten näyttämöllä: "Ja neidon kultakutrit
irrallaan aaltoili."
Nuo keltatukkaiset ja keltasormiset sisarukset tunsivat varsin hyvin
elämän leikin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he alkoivat tutkiskella
Glorya. "Pidättekö toimestanne, tyttöseni?" "Oh, näyttääkö hän siltä
kuin hän pitäisi siitä?"
"Ehkä pidän -- ehkä en", sanoi Glory.
"Puhukaa sitä seinille, ei minulle. Minäkin olin ennen puotityttönä,
mutta en kärsinyt sitä elämää. Minä tahdoin vapautta, ja jos vain tyttö
on minkään näköinen niin -- ymmärrättehän."
Myöhään samana iltana syöksyi yksi tytöistä vallan hengästyneenä sisään
huutaen: "Hurraa! Mitä arvelette? Betty tarvitsee pukijan, ja minä olen
hankkinut sen paikan teille. Guinea viikossa ja lahjaksi kaikenlaista
pientä roskaa. Morjesta vaan!"
Gloryn vanha kurjuus palasi taas, ja hän tunsi kuumetta ja nöyryytystä.
Mutta hänen turhamielisyyttään ei niin paljon loukannut tuo tarjottu
toimi kuin hänen kunniaansa loukkasi hänen nykyinen toimensa. Rouva
Jupe oli nykyään alituiseen poissa kotoa, ja jos hänen ulkotoimensa
olivat samaa laatua kuin sekin, joka saattoi hänet Polly Loven
tuttavaksi, niin --
Lopettaakseen levottomuutensa läksi Glory teatterin ovelle.
"Tekö olette uusi pukija, neiti?" kysyi ovenvartia.
"Collins neuvoo teille mitä teidän on tehtävä, Collins!"
Laiha, ruma, epäsiisti vaimo, joka tuli sisäovesta, katsoi sinnepäin
kuunnellen.
"Seuratkaa minua", sanoi hän, ja Glory meni hänen kanssaan ensin
alas pimeää käytävää, sitten kaikenlaisten tomuisten kulissien
välitse, sitten avonaisen näyttämön yli, sitten ylös portaita ja
vihdoin pienehköön huoneeseen, jossa ei ollut yhtäkään ikkunaa eikä
minkäänlaista ilmanvaihtolaitosta ja jonka kalustona oli kolme
lattiapeiliä, leposohva, neljä rottinkipohjaista tuolia, kolme
pientä toalettipöytää, joitten yli oli ripustettu kaasujohdot, kolme
suurta kirstua, muutamia savukelaatikoita ja joitakuita tyhjiä
samppanjapulloja. Täällä oli toinen nainen, yhtä laiha ja epäsiisti
kuin sekin, joka oli Glorya opastanut. Hän nyökäytti Glorylle ja jatkoi
työtään, nimittäin komeiden pukujen esille ottamista kirstusta sekä
niitten levittelemistä leposohvalle.
"Hän käski minua näyttämään teille ensimmäisen näytöksen puvut", sanoi
se nainen, jolla oli nimenä Collins, ja aukaisten toisen kirstun
osoitti hän siellä olevia pukuja.
Se oli uusi maailma Glorylle, ja tuossa ilmastossa oli jotain
kiihoittavaa, sähköittävää. Hän kuuli, kuinka kulissien siirtäjät
huusivat ja kiroilivat, kuinka kuorotytöt nauroivat ovissa kulkiessaan
ja pitivät kaikenlaista teatterimelua ennen näytelmän alkamista.
Yhtäkkiä kuului silkin kahinaa ja kaksi nuorta naista astui äänekkäästi
puhellen huoneeseen. Toinen oli pitkä, solakka, punainen ja valkoinen
kuin marjamaito, toinen sitä vastoin pieni ja pyöreä. He tuijottivat
Gloryyn, jonka täytyi virkkaa jotain.
"Neiti Bellman arvatenkin?"
"Tarkoitatteko Bettyä?" kysyi neiti, ja samassa Betty itse astui
sisään. Hän oli lihava nainen, ja hänessä saattoi huomata jonkinmoista
rahvaanomaista miellyttävyyttä. Glorylla oli hämärä tunne siitä, että
hän oli jossain ennen nähnyt hänet.
"Vai niin, te olette tullut", sanoi hän ottaen Gloryn heti haltuunsa.
"Auttakaapa pois päällystakkini."
Glory teki niinkuin käskettiin. Toiset naiset olivat myös riisuutuneet,
ja parin minuutin perästä istuivat kaikki kolme toalettipöytien ääressä
rasvarasiat, punamaali ja mustat pensselit käsissään.
Glory irroitti paksun neiti Betyn tukkaa, ja hänen armonsa katseli
Glorya peilissä.
"Ei ole hullumman näköinen, vai mitä, tytöt?"
Toiset kaksi katsoivat Gloryyn hyväksyvästi. "Ei ole", vastasivat he
jatkaen pukeutumistaan hyräillen ja viheltäen.
"Oh, _kiitoksia_", sanoi Glory syvä kohteliaisuus äänessä, ja
kaikki nauroivat. Se oli todellakin hauskaa. Mutta äkkiä se ei enää
tuntunutkaan hauskalta.
"Mikä nimesi on, tyttöseni?"
Häntä hävetti mainita tässä seurassa oikea nimensä, joka oli kodissa
pyhä, pyhä vanhalle pastorille ja John Stormille, ja eräs muisto pani
hänet äkkiä vastaamaan: "Gloria."
Pikkuisen neidin musta pensseli vaipui alas silmäkulmilta, ja hän
huudahti:
"Mikä mainio nimi se olisi ohjelmassa!"
"Huh! Minusta se maistuu sunnuntailta", sanoi pitkä neiti pudistaen
olkapäitään.
"Irlantilainenko?"
"Jotain sinne päin", sanoi Glory.
"Saanut sivistystä, eikö niin?"
"Isäni oli pappi", sanoi Glory, "mutta --"
Yleinen naurun hohotus keskeytti hänen puheensa, ja silloin hän
ojentautui suoraksi säihkyvin silmin, mutta paksu, armollinen neiti
taputti häntä kädelle sanoen:
"Älä suutu Glo, mutta sinun ei todellakaan pidä enää puhua semmoista --
_kaikki_ ovat aina papin tyttäriä, ymmärräthän."
Kova koputus kuului ovella, ja asiapoika, jonka toimena on kutsua
näyttelijöitä näyttämölle, huusi: "Puoli tuntia, neidit!" Pukuhuoneessa
syntyi hälinä ja hermostunut kiire, ja ulkopuolella kuului orkesteri
virittävän soittokoneitaan. Koputus kuului taas: "Esirippu nousee,
olkaa hyvä!" Ovi työnnettiin auki, ja kaikki kolme naista leijailivat
ulos -- pitkä puettuna trikoopukuun, pikkuinen serpentiinihameeseen
ja paksu jonkinmoiseen fantasiapukuun. Glory jäi kokoamaan lattialle
pudonneita tavaroita, kuuntelemaan orkesteria, joka parastaikaa soitti,
ja -- miettimään tuota kaikkea ja nauramaan.
Naiset palasivat taas pukuhuoneeseen ja tekivät sen sitten taas
uudelleen ja uudelleen näytelmän kestäessä. Kun he eivät olleet
pukuhommissa, huvittelivat he itseään jos jollakin. Milloin he
tupakoivat, milloin lähettivät Collinsin ostamaan konjakkia ja soodaa,
milloin haastelivat katsojien joukossa näkemistään tuttavista -- "Lordi
Johnny on täällä taas tavallisella paikallaan. Hän on nähnyt tämän
kappaleen jo kuusikymmentä kertaa ja kaiken kaikkiaan sitä on näytelty
vain kuusikymmentäyhdeksän kertaa." -- Joskus keskustelu kääntyi
koko katsojakuntaan yleisesti: "Mikähän niitä tänään vaivaa? Vaikka
vilkuilisi silmänsä nurin, ei saa ainoatakaan kättä liikkumaan."
Vihdoin laskeutui esirippu, ulkopuvut puettiin ylle ja asiapoika tuli
huutamaan: "Vaunut odottavat!" Naiset vastasivat: "Hyvä on, Tommy",
ja hänen armonsa paksu neiti nyökkäsi Glorylle sanoen: "Kyllä sinusta
vielä kalu tulee, kunhan nyt hiukan totut." Sitten ei näkynyt enää
muuta kuin pimeä näyttämö, tyhjä huone ja ovenvartia näyttämön ovella,
joka virkkoi Glorylle: "Hyvää yötä, neiti."
Nuo siis olivat katsojien suosikkeja! Ja Glory Quayle auttoi heitä
pukeutumaan ja riisuutumaan ja valmistumaan näyttämölle! -- Seuraavana
aamuna Glory koetti ajatella kaikkea tuota. Olivatko he niin ihmeen
kauniita? Glory kohosi istumaan vuoteessaan ja katsahti peiliin. Sitten
hän laskeutui takaisin hymyillen. Olivatko he niin paljon viisaampia
kuin muut ihmiset? Sitä nyt ei kukaan voinut luulla, sillä he olivat
onttoja kuin tyhjät tynnyrit. Jotain muuta siinä oli, kunpa vain voisi
ymmärtää mitä.
Toinen ilta teatterissa oli jokseenkin samanlainen kuin ensimmäinen,
se vain erotuksena, että näytöksien välillä kävi joukko näyttelijöitä
eräästä toisesta seurueesta tervehtimässä Bellmanin sisaruksia.
Huolimaton käytös ja tutunomainen puhelu muuttui heti mitä
kaavamaisimmaksi, ja ylhäisten vallasnaisten tapaan puheltiin
aamupäivävisiiteistä, nimikorttien jättämisistä ja iltapäiväkutsuista.
Yhdessä näytöksessä lauloivat kaikki kolme neitiä yhtaikaa, ja silloin
Glory hiipi näyttämön portaille heitä kuuntelemaan. Kun hän palasi
pukuhuoneeseen, tykytti hänen sydämensä, ja hän luuli silmiensä
singahtavan pois päästä, kun hän vilkaisi peiliin. Se oli vallan
naurettavaa! Semmoinen maine, semmoinen melu tuommoisen laulun tähden,
ja hän... Voi, jos hän saisi kerran esiintyä!
Mutta pilvi peitti kohta päiväpaisteen hänen kasvoillaan, ja hän mutisi
taas: "Oi Jumala, älä rankaise turhamaista, vaateliasta tyttöä!"
Oli miten oli, hän tunsi sekä onnea että iloa ja kolmantena iltana hän
tuli teatteriin ennen muita pukijoita laulellen itsekseen levittäessään
pukuja, sillä hänen sydämensä alkoi keventyä. Äkkiä hän huomasi jonkun
seisovan kynnyksellä. Se oli vanhanpuoleinen, kaljupää, huuhkaimen
näköinen herra, tämän teatterin johtaja, jonka nimi oli Sefton.
"Jatkakaa, tyttöseni", sanoi hän. "Kun on tuommoinen ääni, niin miksi
herran tähden ette anna kenenkään kuulla sitä?"
Hänen armonsa paksu neiti saapui myöhään sinä iltana. Hänen toverinsa
olivat jo pukeutumassa ja odottelemassa, kun hän tulla sävähti
huoneeseen kuin yölepakko siivet levällään huutaen: "Pois tieltä! Betty
Bellman tulee! Hän on myöhästynyt!"
Illan kuluessa sattui paljon pientä kiusantekoa, ilkkumista ja
teeskentelyä, joka vihdoin nousi ylimmilleen, kun Betty sanoi: "Lordi
Bobbie on palannut jälleen ja tahtoo taas tänä iltana olla meidän
kanssamme, kultaseni." "Ei ikinä ainakaan _minun_ suostumuksellani",
sanoi pitkä neiti. "Me menemme illallista syömään Neil Gwynnin klubiin,
armaani." "Minua suorastaan ihmetyttää sinun käytöksesi, rakkaani!" --
"_Sinä_ olet totta tosiaankin paras muille saarnaamaan, enkelini!"
Tämän perästä arvoisat neidit, jotka näyttämöllä suutelivat ja
syleilivät toisiaan, eivät voineet vaihtaa pukuhuoneessa sanaakaan, ja
heti esiripun laskettua pitkä ja pikkuinen liitelivät pois salaperäisin
viittauksin "tosi ystävästä" ja vakuutuksin, että he eivät tahtoneet
"jäädä katsomaan mitään rumia tekoja."
"Sen ei tietenkään tarvitse, joka ei tahdo, armaani", sanoi ivan kohde
ja lähetti sitten Gloryn viemään sanaa eräälle ystävälle, joka odotti
näyttämöllä.
Pukuhuoneen ilma oli tukahduttava ja ummehtunut, ja vaikka teatterin
johtajan puhe olikin kiihoittanut Glorya, tunsi hän nyt kyllästystä
ja häpeää. Ylpeyden tuli koetti päästä syttymään huolimatta kaikista
rankoista sadekuuroista, jotka olivat tulvineet hänen kainoudelleen, ja
hän oli hämillään ja tyytymätön.
Hänen astuessaan alas portaita oli esirippu ylhäällä, sali tyhjänä ja
näyttämö melkein pimeänä, sillä yksi ainoa kaasuliekki paloi kuiskaajan
luukun luona. Hännystakkiin puettu herrasmies käveli edestakaisin
sammutettujen ramppivalojen vieressä. Glory oli juuri astumaisillaan
hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä tunsi miehen, kääntyi ympäri ja
syöksyi pois. Se oli lordi Robert Ure, ja samassa Glory muisti myöskin,
missä hän ennen oli nähnyt Betty Bellmanin. Sehän oli sama nainen, joka
oli ajanut Polly Loven kanssa lordi majorin päivänä. Kuumeisena, pää
sekavana ja peläten Glory juoksi pimeitä käytäviä, mutta silloin joku
kutsui häntä. Se oli teatterin johtaja.
"Tahtoisin kuulla ääntänne vielä kerran, tyttöseni. Tulkaa tänne
huomenna kello yksitoista aamulla. Kapellimestari tulee silloin tänne
säestämään."
Glory vastasi hämillään jotain myöntävää ja juoksi samalla takakadulle
sykkivin sydämin ja hengittäen syvään kylmää ilmaa. Häntä huimasi ja
hän kaipasi kipeästi ystävää, johon olisi voinut turvautua. Jos joku
nyt olisi hänelle sanonut: "Tule pois, lapsi, tuosta turmeltuneesta
ilmapiiristä, se on täynnä vaaraa ja kuolon siemeniä", niin hän olisi
heti jättänyt kaikki ja seurannut ystäväänsä, vaikka se olisi hänelle
tuottanut kuinka suuria uhrauksia tahansa. Mutta hänellä ei ollut
ketään, ja tuo kaipauksen tuska ja tuo kurjuuden häpeä tukahduttivat
häntä.
Hän poikkesi sairashuoneelle, ennenkuin hän meni kotiin. Mutta ei, ei
ollut kirjettä John Stormilta. Yksi monen päivän vanha kirje siellä oli
Drakelta:
"_Hyvä Glory!_ Kun kuulin, että käytte täällä ottamassa kirjeitä,
päätin kirjoittaa teille ja kysyä, ettekö tahtoisi minulle
ilmoittaa, missä asutte ja mitä toimitte. Sen jälkeen kun erosimme
St. Jamesin puistossa olen usein puhunut teistä ystävälleni neiti
Macquarrielle ja minä olen niin pahoillani muistaessani teidän
erinomaista kykyänne, joka vain odottaa oikeata käyttöä. Ystävänne