Glory lensi punaiseksi ja puri huultaan. Sitten hän naurahti
hermostuneesti, ja pari suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.
Teatterin johtaja otti kirjeen hänen kädestään ja taputti häntä
ystävällisesti olalle.
"Älkää olko millännekään, lapsi. Ehkä me vielä näytämme, että hän on
erehtynyt. Kertokaa minulle kaikki."
Glory kertoi hänelle kaikki, sillä tuo mies näytti myötätuntoiselta.
"Me emme voi antaa teidän esiintyä juuri nyt", sanoi hän, "mutta
salin vahtimestari tarvitsee nuorta neitiä ohjelmia jakamaan, ja jos
tahtoisitte aluksi tyytyä siihen toimeen --"
Se oli masentava pettymys, mutta hän oli avuton. Toimi oli alhainen,
mutta se pelastaisi hänet tupakkapuodista ja veisi hänet teatterin
ilmapiiriin sekä tuottaisi hänelle sitä paitsi tuloja viisitoista
shillingiä viikossa. Hän saisi aloittaa jo maanantaina, jos hän siksi
voisi hankkia itselleen mustan puvun, valkoisen esiliinan, valkoisen
myssyn ja kalvosimet. Puku hänellä oli jo ennestään, mutta esiliina,
myssy ja kalvosimet nielivät suurimman osan hänen säästörahoistaan.
Sunnuntai-iltana hän nujersi ylpeytensä ja kirjoitti kotiin
Anna-tädille:
"Minä olen ollut ahkera kuin muurahainen näinä päivinä; itse
teollisuuden jumalatar joutuu varjoon minun rinnallani. Mutta joulu
tulee, ja minä tahtoisin ostaa joululahjan isoisälle (ja kenties
tätösillekin), niin että lähettäkää tätikulta minulle pieni salainen
ilmoitus siitä, mitä hän eniten nyt tarvitsisi. -- Lunta, lunta, lunta!
Lunta tupruaa joka päivä."
Maanantai-iltana hän meni teatteriin, ja toinen tyttö sai opettaa
hänelle, mitä hänen tuli tehdä. Tämä teatteri oli Lontoon parhaita,
ja Glorysta oli hauskaa nähdä yleisön kokoontuvan. Ensimmäisen puolen
tunnin ajalla hän kokonaan unohti itsensä noitten komeiden pukujen,
kauniiden kasvojen ja hienojen tapojen häikäisemänä. Sitten vähitellen
palasi tuska taas, ja kun esirippu nousi, pyrkivät kyyneleet, esiin.
Hän hiipi pois tyhjään käytävään, jossa hänen toverinsa jo istui lukien
iltalehteä sähkövalossa.
Tämä hänen toverinsa oli pikkuinen, hento, mustiin ja valkoisiin
verhottu olento, vieno kuin dahlia-kukka. Neljännestunnin kuluttua
tiesi Glory koko hänen elämäkertansa. Päivällä hän oli työssä eräässä
puodissa Whitechapel Roadin varrella. Hänen nimensä oli Agatha Jones --
häntä sanottiin tavallisesti Aggieksi. Hänen kotiväkensä asui Bethnal
Greenissa, ja Charlie tuli aina saattamaan häntä kotiin teatterista.
Charlie oli hänen nuori ystävänsä.
Näytäntöjen väliajoilla auttoi Glory päällysvaatehuoneessa, ja siellä
nuo komeat vallasnaiset alkoivat käydä tyvin hauskoiksi. Kun kellon
soitto oli ilmoittanut, että toinen näytös alkoi, palasi hän hiljaiseen
käytäväänsä, jossa hän ainoalle katsojalleen, Aggielle, näytteli
mitä hullunkurisimmalla tavalla, kuinka naiset äänettöminä käyttivät
puuteritöyhtöä ja järjestelivät otsatukkaansa.
"Hyvänen aika! Sinun pitäisi olla näyttämöllä, juuri sinun", sanoi
Aggie.
"Niinkö arvelet?" sanoi Glory.
"Minä aion itse kohta esiintyä. Charlie hankkii minulle paikan
klubeissa."
"Missä klubeissa?"
"Ulkomaisissa klubeissa Sohossa. Moni on siellä aloittanut."
"Niinkö?"
"Ulkomaalaiset pitävät eniten tanssista. Jos vain voi hypätä ja
kohottaa jalkansa olkapään tasalle, riittää siellä työtä elinajaksi."
Näytelmän loputtua oli Charlie odottamassa teatterin edustalla. Glory
oli nähnyt hänet ennen ja tunsi hänet heti paikalla samaksi keikariksi,
jolla oli sivulle käännetty otsatukka ja joka oli viisastellut poliisin
kanssa palatsin pihassa lordi majorin päivänä. He menivät yhdessä
maanalaiselle rautatielle, ja kun Glory rupesi kyselemään ulkomaisista
klubeista, innostui Charlie vallan kaunopuheiseksi.
"He antavat viisi shillingiä joka esiintymisestä, ja jos on vähänkin
taitoa, voi helposti samana sunnuntai-iltana esiintyä kuusi kertaa,
puhumattakaan erikois-illoista ja ystävien lahjoista ja semmoisista."
Kun Glory astui pois Temple-asemalla, lepäsi Aggien pää Charlien
olkapäällä ja hänen pikku sormensa pusersivat kevyesti Charlien kättä.
Toisena iltana oli Glory voittanut suuren osan ylpeydestään. Hänen
huumorin-tunteensa pelasti hänet. Hänestä tuntui melkein kuin joku
toinen tekisi kaiken tuon palvelijan työn ja hän itse vain katseli
syrjästä ja nauroi. Olihan perin hullunkurista, että hän oli siellä,
ja kuinka naurettavaa olisi jälestäpäin ajatella sitä! Nelly Gwynnkin
aloitti uransa myymällä appelsiineja galleriassa. Ja sitten, sitten,
kun hän oli kohonnut kaiken tuon yläpuolelle...
Nyt oli varmaankin tavallista komeampi näytelmäilta. Glory oli
huomannut, että punainen verho oli asetettu portaille ja yksi aitioista
oli kukitettu. Kun muutamia henkilöitä astui mainittuun aitioon, rupesi
musiikki soittamaan kansallislaulua ja yleisö nousi seisaalleen.
Tulijat olivat Walesin prinssi ja prinsessa tyttärineen. Muu yleisö
oli melkein yhtä hienoa, ja jokin etäinen, petollinen muisto alkoi
häämöttää Gloryn mielessä, kun samassa eräs nainen antoi hänelle
piletin kuiskaten sulavalla äänellä:
"Eräs herra tulee ottamaan tuon paikan."
Gloryn piti palvella aitioissa eikä hän nyt mennytkään ulos valon
sammuttua ja esiripun noustua. Näytelmä oli uudenaikainen -- siinä
kerrottiin maalaistytöstä, joka palasi kotiinsa kärsittyään paljon
katkeruutta ja häpeää elämässä.
Se liikutti Glorya ja puhalsi tulta hänen masentuneeseen ylpeyteensä.
Häntä säälitti pääosaa esittävä näyttelijätär, sillä tuo raukka ei
näyttänyt ollenkaan ymmärtävän tehtäväänsä, ja Glory olisi antanut
vaikka mitä, jos olisi saanut oman äänensä kaikumaan hänen suustaan.
Sitten hän äkkiä huomasi liikuttelevansa käsiään ja vilkaistessaan
niihin hän näki rypistetyt ohjelmat ja valkoiset kalvosimensa sekä
muisti, missä hän oli ja kukahan oli, sekä mutisi itsekseen: "Oi
Jumala, älä rankaise minua noista turhamielisistä ajatuksista!"
Yhtäkkiä valo leimahti hänen kasvoihinsa, ja sitten hän taas seisoi
pimeässä. Käytävän ovi oli avautunut, ja eräs herra astui sisään. Hän
seisoi hetkisen Gloryn vieressä, katse suuntautuneena näyttämölle, ja
sitten hän kuiskasi:
"Antoiko eräs neiti teille piletin istumapaikkaan?"
Se oli Drake. Glory oli tukehtua, mutta vastasi vieraalla äänellä:
"Antoi tämän tässä -- ohjelma, olkaa hyvä."
Drake otti ohjelman ja katsomatta tyttöön kaivoi jotain liivintaskusta
pistäen sen tytön käteen. Siinä oli kuusi penceä.
Glory oli huutaa. Nöyryytys oli liian suuri. Hän syöksyi ulos, heitti
pois ohjelmansa, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja pakeni.
Mutta seuraavana aamuna hän nauroi itselleen, ja ottaessaan esille
Draken kuusi penceä hän nauroi taas. Naulalla hakkasi hän siihen reiän,
pujotti siihen langan ja ripusti sen koukkuun tulisijan yläpuolelle.
Joka kerta siihen katsoessaan hän nauroi (ja itki myöskin hiukan).
Elämä on niin hullua! Miksi ihmiset hautautuvat ennen kuolemaansa? Hän
ei ainakaan sinä ilmoisena ikänä niin tekisi. Mutta teatteriin hän ei
kumminkaan enää palaa eikä liioin myymäpöydän taa.
Joulu oli lähellä, puodit olivat komeasti valaistut, ja Glory muisteli,
mitä kauniita lahjoja hän oli aikonut lähettää kotiin niillä rahoilla,
joita hän toivoi ansaitsevansa. Jouluaattona kadut olivat täpösen
täynnä pieniä perheryhmiä, jotka kävivät ostoksilla, ja monta iloista
näkyä oli nähtävänä. Glory nauroi nauramistaan -- hän ei voinut olla
nauramatta.
Jouluaamu oli huurteinen ja sumuinen ja liikekadut olivat tyhjinä.
Päivälliseksi oli porsaanpaistia, ja herra Jupe, joka oli kotona tänä
lupapäivänään, käyttäytyi kuin iso lapsi. Vasta iltapäivällä tuli
postinkantaja, selässä hirmuisen suuri laukku täynnä joulukortteja
ja lahjakääröjä. Siellä oli myöskin kirje Glorylle täti Annalta. Hän
kirjoitti:
"Meitä huolestuttaa tuo vakava muutos elämässäsi, mutta luotamme
siihen, että se on parhaaksesi ja että rouva Jupe on tyytyväinen
sinuun. Älä tuhlaa säästöjäsi meille. Muista, että on olemassa
postisäästöpankkeja kaikkialla ja ettei ole sen parempaa ystävää kuin
pikkuinen rahasumma."
Lopussa oli Rakel-tädin jälkikirjoitus: "Näetkö milloinkaan
kuningatarta Lontoossa sekä rakasta prinssiä ja prinsessaa?"
Hän meni sinä iltana Paavalin katedraaliin jumalanpalvelukseen. Kun
hän astui sisään länsiovesta, käski mustiin puettu vahtimestari häntä
istumaan keskikirkkoon. Tuo suuri kirkko oli pimeähkö, kylmä ja melkein
tyhjä. Laulu tuntui kaikuvan jostakin näkymättömästä maailmasta hyvin
kaukaa, ja kun saarnaaja astui omituiseen saarnatuoliin, olisi luullut
häntä puhuvaksi rummuksi.
Glory meni pois ennen jumalanpalveluksen loppua ja päätti lähteä
Whitechapel Roadille, josta Aggie oli kertonut jotain. Hän läksi sinne
Bishopsgate-kadun kautta, mutta käänsi päänsä poispäin kulkiessaan
luostarin kirkon ohi. Puolan juutalaisten, saksalaisten ja kiinalaisten
kirjava tungos Euroopan omituisimmalla kadulla huvitti häntä hiukkasen,
mutta sitten hän kääntyi Houndsditchillille palasi jälleen Bishopsgaten
kautta takaisin.
Englannin pankin kohdalla hän astui omnibussiin mennäkseen kotiinsa.
Paitsi häntä istui siinä pullea tyttö, suuri, höyhenillä koristettu
hattu päässä.
"Torilleko matka? Eikö? Minä vihaan sitä itsekin ja siksi menenkin
tanssipaikkoihin ennemmin. Maaltako olette? Samoin minäkin. Isä
on maanviljelijä, mutta siellä on kuusitoista kotona ilman minua,
joten minua ei siellä kaivata. Missäkö asun? Tätä nykyä Nanni-mummon
pukukaupassa. Eikös mulla ole nätit hansikkaat? Ja hattu sitten?
Hauskaa, että pidätte siitä. Minä saan uuden hatun tavallisesti kerran
viikossa, ja mitä hansikkaisiin tulee, niin kaikki, jotka pitävät
minusta --"
Kun Glory sinä iltana istui ummehtuneessa huoneessaan ja Booboo nukkui,
kirjoitti hän kotiin:
'Ja kaikki parhaat päätökset, ne tuuleen häviää'.
Todistus: minä.
Minä aioin lähettää teille muutamia joululahjoja, mutta lunta on
tuprunnut niin ahkeraan, ettei hiirikään uskalla lähteä liikkeelle,
ellei pakko aja. Kuitenkin, kaikitenkin lähetän kolme suurta suudelmaa
ja isoisälle parin lapasia, jotka omin käsin olen kutonut, koska en
tahtonut antaa kenenkään hyvän ihmisen auttaa minua siinä työssä.
Sanokaa Rakel-tädille, että näen joskus prinssin ja prinsessan.
Toissailtana näin heidät teatterissa. Niin juuri, teatterissa! Älkää
kauhistuko -- me elämme iloista elämää täällä Lontoossa ja käymme
teatterissa vähän väliä. On niin hauskaa tavata noita komeita ihmisiä.
Te näette, että olen syöksynyt hienoon seuraan, mutta minä rakastan
kaikkia yhtä paljon kuin ennenkin ja nytkin, kun kynttilä sammuu,
kuvastuu silmieni eteen Glenfaba ja 'Waits' ja 'Oiel Verree' ja isoisä
polttaen piippuaan työhuoneessaan tulen ääressä, hännätön, muriseva,
"vanha koira jaloissaan. Hauskaa joulua teille, rakkaani. Hyvästi,
hyvästi!"