John oli olevinaan tyyni ja neuvoi häntä kärsivällisyyteen.
"Mutta ihminen ei voi elää ilman toivoa tulematta hulluksi", sanoi veli
Paavali.
"Meidän tulee luottaa Jumalaan ja rukoilla", sanoi John.
"Mutta Jumala ei koskaan kuule meitä. Mitä te tekisitte minun
sijassani? Jos joku ulkomaailmassa joutuisi perikatoon --"
"Minä menisin isän luo ja sanoisin: 'Anna minun mennä häntä etsimään'."
"Sen teen", sanoi veli Paavali.
"Niin, isä on hyvä ja hellä ja hän rakastaa lapsiaan."
"Niin, minä _teen_ sen", sanoi veli Paavali lähtien isän huoneeseen
päin.
Hän meni kopin ovelle asti, mutta palasi takaisin jälleen. "En voi",
sanoi hän. "Siinä on semmoista, mitä te ette tiedä; minä en voi katsoa
häntä silmiin ja pyytää."
"Jääkää tänne. Minä menen pyytämään teidän puolestanne", sanoi John.
"Jumala teitä siunatkoon!" sanoi Paavali.
John astui pari nopeata askelta ja seisahtui sitten.
"Mutta ellei hän suostu --"
"Tapahtukoon sitten Jumalan tahto!"
Oli aamu, ja johtaja istui lukemassa omassa kopissaan.
"Tule sisään, poikani", sanoi hän laskien kirjan syliinsä. "Tämä kirja
sinun on luettava jonakin päivänä. Se on 'Isä Lacordairen sisällinen
elämä'. Erinomaisen hauska teos! Sisällinen elämä täynnä mitä
äärettömimpiä kauhuja, kunnes hän oli voittanut maallisen hellyyden."
"Isä", sanoi John, "eräällä maallikkoveljellämme on pieni sisko
maailmassa, ja hän on joutunut surkeaan tilaan. Hän on poissa siitä
paikasta, jonne veli hänet jätti, ja Herra yksin tietää, missä hän nyt
on. Anna veljen mennä häntä etsimään."
"Kuka se on, poikani?"
"Veli Paavali -- sisar on hänen ainoa omaisensa, eikä hän voi olla
ajattelematta häntä alati."
"Tämä on vihollisen kiusaus, poikani. Veli Paavali on äskettäin
vannonut valansa, samoin kuin sinäkin. Vala kiihoittaa perkelettä
koettamaan voimiaan, ja on vallan luonnollista, että ne, jotka ovat
tehneet valansa, joutuvat mitä kovimpiin kiusauksiin."
"Mutta, isä, tyttö on nuori ja ajattelematon. Salli veljen mennä häntä
hakemaan ja pelastamaan. Hän palaa sitten takaisin kiittämään Herraa
tuhat kertaa hartaammin."
"Saatanan kiusaukset ovat hyvin kavalia, ne tulevat velvollisuuksien
muodossa. Saatana kiusaa veljeämme rakkauden avulla ja sinua säälin
avulla. Kääntäkäämme selkämme hänelle."
"Se on siis mahdotonta?"
"Aivan mahdotonta."
Johnin palatessa ovelle seisoi veli Paavali makuukomeron ovella
katsellen kyynelsilmin sen yläpuolella olevaa lausetta. Hän näki
vastauksen Johnin kasvoissa, ja molemmat istuivat äänettöminä rahille.
Kello soi rukoukseen, ja munkit alkoivat astua eteisen läpi. Isän
tullessa kynnyksen yli heittäytyi veli Paavali hänen jalkoihinsa,
tarttui hänen kauhtanaansa ja rukoili kiihkeästi sääliä:
"Isä, sääli minua ja anna minun mennä!"
Isän silmät kostuivat, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön.
"Ihmisenä minun tulisi sääliä", sanoi hän, "ja teidän kaikkien isänä
minun pitäisi olla hellä lapsilleni, mutta en _minä_ kielläkään sinua
-- vaan Jumala, ja minä tekisin synnin, jos antaisin sinun mennä."
Silloin veli Paavali purskahti hurjaan nauruun, ja munkit kokoontuivat
hänen ympärilleen katsellen häntä hämmästyneinä. Hänen huulensa olivat
vaahdossa, hänen silmänsä hehkuivat, hän ojensi käsivartensa ja kaatui
selälleen pyörtyen.
Isä teki ristinmerkin hänen rintaansa ja hänen huulensa liikkuivat
hiljaa. Sitten hän sanoi Johnille, joka oli nostanut maallikkoveljen
syliinsä:
"Jätä hänet siihen. Kostuta hänen otsaansa ja pitele hänen käsiään."
Ja kääntyen munkkeihin lisäsi hän: "Minä pyydän teitä rukoilemaan
veliraukkamme puolesta. Saatana taistelee hänen sielustaan.
Taistelkaamme mekin rukouksessa ajaaksemme pois sen hengen, joka on
hänet vallannut."
Seuraavana silmänräpäyksenä John oli yksin pyörtyneen miehen kanssa,
jonka otsaa koira nuoleskeli. Hän katsoi johtajan jälkeen miettien
itsekseen, ettei tuommoista rajatonta valtaa toisen ihmisen ruumiin ja
sielun yli Kaikkivaltias ikinä ole kenellekään tarkoittanut. Rakkaus
Jumalaan ja saatanan pelko oli niellyt ihmisrakkauden ja jäykistänyt
kaikki inhimilliset tunteet. Semmoinen uskonto oli nähtävästi
kovettanut parhaan miehen, mikä ikinä oli maailmaan syntynyt. Tuo
kurja, murtunut olento, joka makasi tuossa niin hiljaa, oli tehnyt
valansa taivaalle, ja vain taivas sai vaatia häneltä tottelevaisuutta.
Luonto hänen sisimmässään oli noussut vastarintaan, ja on olemassa
luonnon lakeja, joiden vastustaminen on syntiä. Miksi hänen siis piti
niitä vastustaa? Veren ääni on Jumalan ääni, taikka sitten ei Jumalalla
ole mitään ääntä eikä Hän voi ollenkaan puhua ihmiselle. Miksi ihminen
siis ei kuuntelisi veren ääntä?
Veli Paavali tointui ja kohotti päätään. Muistin aallot syöksyivät
takaisin, ja hänen silmänsä säkenöivät ja huulet vavahtelivat.
"Minä menen, vaikka rikkoisinkin valani", sanoi hän.
"Teidän ei tarvitse rikkoa valaanne", sanoi John.
"Kuinka niin?"
"Sillä minä päästän teidät ulos illalla ja taasen sisään aamulla."
"Tekö?"
"Minä. Kuunnelkaa!"
Ja sitten nuo molemmat murtuneet, kahlehditut sielut, joita eivät
mitkään rautakahleet sitoneet, ei mitkään lukot eivätkä telkeet
vanginneet, vaan ainoastaan yliluonnollisen voiman varjo, istuivat
yhdessä kuin vangit linnassa laatien pakosuunnitelmia.
"Isä sulkee itse ulko-oven", sanoi John. "Missä hän pitää avainta?"
"Omassa huoneessaan, naulassa vuoteensa yläpuolella", sanoi veli Paavali.
"Kuka maallikkoveljistä palvelee häntä nyt?"
"Veli Antero."
"Veli Antero tekee mitä tahansa minulle", sanoi John.
"Mutta entäs koira?" sanoi Paavali. "Se on aina pihalla öisin ja
haukkuu kuullessaan askeleita."
"Ei minun askeleitani", sanoi John.
"Minä menen", sanoi Paavali.
"Minä lähetän teidät erään henkilön luo, joka tietää missä sisarenne
on. Te sanotte, että minä olen teidät lähettänyt, ja hän vie teidät
sisarenne luo."
Molemmat kuulivat laulua kirkosta ja vaikenivat kuunnellakseen sitä.
"Palattuani takaisin aamulla tunnustan rikokseni ja kärsin
rangaistukseni", sanoi Paavali.
"Minä myös", sanoi John.
Aurinko oli yhtäkkiä alkanut paistaa, ja sulava lumi tippui puitten
oksilta timanttihelminä. Laulu taukosi, jumalanpalvelus oli lopussa, ja
veljet palasivat takaisin asuinhuonerakennukseen. Isän astuessa sisään
veli Paavali oli puettuna ja istui täydessä tajussaan tyynenä rahilla.
"Kiitos Herralle, että Hän kuuli rukouksemme!" sanoi isä. "Mutta
sinun pitää rukoilla lakkaamatta, ettei saatana jälleen saa sinua
valtaansa. Joka yö, iltarukouksesta puoliyöhön saakka tulee sinun lukea
helminauhasi yksin kirkossa tämän vuoden loppuun asti."
Kääntyen Johniin sanoi hän sitten hymyillen: "Ja sinun tulee olla kuin
vanha erakko tässä talossa, poikani. Me munkit rukoilemme päivällä,
mutta erakko rukoilee yöllä. Kuinka voisimme levätä rauhassa, ellemme
tiedä, että erakko vartioi taloa pimeän tullen?"