Se ainakin oli jonkinmoinen lohdutus, ettei hänen tarvinnut olla
veli Paavalin läheisyydessä. Kuullessaan maallikkoveljen liikkuvan
naapurikopissa muisti hän aina Glorya, ja hänen oli aivan mahdoton
poistaa ajatuksiaan tytöstä. Vannottuaan noviisivalansa ja lakattuaan
mainitsemasta Gloryn nimeä rukouksissaan hän ei voinut saada tyttöä
pois mielestään, ja veli Paavalin huolien alituinen läheisyys oli
kiihoittamistaan kiihoittanut hänen pelkoaan Gloryn kohtalosta.
Toiselta puolen oli ikävä, ettei hän päässyt kirkkoon. Hän muisti
kaihomielin, kuinka onnellinen hän oli ollut erään kamalan yön perästä
mennessään Herran huoneeseen aamulla ja heittäessään kaikki huolensa
Hänen kannettavakseen huudahtamalla sydämensä pohjasta: "Herra, siunaa
kaikkia naisia ja nuoria lapsia!"
Nyt oli joulu, ja hänen sydämensä tykytti taajaan veljien kulkiessa
ovesta päivällisaikaan puhellen naisista, jotka ovat läsnä
joulujumalanpalveluksissa. Olivatko veljet todellakin niin tyyniä kuin
he näyttivät olevan ja olivatko he voittaneet kaiken luonnollisen
hellyyden?
Joskus hän päivällisjumalanpalveluksen aikana työnsi syrjään luukun ja
kuunteli naisten ääniä. Kaikkien niitten seasta hän kuuli ainoastaan
yhden äänen, mutta hän tiesi, että se oli vain unelmaa. Sitten hän
katseli, kuinka lumi hiutaleita satoi tummasta, juovikkaasta pilven
kaistaleesta, ja sanoi itselleen, ettei hän tästälähin saisi nähdä sen
enempää ulkomaailmasta.
Vihdoinkin tyhjenivät pilvet, ja veli Paavali tuli taas lapioimaan pois
lunta. Hänen rintansa näytti kokoonpusertuneelta, ja kasvoista hehkui
kuume. John tempasi lapion hänen kädestään alkaen luoda lunta veli
Paavalin sijasta.
"Minä en voi nähdä tuota enkä tahdo", sanoi John.
"Mutta isä --"
"En välitä siitä. Saatte kertoa hänelle, jos tahdotte. Te tapatte
itsenne vähitellen. Te olette jo nyt mennyttä kalua."
"Olenko minä todellakin kuoleman oma?" sanoi veli Paavali hoiperrellen
pois kuin mies, joka on kuullut tuomionsa.
John katseli hänen jälkeensä ajatellen: "Mitä minä tekisin tuona
miehenä? Jos Glory olisi sellaisessa tilassa ja minä olisin kiinni
täällä kuin ruuvipenkissä?"
Häntä hävetti ajatella Glorya sellaisena, ja hän karkoitti tuon
ajatuksen. Mutta se palasi takaisin itsepintaisesti, ja hänen
täytyi miettiä sitä. Hänen valansa? Niin, hänen sielulleen oli sama
kuin kuolema, jos hän rikkoisi valansa. Mutta jos Glory joutuisi
perikatoon, Glory, jolla ei ollut muuta turvaa kuin hän -- jos Glory
joutuisi turmioon -- silloin helvetin tulet eivät olisi mitään hänen
epätoivoonsa verraten.
Veli Paavali tuli seuraavana päivänä hänen luokseen ja istuutui rahille
hänen viereensä sanoen:
"Jos todellakin jo olen kuoleman oma, mitä minun pitää tehdä?"
"Mitä tahtoisitte tehdä, veli Paavali?"
"Minä tahtoisin mennä täältä häntä hakemaan."
"Mitä hyötyä siitä olisi?"
"Minä voisin sanoa jotain, joka hillitsisi häntä ja estäisi häntä
jatkamasta häpeällistä elämäänsä."
"Oletteko varma siitä?"