John Storm oli saanut toisenkin ystävän Bishopsgaten luostarissa,
nimittäin luostarin koiran. Se oli sekarotuinen verikoira, josta
ei kukaan näkynyt tietävän, mistä se oli tullut ja miksi se oli
siellä. Se oli suuri, kömpelö, ynseäluontoinen elukka ja osittain
siitä syystä, mutta pääasiallisesti siksi, että säännöt kielsivät
ketään kiinnittämästä huomiotaan maallisiin esineisiin, veljet hyvin
harvoin hyväilivät sitä. Kenenkään huomaamatta, kenenkään välittämättä
se nukkui rakennuksessa päivisin, kuljeskeli edestakaisin pihassa
öisin eikä milloinkaan mennyt kadulle. Se oli ankarin munkki koko
luostarissa, sillä se katseli jokaista vierasta aivan kuin itse
perkelettä ja ulvoi kaikelle muulle musiikille paitsi kirkkolaululle.
Nähdessään John Stormin ensimmäisen kerran se avasi laajan kitansa
ja jäykisti tuuhean häntänsä totuttuun tapaansa häiritsijöiden
lähestyessä, mutta nytpä vieras ei pelännytkään. John taputti sen
suippoa päätä ja raapi sen leveätä kuonoa, sitten hän avasi sen suun
tutkien sen hampaita ja vihdoin hän käänsi sen selälleen kutkutellen
sen rintaa, ja siitä hetkestä lähtien he olivat ystäviä ja tovereita
ikipäiviksi.
Muutamia viikkoja valantekopäivän jälkeen John käveli koiran kanssa
pihalla. Koira hyppeli ja haukkui tuontuostakin niin että pihamaa
kajahteli. Nyt oli juuri aamupäivävirkistyshetki rukouksien välillä.
Munkit istuskelivat siellä täällä puhellen ja yksi maallikkoveljistä
lakaisi pois varisseita lehtiä, sillä talvi oli tullut ja oksat olivat
paljaina. Lakaisija oli veli Paavali, joka yhtämittaa katsoi John
Stormiin, mutta piti päänsä kumarassa ja jatkoi työtään virkkamatta
mitään. Vähitellen menivät veljet toinen toisensa perästä huoneeseen,
ja John aikoi seurata heitä, mutta veli Paavali asettui hänen eteensä.
Hän oli entistä laihempi, hänen silmänsä punoittivat ja hengitys oli
vaikeata. Kumminkin hän hymyili lapsellisesti ja alkoi puhua koirasta.
Kuinka vilkas tuo vanha elukka vielä saattoi olla! Ei kukaan ennen
ollut huomannut, että se oli niin mukava.
"Te ette näytä oikein terveeltä nyt", sanoi John.
"En ole aivan terve", vastasi veli Paavali.
"Ilma on kylmä, ja tämä rangaistus on liian kova teille."
"Ei, ei se ole syynä siihen. Minähän pyysin semmoista rangaistusta
ja minä pidän siitä. Minä olen tosiaankin hyvin hupsu muutamissa
suhteissa. Saatuani jotain päähäni mietin sitä yöt ja päivät, ja
työskennellessänikin --"
Hän hengitti kuuluvasti, mutta koetti kumminkin nauraa.
"Tiedättekö, mitä nyt olen miettinyt? Sitä mitä sanoitte minulle
silloin tornissa sinä yönä, jolloin vannoimme valamme, muistattehan.
Taikka oikeastaan minua huolestuttaa se, mitä _ette_ sanonut. Oli
väärin, että rupesin puhumaan maailmasta ilman suurta pakkoa, mutta jos
te vain olisitte voinut vastata yhden ainoan sanan, jos olisitte vain
voinut sanoa 'oli', kun kysyin, oliko kaikki hyvin sairashuoneessa,
niin varmaankin olisitte sen sanonut eikö niin?"
"Älkäämme puhuko siitä nyt", sanoi John.
"Niin, yhtä väärinhän se on nyt kuin silloinkin. Mutta kumminkin --"
"Onpa nyt kylmä! Teidän hengenahdistuksenne on huolestuttava! Teidän
täytyy sallia minun kertoa siitä isälle."
"Oh, ei se tee mitään. Minä olen tottunut siihen. Mutta jos te itse
ymmärtäisitte, miltä tuntuu, kun aina täytyy ajatella jotain henkilöä
--"
John huusi luokseen koiran, joka hyppi ilosta häntä vastaan. "Hyvästi,
veli Paavali." Ja he menivät sisään. Maallikkoveli nojautui luutaansa,
ja hänen sydämensä syvyydestä puhkesi esiin pitkä huokaus.
John oli kiiruhtanut pois, jottei hänen äänensä pettäisi häntä.
"Hirveätä!" ajatteli hän. "Mahtaa olla kauheata aina ajatella samaa
henkilöä ja aina pelätä mitä hänelle ehkä on tapahtunut. Pikku
Polly-raukka! Hän ei ansaitse sitä, mutta entä sitten? Veri on verta ja
rakkaus on rakkautta, ja ainoastaan Jumala on voimakkaampi."
Muutaman päivän perästä ilma pimeni muuttuen leudommaksi ja alkoi sataa
lunta. Molempien iltarukouksien välillä John nousi torniin katsomaan
valkoisen vaipan peittämää Lontoota. Se oli nyt kuin itämainen kaupunki
itämaisessa kuutamossa, ja hän kuunteli, kuinka ihmiset melusivat,
nauroivat ja olivat lumisotasilla kadulla, mutta samassa hän kuuli
raskaita askeleita portailla takanaan. Se oli veli Paavali, joka lapio
kädessä tuli luomaan pois lunta. Hänen kasvonsa olivat terävät ja
kuihtuneet, ja hän näytti vanhalta ja kuluneelta.
"Tuota ette mitenkään saa tehdä", sanoi John. "Tuommoinen työnteko ei
enää ole rangaistusta, vaan itsemurhaa. Minä puhun siitä isälle. Hän
varmaan --"
"Älkää puhuko, olkaa minulle armollinen! Säälikää minua edes! Jos te
tietäisitte, kuinka hyödyllistä työ on minulle -- kuinka se haihduttaa
ajatuksia ja viilentää --"
"Mutta tämä on turhaa työtä, veli Paavali. Katsokaa! Luntahan sataa yhä
vielä ja sitä kerääntyy tänne lakkaamatta uutta."
"Sama se. Se on hyödyllistä minulle. Ollessani väsynyt voin joskus
nukkua, ja Jumala auttaa ihmistä, joka ei säästä itseään. Ehkä Hän
kerran ilmoittaa minulle jotain."
"Hän ilmoittaa meille kaikki omalla otollisella ajallaan, veli Paavali."
"On helppo neuvoa kärsivällisyyteen. Jos minä olisin kuin te, laskisin
päiviä, kunnes pääsisin vapaaksi taas. Silloin minun olisi helpompi
kantaa noita asioita. Mutta kun on sitoutunut iäksi --"
Hän lakkasi työstään ja katseli aitauksen yli ikäänkuin miettien
tulevia synkkiä päiviä.
"Onko teillä ketään omaa tuolla alhaalla?"
"Tarkoitatteko --"?
"Ketään sukulaista -- sisarta?"
"Ei."
"Sitten ette ymmärrä, mitä se on. Siksi ette tahdo vastata minulle."
"Älkää kysykö, veli Paavali."
"Miksi ei?"
"Ehkä tulisitte vielä levottomammaksi, jos kertoisin mitä --"
Maallikkoveli pudotti lapionsa ja sitten hän hitaasti, hyvin hitaasti
nosti sen ylös sanoen:
"Minä ymmärrän. Teidän ei tarvitse sanoa enempää. En koskaan enää kysy
teiltä."
Kello soi iltarukoukseen, ja John kiirehti pois. "Jos tuo tyttö vain
ansaitsisi sen", ajatteli hän. "Jos hän olisi semmoinen, että miehen
maksaisi vaivaa panna sielunsa alttiiksi pelastaakseen hänet."
Illallisella ja kirkossa John näki veli Paavalin kävelevän kuin unessa
ja mentyään levolle kuuli hän maallikkoveljen liikkuvan levottomasti
naapurikopissa. Pelko siitä, ettei hän voisi olla ilmaisematta tuota
salaisuutta, kävi sietämättömäksi. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja meni
käytävään aikoen lähteä johtajan luokse pyytämään, että hänelle
annettaisiin toinen koppi. Mutta hän seisahtui ja palasi takaisin.
"Se ei ole jaloa", ajatteli hän, "se ei ole ystävällistä, se ei ole
inhimillistä", ja hän lausui uudelleen ja uudelleen nuo sanat, aivan
samoin kuin ihminen viheltää mennessään semmoiseen taloon, jossa
kummittelee. Sitten hän peitti korvansa ja nukkui.
Keskellä yötä, kun vielä oli aivan pimeä, heräsi hän siihen, että
valo paistoi hänen kasvoihinsa, ja hän tunsi jonkun katselevan häntä
hänen nukkuessaan. Vavahtaen avasi hän silmänsä ja näki veli Paavalin
seisovan kynttilä kädessä vuoteen vieressä. Veli Paavalin silmät olivat
punaiset ja turvoksissa ja hän puhui kyynelten murtamalla äänellä.
"Minä tiedän, että on väärin tunkeutua toisen koppiin", sanoi hän,
"mutta minä kärsin ennemmin rangaistukseni kuin olen tässä hirveässä
kidutuksessa. Jotain on tapahtunut -- minä näen sen selvään, mutta minä
en aavista, mitä se on, ja epävarmuus tappaa minut. Varmuus on helpompi
kestää. Minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme,
että tyydyn, jos kerrotte sen minulle. Onko hän kuollut?"
"Ei, ei hän ole kuollut", sanoi John äkillisen vaiston pakotuksesta, ja
sitten seurasi kamala äänettömyys.
"Ei kuollut?" sanoi Paavali. "Jospa Herra soisi, että hän olisi
kuollut, sillä tämä on varmaankin pahempaa, tuhat kertaa pahempaa!"
Johnista tuntui kuin salaisuus olisi ryöstetty häneltä nukkuessa, mutta
tehty oli tehtynä eikä hän enää voinut sille mitään. Veli Paavalin
huulet vavahtelivat, hän hengitti nopeaan ja sitten hän kääntyi pois,
pusersi päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.
"Minä sen kyllä arvasin", sanoi hän. "Toinen sisar meni samaa tietä,
ja minä näin, että Pollynkin kävisi niin. Siksi olin niin levoton. Voi
äitiraukkaani! Äitiraukkaani!"
Kahteen päivään John ei sen jälestä nähnyt veli Paavalia. "Hän kärsii
kaiketi nyt rangaistustaan", ajatteli hän.
Sillä välin satoi lunta lakkaamattapa veljien mennessä aamurukoukseen
kello 6 kulkivat he aina vasta luotua tietä myöten, vaikka päivä ei
silloin vielä ollut koittanut. Kolmantena aamuna meni John ensimmäisenä
eteiseen, jossa veli Paavali tuli häntä vastaan pihalta, lapio kädessä.
Hän näytti niin huonolta, että olisi luullut hänen vahan tavoin sulavan.
"Olen pahoillani, että kerroin sen teille", sanoi John.
Veli Paavalin pää vaipui alas.
"Helposti huomaa teidän kärsivän enemmän kuin milloinkaan, ja kaikki on
minun syytäni. Minä menen heti tunnustamaan sen isälle."
Aamiaisen ja rukouksen välillä tunnusti John tekonsa. Johtaja istui
huonon tulen ääressä pienessä huoneessa, jota nahkakansiin nidotut
kirjat sekä ikkunaruutuun tarttuneet lumihiutaleet pimittivät.
"Isä", sanoi John, "minä olen syynä toisen veljen hairahdukseen, ja
minun tulee siis kärsiä rangaistus." Sitten hän kertoi, kuinka hän
oli rikkonut sen säännön, joka kieltää ketään puhumasta suhteistaan
ulkomaailmaan.
Isä kuunteli hyvin vakavasti. "Poikani", sanoi hän, "sinun kiusauksesi
on todistus hengellisen elämän todellisuudesta. Saatanan raivo
pyhitettyjen sielujen kotia vastaan on kauhea, ja se tahtoisi ilomielin
häiritä sitä, jos se suinkin voisi, maallisilla ajatuksilla ja
huolilla ja tunteilla. Mutta meidän täytyy voittaa saatana sen omilla
aseilla. Sinun rangaistuksesi, poikaseni, on oleva samanlainen kuin
rikoksesikin. Mene ovelle, rupea ovenvartiaksi ja vahdi sitä yöt ja
päivät vuoden loppuun asti. Siten näytetään viholliselle, että sinä
vartioit taloamme, eikä sinne enää auta tulla kurkistelemaan."
Veli Anteroa suretti, kun John asettui hänen paikalleen ovenvartiaksi
sinä yönä, mutta John itse oli tyyni. Hänet oli määrätty ovenvartiaksi,
ja siis hän ryhtyi heti alhaisen asemansa toimiin. Veljien kulkiessa
ulos ja sisälle lähetysasioillaan aukaisi hän oven ja sulki sen
jälleen. Kun joku koputti, vastasi hän: "Jumalalle olkoon kunnia", ja
sitten hän työnsi syrjään keskellä ovea olevan pienen luukun katsoen,
kuka vieras oli tulossa. Eteinen oli kylmä ja sen lattia kivestä.
Siellä hän istui rahilla seinän vieressä. Hänen vuoteensa oli pienessä
komerossa, joka oli ennen ollut päällysvaatteiden säilytyspaikkana, ja
sen ovella oli kirjoitus: "Lapset, totelkaa vanhempianne Herrassa."
Hänellä ei ollut muita tovereita kuin veli Antero, joka hiipi joskus
hänen luokseen ilahduttaakseen häntä sanattomalla läsnäolollaan, sekä
koira, joka aina pysytteli hänen läheisyydessään.