"Odottakaa hetkinen. Kuinka paljon teillä on?"
"Eikö se ole minun oma asiani, hyvä herra?"
"Hiukan tuittupäinen, hyvä neiti, eikö niin? Mutta jos tahdotte tehdä
hyvän kaupan, niin suostun ottamaan yhden guinean ja annan teille
ensimmäisen paikan, minkä saan."
Epäröiden, peläten ja epäillen Glory maksoi guinean ja antoi
osoitteensa.
"Heli-veli-vei", sanoi välitysmies.
Glory oli kadulla. "Kahden viikon vuokra meni", ajatteli hän
palatessaan tupakkapuotiin. Mutta rouva Jupe näytti erittäin
tyytyväiseltä.
"Mitä minä sanoin, kultaseni? Hyviä paikkoja ei niinkään poimita
kadulta nykyaikaan, ja niitä on niin paljon semmoisia tyttöjä, jotka
voivat laulaa veisun ja tanssia ja lausua."
Kolme päivää kului, neljä päivää, viisi päivää, kuusi päivää, viikko,
eikä vielä kuulunut mitään herra Josephsilta. Glory meni uudestaan
hänen luokseen. Mies neuvoi olemaan kärsivällinen. Teattereilla ja
varieteelaitoksilla oli huonot ajat tätä nykyä, mutta jos hän vain
odottaisi --
Hän odotti vielä viikon ja kävi sitten taas tapaamassa herra Josephsia,
ja sitten taas ja sitten taas ja yhä vielä uudestaan. Mutta muuta hän
ei hyötynyt käynneistään kuin oppi matkimaan herra Josephsin käytöstä.
Sen hän teki mainiosti -- matkien miehen karkeata kurkkuääntä ja
olkapäitten kohottamista, joka ilmaisi juutalaista syntyperää.
Rouva Jupe kirkui naurusta. Tämän arvoisan rouvan mieli kirkastui
sitä enemmän, kuta mustemmaksi Gloryn mieli muuttui. Kolmannen
viikon lopulla eukko sanoi: "Minä en mitenkään enää voi ottaa teidän
rahojanne, kultaseni, kun teillä ei ole mitään työtä."
Sitten hän viittasi, mitenkä asia olisi järjestettävä. Hänen täytyi
olla niin paljon poissa kotoa. Se oli vallan välttämätöntä, hänen
terveytensä oli niin heikko -- aivan ilmeinen valhe. Ollessaan poissa
täytyi hänen aina jättää Booboo jonkun huostaan.
"Se ei ole terveellistä lapselle eikä myöskään puodille, mutta jos
semmoinen neiti kuin te joskus menisi tiskin taakse --"
Glorylla ei ollut enempää kuin kymmenen shillingiä taskussa ja siksi
hänen täytyi suostua.
Tuolla pienellä kadulla oli melkoinen liike. Koska se oli Bedford Row'n
ja Linooln's Inn'in välillä, käveli siellä varsinkin lakimiehiä ja
heidän apulaisiaan tullen ja mennen oikeuslaitoksiinsa. Ei kestänyt
kauan ennenkuin he huomasivat, että nuori ja kaunis olento oli
ilmaantunut pienen, likaisen tupakkapuodin myymäpöydän taakse. Kauppa
vilkastui, ja rouva Jupe kirkastui.
"Mitä minä sanoin, kultaseni? Täällä tytöt voivat tavata enemmän
oikeita herroja yhdessä päivässä kuin sairashuoneessa kahdessatoista
kuukaudessa."
Glorya iletti. Herrojen kohteliaisuus, heidän huoleton käytöksensä,
heidän pienet vallattomuutensa, heidän kumarruksensa, heidän hymynsä,
heidän mielittelynsä -- kaikki tuo oli sappea ja myrkkyä tytön
masentumattomalle luonnolle. Siitä huolimatta tunsi hän jonkinmoista
huvia kesken katkeruutta. Katkeruus oli hänen omaansa, huvi oli niin
sanoaksemme jonkun toisen, joka katseli syrjästä ja nauroi. Hänelle
tuli vastustamaton halu tehdä pilkkaa rouva Jupen asiakkaista ja matkia
heitä vasten kasvojakin. Mutta se huvitti heitä, ja Glorysta oli siis
joka tapauksessa hyötyä liikkeelle.
Mutta hän muisti John Stormin ja oli tukehtua häpeästä. Hänen
ajatuksensa kääntyivät alituisesti John Stormiin, ja hän läksi
sairashuoneeseen kysymään, oliko siellä kirjeitä hänelle. Siellä
oli kaksikin, mutta ei kumpainenkaan ollut luostarista. Toinen oli
Anna-tädiltä. Glory ei saanut uneksiakaan luopumista sairashuoneesta.
Heidän tulonsa vähenivät vuosi vuodelta ja menot lisääntyivät, kuinka
Glory siis saattoi ajatellakaan semmoista, että viskaisi pois varman
palkkansa ja lisäisi heidän huoliaan? -- Toinen kirje oli isoisältä:
"Hauskaa kuulla, että sinulla on lupaviikko, rakas Glory, ja toivon
vaihtelun sinua virkistävän. Tunnustan, että minua hiukan peloitti
ajatella kaikkia seikkailujasi lordi majorin päivänä ja tuota hurjaa
tuumaasi lähteä pois sairashuoneesta tuuliajolle ja valloittaa Lontoo
vain yhtäkkiä. Mutta siitä juuri tunsin pikku velhoni, kuljeksivan
mustalaiseni, ja tiesin, että kaikki oli leikkiä vain. Kun siis
Anna-täti rupesi torumaan, otin piippuni ja läksin yläkertaan. Ikävää
kuulla, että John Storm on kääntynyt paavilaisuuteen, sillä sitä se
kumminkin on, vaikka hän ei olekaan Rooman käskyjen alaisena. Minä olen
sitä enemmän huolissani, kun en ole voinut lepyttää hänen isäänsä.
Vanha lordi näkyy syyttävän minua kaikesta, onpa ollut aikeessa ajaa
minut maantielle. Lausu minun kunnioittava tervehdykseni rouva Jupelle
tavatessasi hänet taasen ja kiitä häntä minun puolestani siitä, että
hän on pitänyt huolta sinusta. Pidä nyt, rakkaani, hyvää huolta
itsestäsi, kun olet yksin tuossa suuressa, pahassa Babylonissa. Minulla
ei ole muuta lohdutusta karkulaiseni poissa ollessa kuin se tieto, että
hän on terve ja onnellinen ja menestyy hyvin. Nyt on elo jo korjattu,
puitu ja pantu aittoihin, ja meillä on ollut tulta vierashuoneen
uunissa melkein joka päivä Annan suureksi suruksi, sillä kivihiilet
ovat niin kalliita nyt ja turpeita emme enää saa ottaa."
Kirje oli jo kymmenen päivän vanha. Sinä iltana istui Glory pienessä
matalassa makuukamarissaan ja kirjoitti vastauksen isoisälle:
"Mutta se ei ole leikkiä, rakas isoisä. Minä olen todellakin jättänyt
sairashuoneen. En tiedä lupaviikkoko vai mikä siihen oli syynä,
mutta minusta tuntui kuin olisin ollut niinkuin se nuori kotka
Glenfabassa -- muistathan sen -- sen, joka oli vangittu ja veti
perässään ruohokentälle nuoralla jalkaan kiinnitettyä ansaa. Minun
täytyi leikata nuora poikki -- minun täytyi, täytyi! Mutta teidän ei
pidä olla levottomia minusta, ei vähääkään. Etevä nainen, semmoinen
kuin Glory Quayle, ei kuole nälkääni Lontoossa. Sitäpaitsi minulla on
työtä nyt jo. Siis näette, ettei ole hätää mitään. Heti ensimmäisenä
aamuna sanoi rouva Jupe minulle, että jos minua huvittaisi ruveta
hänen pikku tyttöpahasensa opettajaksi, niin olisin tervetullut kuin
kukkaset toukokuussa. Se ei ole varsin ruusuilla tanssimista eikä
tuota ministerin tuloja, mutta se on varsin hyvää aluksi ja minulla
on aikaa etsiskellä parempaa tointa. Älkää välittäkö kovin paljoa
minun valitusvirsistäni sen johdosta, että luonto on pakottanut minut
hameissa kulkemaan. Koska asiat ovat niin järjestetyt tässä maailmassa,
aion tyytyä siihen. Mutta päätä pyörryttää ja siivet uupuvat, kun
huomaa, kuinka luonto on ollut kova naiselle mieheen verraten. Ellei
tyttö ole nero tai hupsu, ei hänellä näy olevan muuta kuin yksi ainoa
mahdollisuus, nimittäin arpajaiset, joissa voittoarvat merkitsevät
avioliittoa ja tyhjät arvat -- oi, voi, voi, voi! Eipä silti, että
minulla olisi syytä valittaa, ja minä vihaan itkusuuna olemista.
Elämä on niin äärettömän hauskaa ja maailma on niin lystikäs paikka,
että minua harmittaa kaikki semmoiset ihmiset, jotka juoksevat pakoon
sieltä, ja olisinpa minä mies... Mutta saattepa vielä nähdä, hyvät
ystävät!"