III.

_5 A. Little Turnstile High Holborn, London, W. C_

Marraskuun 9 p. 18--.

Jaha, jaha, jaa, jaa! Tämä kirje tulee teille juhlallisesti

ilmoittamaan, että minä, Glory Quayle, en enää ole sairashuoneessa --

tätä nykyä. Enkö ole koskaan siitä kertonut? Ettekö ole koskaan lukenut

sääntöjä? Aina puolen vuoden kuluttua on hoitajattarella oikeus saada

viikon loma, ja koska minä olen ollut tänä päivänä täsmälleen kuusi

kuukautta Martan Viinitarhan sairashuoneessa ja koska en niin lyhyessä

ajassa kuin yhdessä viikossa ehtisi käydä "saarellani" ja eräs hyvä

naistuttavani on minua pyytä mistään pyytänyt luokseen... niin mitä

tehdä?

Koska tämä on koko Lontoossa oloni ajalla ensimmäinen päivä, jolloin

olen ollut täydellisesti oma herrani, niin heittäydyin vapaaksi kuin

pikkuinen varsa, joka ensi kerran kavioillaan koskettaa ruohokenttää.

Minä kerron teille nyt kaikki. Aamu oli mitä ihanin. Kun ilma ensin

pitkät ajat oli vuoroin itkenyt, vuoroin hymyillyt ja koko maailma

näytti aivastelevan ja niistävän nenäänsä, tuli vihdoinkin kylmä aamu,

jolloin aurinko paistoi ja ilma oli kirkas kuin timantti. Minä läksin

sairashuoneesta kello yhdentoista jälkeen ja kulkiessani puiston läpi

Birdcage Walkia pitkin huomasin lippujen liehuvan Buckingham-palatsin

katolla, ja kirkonkellot soivat kaikkialla. Sain selville, että nyt

oli Walesin prinssin syntymäpäivä sekä myöskin lordi majorin päivä.

Kun saavuin Storey's Gaten luo, soittivat soittokunnat ja ihmiset

tulvailivat parlamenttitaloa kohti. Minä läksin yhteen joukkoon ja

puutarhasta palatsin edustalla näin lordi majorin juhlakulkueen.

Tiedättekö mitä se on, rakkaat ihmiset? Se on kansalaisjuhla. Kerran

vuodessa lordi majori, tuo Cityn kuningas, panee toimeen kuninkaallisen

juhlakulkueen pitkin katuja sotureineen, palvelijoineen, vahteineen,

soittajineen, alustalaisineen j.n.e., kaikilla irtotukka, puuterointi

ja silkkisukat jokseenkin samanlaiset kuin ennen vedenpaisumusta. Lordi

majoreja on ollut kokonaista seitsemänsataa, ja kukin heistä ylpeilee

varsinkin siitä, että hän on yhä vielä samalla tavalla puettu kuin

ensimmäinenkin. Mutta kaunista se oli kumminkin, ja minä olisin voinut

itkeä ilosta nähdessäni noitten vakavien vanhojen herrojen kerrankin

unohtavan keitä he olivat ja uskottelevan itselleen, että olivat taas

isoja poikanulikoita.

Voi, millainen näky! Lippuja liehui kaikkialla, köynnöksiä oli

ripustettu katujen poikki ja niihin oli kiinnitetty kaikenlaisia

kirjoituksia kuten: "Sopu voimia antaa" ja "Herra suojaa kuningatarta"

ja kaikenlaisia muita herttaisia, vaikkei tosin niin uuden uusiakaan

lauseita. Hevosliike oli seisahtunut pääkaduilla, ja omnibussit

kulkivat kaikenlaisia eksyttäviä syrjäpolkuja pikku katujen suureksi

hämmästykseksi. Entäs tungokset! Nuo tiheät kerrokset yhteen sullotulta

ihmisiä, kalpeat kasvot ylöspäin kääntyneinä, hämmästyttävässä määrin

samannäköisiä kuin Giant's Causewayssa [Giant's Causeway on kivinen

aallonhalkaisija Irlannissa. Kerrotaan, että se on suuren tien alku,

jonka jättiläiset aikoivat rakentaa Irlannista Skotlantiin. Suoment.

muist.], jossa pyöreät kivet nököttävät pystyssä -- se oli kerrassaan

ihmeellistä!

Ja ajatelkaapas sitä lystiä! Kunnes juhlakulkue saapui, olivat

poliisit varsin kohteliaita. Minua lähinnä seisova poliisi oli paksu

kuin Falstaff, ja nuori Lontoon keikari lausui hänelle yhtämittaa

kaikenlaisia nenäkkäitä huomautuksia nimittäen häntä vain Robertiksi.

Nuori narri oli itse juuri yhtä naurettava, sillä hänellä oli

hiusöljyllä ja saippualla kangistettu otsatukka, joka oli huolellisesti

vierähytetty oikealle puolen otsaa, niin että sitä saattoi helposti

vartioida vasemmalla silmällä. Ja hän vartioikin sitä.

Entäs itse juhlakulkue! Oi armias, kuinka me nauroimme sille!

Siellä oli metsävahteja Epping Forestista ja lihavia henkivartioita

Towerista ja säkkipillin puhaltajia skotlantilaisesta kaartista ja

balettineitosia jotka värisivät huojuvilla tuoleilla ja kuvasivat muka

"vapautta" ja "kauppaa." Viimeisenä tuli itse Citykuningas hymyillen

ja kumarrellen alamaisilleen ja hänen jälessään kaikki vasallit

keltaisissa takeissa ja punaisissa silkkisukissa. Suurinta huomiota

herätti ehkä Skotlannin vuoristolainen, jolla oli punaiset aidan

seipäät säärinä. Hän marssi eteenpäin niin juhlallisesti kuin olisi

pitänyt koko kulkuetta pyhänä komentona ja itseään epäjumalana, joka

oli viety ulos tuuletettavaksi.

Ja entäs soittokunnat! Niitä oli ainakin parikymmentä sekä torvia

että huiluja, ja kaikki soittivat "Washingtonin soturia", mutta ei

kahdenkaan onnistunut aloittaa samaa tahtia yht'aikaa. Se oli kaikkien

soitannon sävelten sulosekoitus, täydellinen äänien kaleidoskooppi,

ja kaiken tuon ohessa vielä naapurikirkkojen kellot soivat prinssin

syntymäpäivän kunniaksi ja kaartilaisten kiväärit paukkuivat, niin että

kun tuo kaksinkertainen juhla oli ohi, tuntui minusta aivan samalta

kuin miehestä, jonka rouva lahjoitti hänelle kaksoset -- hän ei olisi

kumpaakaan antanut pois miljoonista, mutta hän ei toisaalta olisi

tarjonnut puolta penniäkään saadakseen vielä yhden lisää.

Kesti puoli tuntia ennenkuin juhlakulkue oli ennättänyt ohi, ja sen

mentyä sekä muistaessani kaikkia noita naisia, jotka komeat puvut

yllään istuivat mahtavissa vaunuissaan, näyttämättä kumminkaan pientä

hiukkastakaan viisaammilta tai kauniimmilta kuin muutkaan, käännyin

pois, pikkuinen puristus sydämessäni ja samoin vasemmassa jalassani,

sillä otsatukalla seppelöity Lontoon keikari oli astunut varpailleni.

Kaiketi he tänä iltana juhlivat Guildhallissa lordeineen, herroineen,

ja epäilemättä ne murut, jotka putoavat rikkaan miehen pöydältä,

joutuvat piirakoiden ja kakkujen muodossa niille poluille, missä nälkä

kuljeskelee, ja varmaankin pikku Latsarus Mile-End-Roadin varrella

uneksii tälläkin hetkellä Dick Whittingtonista ja Lontoon lordi

majorista.

Jonkinmoinen samanlainen unelma lienee minut vallannut aivan valveilla

ollessani, sillä arvatkaapa mitä minä tein. Kerronko? No, minä kerron.

Minä sanoin itselleni: "Glory-lapseni, otaksupas olevasi jokseenkin

yhtä köyhä kuin Dick Whittingtonkin tässä suuressa, loistavassa,

komeassa Lontoossa -- otaksu vain -- ettei sinulla ole kotia eikä

ystäviä ja että olisit eronnut sairashuoneesta, tai vaikkapa erotettu,

ja ettei kenenkään kunnon naisen ovi olisi avoinna sinulle, mitä

tekisit ensiksi, kultaseni?" Minä vastasin arvelematta: "Ensiksi

hankkisit asunnon itsellesi, lapseni, ja sitten alkaisit tehdä työtä

näyttääksesi tuolle suurelle, loistavalle Lontoolle, kuinka nainen voi

saada sen polvistumaan pienoisten jalkainsa juureen."

Tiedän, että isoisä sanoo nyt: "Siunatkoon tuota tyttöä! Ethän

kumminkaan liene tuommoista koettanut?" Koetin, aivan totta -- muutoin

lystikseni ja vallattomuudesta, joka piilee kaikessa Eevan tyttärissä.

Muistatko manilaista kissamirriä, joka ei tahtonut asua meillä kotona

huolimatta kaikesta Rakel-tädin mairittelusta nuorella maidolla ja

kermassa liotetuilla kakuilla, vaan karkasi pois takapihalle yhtyäkseen

kulkukissoihin, jotka sieppaavat elatuksensa mistä sattuu? No niin,

minä aivan ymmärsin mirrin tunteet nyt kun minulla oli kolme kultarahaa

taskussa ja mieli kohtaloa mahtavampi.

Se oli niin äärettömän hullua kaikki, ja maailma on niin hauska,

että minä en käsitä, miksi kukaan siitä tahtoisi erota ennenkuin

täytyy. Minä en ollut astunut kahtatoista askeltakaan uutena Dick

Whittingtonina naishaamussa, ennenkuin elefantin kokoinen ajuri huusi

minulle: "Katsokaa, minne menette!" ja olin vähällä joutua toiseen

maailmaan hänen vaununsa suosiollisella avulla, jossa (nimittäin

vaunussa) istui kaksi julkeata naista hylkeennahkaisissa takeissa ja

kasvot niin paksussa puuterissa ja maalissa, että olisi luullut heidän

riitautuneen pesupäivänä ja singahuttaneen tärkkelyspussit toistensa

silmille. Minä tunsin toisen heistä entiseksi sairaanhoitajattareksi,

joka erosi häpeällä sairashuoneesta, mutta kaikeksi onneksi hän ei

huomannut minua. Tuo pikkuinen kova myhkyrä minun sydämelläni oli

sillä hetkellä katkera kuin sappi, ja minä lausuin pari filosofista

huomautusta itselleni ja jatkoin matkaani.

Oi taivas, näitä Lontoon vuokraemäntiä! Ne ovat varmaankin jonkinmoisia

nais-Shylockeja, sillä lihanaula on koko heidän sukunsa tuntomerkkinä.

Ensimmäinen, jonka luokse menin asuntoa kysymään pyysi kaksi guineaa

kahdesta huoneesta ja paitsi sitä eri maksua kynttilöistä ja

lämmityksestä. "Kuukausittainko?" sanoin minä. "Niin, jos tahdotte

ottaa ne kuukausikaupalla, sama se!" sanoi hän. "Kaksi guineaako

kuukaudessa?" sanoin minä. Varjelkoon sentään! Viikossa tietysti! Minä

riensin tavallista nopeammin pois siitä talosta.

Sitten minä hain vaatimattomampia katuja, jokseenkin lähellä

parlamenttirakennusta, sillä melkein kaikkien ikkunoissa oli asunnon

ilmoitus pienessä vihreässä uutimessa. Vihdoin löysin huoneen, joka oli

sopiva -- täksi lomaviikokseni, ainoastaan täksi viikoksi. Kymmenen

shillingiä viikossa eikä mitään lisämaksuja. "Minä otan sen", sanoin

komeasti, ja sitten emäntä, jolla oli viiksien alkua ylähuulessa, pani

minut ristikuulusteluun. Olenko naimisissa? En, enhän toki. Mikä toimi

minulla on? Minä hupsu sanoin, ettei minulla ollut mitään tointa,

sillä minä olin täynnä Dick Whittingtonisuutta, enkä viitsinyt mainita

sairaanhoitoa, koska näet olin omassa puvussani, ymmärrättehän! Mutta

hei vain! Hän ei milloinkaan ottaisi taloonsa naimattomia nuoria

neitosia, joilla ei ole mitään tointa, ja ulos kadulle piti minun mennä

taas.

Minä en tietysti välittänyt siitä ollenkaan, sillä kaikkihan oli vain

pilaa, mutta koska ihmiset siis eivät huolineet luokseen virattomia

tyttöjä, päätin olla laulajatar, jos vielä joku kysyisi minun tointani.

Kolmannella emännälläni oli ainoastaan yksi peräkamari toisessa

kerroksessa, mutta ennenkuin rupesin nousemaan tuohon haukan pesään,

alkoi tutkintoni uudestaan. "Onko virkaa neidillä?" "Mikä toimi?"

"Teatterissako?" -- "Niin -- nii-in, -- teatterissa minä..." "Minä en

ota luokseni ketään teatterilaisia."

Oi hyvänen aika sentään! Olisin voinut huutaa, se oli niin hullua.

Mutta aika kului, Westminsterin kello löi neljä, ja päivä alkoi

lähestyä loppuansa. Silloin näin nimikilven "Tyttökoti". "Onkohan tuo

jokin armeliaisuuslaitos?" ajattelin. Mutta ei se siltä näyttänyt.

Minä astuin siis ovesta sisälle varsin komeasti ja kysyin emäntää.

"Johtajatartako tarkoitatte, neiti?" "No, olkoonpa sitten johtajatar",

sanoin minä, ja siinä samassa hän tuli hym -- ei, ei hymyillen, sillä

hän ei ollut mikään rakastettavan näköinen kristisisar, ei, minä

luulin, että hän aikoi tukahduttaa minut kaikenlaisilla salaperäisillä

kysymyksillä. "Olette kyllästynyt elämään, ystäväni, eikö niin? Se _on_

todellakin julma, eikö niin?" Minä seisoin hetken ääneti, ja sitten

tuntui kurkkuni niin kummallisen karkealta ja selkärankani kylmältä,

että minun täytyi kysyä, miksi hän tuommoista minulle puhui. Hän

näytti hämmästyneeltä ja kysyi, olenko minä hyvä tyttö. Minä vastasin,

että enköhän minä liene jotakuinkin hyvä, ja silloin hän sanoi, ettei

hän siinä tapauksessa voi ottaa minua sinne, ja sitten hän viittasi

seinällä olevaan ilmoitukseen, jota minä yksinkertainen olento en ollut

ennen huomannut: "Koti ja turvapaikka tarjotaan täällä naisille, jotka

tahtovat luopua kurjasta ja häpeällisestä elämästä."

Nyt minä huusin, sillä maailma on niin järjetön. Toisessa paikassa

minä "teatterilaisena" en ollut kyllin hyvä vuokralaiseksi, toisessa

en ollut kyllin huono, ja mitähän ihmettä seuraavassa paikassa

sanotaankaan minulle? Mutta nyt oli jo vallan pimeä, ilma oli

musta kuin luoteismyrsky, ja minä olin väsymyksestä nääntyä. Siis

minä unohdin Dick Whittingtonin ja muistin vain tuota laupiasta

naissamarialaista, joka oli pyytänyt minua tulemaan luokseen, sekä

läksin Viktoria-kadulle päin hypäten ensimmäiseen omnibussiin, joka

eteeni sattui, juuri siihen aikaan kun hotellit ja klubit ja suuret

rakennukset asettivat näkyviin Walesin prinssin nimikirjaimet merkiksi

ja vertauskuvaksi siellä sisäpuolella vallitsevasta ilosta.

Minä olinkin joutunut Atlas-omnibussiin, joka vei minut

Piccadilly-sirkuksen luo ja koska se oli varsin väärä suunta, piti

minun muuttaa. Mutta sillä välin oli laskeutunut sumu, ja siinä minä

nyt olin usvan keskellä!

Oi Ananias, Asarias ja Misael! Tiedättekö mitä Lontoon sumu on? Se on

savua, se on nokea, se on tulikiveä. Se on pimeämpää kuin yö, sillä se

sammuttaa tulet, ja sakeampaa kuin usva Gurraghilla ja likaisempaa kuin

tiilitehtaan savu. Se panee ihmisen ajattelemaan, että koko tämä pyöreä

maapallo on suuri kattilan muotoinen porsaslätti, jonka kantta Lontoo

on kohottanut. Keskellä tätä manalaa vaunut matelevat, omnibussit

ryömivät ja pahat viholliset, jotka ovatkin vain miehiä, leijailevat

tulisoihdut käsissä, ja teidän täytyy hapuilla, rykiä, yskiä ja siinä

samassa syöksyy päällenne viattomia ihmisolentoja, jotka tuuppivat

ja puhkuvat aivan kuin ilmestyskirjan pedot. Minusta se ensin tuntui

mainiolta pilalta, mutta sitten ainoastaan kunnon nauru saattoi estää

minua itkemästä, ja juuri kun koetin nauraa ja samalla kysyä joltakin

henkilöltä, mistä Holbornin omnibussi oli löydettävissä, työnsi poliisi

minua sanoen: "Kulkekaa eteenpäin, teikäläisten ei ole sallittu nyt

tässä kuhnailla!"

Minä olin tukehtua, mutta muistaessani, mitä olin nähnyt juuri tällä

paikalla ensimmäisenä lupapäivänäni Lontoossa, pyörähdin kadun poikki

ja juoksin huolimatta kiroilemisista ja tuuppimisista. Mutta tuo

"joku henkilö", jota olin puhutellut, seurasi minua ja asetti minut

oikeaan omnibussiin, joten vihdoinkin pääsin perille. Tuohon kaikkeen

meni kaksi tuntia, ja sellaisen kiirastulen perästä tuntuu tämä talo

siunatulta paratiisilta, jossa asuu laupeuden ja armeliaisuuden

enkeleitä, kuten paratiisissa ainakin.

Armelias samarialainen oli hyvin ystävällinen, keitti teetä minulle

parissa minuutissa ja teurasti juotetun vasikan vattuhillo-purkin

muodossa. Hänen nimensä on rouva Jupe; hänen miehellään on jonkinmoinen

toimi eräässä klubissa ja heillä on yksi ainoa yksitoistavuotias tyttö,

jonka kanssa tulen nukkumaan samassa vuoteessa. Tässä minä nyt istun

neiti Pikkuviisaan kanssa pienoisessa makuuhuoneessamme terveenä ja

raittiina ja tyytyväisenä elämääni.

Hyvää yötä, hyvät ystävät! Puolen tunnin perästä minä itsekseni mietin

kaikkia tämän päivän merkillisiä tapahtumia unelmien sekavassa valossa.

Mutta mikä minulla on hätänä! Jos kaikki olisikin ollut totta -- jos

todellakin olisin ollut koditon, turvaton ja rahaton, sen sijaan että

minulla nyt on kolme kultakolikkoa kukkarossani ja kaitselmus rouva

Jupen hahmossa, johon voin turvautua! Kun minusta tulee suuri nainen ja

maailma kiinnittää katseensa minuun, niin aion olla hyvä tyttö niille

raukoille, joilla ei ole mitään ankkuripaikkaa Lontoossa. John Storm

oli oikeassa. Tämä suuri, loistava, komea, iloinen Lontoo voi olla

hyvin julma heille joskus. Se kutsuu heitä, viittaa heille, hymyilee

heille ja panee heidät ajattelemaan, että noiden loistavien tulien

valossa ja kaiken tuon komeuden hohteessa ilo viihtyy ja että rakkaus

kaiketi asuu noissa monissa palatseissa, ja sitten...

Mutta ehkä tuon pahan juuret ovatkin syvemmällä. Niin, vaikka en

aiokaan leikata tukkaani lyhyeksi enkä pukeutua miehen takkiin enkä

ruveta saarnaamaan samoista oikeuksista molemmille sukupuolille,

tuntuu minusta tällä hetkellä siltä, että jos vain olisin mies, niin

olisin onnellisin tyttö koko maailmassa. Eipä silti, että Lontoo minua

peloittaisi -- ei ollenkaan. Näyttääkseni teille, kuinka mielelläni

minä syöksyisin sen hyöriviin hyrskyihin, minä täten varoitan ja

ennustan ja ilmoitan teille siitä, että minä mahdollisesti käytän

lupaviikkoni hakeakseni sopivampaa tointa itselleni kuin olla

virkaatekevänä valkoisena huuhkaimena sairashuoneessa. Minä en ole

oikein paikallani siinä työssä, huolimatta Anna-tädin varoituksista, ja

siis -- vapauteen! Ollako vai ei, siinä kysymys. Lausu vain tuo sana,

niin heitän kaikki kaitselmukselle, joka on erittäin sopiva perillinen

kaikissa asioissa... Mutta odottakaamme, odottakaamme vain, niin näemme

niitä viikossa voi tapahtua!

Terveisiä saarelle minulta sen sisimpään sydänsopukkaan saakka! Tuo

rakas pikku saaripahanen! Nyt täällä kaukana muistelen sitä aivan kuin

lastansa jumaloiva äiti, joka tuntee jokaisen tuuman pienokaisessaan

ja tahtoisi aivan syödä sen. Lehdet ovat kaiketi jo varisseet eikä

paljailla oksilla näy muuta kuin tyhjiä pesiä, joissa linnut ennen

leikkivät ja laulelivat. Tervehdykseni heillekin ja kolme hirvittävän

suurta suudelmaa teille kaikille.

Glory.

J.K. -- Enkö ole kertonut teille John Stormista? On niin paljon

ajateltavaa tässä Lontoossa. Niin, hän on mennyt luostariin --

tiedonanto estetty -- sähkölangat "myrskyn" rikkomat j.n.e. Vakavasti

puhuen, hän on nähtävästi mennyt ikipäiviksi, ja leikinlasku siitä

on aivan samanlaista kuin pennin varastaminen sokean miehen hatusta.

Tietysti saattoi arvatakin, että niin tunteellinen ja rehellinen

mies kuin John Storm joutuisi epäsopuun kaikkien hurskaiden vanhojen

rouvien ja impien kanssa. Kanonikkoja hänellä oli oikealla, kanonikkoja

vasemmalla, kanonikkoja edessään -- mutta huhu kertoo, että John itse

oli se, joka pauhasi ja jymyn nosti. Hän kirjoitti minulle kirjeen

juuri ennen lähtöään kertoen kuinka Lontoo oli häntä kauhistanut

ja tuottanut pettymyksiä ja kuinka hartaasti hän toivoi pääsevänsä

pakenemaan sitä ja samalla myöskin itseään voidakseen pyhittää

elämänsä Jumalalle. Se oli epäilemättä oikein ja totta, mutta miksi

minä en voinut sanoa: amen? Hän mainitsi myöskin hiukkasen minusta

ja mitä minä olin ollut hänelle, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut

äitiään ja hänellä ei ollut milloinkaan ollut sisarta eikä koskaan

tulisi olemaan vaimoa. Se oli tietysti kaikki oivallista, mutta pelkkä

inhimillinen tyttöraukka vain, semmoinen kuin Glory, ei voi ihastuneena

lukea tuommoista kirjeissä, vaan katselisi paljoa mieluimmin viisi

minuuttia John Storm-miestä kuin koko iankaikkisuuden ajan John

Storm-pyhimystä. Hänen kirjeensä pani minut ajattelemaan Kristittyä

matkalla iankaikkiseen, kaupunkiin [ks. _Bunyan_, Kristityn Vaellus.

Suoment. muist.], mutta tuo herra on minusta aina tuntunut hiukan

epäiltävältä sankarilta, jos ajattelee rouva Kristittyä ja kaikkia

pikku Kristittyjä, enkä minä voi sääliä häntä hitustakaan, vaikka

hänellä on raskas taakkansa kannettavana, sillä hän olisi varsin yhtä

hyvin voinut jättää kotiin kaiken sen, mistä hän ei voinut nauttia

matkallaan.

Mutta tämä on aivan kuin löisi vaivaista hänen omalla

kainalosauvallaan, sillä John on mennyt eikä voi puolustaa itseään,

ja kun se muistuu mieleeni kadulla, täytyy minun juosta estääkseni

itseäni käyttäytymästä kuin hullu, ja silloin ihmiset luulevat minun

ajavan takaa jotakin omnibussia, vaikka minä ajankin vain pois

kyyneleitäni. Minä en voi kertoa teille paljoa tuosta veljeskunnasta.

Sen koti näyttää jonkinmoiselta palatsin ja vankilan sekasikiöltä,

ja se osoittaa, että ritualisuus on edistynyt paremmin kuin

korkeakirkollisuus ja koettaa nyt saada aikaan luostarijärjestelmää,

joka tämmöisestä tavallisesta maallikkonaisesta näyttää erittäin

sopivalta kuun ukolle, vaikka kuun ukolla ehkä on toinen mielipide

siitä asiasta. Sanotaan veljien elävän selibaatissa kopeissaan, mutta

minä luulen nähneeni semmoisen katseen John Stormin silmissä, että

huoleti voin väittää, ettei se mies ole juuri semmoiseen aiottu. Totta

puhuen, minä puolittain syytän itseäni siitä, mitä on tapahtunut, ja

minua hävettää muistella, kuinka kevyesti minä käsittelin asioita

juuri silloin, kun John-raukka taisteli Efeson petojen kanssa. Mutta

minä olen suuttunut häneen myöskin, ja jos hän vain olisi odottanut

kärsivällisesti ennenkuin ryhtyi tuommoisiin vakaviin hommiin, ja jos

hän olisi kysynyt _minun_ mieltäni, niin... Mutta mitäpä siitä! Naakkaa

ei voi sanoa jumaliseksi linnuksi siitä syystä, että se aina kirkuu

kellotapulin huipussa, ja John Stormista ei tule munkkia sillä, että

hän sulkeutuu koppiin. Hyvää yötä.