II.

Vaikka yhdistyksen säännöt kielsivät kaikki erityiset ystävyyssuhteet,

joutui John luonnon sääntöjen mukaisesti monen veljen ystäväksi.

Hänen tunteensa johtajaa kohtaan oli voimakkaampaa kuin rakkaus, se

oli melkein jumaloimista, ja muutamia isiä hänen sydämensä lähestyi

hellän myötätuntoisesti. Maallikkojohtaja oli jäykkä, sulkeutunut

sielu, katkera ja ankara, mutta useimmat muut olivat lempeitä ja

vaatimattomia, katsellen syvämietteisesti maailmaa.

Osittain siitä syystä, että Johnin koppi oli maallikkoveljien

huoneitten vieressä, sai hän kaksi parasta ystäväänsä näitten joukosta.

Toinen oli pitkä, lapsellisen näköinen mies, joka vartioi luostarin

ovea päivällä ja vuorotteli siinä toimessa toisen kanssa yöllä. Hän

oli tunnettu nimellä veli Antero -- sillä maallikkoveljiä nimitettiin

aina ristimänimellä -- ja hän oli noita heikkoluonteisia olentoja,

jotka ainoastaan silloin voivat olla onnellisia, kun he saavat upottaa

oman itsenäisyytensä toiseen ja liittää kohtalonsa toisen kohtaloon.

Heti ensi silmäyksellä hän kiintyi Johniin ja kaikki lomahetkensä hän

hääräili Johnin ympärillä valmiina kaikenlaisia asioita toimittamaan,

kävellen omituisen huojuvilla askeleilla, kuin vanha talonkoira. Hänen

parrattomien kasvojensa ilme oli poikamainen, eikä hänen kanssaan

koskaan voinut keskustella, sillä hän myöntyi aina kaikkeen mitä

hänelle sanottiin.

Toinen Johnin ystävä oli sama maallikkoveli, johon hän oli tutustunut

ulkomaailmassa, Polly Loven veli, mutta tämä ystävyys kasvoi hitaammin,

sillä surullinen este oli sen tiellä. John oli ensin huomannut hänet

tuloiltanaan virvokehuoneessa ja nähnyt hänen kasvoissaan kärsimyksen

ja väsymyksen merkkejä. Usein sen jälkeen oli John kohdannut hänet

käytävissä ja joskus nyökäyttänyt hänelle hymyillen, mutta veli ei

ollut koskaan pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa häntä.

Vihdoin John oli alkanut epäillä, tokko se olikaan sama mies, ja eräänä

aamuna mennessään yläkertaan aamiaisen jälkeen yhdessä johtajan kanssa

sanoi hän:

"Onko tuo maallikkoveli, jolla on nuo kalpeat kasvot ja surumieliset

silmät, sama mies, jonka tunsin sairashuoneessa?"

"On", sanoi isä, "mutta hän on vaitiolokäskyn alaisena."

"Niinkö? Tietääkö hän sisarensa kohtalosta?"

"Ei."

Nyt oli aamupäivävirkistystunti, ja isä vei Johnin pihamaalle sekä

puheli veli Paavalille.

Häntä kiusasivat maalliset ajatukset hirveästi, ja kun hän oli nuori,

heikkoruumiinen ja hermostunut sekä taipuvainen keuhkotautiin, olivat

tuommoiset taistelut vihollisen kanssa vahingollisia hänelle. Siitä

syystä ja vaikka oli tapana, ettei maallikkoveljiä vihitä munkeiksi

ennenkuin monen pitkän palvelusvuoden perästä, oli nyt päätetty, että

veli Paavali saisi tehdä valan heti kohta päästäkseen irti saatanan

vallasta ja maailman viettelyksestä.

"Sekö on teidän kokemuksenne?" sanoi John. "Kun Herran palvelija tekee

nuo valat, onko hän silloin voittanut kaikki maalliset ajatukset?"

"Hän on kuin merimies, joka on matkalle lähdössä. Niin kauan kuin hän

on satamassa, ovat hänen ajatuksensa kodissa, josta hän on eronnut,

mutta niin pian kuin hän on jättänyt kotirannat ja päässyt ulapalle,

ajattelee, hän vain tulevaa satamaa."

"Mutta eikö hän joskus katsele taaksekin päin, isä? Merimies kirjoittaa

ystävilleen, joista hän on eronnut -- saahan Herran palvelija rukoilla

heidän puolestaan?"

"Saa tietysti, aina ja joka paikassa, veljensä ja sisarensa hengessä.

Veljenä ja sisarena lihassa hän ei koskaan saa sitä tehdä, paitsi

erityisinä hädän hetkinä. Hän on Kristuksen ylkä, poikani, ja kaikki

Kristuksen lapset ovat yhtä suuressa määrässä hänen omaisiaan."

Lopuksi isä pyysi, ettei John kertoisi mitään sairashuoneen

tapahtumista, sillä veli Paavali saattaisi kuulla niistä, ja siitä

voisi olla monenlaisia pahoja seurauksia.

Tuo varoitus näytti vallan tarpeettomalta. Tästä päivästä alkaen John

koetti välttää veli Paavalia. Kirkossa ja virvokehuoneessa hän ei

koskaan katsonut häneen. Hän ei voinut nähdä noita rasittuneita kasvoja

ja tuota nälkäistä katsetta ajattelematta vangittua kotkaa, jonka siipi

on taittunut. Säpsähtäen huomasi hän, että heidän koppinsa olivat

vieretysten. Kun he sattuivat tapaamaan toisensa käytävässä, tunsi John

jonkinmoista kauhua, ja hän oli kiitollinen siitä, että vaitiolokäsky

esti heitä joutumasta puheisiin. Hiipuvan tuhkan alla saattoi olla

kekäleitä, jotka pieninkin henkäys voisi leimahduttaa ilmiliekkiin.

Vihdoin he kerran tulivat vastakkain heidän koppiensa yläpuolella

olevan tornin lyijykatolla. Johnille oli tullut tavaksi mennä sinne

iltarukouksen jälkeen katselemaan Lontoota sieltä korkeudesta sekä

kiittämään Jumalaa siitä, että hän oli päässyt pakenemaan sen kynsistä.

Tähdet tuikkivat ja kaupunki vaani kuin ääretön jättiläishirviö tuolla

alhaalla. Hänen mielestään siinä oli jotain pirullista. Tuolla kaukana

kierteli virta kuin käärme hiekassa ja siellä täällä oli siltoja kuin

käärmeen suomuja, ja kauimpana lännessä näkyi tuon suuren eläimen pää,

joka juuri alkoi hohtaa tuhansissa liekeissä.

"Tuolla hän on", ajatteli hän ja samassa hän säpsähti kuullessaan

äänen. Oliko hän lausunut nuo sanat ääneensä? Joku toinen olikin

puhunut. Veli Paavali seisoi katon aitauksen vieressä katsellen samaan

suuntaan. Huomatessaan, että John seisoi hänen takanaan, änkytti hän

jotain kovin hämillään ja kiiruhti pois ikäänkuin rikoksesta tavattu.

"Herra häntä sääliköön!" ajatteli John. "Jos hän tietäisi, mitä on

tapahtunut!"

Mennen takaisin koppiinsa rupesi John ajattelemaan Glorya. Muistin

murtuneet renkaat liittyivät yhteen nyt ensi kerran täällä luostarissa,

palauttaen hänen mieleensä, kuinka epävarmaan tilaan hän oli jättänyt

Gloryn. Hänen asemansa sairashuoneessa oli horjuva ja hänen suhteensa

ystäviinsä oli tuhoa tuottava.

Getsemanen veljien viimeinen iltarukous oli rukoiltava vuoteen

ääressä ristin edessä. "Kiitos olkoon Jumalalle tämänkin päivän

koettelemuksista." Siihen John liitti vielä anomuksen: "Siunaa ja

varjele häntä, missä ikinä hän lieneekään."

Hän lopetti käyntinsä tornissa tämän perästä eikä mennyt sinne enää

ennenkuin sen päivän aamuna, jolloin hänen piti tehdä noviisivalansa.

Niihin aikoihin hänen sielunsa oli niin vaipunut rukouksiin, että

hän oli ruvennut pitämään itseään nyt jo melkein kuuluvana toiseen

maailmaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja hänen oli helppo nähdä, että

jotain tavatonta oli tekeillä maailmassa tuolla alhaalla. Hevosliike

oli seisahtunut, aukeat paikat olivat tungokseen saakka täynnä väkeä

ja juhlakulkueita liikkui kaduilla soittokuntineen ja liehuvine

lippuineen. Sitten hän muisti mikä päivä nyt oli -- lordi majorin

päivä, marraskuun 9:s päivä -- ja taas hän ajatteli Glorya. Hän oli

varmaankin tuolla, sillä hänen sydämensä oli iloinen ja hän rakasti

maailmaa ja sen liikettä, huvituksia, komeutta.

Tämä oli hänen viimeinen valmistuspäivänsä ja hän oli vaitiolo-käskyn

alainen. Siksi hän palasi koppiinsa ja lukitsi ovensa. Mutta hän ei

voinut estää ääniä kadulta tunkemasta sinne. Aamusta iltaan soittelivat

soittokunnat, hevoset korskahtelivat ja tuhannet askeleet jymisivät. Ja

tuntia ennen hänen vihkimistään, kun hän oli polvillaan ristin edessä,

kädet kasvoilla, saattoi hän vielä nähdä tuon iloisen näytelmän, nuo

tulvivat tungokset -- miehet, naiset, lapset joka ikkunassa, joka

parvekkeen aitaukseen nojaten, ja keskellä tuota kaikkea oli Glory,

huulet hymyillen ja silmät säkenöiden.

Yö tyynnytti vihdoinkin melun, kello soi ja John läksi alas

jumalanpalvelukseen. Veljet odottivat eteisessä ja asetuttuaan

riviin he astuivat kirkkoon. Ensimmäisenä kulki veli Antero kantaen

ristiä, sitten veli Paavali kantaen suitsutusastiaa ja sitten muut

maallikkoveljet tuoden kynttilöitä, sen jälkeen tulivat hengelliset

veljet kauhtanoissaan, johtaja päähinekaapussaan, ja viimeisenä John

Storm.

Alttari oli koristettu kuin juhlaa varten, ja jumalanpalvelus oli

omituinen, mutta juhlallinen. John oli kirjoittanut vakavuuden ja

kuuliaisuuden lupauksen, ja tämän hän omakätisesti asetti alttarille.

Siihen hetkeen saakka hän oli käyttänyt tavallista papinpukuaan, mutta

nyt hänen piti pukeutua veljeskunnan pukuun.

Isä seisoi alttarin portailla, puku lattialla hänen jaloissaan.

Hän nosti sen ylös, siunasi sen ja puki Johnin ylle sanoen samalla

solmiessaan nuoran: "Ota tämä nuora ja käytä sitä muistona sydämen

puhtaudesta, jonka avulla sinun tästälähin tulee koettaa rakastaa ja

palvella meidän Herraamme Jeesusta."

Sillä hetkellä paiskattiin ovi kovasti kolahuttaen kiinni vertauksena

siitä, että nyt oli tie maailmaan suljettu, kuoro lauloi ensin "Gloria

Patri" ja sitten hymnin, joka alkoi:

"Hyvästi surun laakso

Ja melske rauhaton!

Sun hylkään astuaksein

Nyt taivaan ilohon."

Veli Paavalin piti nyt myöskin tehdä elinkautiset valansa, ja kun John

poistui alttarin portailta, talutettiin maallikkoveli sinne. Hän oli

hyvin kalpea ja hermostunut ja olisi varmaan kompastunut, elleivät

maallikkojohtaja ja veli Antero kulkien molemmin puolin olisi häntä

tukeneet.

Samat menot uudistettiin taas, mutta vielä juhlallisemmin. Hautausluvut

luettiin. "De Profundis" laulettiin, kelloa soitettiin hitaasti, "Ecce

quam bonum" messuttiin ja vihdoin laulettiin:

"Kuolemallaan kuolon kaasi,

Poistettu on haudan paasi."

John Storm oli syvästi liikutettu. Taivaat näyttivät aukenevan ja koko

maailma katoavan. Oli vaikea uskoa, että hän vielä oli lihassa.

Kun hän vihdoin pääsi tyyntymään, oli hän tornissa jälleen, mutta

puettuna kauhtanaan ja puristaen nuoraa vyötäisillään. Aamun kylmä ilma

oli muuttunut sumuksi, sumutorvet huusivat ja mahtava hirviö tuolla

alhaalla näytti suitsuttaman tulta tuhansista sieraimista ja ulvovan

tuhansin kurkuin.

Joku oli tullut hänen luokseen. Se oli veli Paavali. Hän puhui

hermostuneesti koettaen hiukan naurahtaakin.

"Olen iloinen, että tapasin teidät täällä. Hauskaa, että vaitioloaika

jo on lopussa ja voin sanoa teille kuinka iloinen olen siitä, että

olette täällä."

"Kiitos", sanoi John aikoen kulkea hänen ohitsensa.

"Minä tiesin varmaan, että tulisitte meille, tarkoitan, sen yön

jälkeen, jolloin kuuntelin puhettanne sairaalassa -- hoitajattarien

tanssiaisyönä, muistattehan, kun isä oli tervehtimässä minua. Kumminkin

otaksun, etteivät asiat siellä ole huonosti -- sairaalassa, tarkoitan

--"

John hapuili ovensa pihtipieliä.

"Kaikki rakastivat teitä -- sairaat ja hoitajattaret ja kaikki! Kuinka

he mahtavat kaivata teitä! Minä tiedän, että kaikki oli hyvin teidän

lähtiessänne -- kaikki onnellisia ja... eikö niin?"

"Hyvää yötä", sanoi John portaitten päässä.

Oli hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi veli Paavali muuttuneella

äänellä:

"Kyllä ymmärrän teitä. Tiedän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. On

väärin, että puhun ulkomaailmasta muuta kuin erityisestä pakosta. Me

olemme vannoneet valan vielä sen lisäksi ja olemme sidotut elinajaksi

-- ainakin minä olen. Mutta jos te kumminkin voisitte kertoa minulle

jotain... Voi, minä olen hyvin kurja. Minun täytyy tunnustaa vikani ja

kärsiä rangaistukseni."

John meni alas portaita kiirehtien huoneeseensa.

"Jumala häntä auttakoon!" ajatteli hän. "Ja minua myöskin! Jumala meitä

molempia auttakoon! Kuinka minun tulee elää, etten ilmaisisi tuota

salaisuutta? Ja kuinka hän voi elää, jos hän saa sen kuulla?"

John istui vuoteensa laidalla koettaen tyyntyä. Veli Paavali oli

säälittävä, niin oli. Koko siveellisessä maailmassa ei ole mitään

säälittävämpää kuin mies, joka on maailmasta eronnut, mutta kumminkin

jättänyt sydämensä sinne. Mitä hän teki täällä? Kuka oli hänet tänne

tuonut? Mitä semmoisella henkilöllä oli tekemistä tällaisessa paikassa?

Ja tuo hänen säälittävä avuttomuutensa kaikissa elämänoloissa? Oliko se

oikein, oliko se tarpeellista, oliko se Jumalan tahto?

Tuossa oli mies, jonka sisar oli maailmassa. Tyttö oli nuori ja

turhamielinen, ja maailma oli iloinen ja viettelevä. Ilman johtavaa,

suojaavaa kättä -- mitkä vaarat saattoivatkaan kohdata häntä! Hän oli

nyt jo vajonnut häpeään ja alennustilaan, ja veli oli itse tehnyt

mahdottomaksi kaiken avun. Vangittu kotka, jonka siipi oli katkennut,

oli nyt sen lisäksi kahlehdittu muuriin kiinni. Mutta rukous! Rukous

oli siveyden suojamuuri, eikä Jumala tarvinnut kenenkään luodun apua.

John laskeutui polvilleen ristin eteen. Unelmien sekava johdonmukaisuus

johti hänen ajatuksensa Gloryyn ja veli Paavaliin ja Pollyyn ja

Drakeen. Mietteet risteilivät hänen aivoissaan hätyyttäen, häviten ja

tullen taas uudestaan. Yö oli kylmä, mutta hikihelmet kierivät hänen

otsallaan. Hänen sielunsa syvyydessä jokin ääni puhui hänelle, ja hän

koetti kuunnella sitä. Hän oli kuin sokea mies, joka on kompastunut

jyrkänteen reunalle ja kuulee aaltojen loiskeen syvyydessä kallioita

vastaan.

Lausuttuaan viimeisen rukouksen sinä yönä ei hän enää rukoillut Gloryn

puolesta (sillä hän luuli velvollisuutensa kieltävän sen), mutta

sitten hän huomasi, että koko elämä, sielu ja voima oli paennut hänen

rukouksestaan. Keskellä yötä hän heräsi tuntien pelkoa. Oliko hän

uneksinut vai oliko hän todellakin kuollut ja haudattu? Hän kohotti

päätään pimeydessä ojentaen käsivarttaan. Ei, se oli totta. Vähitellen

hän muisti edellisen päivän tapahtumat. Niin, se oli todellakin

tapahtunut.

"Mutta minä en ole kumminkaan samassa asemassa kuin veli Paavali --

minä en ole sidottu koko elämäni ajaksi", sanoi hän itsekseen, ja

sitten hän rupesi takaisin vuoteelleen kuin tyyntynyt lapsi.

Häntä hävetti, mutta hän ei voinut sille mitään. Hänestä tuntui jo

ikäänkuin hän olisi vankina synkässä tornissa kaipaillen vapautuspäivää.