I.

Pyhän Getsemanen yhdistys, enimmäkseen tunnettu nimellä "Bishopsgaten

isät", oli noita lukemattomia luostarin tapaisia laitoksia Englannin

kirkossa, jotka syntyivät tuon suuren, oxfordilaisliikkeeksi sanotun

henkisen virtauksen johdosta. Useimmat noista laitoksista hävisivät

ulkonaisen pakon alaisina, monet murtuivat sisällisten eripuraisuuksien

tähden ja ainoastaan harvat jäivät eloon salaisina veljeskuntina,

totellen sääntöjä, joita jäsenet eivät koskaan muille ilmoittaneet.

Noitten jäsenten sanottiin käyttävän jouhipaitaa lähinnä ruumista ja

piiskaavan itseään kurituspiiskoilla.

Näistä luostarimaisista laitoksista Pyhän Getsemanen yhdistys oli ollut

aikaisimpia, ja nyt se oli kaikista vanhin, vaikka sen oli pitänyt

taistella sekä reformeeratun kirkon traditsioneja että myöskin itse

ajan henkeä vastaan asettaessaan rukouspaikkansa melkein pörssin

ovien edustalle, tuohon hurjimman kiihkon pesäpaikkaan, maailman

sähkövirtojen lähtökohtaan.

Sen perustaja ja ensimmäinen johtaja oli ollut terästarmoinen mies,

joka oli murtanut tiensä kirkollisen oikeudenkäynnin ja yleisön vihan,

vieläpä oman sukunsakin vainon läpi, vaikka tämä vaino oli mennyt

niin pitkälle, että hänen oma veljensä oli koettanut sulkea hänet

houruinhuoneeseen muka mielenvikaisena. Hänen ensimmäinen oppilaansa

ja hartain kannattajansa oli ollut pastori Charles Frederik Lamplugh,

Cambridgen yliopiston jäsen, joka oli äskettäin vihitty papiksi

omistettuaan sitä ennen voimansa maailman palvelukseen ja saatuaan,

kuten huhu tiesi kertoa, ikuisen sydänhaavan eräässä rakkausasiassa.

Kun tämä seura oli saanut tunnustetuksi olemassaolo-oikeutensa

kirkossa ja ihmisten puhe oli tauonnut, läksi äskenmainittu

opetuslapsi Amerikkaan, jossa hän perusti veljeskunnan haaraosaston,

tullen itse suureksi ja kuuluisaksi. Hyödyllisen toimintansa ja

kunniansa kukkuloilta hänet äkkiä kutsuttiin takaisin emämaahan. Tämä

hallintovallan toimenpide herätti suurta harmia ja vastustusta hänen

ihailijoissaan, mutta hän totteli, jätti kunnian ja maineen Amerikassa

ja palasi koppiinsa Lontooseen, jossa ulkomaailma ei tietänyt mitään

hänestä, kunnes veljeskunnan perustaja ja johtaja kuoli ja veljet

valitsivat Lamplughin johtajakseen.

Isä Lamplugh oli nyt seitsenkymmenvuotias, niin hellä käytökseltään,

niin herttainen luonteeltaan, niin hurskas elämässään, että kun

hän astui huoneestaan sanoakseen John Stormin tervetulleeksi

Bishopsgate-kadun veljestöön, nuoresta papista tuntui kuin vanha isä

olisi tuonut tuulahduksen taivaasta jo vaatteittensa kahinassa ja kuin

hän olisi tullut suorastaan pyhimpien pyhätöstä.

"Tervetuloa! Tervetuloa!" sanoi hän. "Minä tiesin teidän tulevan, minä

olen odottanut teitä. Kun ensi kerran teidät näin, sanoin itselleni:

'Tuossa on mies joka kantaa taakkaa, maailma ei voi tuollaista sydäntä

tyydyttää, kerran hän luopuu siitä'."

John oli ennen ollut siellä, mutta ainoastaan lepäämässä. Nyt hän sen

sijaan heti yhtyi veljeskunnan elämään. Päätettiin, että hänen piti

ensin olla pari kolme kuukautta kokelaana, sitten hän saisi tehdä

vuoden ajaksi sitovan noviisivalan ja lopuksi, jos kävisi ilmi, että

hänen kutsumuksensa oli todellinen, hän saisi lopullisesti antautua

toimeensa vannomalla nuo kolme elinkautista valaa, köyhyyden, siveyden

ja kuuliaisuuden valat.

Veljeskunnan koti oli noita vanhoja Lontoon taloja kaupungin

sydämessä, jotka rakennettiin alkuaan luultavasti kirkon mahtimiesten

palatseiksi, mutta joutuivat sittemmin Lontoon kauppiaitten ja heidän

apulaistensa asunnoiksi ja vihdoin useissa tapauksissa alentuivat

makasiineiksi ja varastohuoneiksi sekä köyhien vuokrakasarmeiksi.

Puheenaoleva rakennus oli muodoltaan samanlainen kuin ennen vanhoina

aikoina, mutta veljet eivät yrittäneetkään ylläpitää sen entistä

komeutta. Luostarin sisustus oli mitä yksinkertaisinta laatua.

Puuveistoksilla kaunistetut tammiportaat olivat kyllä jälellä, mutta

ei ollut mattoja niitä peittämässä; paneeleilla ja parkettilattioilla

kaunistetut eteiset olivat tyhjät, muita koristuksia ei näkynyt

siellä kuin yksi ainoa tammipuitteilla kehystetty taulu, joka

kuvasi Kristuksen orjantappurakruunuista päätä. Mäntyinen rasia

yksinkertaisine kelloineen oli naulattu kukkamaalauksilla koristetun

kattopienan alle, ja kellon vieressä riippui lause: "Herra, kuka

saa asua sinun tabernaakkelissasi, kuka saa levätä sinun pyhällä

kukkulallasi? Hän joka elää nuhteetonta elämää." Entinen ruokasali oli

nyt kokoushuoneena, laajat makuuhuoneet olivat jaetut koppeihin, ja

korridoorien seinät, joita kalliit matot ennen muinoin peittivät, olivat

nyt valkoisiksi maalatut ja niihin oli kirjoitettu: "Hiljaa käytävissä."

Tässä köyhyyden ja arvokkuuden, entisen komeuden ja nykyisen

yksinkertaisuuden kodissa elivät veljet yhteiskuntana. Heitä oli

kaiken kaikkiaan neljäkymmentä, nimittäin kymmenen maallikkoveljeä,

kymmenen noviisia ja kaksikymmentä isää. Maallikkoveljet, joilla oli

oma johtajansa, saivat harvoin mennä kaduille. Heidän piti puhdistaa

huoneet, leipoa leipä ja keittää ruoka niistä aineksista, jotka kunakin

päivänä tuotiin luostarin ovelle. Tässä ahtaassa piirissä he osoittivat

hurskauttaan siten, että tyytyivät kohtaloon, joka pani heidät

siistimään ja hankaamaan ikänsä loppuun saakka. Pappisveljet, jotka

melkein kaikki olivat suorittaneet täydellisen papintutkinnon, saivat

toimia vaihtelevissa tehtävissä. He olivat ainoastaan noviisi-ajallaan

sidotut luostarin rajapiiriin, mutta sitten johtaja lähetti heidät

saarnaamaan Lontoon kirkoissa tai maaseudulla, vieläpä joskus

ulkomaillekin perustamaan lähetyskuntia.

Maallikkoveljillä oli oma erityinen kokoushuoneensa, mutta John

Storm tapasi ainoastaan pappistoverinsa samana iltana, jona hän tuli

luostariin. Oli juuri iltavirkistyshetki ja kaikki olivat tulleet

kokoushuoneeseen lukemaan ja puhelemaan. Tuo suuri vanha ruokasali oli

yhtä tyhjä kuin käytävätkin. Siellä ei näkynyt mitään koristuksia,

tuskin huonekalujakaan. Muutamia korituoleja oli valkoiseksi pestyllä

lattialla, kirjahylly, joka sisälsi useita nidoksia kirkkoisäin

teoksia, nojasi paneeliseinään, jämähtävän tulisijan yläpuolella oli

yksinkertainen kortti, johon oli painettu: "On monta eunukkia, jotka

ovat ruvenneet eunukeiksi taivaanvaltakunnan tähden."

Veljet tunkeutuivat John Stormin ympärille kysellen häneltä jos

jotakin, mitä kiihkeintä uteliaisuutta osoittaen. Näille miehille,

jotka elivät erossa maailmasta, oli uuden tulokkaan ilmaantuminen

suuri tapahtuma. Hän tiesi, mitä sotia oli käyty, mitä kulkutauteja

raivosi, mitä hallituksia oli sortunut, ketkä olivat päässeet valtaan.

Hän ei saanut niistä suorastaan kertoa, sillä säännöt eivät sallineet

keskustelua ulkoasioista niitten itsensä tähden, mutta ne tuntuivat

hyöriskelevän ilmassa hänen ympärillään ja tekivät hänet erikoisen

mielenkiintoiseksi.

John Storm puolestaan myöskin kyseli tovereiltaan yhtä ja toista sekä

koetteli arvailla, millaisia miehiä he olivat ja miksi he olivat tänne

joutuneet. Heidän joukossaan oli kaikenikäisiä miehiä ja melkein

jokainen kirkon lahko oli lähettänyt tänne edustajiaan. Tuossa

näkyivät askeetin kalpeat kasvot ja tuossa pyhimyksen vilpittömät

silmät. Muutamat olivat vilkkaita ja reippaita, toiset kainoja,

hitaita. Kaikki olivat puetut veljeskunnan pitkään, mustaan kaapuun,

ja monella oli kolmisolmuinen nuora vyötäisillään. He puhuivat hyvin

vähän ulkomaailmasta, mutta helppo oli huomata, että he eivät voineet

poistaa sitä ajatuksistaan. Heidän puhelunsa oli iloista, ja johtaja

kertoi juttuja saarnamatkoiltaan saaden joskus kuulijansa nauramaankin.

Heillä ei ollut mitään sanomalehtiä (paitsi yksi hyvin tunnettu

korkeakirkollinen äänenkannattaja), ei mitään peliä pelattu, eikä

kukaan tupakoinut.

Illalliskello soi ja kaikki menivät alas virvokehuoneeseen. Se oli

suuri huone alakerrassa, ja siellä oli vielä jälellä vanhojen aikojen

muistomerkkejä. Suuren keittiölieden yläpuolella oli myöskin kortti,

jossa seisoi: "Ei kukaan heistä sanonut, että mikään niistä esineistä,

joita hän piti hallussaan, oli hänen omansa, vaan heillä oli kaikki

yhteistä." Valkoiseksi pestyjä pöytiä oli asetettu pitkin huoneen

kolmea seinää, ja istuimet olivat rahin tapaisia. Keskellä oli johtajan

tuoli.

Illalliseksi oli puuroa ja maitoa sekä ruisleipää, ja astioina oli

lautasia ja savituoppeja. Muitten syödessä luki eräs veljistä, joka

istui korkeammalla tuolilla, ensin pari lukua raamatusta ja sitten

muutamia sivuja eräästä maallisesta kirjasta, jota veljekset siten

kuuntelivat ruoka-ajallaan. Illallinen oli tuskin lopussa, kun kello

taas soi. Nyt oli aika mennä iltarukoukseen, päivän viimeiseen

toimitukseen, ja veljet asettuvat riviin kulkien sitten ulos huoneesta

ja pihamaan poikki pieneen kirkkoon.

Tuo vanha kirkko oli himmeästi valaistu, mutta veljet asettuivat

kaikki kuoriin. He istuivat kahdessa ryhmässä molemmin puolin kuoria,

kolmessa penkkirivissä, maallikkoveljet edessä, sitten noviisit

ja isät takana. Kummallakin ryhmällä oli johtajansa, joka aloitti

rukoukset. _Miserere_, lausuttiin polvistuneina, virret veisattiin

pitämällä aina vähän väliä lyhyitä pausseja, joitten aikana sanat "Ave

Maria" kuuluivat kuin katkonainen valitus. Jumalanpalvelus oli lyhyt

ja loppui sanoihin: "Suokoon kaikkivaltias meille rauhallisen yön ja

hyvän lopun." Sitten kellot soivat taas ja veljet palasivat äänettöminä

rakennukseen.

John Storm kulki johtajan kanssa ja astuessaan pihamaan yli

rukoushetken ajalla nousseen kuun valossa, hän säpsähti kuullessaan

jonkun äänen.

"Se on vain sykomorin rapinaa", sanoi isä.

John oli luullut sitä Gloryn ääneksi, mutta koska hän koko rukouksenkin

ajan oli kuulevinaan Gloryn itkevän, piti hän tätäkin vain houreena.

Puoli tuntia myöhemmin olivat kaikki vetäytyneet huoneisiinsa, valot

olivat sammutetut ja Getsemanen yhdistys oli levolla.

Johnin koppi oli ylimmässä kerroksessa, aivan maallikkoveljien

huoneitten vieressä. Sen yläpuolella ei ollut muuta kuin korkea

lyijykattoinen torni, jota veljet joskus käyttivät vartiatornina

ja virkistyspaikkana. Koppi oli pienoinen, paljaslattiainen huone,

kalustona pieni pöytä, yksi tuoli, rukouspenkki, risti ja makuulava,

jossa oli olkipatja ja punainen, valkoisella ristillä kirjailtu peite.

"Tässä", ajatteli John, "on matkani pää. Tässä on elinkautinen

lepopaikkani." Kirkon mahtava käsi piteli häntä, ja hän tunsi syvää

rauhaa. Hän oli kuin alus, jota myrskyt olivat heitelleet merellä,

mutta joka vihdoinkin oli saavuttanut tyynen sataman.

Tuolla ulkona oli maailma, oikullinen, alati muuttuvainen maailma,

täällä sisällä olivat hellät, vaikka tosin tarkat säännöt ja varmasti

määrätyt tavat. Ulkona oli rahakysymysten ikuisesti virtaava luode

ja vuoksi, täällä sisällä tyytyväisyys ja suloinen köyhyys ja

huolettomuus. Ulkona oli kiihko ja riita ja ansion himo, sisällä rauha

ja onni ja nuo suuret salaisuudet, joita Jumala ilmoittaa sielulle

yksinäisyydessä.

Hän alkoi miettiä elämäänsä alusta loppuun, ajatellen: "No, sehän on

jo kaikki ohi ikipäiviksi. Minä en koskaan lähde täältä enää. Hyvästi

kaikki anteeksiantavat ystävät! Hyvästi myöskin viholliset, jotka ette

anna anteeksi!"

Ja maailma, tuo suuri, turhamainen, julma, ulkokullattu maailma,

hyvästi sekin! Hyvästi sen loisto ja maine! Hyvästi elämä -- ja vapaus

-- ja rakkaus!

Tuuli huojutteli puun lehviä pihamaalla, ja taas hän väkisinkin kuuli

saman äänen kuin kirkosta tullessaan. Hänen silmänsä olivat kiinni,

mutta Gloryn kasvot, nuo värähtelevät huulet ja hymyilevät, hellät

silmät näkyivät selvään pimeydessä.

"Ave Maria", mutisi hän yhä uudelleen ja uudelleen ja sitä sanoessaan

hän nukkui.

Seuraavana aamuna päivä ei vielä ollut koittanut, kun John heräsi

siihen, että joku koputti hänen oveaan ja hiljainen ääni sanoi:

"Benedicamus Domino!"

Se oli johtaja-isä, joka aina itse herätti talon asukkaat, siitä syystä

että "se, joka on ylimmäinen, olkoon kaikkien palvelija."

"Deo gratias", vastasi John, ja ääni siirtyi kauemmaksi käytävässä.

Kello kutsui aamurukoukseen, ja John läksi kopistaan aloittaakseen

elämänsä veli Stormina.