Mutta nuoruus on täynnä toiveita, ja kun Glory kello yhdeksän aikaan
heräsi, muistui Drake hänen mieleensä kuin valopilkku pimeydessä.
Hän oli pakottanut lordi Robertin pitämään huolta Pollysta paljoa
pahemmissa olosuhteissa ja hän varmaan itse auttaisi Glorya tässä
pulassa. Olihan Drake niin usein viitannut siihen, ettei sairashuone
ollut kyllin hyvä Glorylle ja että se päivä kerran valkenisi, jolloin
kohtalo soisi hänelle toista työtä ja toisissa piireissä. Nyt oli aika
tullut. Glory aikoi kääntyä hänen puoleensa, ja varmaan sieltä tulisi
apu heti paikalla.
Komeat unelmat, jotka kuukausimääriä olivat kierrelleet Gloryn
mielessä, alkoivat taas elpyä. Ei olisi tarpeellista kertoa kotiväelle
hänen erottamisestaan ja häpeästään, ei olisi pakko palata saarelle
takaisin. Hänestä oli tuleva itsenäinen olento vielä. Tietysti hänen
täytyi työskennellä, ponnistaa voimiaan, kärsiä pettymyksiä, mutta
lopulta hän oli riemuitseva. Ja sitten kun hän tuli suureksi ja
kuuluisaksi, silloin hän olisi niin hyvä toisille tyttöraukoille. Ja
aina kun hän muisteli John Stormia, joka istui yksinäisyydessään,
lohdutti häntä se ajatus, että hänkin, Glory, koetti parastaan ja
että hänelläkin oli paikkansa maailmassa, jossa hän saattoi toimia
hyödyllisellä ja kunniallisella tavalla.
Mutta ennenkuin tuo aika tuli, täytyi hänen puhutella johtavia miehiä,
hakea paikkoja ja ehkäpä myöskin maksaa opettajille. Mutta Drake oli
rikas ja jalomielinen ja mahtava. Hänellä oli suuret ajatukset Gloryn
kyvystä, eivätkä esteet häntä estäisi.
Hypäten ylös vuoteeltaan istuutui hän suoraapäätä pöytänsä ääreen ja
kirjoitti Drakelle.
'_Hyvä herra Drake!_ -- Koettakaa tavata minua tänä iltana.
Tarvitsen neuvojanne heti paikalla. Mitä te arvelette? Minä olen
vihdoinkin saanut eropassini ja minun pitää erota oppiaikani
loputtua. Asia on siis kiireellistä laatua. 'Mä viittaan
liljakädelläin' teille.
Glory.
J.K. Aikaa säästääkseni ehdotan teille ajan ja paikan: kello
kahdeksan St. Jamesin puistossa sillan luona, joka vie
Marlborough Houseen.'
Drake sai tämän kirjeen istuessaan yksin huoneessaan sikari hampaissa,
juotuaan kupin teetä iltahämärässä. Tuntui kuin se olisi tuonut
mukanaan salaisen intohimon henkäyksen tuosta ilmapiiristä, missä
se oli kirjoitettu. Ensi hetkellä hän vaistomaisesti kohotti sen
huulilleen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän äkkiä muisti jotain
ja ajatteli: "Minun on meneteltävä oikein. Tämä on suoraa peliä."
Hän söi päivällistä sinä iltana muutamien virkatoveriensa kanssa
klubissaan St. James-kadun varrella, mutta neljännestä vailla kahdeksan
hän otti päällystakkinsa ja läksi puistoon välittämättä toveriensa
leikkipuheista. Syysilta oli leuto ja tyyni, tähdet tuikkivat ja kuu
oli noussut. Tuoksuva usva kohosi lammikosta ja vieno tuulenhenki,
joka hyväili kuihtuneita kultasateen terttuja, tuskin liikutti hänen
sikarinsa savua. Westminsterin kello löi juuri kahdeksan hänen
saapuessaan pienen sillan päähän, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli
keveiden, nopeiden askelten lähestyvän.
Glory oli tullut Pall Mallia pitkin. Suurten, valkoisten puiden
kuiske kuutamossa oli kuin toverina hänelle, ja hän hyräili itsekseen
kulkiessaan. Hänen reipas mielensä näkyi eilispäivästä lähtien
siirtyneen hänen kantapäihinsä, sillä hän astuskeli kevyesti, joskus
juostenkin muutamia askeleita. Hän saapui paikalle vallan hengästyneenä
juuri suuren kellon lyödessä, ja nähdessään hännystakkiin puetun herran
sillan päässä hän seisahtui tyyntyäkseen.
Hänen kätensä oli kuuma ja hiukan kostea, kun Drake puristi sitä ja
hänen poskensa punottivat. Yhtäkkiä häntä rupesi hävettämään, että hän
oli tullut pyytämään. mitään Drakelta, ja veti esille nenäliinansa
kieritellen sitä käsissään. Drake ymmärsi väärin hänen liikutuksensa
ja koettaen sitä peittää tarjosi hän käsivartensa sekä talutti Gloryn
sillan poikki ja sitten länteen päin vievää tietä myöten pitkin
lammikon rantaa.
"Herra Storm on mennyt", sanoi Glory aikoen selittää asiansa.
"Tiedän sen", vastasi Drake.
"Joko se siis on yleisesti tunnettu asia?"
"Hän kirjoitti minulle eilen."
"Minustako hän kirjoitti?"
"Niin."
"Älkää välittäkö siitä mitä hän sanoo."
"En välitäkään, Glory. Minä otaksun sen kuuluvan tuon uskonnollisen
miehen egoismiin. Uskonnolliset eivät ylipäänsä luule kenenkään voivan
elää siveellistä elämää muista kuin uskonnollisista syistä... Kaiketi
hän on neuvonut teitä karttamaan minua?"
"Niin -- on."
"Minä en tosiaankaan ymmärrä, millä olen sen ansainnut. Mutta aika
osoittakoon, onko hän oikeassa vai väärässä. Minä en ole uskonnollinen,
kuten tiedätte, vaikka minusta on kiusallista puhua siitä. Totta
puhuen, minusta koko tuo uskonnollinen aate tuntuu äärettömältä
egoismilta ja n.s. rakkaus Jumalaan sulalta itserakkaudelta. Mutta
teidän täytyy tietysti itse päättää sellaisissa asioissa, Glory."
"Emmekö me nyt vain tuhlaa aikaa?" sanoi Glory. "Minä olen täällä --
eikö se kyllin todista minun mielipiteitäni teistä?" Ja sitten hän
lisäsi värisevin kuiskauksin: "Minulla on vain puoli tuntia aikaa,
portit suljetaan ja minä tahtoisin kysyä neuvoa teiltä. Muistattehan,
mitä kerroin teille kirjeessäni?"
Drake taputti Gloryn kättä, joka oli hänen käsivarrellaan, ja sanoi:
"Kertokaa minulle, kuinka se tapahtui?" Glory kertoi hänelle kaikki
keskeyttäen usein puheensa ja odottaen joka hetki, että Drake
huudahtaisi: "Miksi ette antanut korvapuustia tuolle eukolle?" tai että
hän rupeaisi nauramaan ja vakuuttamaan, että koko asia ei merkinnyt
kerrassaan mitään, Glory vain liioitteli tuota pikku seikkaa. Mutta
Drake kuunteli joka sanaa ja Gloryn lopetettua puheensa hän oli hetken
aikaa vaiti. Sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani -- olen kovin
pahoillani. Se on tosiaankin ikävä seikka."
Gloryn hermot värähtelivät ja hänen kätensä Draken käsivarrella vapisi.
"Jos te olisitte itse eronnut tuon kohtauksen jälkeen, joka tapahtui
johtokunnan huoneessa, olisi asia ollut vallan toinen -- minä olisin
helposti voinut auttaa teitä."
"Kuinka niin?"
"Olisin mennyt päällikköni luo -- hän on monen sairashuoneen päämies
-- sanoen hänelle: 'Minulla on nuori ystävä, hoitajatar, joka ei
ole tyytyväinen nykyiseen paikkaansa'. Asia olisi ollut selvä heti
paikalla. Mutta nyt -- nyt teillä on tuo musta kirja vastassanne ja
taivas tiesi... Joku on selvästi virittänyt ansan teille, Glory,
päästäkseen teistä, ja te olette suoraa päätä hypännyt siihen."
Glory oli ällistynyt. "Hän on unohtanut, mitä hän on sanonut minulle
ennen", ajatteli hän. Heikolla, soinnuttomalla äänellä hän sitten kysyi:
"Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä?"
"Minä koetan miettiä."
He kävelivät muutamia askeleita äänettöminä. "Hän miettii sitä",
ajatteli Glory.
Drake seisahtui ikäänkuin olisi keksinyt uuden suunnitelman.
"Kerroitteko heille, miksi viivyitte silloin ulkona?"
"En", vastasi Glory samalla heikolla äänellä.
"Mutta miksi ette kertonut? Siinä on hiukan toivoa. Kappalainen oli
teidän ystävänne -- teidän ainoa ystävänne Lontoossa, niin he ainakin
otaksuvat. Tämä on epäilemättä lieventävä asianhaara, joka --"
"Mutta minä en voi --"
"Minä kyllä ymmärrän kuinka vaikeata on selittää -- pyydän anteeksi --
ja jos minä voin sen tehdä teidän puolestanne --"
"Ei, sitä en salli", sanoi Glory. Hänen huulensa olivat puristuneet
lujasti kiinni ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, hermostunutta.
"On niin sääli sallia sairashuoneiden sulkea ovensa teiltä.
Sairaanhoito on hyvä toimi, Glory -- ja se on myöskin muodissa nyt. Se
on tosi naisen työtä ja --"
"Niin hänkin sanoi."
"Kuka? John Stormko? Hän oli oikeassa. Hän oli tosiaankin kunnon mies
ja suora ja --"
"Mutta _te_ sanoitte aina ennen, että oli olemassa muita aloja,
soveliaampia minulle, ja jos minä tahtoisin... Mutta sama se.
Älkäämme puhuko enää sairashuoneista. Minä en sovellu niihin enkä aio
milloinkaan palata siihen toimeen enää, tapahtuipa mitä tahansa."
Drake katseli häntä, Glory puri huultaan ja kyyneleet tulvahtivat hänen
silmiinsä.
"No, no, ei ole hätää, hyvä Glory", sanoi Drake taputtaen taas hänen
kättään.
Kuu rupesi katoamaan, ja kulkiessaan synkkien varjojen läpi näkivät he
valaistuja taloja puiston ympärillä. "Katsokaa", sanoi Glory heikosti
naurahtaen, "eikö koko tässä suuressa mahtavassa Lontoossa ole mitään,
johon minä kelpaisin?"
"Te kelpaatte vaikka mihin, rakas tyttö", sanoi Drake.
Gloryn hermot värähtelivät entistä enemmän. "Ehkei hän muista",
ajatteli hän. Pitäisiköhän muistuttaa Drakelle mitä kaikkea tämä oli
sanonut hänen kyvystään ja miten paljon sitä voisi kehittää?
"Eikö siis tyttöraukka voi tehdä mitään muuta kuin ruveta polvilleen
eukon eteen?"
Drake nauroi ja laski leikkiä Gloryn polvistumisesta. "Tyttöraukka! Hän
ei aavista, mitä hän nyt tekee", ajatteli hän.
"Minä en välittäisi ihmisten puheista", sanoi Glory, "en edes
kotolaisteni ajatuksista, vaikka heillä onkin niin ahtaat mielipiteet,
kuten tiedätte. Ajatelkoot mitä tahansa, kunhan minä vain tietäisin
olevani oikealla paikalla -- tarkoitan sillä paikalla, joka minulle
sopii."
Hänen hermostuneet sormensa tarttuivat tahtomatta Draken takinhihaan.
"Olisipa nyt kuka toinen mies tahansa..." ajatteli Drake.
Glory alkoi itkeä. "Hän ei _tahdo_ muistaa", ajatteli hän. "Se oli
vain hänen tavallista kohteliaisuuttaan tuo kiitteleminen ja tuon
ihmeellisen tulevaisuuden ennustaminen. Ja hän on tietysti liian hyvin
kasvatettu voidakseen nyt sanoa suoraan, että Lontoossa on satoja ja
tuhansia tyttöjä, jotka yhtä hyvin..."
"Glory -- älkää itkekö Glory. Ei nyt vielä niin suurta hätää ole."
Glory ei ikinä ollut näyttänyt Drakesta niin suloiselta kuin nyt ja
hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä.
"Minulla ei ole ketään muita kuin te, jonka puoleeni olisin voinut
kääntyä" mutisi Glory hämillään. Mutta, itsekseen hän ajatteli: "Miksi
ette seisahduttaneet minua aikaisemmin? Miksi annoitte minun jatkaa
kulkuani niin monta kuukautta?"
"Minä koetan keksiä jotain ja minä puhun teistä ystävälleni Rosalle --
neiti Macquarrielle, muistattehan?"
"Te olette mies", sanoi Glory, "ja minä arvelin, että ehkä..."
Mutta hän ei voinut nyt puhua tuulentuvistaan, häntä hävetti niin
äärettömästi ja hän oli niin kovasti nöyryytetty.
"Siinäpä se pulma juuri onkin, tyttökulta. Ellen olisi mies, voisin
helposti auttaa teitä."
Mitä hän tarkoitti? Sammakot hyppelivät lammen rannoilla pelästyen
heidän askeleitaan.
"Vaikka käskisitte minun tekemään mitä tahansa, niin tekisin sen",
virkkoi Glory yhä vain hämillään. Jokainen sana enensi hänen
onnettomuuttaan.
Drake ojensi vartalonsa ja seisahtui Gloryn eteen niin lähelle, että
Glory taisi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan.
"Rakas Glory", sanoi hän kiihkeästi, "älkää luulko, ettei se tuota
minulle mitä suurinta tuskaa, kun ei saa auttaa teitä, mutta minä en
saa tuota onnea, en uskalla sitä vastaanottaa, enkä tahdo."
Glory tuskin saattoi hengittää häpeästä, joka äkkiä hänet valtasi.
"Taivas tietää, että antaisin vaikka mitä, jos minulle suotaisiin ilo
pitää huolta teidän onnestanne, armas, mutta minä halveksisin itseäni
iäti, jos käyttäisin hyväkseni nykyistä tilaanne."
"Hyvä Jumala! Mitä hän luuli minun pyytäneen häneltä", ajatteli Glory.
"Minä ajattelen teitä itseänne, Glory, sillä minä tahdon aina
kunnioittaa teitä, ja teidän hyvä nimenne on minulle kallis --
kalliimpi kuin mikään maailmassa."
Gloryn häpeä oli nyt täydellinen. Se jäykisti häntä, se teki hänet
kuuroksi, sokeaksi. Hän ei voinut puhua, ei kuulla, ei nähdä.
Drake puristi hänen kättään.
"Antakaa minun mennä", änkytti hän.
"Ei vielä -- älkää menkö vielä!"
"Antakaa minun mennä nyt heti!"
"Hetkinen vain --"
Mutta huudahtaen kuin säikähtänyt lintunen katosi Glory puitten varjoon.
Drake seisoi hetken liikahtamatta, joka hermo värähdellen, ja hänen
teki mieli juosta tytön jälkeen, ottaa kiinni hänet, suudella häntä ja
olla välittämättä mistään muusta. Mutta hän pani kiinni päällystakkinsa
napit ja kääntyi poispäin sanoen itselleen, että menettelipä toinen
mies miten tahansa samanlaisessa asemassa, _hän_ ainakin oli menetellyt
oikein, ja John Stormin kaltaiset miehet olivat väärässä otaksuessaan,
ettei kukaan voi seurata hyviä periaatteita muista kuin uskonnollisista
syistä.
Sillä välin Glory juoksi pimeän puiston halki itkien pettymyksensä ja
häpeänsä katkeruutta. Suuret, korkeat puut näyttivät nyt niin mustilta,
jäykiltä ja synkiltä ja tuuli vinkui oksissa.
"Minun häpeäni oli kyllin suuri jo ennen", ajatteli tyttö, "Olisin
voinut säästää itseltäni tuollaisen alentavan nöyryytyksen."
Drake oli kaiketi otaksunut, että hän nyt tuli rukoilemaan omasta
puolestaan, kuten hän viikko sitten oli rukoillut Pollyn puolesta.
Sehän oli vallan luonnollista, että Drake ajatteli niin! Kuinka
luonnollista se oli, ja kumminkin kuinka inhoittavaa!
"Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" ajatteli Glory.
John Storm oli ollut oikeassa. Sydämensä syvimmässä pohjukassa
kaikilla noilla hienoston herroilla oli vain yksi ainoa ajatus
naisista, ja siihen hän oli huomaamatta kompastunut. He eivät koskaan
voineet ajatella naista ystävänään ja vertaisenaan, vaan ainoastaan
ala-arvoisena leikkikaluna, jonka sai ottaa tai jättää miten mieli teki.
"Mikä häpeä olla naisena! Mikä häpeä, häpeä, häpeä!"
Ja Drake oli hyljännyt hänet! Inhoittavassa erehdyksessään hän oli
hyljännyt hänet! Kunnian tähden, hänen itsensä tähden ja siksi, että
Drake oli kunnon mies -- hyljännyt hänet! Ooh, oli olemassa yksi, joka
ei milloinkaan olisi häntä hyljännyt, vaikka mitä olisi tapahtunut,
mutta tuon ainoan hän oli karkoittanut pois ikipäiviksi.
"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"
Hän muisti kuinka usein hän huolettomassa vallattomuudessaan, vaikka
tosin tarkoittamatta mitään pahaa, oli käyttäytynyt vastoin tapoja
ja antanut aihetta Drakelle ajatella hänestä kevytmielisesti --
tanssiaisissa, teatterissa, teepöydässä Draken kotona ja pukeutuessaan
miehen pukuun.
"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"
John Storm oli oikeassa, ja Drake oli myöskin tavallaan oikeassa ja
hänessä, Gloryssa, yksin oli koko syy. Mutta kohtalo ivasi häntä ja tuo
iva oli hyvin, hyvin julmaa.
"No, sama se. Kaikki on parhaaksi", ajatteli hän. Sitä vahvempi hän
olisi tämänkin kokemuksen perästä -- sitä vahvempi ja sitä puhtaampi
myöskin. Yksin hän saisi kulkea tulevaisuutta kohti.
Hän saapui takaisin sairaalaan juuri kun Westminsterin iso kello löi
puoli yhdeksän, ja hän seisahtui hetkeksi portaille kuuntelemaan sitä.
Puoli tuntia vain oli kulunut ja kumminkin koko maailma oli muuttunut.