XIX.

_Martan Viinitarhassa_.

_Kadonnut, varastettu tai karannut_ -- pappismies, tuntee nimen

John Storm. Tai oikeammin, hän ei tunne ollenkaan, sillä hänelle on

kaksi kertaa kirjoitettu eikä kumminkaan ole kuulunut pienintäkään

hiiskahdusta. Kun hänet viimeksi nähtiin, kuusi päivää sitten, vaivasi

häntä paha tuuli. Sitä ennen hän oli ollut vimmatusti vihoissaan

avuttomalle, viattomalle neitoselle, joka "ei tiennyt yhtään mitään",

millä hän oli miestä loukannut. Se kunniallinen ihminen, joka voi antaa

tietoja hänen olostaan ja elostaan, ilmoittakoon siitä kohtuullista

palkintoa vastaan allekirjoittaneelle.

Mutta totta puhuen, hyvä John Storm, mitä teille on tapahtunut? Missä

te olette ja mitä te olette tehnyt tuon kamalan inkvisitsionipäivän

jälkeen? Peloittavia huhuja on liikkeellä. Ne lentelevät ilmassa

kuin terävät veitset haavoittaen ja vihloen erästä tyttöraukkaa

hirveästi. Siksipä olkaa nyt niin hyvä ja vastatkaa heti -- mieluimmin

persoonallisesti.

Sallikaa minun mainita todistuksena ikuisesta uskollisuudestani teitä

kohtaan, että kahden hiljaisuudessa kärsityn, masentavan kolahduksen

perästä taas kohoan pystyyn hymyillen. Tietäkää siis, että herra

Drake on täydellisesti toteuttanut kaikki toiveet pakottamalla lordi

Robertin pitämään huolta Pollysta, joka nyt on varmassa turvassa omassa

linnassaan jossakin St. John's Woodissa, halliten palvelijoitaan

ja apulaisiaan. Te siis ihastutte huomatessanne profeetan hengen

minussa kasvavan, sillä muistattehan minun varman ennustukseni, että

jos tyttö joutuisi pulaan ja olisi avun tarpeessa, niin herra Drake

olisi ensimmäisenä häntä auttamassa. Tietysti hän lausui paljon

siirapinmakeita sanoja minun uskollisesta ystävyydestäni ja samoin hän

myöskin tuhlasi paljon kaunopuheisuutta teille. Näyttää siltä, sanoi

hän, kuin te olisitte noita harvoja, jotka kokonaan seuraavat sydämensä

käskyjä, kun me muut aina punnitsemme velvollisuuksiamme järjellä. Ja

jos kohta te joskus ankaran tyrannin tavoin kohtelettekin naissukua,

on se vain merkkinä siitä kuinka te sitä kunnioitatte ja kuinka

korkealle jalustalle te tahtoisitte asettaa naiset. Näin Drake palautti

minulle sopusoinnun maailmassa, muuttaen kaikki asiat helpoiksi ja

miellyttäviksi.

Siksi minä voin nyt kertoa, että Pollyn lapsi on tullut maailmaan

(se on poika), kiirehtien hiukan tuloaan, lieneekö siihen sitten

ollut syynä kyyneleet vai krokodiilin peloitukset. Ja koska minulla

nyt on yövalvonta ja siis olen vapaana kello puoli seitsemästä puoli

yhdeksään, aion käydä ensimmäisellä juhlallisella visiitilläni tuon

nuoren herran luona, ja joku toinen saisi tulla minun kanssani, joku,

joka myöskin itämaan tietäjäin tavoin tahtoisi tulla kunnioittamaan

tuota viattomuuden ja rakkauden perikuvaa. Mutta jos sama _joku_

kysyisi minua sairashuoneessa äsken mainitun ensimmäisen tunnin aikana,

niin olkoon tämä sanottu hänelle varoitukseksi, että Valkoinen huuhkaja

on ankarasti kieltänyt kaiken seurustelun alaistensa ja tuon eroitetun,

häväistyn äidin kesken. Olkoon se luettu minussa asuvan vastustushengen

viaksi, että aion olla epäkuuliainen tuolle käskylle, vaikka varsin

hyvin tiedän, että tuolla erotetulla, häväistyllä raukalla ei ole

mitään muuta käsitystä ystävyydestä kuin että se on vain ottamista eikä

antamista. Tietysti semmoinen itsekkyys kuuluu naisen synnynnäisiin

ominaisuuksiin aivan yhtä varmasti kuin kipinät lentävät ylöspäin,

mutta jos minä kerran maailmassa tapaisin miehen, jolla ei olisi tuota

ominaisuutta, niin antaisin hänen huostaansa itseni, ruumiini, sieluni

ja kaikki tavarani, ellei hänellä jo sitä ennen olisi vaimoa tai muita

ankkureita kiinnittämässä häntä tähän maailmaan, ja siinä tapauksessa

minä odottaisin ja sitoutuisin rupeamaan hänen omaisuudekseen tulevassa

maailmassa.

Glory.

Kello puoli seitsemän samana iltana odotti Glory sairashuoneen

portilla, mutta John Stormia ei kuulunut. Seitsemän aikaan hän soitti

kelloa pienessä talossa St. John's Woodissa korkean muurin edessä jonka

portissa oli rautaristikko. Ovelle tuli hyväluontoisen, hitaan näköinen

palvelija, jonka käytös oli ystävällinen, melkeinpä tuttavallinen.

"Oletteko te se nuori neiti sairashuoneesta? Neiti on kertonut minulle

teistä. Minä olen Liisa, ja astukaa nyt yläkertaan... Kiitos, kyllä hän

voi hyvin, molemmat voivat hyvin -- varokaa päätänne, neiti."

Polly makasi pienessä, rasian tapaisessa huoneessa, ja näytti niin

punaiselta ja valkoiselta tuossa liinaisilla pitseillä koristetuilla

tyynynpäällisillä. Vuoteen ääressä istui surupukuun puettu nainen,

jonka ikää oli vaikea määrätä Ja jolla oli pienet, vilkkuvat silmät

ja lihavat posket. Hän soudatteli lasta polvillaan laverrellen sille

imelän hellästi.

"Se pikku kulta, kuinka se jo ymmärtää! Lu-lu-luuluu!"

Glory kumartui pienoisen yli ja vakuutti sitä sievimmäksi lapseksi,

minkä hän ikänä oli nähnyt.

"Sanokaapa muuta, neiti! Ei koko Lontoossa ole toista sen vertaista.

Sellaista lasta sitä vasta voi rakastaa. Pikku raukka, se valloitti

heti minun sydämeni, se hellanterttu."

"Tämä on rouva Jupe", sanoi Polly. "Hän ottaa lapsen hoitaakseen."

"Luu-luu-luu! Uusi kaunis kehto sitä odottaa uunin edessä minun

parhaassa huoneessani. Luu-lu-luu!"

"Et suinkaan sinä aio erota lapsestasi?" sanoi Glory "Miksikä en?

Mitä sinä oikein luulet, hyvä ystävä? Et suinkaan sinä mahtanut

otaksua, että minä tulisin kaiken ikäni olemaan kahlehdittuna lapseen,

voimatta mennä minnekään ja voimatta enää milloinkaan huvitella tässä

maailmassa?"

"Niin kyllä! Se on meidän molempien yhteiseksi hyväksi, kuten jo sanoin

vastatessani sanomalehti-ilmoitukseenne." Glory kysyi vaimolta, oliko

hän naimisissa ja oliko hänellä itsellään lapsia.

"Minäkö, neiti? Minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja minä

olen aina rukoillut hyvää Jumalaa antamaan minulle lapsia. Enkö ole

saanut niitä, kysytte? Ainoastaan yhden ainoan pikku tyttösen, mutta

minä tahtoisin ottaa toisen omakseni jo syntymästä saakka, jotta

minulla olisi jotain hellittävää, kun omani on kasvanut suureksi."

Glory arveli, että Polly tietysti saisi nähdä lastansa milloin tahansa,

mutta vaimo vastasi epäilevästi:

"Nähdäkö lastansa? Minä en mielelläni siihen suostu. Jos minä otan sen,

tahdon myöskin pitää sen aivan omanani ja täyttää velvollisuuteni tuota

pikku raukkaa kohtaan. Mutta jos äiti yhä kävisi sitä tervehtimässä,

tuntuisi minusta kuin hänellä olisi suurin oikeus lapseen."

Polly ei näyttänyt, ollenkaan huvitetulta koko keskustelusta,

kunnes rouva Jupe kysyi häneltä hänen "ystävänsä" nimeä, sillä

kahdeksankymmentä puntaa oli maksettava samalla kun lapsi jätettiin

rouva Jupen hoitoon.

"Päättäkää nyt vain paikalla, kultaseni, ja antakaa minun viedä poika

heti kanssani. Sanokaa minulle vain ystävänne nimi ja osoite. Se

riittää minulle varsin hyvin."

Hiukan epäiltyään kirjoitti Glory lordi Robertin nimen ja osoitteen, ja

vaimo rupesi puuhaamaan lapsen matkaa.

"Älkää välittäkö niin paljon tästä asiasta, kultaseni. Ei se ole niin

suuri rikos. Moni hieno neiti on käyttäytynyt pahemminkin."

Ovella Glory kysyi rouva Jupen osoitetta, ja vaimo antoi hänelle

nimikorttinsa sanoen, että jos Gloryn tekisi mieli erota

sairashuoneesta, niin hänen (rouva Jupen) olisi helppo hankkia niin

kauniille neidille jotakin tointa.

Polly voitti helposti pikku surunsa lapsensa eroamisesta ja alkoi puhua

Glorylle kevyellä, melkeinpä suojelevalla tavalla. Hän vaati, että

Glory huvittaisi häntä, ja hiukan närkästyi, kun Glory kysyi, milloinka

hän luuli taas kykenevänsä työhön ja tulevansa toimeen ilman lordi

Robertin apua.

"Totta puhuen", sanoi Polly, "minussa oli yhtä paljon syytä kuin lordi

Robertissakin. Minä tahdoin päästä pois sairashuoneen orjuudesta ja

minä tiesin, että hän kyllä pitäisi huolta minusta sitten."

Glory meni pois aikaisin, luvaten sydämessään, ettei ikinä enää tulisi

takaisin. Hänen vaihtaessaan omnibussia Piccadillyllä oli sirkus hyvin

täynnä naisia.

"Täällä on kirje teille, hoitajatar", sanoi ovenvartia, kun Glory

saapui sairashuoneeseen. Se oli John Stormilta: --

_Rakas Glory!_ -- Vihdoinkin olen päättänyt ruveta Jäseneksi

Bishopsgate-kadun veljeskuntaan ja tänä iltana muutan luostariin. Tällä

kertaa en mene sinne vain vieraana, vaan alokkaana eli noviisina,

siinä toivossa että minun sallitaan kerran, aikojen kuluttua, tehdä

ikipäiviksi sitova elämäni pyhityksen vala. Siksi minä arvattavasti nyt

kirjoitan teille viimeisen kerran ja eroan teistä ehkä iäksi.

Lontooseen-tulomme jälkeen olen kärsinyt monta pettymystä, ja

minusta tuntuu kuin olisin runneltu murskaksi. Minun rakkaimmat

unelmani pettivät, ne palatsit, joita itselleni rakensin, olivatkin

tyhjänpäiväisiä kullatuita ilmalinnoja. Minulta on ryöstetty kaikki

jalokiveni, taikka ne ovat osoittautuneet lasipaloiksi vain. Tässä

häpeän ja pettymyksen tilassa olen päättänyt paeta maailmaa ja itseäni,

sillä kumpikin minua väsyttää yhtä paljon, ja nyt jo tuntuu minusta

kuin sydämeltäni olisi pudonnut raskas paino.

Mutta minä tahtoisin puhua teistä. Te olette varmaan pitänyt minua

katkerana, ja joskus olen ollutkin, mutta aina vakaumuksesta

ja periaatteellisesta syystä. Minä en voinut suostua tuohon

muotisiveellisyyteen, joka turmelee maallikkojen miehuuden, enkä kärsiä

tuota suvaitsevaisuutta, joka tekee papiston läpeensä viheliäiseksi.

Minä en voinut tuskatta nähdä teidän syöksyvän maailman helmaan ja

ajautuvan sen irstaisiin huvituksiin. Minua kauhisti tuo ajatus,

että teidän kaltaisenne puhdasmielinen, vaikka kyllä luonteeltaan

kiihkeätunteinen tyttö, voisi ehkä joutua jonkun kevytmielisen

huvittelijan uhriksi -- lomahetkien leikkikaluksi vain.

Ja se, minkä kerrotte ystävänne muuttuneista oloista, ei vähennä näitä

huoliani. Mies, joka on pettänyt tytön yhden kerran, voi helposti

pettää hänet toistamiseenkin. Ellei mies suostu naimaan tyttöä, olisi

suhde lopetettava heti ja täydellisesti, mistä hinnasta tahansa. Jos

sitä vapaasti jatketaan, joutuu uhri yhä enemmän uhriksi ja hänen

viimeinen tilansa on aina ensimmäistä pahempi.

Olipa miten oli, en tahdo ketään moittia, kaikkein vähimmin teitä,

sillä te olette koettanut kaiken parhaaksi kääntää, enkä voisi sitä

muutoinkaan tehdä nyt, kun eroan teistä iäksi. Te ette ole koskaan

tietänyt, kuinka kallis olitte minulle, enkä luule sitä oikein itsekään

käsittäneeni ennenkuin tänä päivänä. Te tiedätte kuinka minut on

kasvatettu -- yksinäisen vanhan miehen seurassa -- Jumala olkoon hänen

kanssaan -- joka koetti olla hyvä minulle kunnianhimonsa tähden ja

rakastaa minua kostonsa tähden. Minä en ole koskaan tuntenut äitiäni,

sisarta minulla ei ollut, vaimoa ei minulla koskaan tule olemaan. Te

olitte minulle nuo kaikki kolme ja paitsi sitä vielä oma itsenne,

Meidän taloudessamme ei ollut yhtään naista, mutta te olitte naisena

minun elämässäni. En ole koskaan ennen sanonut sitä teille, mutta

nyt minä sen kerron, niinkuin kuoleva mies kuiskaa salaisuutensa

viimeisessä hengenvedossaan.

Minä olen kirjoittanut hyvästijättökirjeeni -- yhden isälleni, pyytäen

häneltä anteeksi, jos olen käyttäytynyt väärin häntä kohtaan, yhden

sedälleni, sanoen hänelle terveiseni ja kiitokseni, ja yhden hyvälle,

vanhalle isoisällenne, luopuen pyhästä, kalliista toimesta, jonka

hän oli minulle uskonut, nimittäin pitämästä huolta teistä. Minun

käytökseni pidetään varmaan monessa suhteessa heikkona ja mielettömänä,

mutta minun lähtöni poistaa useita vaikeuksia, ja sitä paitsi olen

nähnyt, että henki kaikki tekee, eikä liha, ja että voin rukouksella

ja paastolla auttaa ja suojata teitä paremmin kuin neuvoilla ja

varoituksilla. Siis kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme.

Veljeskunnan säännöt kieltävät jäseniä kirjoittamasta ja

vastaanottamasta kirjeitä ilman erityistä lupaa, vieläpä ajattelemasta

kovin paljon ulkomaailmaa, ja nyt kun olen ennättänyt entisen elämäni

iltaan, tunkeutuvat vanhat muistot mieleeni, niinkuin hukkuvan ihmisen

sieluun. Ne ovat kaikki samalta ajalta -- niiltä päiviltä, jolloin

olimme Peelissä, teidän suloisella pikku saarellanne, ennenkuin

turhamainen, julma maailma meidät erotti. Te olitte vaatimaton, iloinen

tyttö ja minä olin tuskin muuta kuin onnellinen poika, ja me sousimme

iloiten ja nauraen yhdessä kirkkaalla, sinisellä merellä.

Mutta maailman ilot himmenevät jo ja sen kunnia katoaa. Se on

parhaaksemme sekin. Minulla on jalokiveni -- toivoni erota maailmasta

ja uhrata elämäni Jumalalle.

John Storm.

"Mikä teitä vaivaa, hoitajatar? Oletteko sairas? Teitä pyörryttää. Onko

tullut ikäviä uutisia kotoa?"

"Ei, ei, muuta se on. Antakaa minun istua teidän huoneessanne,

ovenvartia."

Hän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat näyttivät

himmeiltä ja rivit olivat ristikkäin kuin hämähäkin verkko. Sitten hän

ajatteli: "Me emme voi erota ikipäiviksi tällä tavalla. Minun täytyy

tavata hänet vielä kerran, käyköön miten kävi. Ehkei hän ole vielä

mennyt."

Kello oli nyt puoli kahdeksan ja oli aika mennä työhön, mutta hän meni

yläkertaan sisar Allworthyn luo ja pyysi saada vielä tunniksi lomaa.

Vastaus oli jyrkästi kieltävä. Sitten hän meni alakertaan ja pyysi

johtajattarelta lupaa puoleksi tunniksi saattaakseen erästä ystäväänsä

pitkälle matkalle, mutta sai nytkin kieltävän vastauksen. Silloin hän

puristi yhteen värisevät huulensa, palasi ovenvartian huoneeseen,

asetti myssyn päähänsä rikkinäisen peilin edessä ja läksi rohkeasti

pois sairashuoneesta.

Oli vallan pimeä nyt ja Belgravian hienoston päivällistunti. Hänen

kiiruhtaessaan pitkin katuja seisahtuivat monet kruunuilla ja

vaakunoilla koristetut vaunut suurten talojen edustalle, ja herroja

sekä naisia komeissa iltapuvuissa astui ulos vaunuista. Kanonikon talo

oli loistavasti valaistu. Glory koputti ovelle ja kun se avautui näki

hän kanonikon kulkevan päivällis-vieraitten etunenässä alas portaita,

taluttaen valkoiseen silkkiin puettua naista, joka puheli kohteliaasti.

"Onko herra Storm kotona?"

Miespalvelija, tukka puuteroituna ja valkoiset pumpulihansikkaat

kädessä, vastasi hitaasti: "Jos teillä on -- hm -- sairashuoneen

asioita, neiti, niin herra -- herra Golightly voi teitä auttaa."

"Ei, minä tahtoisin tavata herra Stormia itseään."

"Muuttanut!" sanoi palvelija sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Gloryn teki mieli takoa nyrkillään ovea, ja pakottaa tuon kurjan orjan

polvillaan pyytämään anteeksi häneltä. Mutta mitä se hyödyttäisi?

Hänellä ei ollut nyt aikaa ajatella itseään.

Hänen piti koettaa vielä viimeistä keinoa ja mennä Bishopsgatelle.

Kuinka tukahduttavalta hänestä tuntui liike Viktorialla! Hän ei

milloinkaan ennen ollut kokenut semmoista avuttomuuden tunnetta.

Cityssä oli parempi, ja hän kulki itäänpäin poliisin osoittamaan

suuntaan, joutuen askel askeleelta yhä hiljaisemmille kaduille. Hän

oli nyt siinä osassa Lontoota, joka päivisin on maailman ahkerin

markkinapaikka, mutta öisin on suljettu ja autiona. Hänen kevyet

askeleensa kajahtelivat puotien ikkunaluukuissa. Kuu oli noussut ja hän

saattoi nähdä kauaksi pitkin tyhjää katua.

Hän löysi vihdoinkin tuon paikan. Se oli noita Lontoon päivän paahtamia

vanhoja kirkkoja, joiden ympärillä on kauppapuoteja ja jotka ääretön

liike melkein peittää näkyvistä. Rautaportti johti holvikäytävän läpi

pieneen pihaan, jota rajoittamassa oli kaksi korkeata, sileää muuria,

kirkon takaseinä ja asuinrakennuksen etuseinä, jossa näkyi kapea ovi ja

useita pieniä ikkunoita. Keskellä pihaa kasvoi puu, jonka rungon ympäri

oli rakennettu puiset penkit.

Glorya alkoi peloittaa ja hän melkein rupesi toivomaan, ettei olisi

tullutkaan tänne. Kirkko oli himmeästi valaistu ja Glory arveli, että

sitä ehkä parastaikaa siistittiin. Mutta äkkiä hän kuuli miesäänistä

laulua ilman minkään soittokoneen säestystä. Juuri silloin tapulin

kello löi yhdeksän ja kirkonkellot alkoivat yhdessä soittaa:

"Päivät, hetket pakenee."

Laulu loppui ja sitä seurasi pitkä, epäselvä hyminä ja vihdoin yhteinen

"amen". Kellojen läpät yhä soittivat nuottiaan, ja Glory seisoi puun

varjossa koettaen tyyntyä.

Silloin avautui sakariston ovi ja joukko miehiä astui ulos. He olivat

puetut pitkiin, mustiin kaapuihin, ja he astuivat pihan poikki munkkien

nopein, tasaisin askelin, kädet rinnan yli ristissä. Melkein viimeisenä

rivissä kulki vanha munkki raskain askelin, ja hänen vieressään

käveli nuorempi mies ilman kaapua. Kuu valaisi hänen kasvojaan, jotka

näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Se oli John Storm.

Glory huudahti heikosti ja mies kääntyi häneen päin säpsähtäen.

"Se oli vain sykomoripuun rapinaa", sanoi johtaja. Ja sitten he

hävisivät salaperäiseen varjoon. He menivät huoneeseen, ovi sulkeutui,

ja Glory seisoi yksin kellojen soidessa:

"Päivät, hetket pakenee

Kuolon portit aukenee."

Gloryn voimat olivat lopussa ja hän palasi samaa tietä kuin oli

tullutkin. Kun hän saapui takaisin Viktoria-asemalle, tuntui hänestä

ensi kerran niinkuin Lontoon humu olisi niellyt hänen oman pikku

elämänsä ja hän itse olisi joutunut jäisen järven kylmään syvyyteen.

Kello oli neljännestä vailla kymmenen hänen saapuessaan

sairas-osastolleen ja johtajatar, rakki sylissä, istui häntä

odottamassa.

"Enkö minä kieltänyt teitä menemästä ulos tänä iltana?"

"Kielsitte", sanoi Glory.

"Kuinka te siis uskalsitte mennä?"

Glory katsoi häneen vapisematta ja silmät hehkuen, melkein hymyillen.

Silloin johtajatar otti rakin kainaloonsa, nosti laahustimensa ja mennä

huojutteli poispäin sanoen:

"Te saatte lähteä pois oppikautenne loputtua, eikä teidän ikänä enää

tarvitse astua tämän laitoksen kynnyksen yli."

Silloin Glory, joka koko illan oli toivonut pääsevänsä itkemään,

purskahti nauruun. Sisar Allworthy tuli häntä torumaan, mutta hän

nauroi vasten sisaren lihavaa naamaa ja olisi antanut vaikka mitä

saadakseen kerran lyödä läimäyttää siihen.

Ei kukaan hoitajatar koko sairashuoneessa ollut niin iloisella päällä

kuin Glory, kun sairaita laitettiin yötiloilleen. Mutta seuraavana

aamuna, päivän koittaessa, kun hän heittäytyi vuoteelleen ja vihdoinkin

sai olla yksin, pusersi hän tyynyään molemmin käsin, itkien ääneensä

yksinäisyyttään ja häpeäänsä.