John Storm kirjoitti rouva Callenderille, selitti hänelle Polly Loven
aseman ja pyysi häntä heti käymään tyttöä: puhuttelemassa. Sitten hän
meni tapaamaan lordi Robert Urea, jonka osoitteen hän oli löytänyt
vuosikertomuksesta.
Hän tapasi lordin yksinään kotonaan, mutta Drake astui sisään kohta sen
jälkeen. Lordi Robert otti vastaan John Stormin kumartaen kylmästi.
Drake ojensi hänelle jäykästi kätensä, eikä kumpainenkaan käskenyt
häntä istumaan.
"Teitä hämmästyttää minun vierailuni, hyvät herrat", sanoi John, "mutta
minä olen juuri ollut läsnä kiusallisessa kohtauksessa ja arvelin
tarpeelliseksi kertoa siitä hiukkasen myöskin teille."
Sitten hän selitti mitä oli tapahtunut johtokunnan huoneessa, pannen
painoa varsinkin tytön syvään nöyryytykseen. Lordi Robert seisoi
akkunan ääressä rummuttaen sormillaan akkunalautaa, ja Drake venyi
matalalla tuolilla sääret suorana ja kädet housuntaskuissa.
"Mutta minun ymmärrykseni ei riitä käsittämään, miksi te piditte
tarpeellisena tulla tuota kaikkea minulle kertomaan", sanoi lordi
Robert.
"Lordi Robert", sanoi John, "te ymmärrätte minut täydellisesti."
"Anteeksi, herra Storm, minä en ymmärrä teitä vähääkään."
"Sitten minä en kysykään teiltä oletteko te vastuunalainen tytön
tilasta."
"Niin, parasta on olla kysymättä."
"Mutta minä teen teille yksinkertaisemman ja helpomman kysymyksen."
"Mikähän se lienee?"
"Milloinka aiotte naida hänet?"
Lordi Robert purskahti ivalliseen nauruun kääntyen sitten Drakeen.
"Nuo ihmiset -- nuo apulaispapit -- katsopas mokomaa hävyttömyyttä...
Saanko kysyä teidän kunnianarvoisuudeltanne, kuinka tämä asia _teitä_
liikuttaa?"
"Sairashuoneen kappalaisena se minua liikuttaa."
"Mutta tehän sanoitte, että tyttö on ajettu pois sairashuoneesta."
"No niin, lordi Robert, miehenä, joka aikoo puolustaa vääryyttä
kärsinyttä naista, se minua liikuttaa."
"Ooh, kyllä ymmärrän", sanoi lordi Robert kuivasti. "Minä tunnen nuo
sankarityöt. Olen kuullut teidän saarnastanne, herra Storm -- ja teidän
kohtauksistanne nuorten naisten kanssa ja niin edespäin."
"Ja minä olen kuullut, kuinka te nuoria tyttöjä kohtelette", sanoi
John. "Mitä aiotte tehdä tämän hyväksi?"
"Aivan mitä itse tahdon."
"Olkaa varuillanne. Te tiedätte missä tilassa tyttö on. Juuri
tuommoiset tytöt... Paraikaa hän hoipertelee helvetin äärellä, lordi
Robert. Jos vielä jotain tapahtuu -- jos te petätte hänet... hän on
pannut toivonsa teihin -- jos hän vaipuu vielä syvemmälle turmellen
sekä ruumiinsa että sielunsa --"
"Hyvä herra Storm, koettakaa nyt ymmärtää, että minä teen paljon
taikka en mitään tuon tytön hyväksi, aivan kuten itse parhaaksi näen
kyselemättä kenenkään papin neuvoja."
Oli hetken vaitiolo, ja sitten John Storm sanoi tyynesti: "Sitä
odotinkin. Mutta minun täytyi kuulla se teidän omasta suustanne, ja
minä olen sen kuullut. Hyvästi."
Hän palasi sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Hänet oli ajettu Pollyn
kanssa taloudenhoitajan huoneeseen Polly otti kiinni kärpäsiä ikkunasta
(joka oli puistoon päin) ja hyräili: "Neitoset, älkää huokailko enää."
Gloryn silmät olivat punaiset itkusta. John veti Gloryn syrjään.
"Minä olen kirjoittanut rouva Callenderille. Hän tules tänne aivan
kohta."
"Se on turhaa", sanoi Glory. "Polly ei lähde hänen luokseen. Hän
odottaa lordi Robertin tulevan häntä hakemaan ja käskee minun mennä
puhuttelemaan herra Drakea."
"Mutta minä olen itse tavannut miehen."
"Lordi Robertinko?"
"Niin... Hän ei aio tehdä mitään."
"Ei mitään!"
"Ei mitään tai pahempaa kuin ei mitään."
"Se on mahdotonta!"
"Ei mikään semmoinen ole mahdotonta sellaisille miehille."
"Niin huonoja he eivät kumminkaan ole, ja vaikka lordi Robert olisikin
semmoinen kuin sanotte, ei ainakaan herra Drake --"
"He ovat ystäviä ja asuintovereita, Glory. Toinen on mitä toinenkin."
"Ei, ei, herra Drake on aivan erilainen."
"Älkää pettykö, lapsi. Jos he olisivat erilaisia --"
"He _ovat!_ Ja jos tyttö joutuu pulaan ja tarvitsisi apua --"
"Niin hän viskaisi hänet pois, Glory, kuin vanhan arpajaislipun, joka
on avattu ja huomattu tyhjäksi."
Glory puri huultaan, niin että veri tihkui siitä.
"Te ette pidä herra Drakesta", sanoi hän, "ja siitä syystä te ette voi
tuomita häntä oikein. Hän kiittää ja puolustaa teitä aina ja jos joku
--"
"Hänen kiitoksensa ja puolustuksensa eivät merkitse mitään minulle.
Minä en nyt ajattele itseäni. Minä ajattelen --"
Hän näytti äärettömän liikutetulta ja puhui kiihtyneesti ja
katkonaisesti.
"Te olitte mainio tänä aamuna, Glory, ja kun minä ajattelen, että sama
tyttö, joka niin uljaasti vastusti tuota fariseusta, itse ehkä joutuu
uhriksi... Tuo mies kysyi minulta, miksi se asia minua liikuttaa...
Mutta jos minulla todellakin olisi ollut oikeutta tyttöön, jos hän
olisi ollut minulle kallis, jos hän olisi ollut joku toinen, eikä
tuommoinen kevyt, ontto, arvoton olento, tiedättekö mitä olisin
vastannut? 'Koska asiat ovat menneet niin pitkälle, herra, täytyy
teidän naida tyttö nyt ja olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä,
taikka muutoin minä --'"
"Te olette kiihoittunut ja siinä on jotain, mitä minä en ymmärrä --"
"Luvatkaa minulle, Glory, että lopetatte tuon tuttavuuden."
"Te olette järjetön. Minä en voi luvata."
"Luvatkaa, ettette milloinkaan enää tapaa noita miehiä."
"Mutta minun täytyy tavata herra Drakea nyt heti puhuakseni hänelle
Pollysta!"
"Älkää mainitko hänen nimeänsäkään enää. Minun vereni kuohuu
kuullessani teidän puhuvan hänestä."
"Mutta se on tyranniutta. Tehän olette pahempi kuin kanonikko, enkä
minä voi sitä kestää."
"Hyvä, hyvä, kuten siis tahdotte. Ei maksa vaivaa taistella... Mitä
kello on?"
"Kohta kuusi."
"Minun täytyy tavata kanonikkoa ennen päivällistä."
John Stormin käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti, murtuneelta ja
masentuneelta.
"Minä menen nyt", sanoi hän kääntyen pois.
"Niinkö pian? Milloinka tapaan teidät taas?"
"Jumala tiesi... tarkoitan... en tiedä", vastasi hän avuttomasti.
Hän katseli ympärilleen aivan kuin sanoakseen jäähyväiset kaikille.
"Mutta me emme voi näin erota", sanoi Glory. "Pidättehän minusta vielä
hiukkasen, ja --"
Hänen rukoileva äänensä sai Johnin katsomaan hänen kasvoihinsa vielä
kerran. Sitten hän kääntyi pois sanoen: "Hyvästi, Glory." Ja äärettömän
väsynyt ilme kasvoissaan hän poistui huoneesta.
Glory meni ikkunan luo käytävän päähän nähdäkseen Johnin menevän kadun
poikki. Tuossa juuri näkyi vilahdus Johnista hänen kääntyessään kulman
ympäri hitain askelin ja pää kumarassa. Glory meni itkien pois.
"Minä söisin tuoretta silliä illalliseksi, kultaseni", sanoi Polly.
"Mitä sanot siitä, neiti taloudenhoitajatar?"
John Storm palasi kanonikon kotiin murtuneena, nöyryytettynä miehenä.
"Minä en voi enää mitään", ajatteli hän. "Minä jätän kaikki." Hän oli
menettänyt entisen vaikutusvaltansa Gloryyn. Jotain oli tullut heidän
väliinsä -- jotain tai joku. "Olipa miten oli, kaikki on ohi, ja minun
täytyy mennä pois jonnekin."
Turhaan olisi mennä tapaamaan Glorya enää. Se olisi vaarallistakin.
Joka kerta ollessaan häntä lähellä oli hän tahtonut ottaa tyttöön
nähden määräämisvallan ja sanoa: "Sinun pitää tehdä niin tai näin,
sillä se on minun toivoni ja neuvoni ja käskyni ja _minä_ vaadin sen."
Kuinka kavalat perkeleen kiusaukset olivat keskellä Jumalan työtä!
Mutta askel askelelta hänen hitaasti kulkiessaan kotiin päin alkoivat
toiset tunteet saada valtaa hänessä. Hän saattoi nähdä tytön aivan
selvään, hänen raikkaat nuoret kasvonsa, jotka olivat voimakkaat,
hellät, täynnä hilpeyttä ja sydämen rakkautta, ja koko hänen olentonsa
suloisen kauneuden. Tuo vanha tuska pusersi taas hänen rintaansa ja
häntä alkoi peloittaa.
"Minä pakenen kirkkoon", ajatteli hän. -- Rukouksissa, katumuksessa ja
paastossa hän löytäisi apua ja lohdutusta. Kirkko oli sama kuin rauha
-- rauha elämän humusta, ja se antaa voimia taisteluun ja voittoon.
Mutta kirkon täytyy olla Jumalan kirkko -- ei maailman, ei lihan, ei
perkeleen.
"Kysykää kanonikolta, voinko heti saada tavata häntä", sanoi John Storm
miespalvelijalle jääden porstuaan odottamaan vastausta.
Kanonikko joi sinä päivänä teetä työhuoneessaan tyttärensä Felicityn
kanssa. Hän istui selkäkenossa sohvassaan, joka oli ahdettu täyteen
samettityynyjä, ja piteli kuppia ja teevatia kuin perhosen siipiä
molemmilla käsillään.
"Me olemme pettyneet, rakkaani" (sip, sip), "ja meidän täytyy maksaa
oppirahat. Meidän ei kumminkaan tarvitse katua mitään -- ei kerrassaan
mitään. Tänne tuli nuori mies, taivas tiesi mistä, ja hän pyrki tähän
hiippakuntaan. Hän oli tosin vain köyhän, melkein erakkona elävän
lordin poika, mutta hän oli myöskin Englannin pääministerin veljenpoika
ja arvattavasti perillinen." (Sip, sip, sip). "No niin, minä tunnustin
hänen arvonsa, minä otin hänet talooni, minä tein hänestä perheeni
jäsenen -- ja mikä oli seurauksena? Hän ei ole välittänyt minun
neuvostani, hän on asettunut minun puoltajiani vastaan ja hän on
kohdellut minua ynseästi, miltei ylenkatseellisesti."
Felicity kaasi toisen kupin isälleen, oli osaaottavainen ja valitti
omia ikävyyksiään. Tuo nuori mies ei ollenkaan osannut konverseerata.
Hänen vetäytymisensä omaan kuoreensa oli kerrassaan hämmästyttävää.
Joskus, kun Felicityllä oli ollut vieraita ja hän oli pyytänyt herra
Stormia alas, oli hänen äänettömyytensä -- niin se oli tosiaankin --
"Me olisimme voineet kärsiä noita pikku puutteellisuuksia, rakkaani,
jos pääministeri olisi osoittanut erikoisesti välittävänsä asiasta.
Mutta niin ei ole ollut laita. Minä epäilen, onko hän ollenkaan
nähnytkään veljensä poikaa sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ja minun
käydessäni Downing-kadun varrella pääministeriä tapaamassa näytti hän
vallan levolliselta. 'Poika on väärällä paikalla, rakas kanonikko,
lähettäkää hänet takaisin minun luokseni'. Muuta hän ei sanonut."
"Miksi et lähetä häntä, isä?" sanoi Felicity. "Kyllä kai tässä vielä
siihen joudutaan, lapseni, mutta veri on kumminkin vettä sakeampaa,
ja eihän sitä tiedä --" Samassa silmänräpäyksessä tuli naispalvelija
huoneeseen kysymään, voisiko kanonikko ottaa vastaan herra Stormin.
"Ahaa! mies itse!" sanoi kanonikko nousten seisaalleen. "Jenkyns, vie
pois tarjotin." Sitten hän lisäsi hiljemmin: "Felicity, minun täytyy
pyytää sinua jättämään meidät kahden kesken. Kaiken perästä, mitä
on tapahtunut tänä aamuna sairashuoneessa, voi syntyä jonkinmoisia
kohtauksia..." Sitten hän lisäsi ääneensä: "Saata herra Storm tänne,
Jenkyns... Virka jotain, rakkaani. Miksi sinä et puhu?... Astukaa
sisään, hyvä Storm. Sinä hoidat siis sen asian minun puolestani,
Felicity? Kiitos, kiitos! Ikävä, että minun täytyy lähettää sinut pois,
mutta olen varma, että herra Storm suo sen sinulle anteeksi. Hyvästi
sitten vähäksi aikaa."
Felicity poistui ja John Storm astui huoneeseen. Hän näytti
kiihoittuneelta, ja kasvoissa oli tuskallinen ilme.
"Ikävä häiritä teitä, mutta minä en pidätä teitä kauan", sanoi John
Storm.
"Istukaa, herra Storm, istukaa", sanoi kanonikko palaten sohvaansa.
Mutta John ei istunut. Hän seisoi tuolin vieressä, josta Felicity juuri
oli lähtenyt, ja naputteli hattuaan sen selkämykseen.
"Minä tulin ilmoittamaan teille, herra kanonikko, että tahtoisin erota
tästä kappalaisen virasta."
Kanonikko katsahti ylös viekas ilme kasvoissaan. "Sepä oli viisasta",
ajatteli hän, "ottaa itse eronsa ennenkuin hänet suorastaan erotetaan
-- vallan viisasta."
Sitten hän sanoi ääneensä: "Olen pahoillani, olen kovin pahoillani.
Minusta on aina ikävää erota apulaisistani. Mutta kumminkin -- näette,
että puhun aivan suoraan -- olen huomannut, että te ette ole oikein
hyvin viihtynyt viime aikoma, ja olen vakuutettu, että päätöksenne on
järkevä. Milloinka tahtoisitte erota meiltä?"
"Niin pian kuin mahdollista -- Niin pian kuin voitte tulla toimeen
ilman minua."
Kanonikko hymyili armollisesti. "Siitä älkää huolehtiko. Kun on niin
suuri apulaisjoukko kuin minulla, näettekö... Te muistatte tietysti,
että minulla on kolmen kuukauden irtisanomisaika?"
"Muistan."
"Mutta minä luovun siitä; minä en tahdo pidättää teitä. Oletteko
kertonut sedällenne tästä asiasta?"
"En."
"Kun kerrotte, pyydän teitä sanomaan hänelle, että minä koetan aina
väistää esteitä nuoren miehen tieltä, jos hän ei viihdy hyvin -- jos
hän on väärällä paikalla, esimerkiksi."
"Kiitos", sanoi John Storm, ja sitten hän viivähti hetkisen ennenkuin
astui ovelle.
Kanonikko nousi kumartaen kohteliaasti. "Ei pahaa sanaa", ajatteli hän.
"Kuka voi väittää, ettei veri mitään merkitse?"
"Uskokaa minua, hyvä Storm", sanoi hän ääneensä, "minä tulen aina
ylpeänä ja ilomielin muistamaan meidän yhdessäoloamme. Minun mielestäni
te ehkä menettelette epäviisaasta, jopa järjettömästikin, mutta minä
olen iloinen kumminkin siitä, että minulla oli tilaisuus ensimmäisenä
raivata tietä teille, ja jos teidän tuleva kappalaispaikkanne sattuisi
olemaan Lontoossa, toivon meidän voivan jatkaa tuttavuuttamme."
John Stormin kasvot värähtelivät ja suonet tykyttivät hurjasti, mutta
hän koetti hillitä itseään.
"Kiitos", sanoi hän, "mutta se on tuskin luultavaa --"
"Ettehän sillä tahtone sanoa, että eroatte kokonaan papinvirasta,
hyvä herra Storm, taikka ehkäpä sitä, että eroatte meidän kirkostamme
liittyäksenne toiseen. Ah, minä olen koskettanut arkaa kohtaa! Me emme
voi saattaa kielikellojen ja juoruakkain kieliä vaikenemaan, kuten
tiedätte. Ja minä tunnustan, puhuen teidän henkisenä esimiehenänne,
että se tuottaisi minulle suurta surua, jos nuori pappi, joka on syönyt
meidän kirkkomme leipää ja minunkin leipääni, antautuisi italialaisen
piispan alamaiseksi ja orjaksi."
John Storm palasi takaisin ovelta. "Teidän sananne, herra kanonikko,
pakottavat minua puhumaan suoraan. Erotessani kappalaisenvirastani en
aio erota Englannin kirkosta, vaan teistä."
"Se todellakin ilahduttaa minua."
"Minä eroan teistä siksi, että en voi elää enää teidän luonanne, sillä
se ilmakin, jota te hengitätte, on mahdoton minulle. Teidän uskontonne
ei ole minun uskontoni eikä teidän Jumalanne minun Jumalani!"
"Minua hämmästyttää teidän puheenne. Mitä olen tehnyt?"
"Kuukausi sitten minä pyysin teitä pappina estämään häpeällistä ja
epäsiveellistä naimiskauppaa miehen kanssa, jonka maine on mitä
huonoin, mutta te kieltäydyitte. Te puolsitte miestä ja asetuitte
hänen liittolaisekseen. Tänä aamuna piditte tarpeellisena julkisesti
käsitellä erään tämän saman miehen uhrin asiaa ja taasen asetuitte
miehen liittolaiseksi -- kielsitte tytöltä oikeuden lausua tuon konnan
nimeäkään."
"Kuinka eri tavalla me käsitämme asioita! Minä taas mielestäni toimitin
tuon nuoren tyttöraukan tutkimisen armeliaasti, melkeinpä hellästi. Ja
minä voin kertoa teille, että -- huolimatta tuosta tulivuoresta, joka
naishaamussa puhkesi ja vyöryi minun ylitseni -- johtokunta ja hänen
ylhäisyytensä puheenjohtaja olivat samaa mieltä."
"Sitten minua surettaa, että olen toista mieltä. Minä pidin sitä
tarpeettomana ja epämiehekkäänä ja raakana ja vieläpä Jumalan pilkkana."
"Herra Storm! Tiedättekö mitä te sanotte?"
"Varsin hyvin, ja minä tulin juuri tänne sitä sanomaan."
Hänen katseensa oli hurja, hänen äänensä käheä. Hän oli kuin mies, joka
murtaa tyrannisen orjuuden kahleet.
"Te nimitätte tuota lapsiraukkaa prostituoiduksi, sillä hän oli
tuhlannut Jumalan antamat hyvät lahjat. Mutta Jumala on antanut teille
hyviä lahjoja -- järjen ja puhujataidon lahjat, joilla te olisitte
voinut kohottaa langenneita ja tukea heikkoja ja puolustaa poljetuita
ja lohduttaa särkyneitä sydämiä -- mutta kuinka te olette käyttänyt
niitä? Te olette myynyt ne papinvirasta ja tuhlannut ne yleisen suosion
hankkimiseksi. Te olette vaihtanut ne rahaan, taloihin, huonekaluihin,
sellaisiin esineihin kuin tuo tuossa -- ja tuossa -- ja tuossa. Te
olette myynyt esikoisoikeutenne hernerokkaan, siksi _te_ olette
prostituoitu."
"Te ette ole täydessä tajussanne, herrani. Jättäkää minut", ja astuen
lattian poikki kanonikko soitti kelloa.
"Niin juuri, tuhansia kertoja enemmän prostituoitu kuin tuo langennut
tyttöparka, jonka veri ja tahto olivat tahraantuneet. Semmoisia
naisia ei olisi olemassakaan kunnottomien keikarien uhreina, ellei
olisi semmoisia miehiä kuin te puolustamassa heidän viettelijöitään
ja asettumassa näille liittolaisiksi. Kuka on enemmän prostituoitu --
nainenko, joka myy ruumiinsa, vai mieskö, joka myy sielunsa?"
"Te olette hullu, herra! -- Mutta minä en tahdo mitään kohtauksia --"
"Te olette pahin prostituoitu koko Lontoon kaduilla ja kumminkin
te olette kirkon palveluksessa, seisotte saarnatuolissa ja sanotte
itseänne Hänen seuraajakseen, joka armahti syntistä vaimoa ja häpäisi
ulkokullatuita eikä tietänyt mihinkä hän voisi päänsä kallistaa!"
Mutta kanonikko oli syöksynyt pois huoneesta.
Miespalvelija tuli sisään kuultuaan soiton, mutta tapasi vain John
Stormin yksinään ja kertoi hänelle, että eräs rouva odotti pastoria
vaunuissaan ulkopuolella ovea.
Se oli rouva Callender. Hän kertoi käyneensä sairashuoneessa tapaamassa
Polly Lovea, mutta tyttö oli kieltäytynyt tulemasta Sohon kotiin.
"Mutta mikä teitä vaivaa, poikaseni?" sanoi hän. "Te näytätte siltä
kuin olisitte nähnyt aaveen!"
John oli tullut ulos paljain päin, hattu kädessä.
"Se on lopussa nyt", sanoi hän. "Minä olen odottanut viikkoja, mutta
nyt vihdoinkin on kaikki ohi. Ei ollut syytä koristella asioita, ja
siksi minä puhuin suuni puhtaaksi."
Hänen punottavat silmänsä hehkuivat, mutta raskas paino oli pudonnut
hänen sydämeltään, ja hänen sielunsa riemuitsi.
"Minä olen sanonut hänelle, että minun täytyy erota hänestä, ja minun
täytyy mennä nyt heti. Sairaus oli ankara ja siksi piti parannuskeinon
myöskin olla ankara."
Vanha rouva pidätti henkeään ja katseli John Stormin punoittavia
kasvoja hyvin tarkasti.
"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?"
"Aion ruveta Herran palvelijaksi muutoinkin kuin nimeksi vain,
aion jättää maailman kokonaan, sen laiskuuden, sen loiston, sen
ulkokullaisuuden ja valheellisuuden."
"Hankkikaa ensin hiukan lihaa poskiluillenne, poikaseni. On helppo
nähdä, että te ette ole nukkunut ettekä syönyt näinä päivinä eikä aina
muulloinkaan."
"Siitä vähät -- vähät siitä. Jumala ei ota puolta sielua. Hänelle
täytyy antautua kokonaan."
"Ai, ai, poika, sitä minä jo pelkäsin. Mutta ihminen ei voi mennä
hautaan ennenkuin hän on kuollut. Hän voi haudata osan itsestään,
mutta onko se parempi osa? Entäs ajatukset -- harhailevat ajatukset?
Valitkaa kumminkin itse osanne, ja jos teidän täytyy mennä -- hautautua
ikipäiviksi, ja jos minä nyt näen teidät viimeisen kerran... te voitte
suudella minua, -- poika, minä olen kyllin vanha, se on varma... Aja
James, mies hoi, mitä sinä siinä tuijotat?"
Kun John Storm palasi huoneeseensa, huomasi hän siellä kirjeen pastori
Quaylelta. Se oli hyväntahtoinen, laverteleva sepustus, täynnä
herttaisia tyhjänpäiväisyyksiä Glorysta ja sairashuoneesta, Peelistä
ja vanhoista riimukirjoituksista, joita oli löydetty kirkkotarhoista,
mutta se loppui seuraavalla jälkikirjoituksella:
"Muistattehan vanhan Chalsen, tuon kuljeksivan kerjäläisen ja kaikkien
suosikin. Tuo vanha hupakko on saanut vaikutusvaltaa isäänne ja
uskottelee nyt tuolle vanhalle miehelle, että te olette tenhottu. Joku
on iskenyt pahan silmän teihin -- joku nainen, sanoo hän, ja siksi te
olette lähtenyt pois ja käyttäytynyt niin omituisesti! Se on hyvin
kummallista. On vallan hämmästyttävää, että semmoinen hullu taikausko
on voinut saada jalansijaa isässänne, mutta jos se vain hellyttää häntä
teitä kohtaan ja on apuna rauhan rakentamisessa, niin voimme ehkä
antaa anteeksi tuon epäluottamuksen kaitselmusta kohtaan ja selvän
järjen halveksimisen. Lopussa kiitos seisoo, ja me tulemme vielä kaikki
onnellisiksi."