Johtokunnan huone Martan Viinitarhan sairaalassa oli suuri ja komea
sali, jonka peräseinää kaunisti soikea akkuna. Molemmilla sivuseinillä
riippui entisten johtajien ja lääkärien muotokuvia. Suurissa
tammisissa nojatuoleissa komeiden, vihreällä veralla katettujen
ja kirjoitus-aluksilla varustettujen tammipöytien takana istuivat
johtokunnan jäsenet kolmella puolella nelikulmiota, joten keskelle jäi
tyhjä paikka. Tämä oli tarkoitettu sairaille, jotka pyysivät päästä
sairaalaan, taikka semmoisille, jotka saivat päästökirjoja sieltä, sekä
myöskin sairashuoneen virkamiehille, jotka toivat viikkokertomuksiaan.
Eräänä aamuna elokuussa loppui johtajattaren viikkokertomus
hämmästyttävään pykälään. Hän pyysi siinä erään hoitajattaren
erottamista palveluksesta heti paikalla epäsiveellisen käytöksen
tähden. Semmoisissa tapauksissa johtokunta tavallisesti pyysi
johtajatarta yksityisesti toimimaan asiassa, mutta johtokunnan
puheenjohtaja sattui tällä kertaa olemaan kiukkuinen herra, jonka
huulet olivat jäykät ja alaleuka leveä.
"Tämä on varsin vakava seikka", sanoi hän. "Minun mielestäni -- tämähän
on julkinen laitos -- minä todellakin arvelen, että johtokunnan tulisi
itse tutkia tuota asiaa. Meidän pitäisi päästä selville siitä -- siitä,
ettei muita säännöttömyyksiä ole olemassa tässä sairaalassa."
"Salliiko teidän ylhäisyytenne", kuului täyteläinen ääni sivupöydän
äärestä, "minun huomauttaa, että tällainen surkeaa siveellistä
rappeutumista osoittava tapaus kuuluu suorastaan sairashuoneen
kappalaisen hoitopiiriin, ja jos hän on täyttänyt velvollisuutensa
tuota onnetonta tyttöä kohtaan (kuten hän epäilemättä on), niin hän
varmaankin voi johtokunnalle antaa selityksen asiasta."
Se oli kanonikko Wealthy.
"Sallikaa minun mainita", lisäsi hän, "että herra Storm on palannut
jälleen virkatoimiinsa ja on juuri nyt. täällä sairashuoneessa."
"Lähettäkää hakemaan hänet tänne", sanoi puheenjohtaja.
John Stormin astuessa johtokunnan huoneeseen oli helppo huomata,
ettei hän näyttänyt terveemmältä loma-aikansa perästä. Hänen poskensa
olivat laihemmat, silmät enemmän kuopallaan ja hänen tumma ihonsa oli
omituisen kalpea.
Asia selitettiin hänelle ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä mitään
ilmoitettavaa hoitajattaresta, jonka johtajatar oli esittänyt
erotettavaksi.
"Ei", vastasi hän, "ei mitään."
"Tahdotteko sillä sanoa johtokunnalle", kysyi puheenjohtaja,
"ettette tiedä mitään koko asiasta -- että se on liian vähäpätöinen
herättääkseen teidän huomiotanne -- tai ehkäpä, ettette milloinkaan ole
tytölle puhunutkaan siitä?"
"Niin se on; en ole milloinkaan hänelle puhunut", sanoi John.
"No, sitten teidän täytyy nyt puhua", sanoi puheenjohtaja soittaen
vieressä olevaa kelloa.
Sanantuoja astui sisään.
"Ette suinkaan aikone tutkia tyttöä täällä?" sanoi John.
"Ja miksikä ei?"
"Näin monen läsnäollessa -- ja kaikki miehiä, paitsi yksi. Epäilemättä
johtajatar --"
Kanonikko nousi jälleen seisaalleen. "Minun nuori veljeni on tietysti
arkaluontoinen, herra lordi, mutta minä vakuutan hänelle, että
tuommoinen hienotuntoisuus on tarpeetonta sellaista tyttöä kohtaan.
Pastori Storm unohtaa, että häpeä on tytön synnissä eikä hänen
oikeutetussa ja välttämättömässä rangaistuksessaan."
"Tuokaa hänet tänne", sanoi puheenjohtaja. Johtajatar kuiskasi
sanantuojalle, joka poistui huoneesta.
"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi John Storm, "jos te odotatte, että
minä tulen tutkimaan hoitajattaren syntiä, kuten herra kanonikko sanoo,
pyydän ilmoittaa, etten voi sitä tehdä".
"Ette voi?"
"No niin, en _tahdo."_
"Semmoinenko teidän käsityksenne kappalaisen velvollisuuksista on?"
"Se on johtajattaren eikä kappalaisen velvollisuus --"
"Johtajattaren, johtajattaren! Tämä on teidän seurakuntanne, hyvä
herra, teidän seurakuntanne! Suuri, julkinen laitos on vaarassa joutua
häpeällisen skandaalin alaiseksi, ja te, joka olette vastuussa sen
henkisestä menestyksestä... Se on todellakin --"
Taas kanonikko nousi hymyillen sovinnollisesti. "Minä luulen
ymmärtäväni nuorta ystävääni", sanoi hän, "ja toivon, että teidän
ylhäisyytenne ja arvoisa johtokunta kunnioittaa hänen tunteitaan,
vaikka ette olekaan samaa mieltä kuin hän. Mikä jalomielinen sydän
ei soisi sympatiaa nuoren papin arkatuntoisuudelle, jota kauhistaa
rikos ja häpeä nuoressa ja ehkäpä kauniissa naisessa. Mutta jos voin
siten vapauttaa teidän ylhäisyytenne ikävästä välikädestä, olen itse
suostuvainen --"
"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, ja sitten tyttö tuotiin sisään sisar
Allworthyn siipien suojassa.
"Teidän nimenne, tyttö?" sanoi kanonikko.
"Mary Elisabet Love", änkytti tyttö.
"Te tiedätte, Mary Elisabet Love, että teidän erinomaisen taitavan
ja lempeän johtajattarenne (siinä hän kumarsi pönäkälle naiselle,
joka istui avonaisen paikan kohdalla) kiusallinen velvollisuus on
ollut esittää teidät erotettavaksi, mikä on samaa kuin poistaminen
sairashuoneesta heti paikalla. Minä en voi uskotella teille, ettei
johtokunta hyväksyisi hänen esitystään, mutta mahdollisesti teidän
päästötodistuksenne voi tulla hiukan lievemmäksi, jos voitte
todistaa näille herroille, että tuohon onnettomaan poikkeamiseen
siveyden tieltä, joka on saattanut teidät tuollaiseen häpeälliseen
asemaan, on ollut jossakin määrin syynä jonkinmoiset säännöttömyydet
sairashuoneessa ja siitä johtuvat kiusaukset."
Tyttö alkoi itkeä.
"Puhukaa, hoitajatar, jos teillä on mitään sanomista; nämä herrat
lupaavat kuunnella."
Tytön itku muuttui nyyhkytykseksi.
"Turhaa!" sanoi puheenjohtaja.
"Mahdotonta!" sanoi kanonikko.
Mutta sitten joku lausui, että ehkä tytöllä on joku ystävä
hoitajattarien joukossa, joka mahdollisesti voisi selvittää tätä
vaikeata asiaa. Sisar Allworthy kuiskasi jotain johtajattarelle, joka
sanoi: "Tuokaa hänet tänne."
John Storm oli koko ajan näyttänyt miettivän muita asioita, mutta nyt
hän huomasi, että huoneeseen tuli toinen Polly Lovea pitempi tyttö,
jonka kullanpunaisessa tukassa oli ikäänkuin päivän säteiden loistoa.
Se oli Glory.
Herrat kuiskailivat keskenään, ja sitten alkoi kanonikko taas:
"Te olette Mary Elisabet Loven toveri ja ystävä?"
"Olen", sanoi Glory.
Hänen äänensä oli sointuva ja tyyni, ja levollinen pelottomuuden ilme
enensi hänen nuorekasta suloaan.
"Te olette epäilemättä tuntenut hänen muutkin ystävänsä ja ehkä olette
muutoinkin ollut hänen uskottunaan."
"Niin olen."
"Sitten voitte kaiketi sanoa johtokunnalle, onko tämän tytön
onnettomaan asemaan syynä joku tämän sairashuoneen palveluksessa oleva
henkilö."
"Ei, tietääkseni."
"Ei kukaan sen virkamiehistä, palvelijoista tai sen yhteydessä olevien
koulujen jäsenistä?"
"Ei."
"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, "se riittää", ja pitkin johtokunnan
pöytiä näkyi pelkkiä tyytyväisyyden hymyjä ja päännyökytyksiä.
"Mitä olen tehnyt?" sanoi Glory.
"Olette tehnyt hyvän työn tälle vanhalle, kunnioitettavalle
laitokselle", sanoi kanonikko, "eikä johtokunta voi millään paremmin
osoittaa kiitollisuuttaan teille teidän rehellisyydestänne ja
järkevyydestänne kuin neuvomalla teitä vastedes välttämään semmoisia
tovereita ja pakenemaan semmoista vaarallista seuraa."
Omituinen, epätoivoinen välinpitämättömyys kuvastui Gloryn kasvoissa,
ja hän astui ääneensä itkevän Pollyn luokse kiertäen käsivartensa hänen
vyötäisilleen.
"Mitä sukulaisia tytöllä on?" kysyi puheenjohtaja. Johtajatar katsoi
kirjastaan. Polly oli orpo, molemmat vanhemmat kuolleet. Hänellä
oli veli, joka nykyään oli sairaana tässä samassa sairashuoneessa,
mutta hän oli vain maallikkopalvelija anglikaanisessa luostarissa
Bishopsgate-kadun varrella, eikä siis voisi olla apuna tässä
tapauksessa.
Pöytien ympärillä kuiskailtiin taas. Eikö tämä ollut sama tyttö,
jonka äkillisiä kuolemantapauksia tutkiva poliisi oli hommannut
sairaanhoitajattareksi, käsiteltyään erästä huomiota herättänyttä,
hyvin surkeaa tapausta? Hän se oli.
"Minä muistan kuulleeni jotain köyhistä ja huonoista sukulaisista",
sanoi kanonikko, "mutta heidän oma tilansa on luultavasti siksi kurja,
etteivät he voi auttaa tyttöä tämmöisessä tapauksessa."
Siihen saakka Polly oli vain itkenyt, mutta nyt hänessä äkkiä leimahti
ylpeys ja vastustushalu.
"Se ei ole totta!" huusi hän. "Minulla ei ole mitään köyhiä eikä
huonoja sukulaisia, enkä minä tarvitse kenenkään apua. Minun ystäväni
on hieno herra -- yhtä hieno kuin kuka tahansa täällä -- ja jos
tahdotte, voin teille sanoa hänen nimensäkin. Hän asuu St. Jamesin
kadulla ja hän on lordi --"
"Vaiti, tyttö!" huusi kanonikko. "Me emme voi sallia teidän viskata
varjoa kunnon miehen kunnialle mainitsemalla hänen nimeään hänen
selkänsä takana."
John astui johtokunnan pöydän luo ja sieppasi pienen kirjasen siitä.
Se oli Martan Viinitarhan sairashuoneen viimeinen vuosikertomus ja
luettelo sen johtokunnan jäsenistä ja kannattajista.
"Tyttö on erotettu", sanoi puheenjohtaja ja ottaen johtajattaren kirjan
piirsi hän siihen nimensä ja antoi sen sitten takaisin.
"Tämä on mielestäni tapaus, joka on ilmoitettava rouva Callenderin
tyttökodille Sohoon", sanoi kanonikko, "ja johtokunnan suostumuksella
pyydän herra pastoria heti ryhtymään keskusteluihin mainitun laitoksen
kanssa."
John Storm kuuli, mutta ei vastannut. Hän käänteli kirjasen lehtiä.
Kanonikko hymähti ja rykäisi. "Mary Elisabet Love", sanoi hän,
"te olette tuottanut häpeäpilkun tälle kunnianarvoisalle ja tähän
saakka moitteettomalle laitokselle, mutta minä uskon ja toivon,
että ennen pitkää ja ennenkuin teidän äpärälapsenne on syntynyt, te
tulette ymmärtämään, kuinka kiitollinen teidän tulisi olla meidän
kärsivällisyydestämme ja armeliaisuudestamme. Mitä minuun itseeni tulee
voin vakuuttaa, että se minua surettaa ja epäilemättä tuottaa huolia
myöskin hänelle, jolle teidän sielunhoitonne oli uskottu" (siinä hän
vilkaisi John Stormiin), "että te ette näy ymmärtävän häpeällistä
asemaanne. Meitä on aina opetettu ajattelemaan naista suloisena,
uskollisena ja puhtaana. Pyhimmät, hellimmät suhteet ovat pyhittäneet
hänet meidän tietoisuudessamme, rakkaimmat siteet ovat tehneet hänet
kalliiksi meidän rakkaudellemme, ja oikeus vaatii" (kanonikon ääni
värisi) -- "niin, oikeus ja kohtuus vaatii, sanon minä, että te saatte
kuulla tässä paikassa, vaikka tosin liian myöhään, että semmoiselle
naiselle, joka särkee tuon korkean ihanteen, kuten te olette sen
särkenyt, ei ole olemassa muuta kuin yksi nimi hyvämaineisten kunnon
ihmisten seassa -- kova nimi, kauhea nimi, ylenkatseen ja kirouksen
nimi -- se on _prostituoitu_."
Pusertaen kirjasen kouraansa astui John Storm pari askelta kanonikkoa
kohti, mutta liian myöhään. Hänen edelleen oli jo ennättänyt toinen. Se
oli Glory. Pää pystyssä ja säkenöivin silmin hän seisoi itkevän tytön
ja mustalakkisen tuomarin välillä, ja jokainen saattoi nähdä kuinka
hänen povensa aaltoili.
"Kuinka te uskallatte!" huusi hän. "Te sanotte, että teitä on
opetettu ajattelemaan naista hellänä ja puhtaana. _Minua_ on opetettu
ajattelemaan miestä voimakkaana ja jalona ja hellänä ja armeliaana
kaikille eläville olennoille, ennen kaikkea naiselle, joka erehtyy
ja lankee. Mutta te ette ole jalo ettekä hellä. Te olette julma ja
pelkuri, ja minä ylenkatson ja inhoan teitä!"
Herrat pöytien ääressä nousivat seisaalleen.
"Te olette erottanut minun ystäväni", sanoi hän, "ja te saatte myöskin
erottaa minut jos tahdotte -- jos _uskallatte!_ Mutta minä kerron
kaikille, että te erotitte minut siksi, että minä en sallinut teidän
loukata tyttöraukkaa julmalla ja häpeällisellä nimellä ja polkea häntä
silloin, kun hän oli masennuksissa. Ja jokainen on uskova minua, sillä
se on totta, ja mitä te sanotte, on valhetta, ja maailma saa sen
tietää!"
Johtajatarkin hoiperteli seisaalleen.
"Kuinka te uskallatte, neiti! Menkää paikalla osastollenne! Tiedättekö
kenelle te puhutte?"
"Ooh, en minä ensi kertaa puhu papille. Minä olen itse papin tytär ja
papin tyttärentytär, ja minä tiedän millainen jalo ja hyvä pappi on.
Hän on hellä ja armelias kaikille naisille, hän on mies ja kunnon mies
-- eikä fariseus ja krokodiili!"
"Viekää pois tuo tyttö", sanoi puheenjohtaja.
Mutta John Storm seisoi hänen vieressään.
"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "ei kukaan koske häneen!"
Mutta nyt Glorykin oli murtunut ja molemmat tytöt itkivät sylitysten
kuin eksyneet lapset. John aukaisi oven ja talutti heidät ulos.
"Viekää ystävänne omaan huoneeseenne, hoitajatar. Minä tulen sinne
heti."
Sitten hän kääntyi taasen puheenjohtajaan, puristaen vielä rypistynyttä
kirjasta kourassaan, ja kysyi tyynesti ja kunnioittavasti:
"Kun nyt olette lopettanut tytön asian, herra lordi, sallikaa minun
kysyä, mitä aiotte tehdä miehelle?"
"Mille miehelle?"
"Vaikka minä en pitänyt itseäni oikeutettuna rupeamaan langenneen
tytön särkyneen sydämen tuomariksi, satun tietämään sen nimen, jota
hänen ei sallittu lausua, ja minä näen sen täällä, herrani -- täällä
kannattajien ja johtajien luettelossa."
"No niin, entä sitten?"
"Te pyyhitte tytön nimen pois kirjoistanne, hyvä herra. Nyt minä pyydän
teitä myöskin pyyhkimään pois tuon miehen nimen."
"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, "johtokunnan istunto on lopussa."