_Vielä Martan Viinitarhassa_.
Aivan oikein, Anna täti, "esivalta" ja "tottelevaisuus" ovat sanoja,
joita täytyy sekä tuntea että kunnioittaa. Mutta kun tikusta tehdään
asia ja sitten lausutaan jyrkkä käsky, niin sitä on vaikea ymmärtää.
Johtokunta tekee tikusta asian ja käsky tulee, ainakin minulle, sisar
Allworthyn suusta. Minä sanon häntä valkoiseksi huuhkajaksi. Hän on
viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä, ja hänellä on leveät, pyöreät
posket, joille minä niin mielelläni joskus läiskäyttäisin -- niinkuin
äidit antavat korvapuusteja rakkaille lapsilleen tahtoen rangaista
heitä hiukan nöyryyttävällä tavalla.
Vai tuntuu tädistä niinkuin minussa voisi huomata "jonkinmoista taidon
puutetta!" No niin, mutta minä en luule, että olen syntymästäni saakka
luotu huonoksi hoitajattareksi, Anna täti. Sairaat pitävät minusta
eivätkä he kuole ikävään, kun minä heitä hoidan. Mutta minä en voi
hoitaa sairaita nuottien mukaan, ja siitä seuraa, että minä saan
muistutuksia. Sisar Allworthy on kolme kertaa kannellut minusta, Herra
paratkoon! Kolme kertaa tuo kirjava kissa on naukunut, ja nyt hän
uhkaa hankkia minulle johtajattaren muistutuksen. Tuolla rakkaalla
sielulla, nimittäin johtajattarella, on liikuntovaikeuksia, kun näet
kokonainen Pelion ja Ossa rasvaa häntä rasittaa. Hän asuu Adullamin
luolassa Infernon laidassa (s.o. anatomisen luentosalin vieressä), ja
hänellä on pikkuinen, pahanilkinen, hengenahdistusta kärsivä rakki
alituiseen ärisemässä polvellaan. Minä nimitän häntä vaivaisten ja
raajarikkoisten tukkukauppiaaksi eikä hän näyttäydy muuta kuin kerran
päivässä, kun hän käy ympäri tarkastamassa varastoaan. Täytyy olla
kohtelias hänen majesteetilleen, sillä hän voi vetää kenen tahansa
esiin neuvoston tutkittavaksi ja kirjoittaa pahoja asioita mustaan
kirjaan ja lähettää syylliseksi havaitun pois talosta ilman todistusta.
Jos niin sattuu käymään tytölle, jolla on aikomus hankkia elatuksensa
sairaanhoitajattarena, niin hänellä ei milloinkaan sen perästä ole
erityistä tarvetta rukoilla: "Varjele minua, Herra Jumala, suurista
rikkauksista."
Mutta rakas isoisä, mitä sinä arvelet John Stormista nyt? Veisattuaan
kaikki Jeremiaan valitusvirret ja ennustettuaan kaikkia Egyptin vaivoja
on hän nyt mennyt "leposatamaan", toisin sanoen rukoilemaan lakkaamatta
ja puhumatta kahdeksantoista tuntia päivässä, kuusi päivää perättäin,
joskus kuusikymmentä. Kun hän palaa takaisin höyryävänä pyhyydestä,
tunnen minä tietysti olevani sellainen vaivainen syntinen...
Totta puhuen minä voisin itkeä ajatellessani sitä, ja kun vielä
muistan, että minäkin ehkä olin osapuolin syynä siihen...
Se tapahtui näin. Siinä "hirmuisessa saarnassa", josta kerroin, hän
oli vain haavoittanut käärmettä, mutta ei tappanut sitä, ja kun
hänen kirkkoherransa (minä nimitän häntä herra Järki Maalliseksi)
huomasi, että arvoisat naiset ja vallat laputtivat ulos kirkosta,
kuten fariseuksetkin, yksitellen, vähitellen, niin hän vakuutti
John-raukalle, että hän, John, on sairas ja on levon tarpeessa.
Todellakin näytti siltä, ja hänen sairautensa lienee ollut jonkinmoista
inhimillistä vesikauhua, jonka uhri ensimmäiseksi puree parhaimpia
ystäviään. Hän tuli tänne, alahuuli lerpallaan kuin vanhalla koiralla,
ja minä olin niin typerä, etten älynnyt kuinka häntä myöskin ajettiin
kuin koiraa, vaan ajattelin vain, kuinka rumaksi ja epämiellyttäväksi
hän oli muuttunut viime aikoina. Sisar Allworthy oli juuri sitä ennen
näyttänyt minulle torahampaitaan ja ollen siitä syystä raivoissani
annoin sanan sanasta John Stormille. Mutta hän olikin hyvin järjetön
ja tahtoi nähtävästi sanoa minulle, etten saisi hankkia itselleni
mitään huvituksia tai ystäviä, joita hän ei ollut valinnut, ja että
sen jälkeen kun olin päiväni kuluttanut vaeltamalla ristiin ja rastiin
tämän kalliin sairaalan seinien sisässä, tulisi minun kuluttaa yöni
kiertämällä sitä ulkopuolelta. Mutta kun minulla sattui olemaan yhtä
paljon sisua kuin hänelläkin, oli meillä kova ottelu siitä asiasta.
Seuraava uutinen, jonka sitten kuulin, oli se, että hän aikoo vetäytyä
"leposatamaan", jonkinmoiseen anglikaaniseen luostariin täällä
kaupungissa. Siellä hän, kuulin ma, koettaa "irtautua maailmasta" ja
katsoa, "miten hänen sitten tulee menetellä." Hän lähetti minulle
siunauksensa tämän sanoman ohella, ja minä lähetin hänelle omani --
vaikkakaan ei niin pyhän, mutta hän pyhittäköön sen itse.
Minä luulin, että te muistaisitte herra Draken äidin, täti Rakel.
Drake on myöskin vaaleaverinen ja kampaa tukkansa otsalle samalla
tavalla kuin näemme Napoleonin muotokuvissa. Hän on luonteeltaankin
jonkinmoinen vaaleatukkainen Napoleon.
Hän vei minut teatteriin eräänä iltana, ja se se juuri oli se
tapahtuma, josta aioin kertoa teille. Se oli hyvin komea paikka, eikä
kukaan muu käyttäytynyt sopimattomasti kuin Glory, joka puheli ja
saarnasi ja oli hupsuna liikutuksesta koko illan -- niin että kaikki
tuijottivat minuun toivoen, että menisin matkoihini.
Sen jälkeen herra Draken ystävä lordi Bob, joka näkyy tuntevan
kaiken maailman näyttelijät, vei meidät "kulissien taakse", ja me
saimme katsella harjoitusta. Asiat näyttävät hiukan toisenlaisilta
takaa katsoen kuin edestä, mutta niinhän on aina tässä maailmassa
enkä minä ollenkaan tuntenut pettymystä. Minusta kaikki oli niin
suloisen romanttista ja hauskaa -- enkä minä tosiaankaan usko, että
näyttelijättärenä olo on niin pahaa. Mitä te arvelette?
Ystäväni Polly Love oli kanssamme -- Pollykin on oppilas, hän makaa
minun huoneeni vieressä olevassa kamarissa -- ja harjoituksen jälkeen
me menimme herrojen luo kotiin teetä juomaan. Minä voin aivan kuulla
kuinka Anna-täti huudahtaa: "Taivas varjelkoon! Et suinkaan, lapseni!"
Aivan totta, me menimme. Sukupuoleni arvon tähden tahdoin nähdä,
kuinka pojat voivat elää aivan itsekseen, ja myönnän, että on vallan
kauhistavaa, kuinka hyvin he tulevat toimeen ilman naisen apua.
Tietysti minä en ollut niin typerä, että olisin antanut heidän huomata
tuota. Tutkittuani heidän vastaanottohuonettaan ja tiedusteltuani
ristikuulustelussa sen isänniltä kaikista sikäläisistä valokuvista
(pääasiallisesti naisten) ja koeteltuani, miltä tuntuu pitää semmoisia
suuria piippuja hampaittensa välissä, otin hatun pois päästäni ja aloin
järjestää huonetta, ja rupesin sitten keittämään teetä.
Herrat olivat jo ennättäneet muuttaa arkitakit yllensä, ja minä lähetin
heidät hakemaan kuppeja, teevateja ja sokerirasiaa. Silloin huomattiin,
ettei koko talossa ollut muuta kuin yksi ainoa teelusikka, ja aina
kun joku tahtoi sekoittaa teetään, täytyi hänen pyytää: "Olkaa hyvä
ja sallikaa minun käyttää lusikkaa." Kuinka hullunkurista se oli! Me
nauroimme, kunnes kyyneleet vierivät silmistämme -- ainakin yksi meistä
-- ja ohimennen meiltä särkyi teekannu ja vesikuppi sekä kaatui korkea
lamppu. Se oli äärettömän hauskaa.
Mutta paras osa seurasi teen juonnin jälkeen, kun Glorya pyydettiin
matkimaan niitä henkilöitä, joita olimme nähneet teatterissa. Tietysti
hän ei voinut matkia miestä naisen puvussa ja ollen iloinen kuin
päivänpaiste ja "julkeampi kuin valkoinen kivi" [manilainen sananlasku.
Tekijän muist.] sinä yönä hän tosiaankin keksi hurjan tuuman pukeutua
miehen vaatteisiin. Herrat olivat haltioissaan, ja minä toivon,
ettei Rakel-täti kauhistu sanattomaksi. Herra Drake lainasi minulle
polvihousut ja samettitakin, ja minä menin Pollyn kanssa sänkykamariin,
jossa hän auttoi minua pukeutumaan. Omassa puserossani ja hatussani
(minulla on nyt leveälierinen, sulalla koristettu huopahattu) ja
tietysti omissa kengissäni ja sukissani minä olin kerrassaan pulska
poika. Minä luulin Pollyn nääntyvän ilosta sänkykamarissa, mutta sieltä
ulos tullessamme hän yhtämittaa peitti kasvonsa käsillään huutaen:
"Kuinka sinä _voit_, Glory?"
Minä pelkään laulelleeni ja puhelleeni hiukan enemmän kuin on sielulle
terveellistä, mutta se oli kaikki herra Draken syytä. Hän vakuutti,
että minulla on niin mainio mimiikki, että on kerrassaan ajan
hukkaamista ja Jumalan hyvien lahjojen tuhlaamista jatkaa sairaanhoitoa
enää. Ja minä olen vakuutettu siitä, että jos hätä tulisi ja apu olisi
tarpeen niin hän...
Kuvitelkaapa Glorya julkisena henkilönä, koko maailma ja kaikki väki
polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta peloittaa kumminkin ajatella
näyttelijättärenä oloa, eikö niin?
Tuommoisten hurmaavien huviretkien perästä minun täytyy palata takaisin
sairaalaan, ja siellä palaavat taas kaikki pahat tuulet. Muistatteko
pikku poikaani, joka aina sanoi, että hän oli menossa enkelien luo,
jossa hän saisi niin paljon porsaanpaistia? Hän on mennyt, enkä minä
enää tahtoisi hoitaa lapsia. Voi, kuinka minä haluan päästä ulos
maailmaan! Minä tahtoisin loistaa siellä! Minä tahdon tulla suureksi
ja kuuluisaksi! Minä voisinkin -- minä tiedän, että voisin. Minulla on
se sisässäni, se on varma se. Ja kumminkin minä istun täällä pimeässä
nurkassani, itkien ja himoiten hiukan päivänpaistetta.
Kuinka hupsua tuo on, eikö niin? Se on mielettömyyttä. Rakkaani,
sallikaa minun esitellä teille
Glory Quayle
harakka ja hupakko.