John Storm istui seuraavana aamuna huoneessaan käännellen kirjan
lehtiä ja koetellen lukea, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs
neiti pyysi häntä tavata. Se oli neiti Macrae. Hän astui sisään kasvot
punottavina, huulet vavisten ja silmät kyyneleisinä. Hän puristi Johnin
kättä pitkään, kuten ensi kerrallakin, ja sanoi värähtelevällä äänellä:
"Minua hävettää tulla tänne. Äiti ei tiedä, että olen täällä, mutta
minä olen niin onneton, ja jos te voisitte minua auttaa --"
"Istukaa, neiti", sanoi John Storm.
"Minä tulin kertomaan teille --" sanoi hän, ja sitten hänen surullinen
katseensa harhaili ympäri huonetta kiintyen taas John Stormin
kasvoihin. "Se koskee lordi Robert Urea, ja minä olen niin onneton."
"Kertokaa minulle kaikki, rakas neiti, ja jos suinkin voin jollakin
tavoin teitä auttaa --"
Hän kertoi kaikki. Se oli surkea juttu. Hänen äitinsä oli kihlannut
hänet lordi Robert Urelle (muuksi sitä ei voinut sanoa) hänen ylhäisen
säätynsä vuoksi, ja lordi oli ottanut tytön hänen rikkauksiensa
vuoksi. Tyttö ei ollut milloinkaan rakastanut lordi Robertia ja hän
oli aina tietänyt, että tämä oli hyvin huonomaineinen, mutta hänelle
(nimittäin tytölle) oli aina opetettu, että tuommoisista seikoista
välittäminen oli tyttömäistä ja lapsellista, ja siksi hän oli vähän
aikaa taisteltuaan myöntynyt.
"Te moititte minua heikkoudesta", sanoi hän, ja John vastasi epäröiden:
"En, en minä moiti teitä -- minä säälin teitä!"
"Niin", lisäsi tyttö, "se on kaikki nyt jo ollutta ja mennyttä, ja jos
minua tuomio kohtaa ja jos äiti --"
"Oletteko sanonut, ettette voi mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Olen."
"Kuinka minä siis uskaltaisin teitä moittia!" sanoi John ja nousten
seisaalleen hän työnsi pois kirjansa.
Tytön tummat silmät harhailivat huoneessa ja kiintyivät taasen Johniin
loistaen ihmeellisesti.
"Minä kuulin teidän saarnanne sunnuntaina, herra Storm, ja minusta
tuntui kuin olisin ollut aivan yksinäni kirkossa ja kuin te olisitte
puhunut yksinomaan minulle. Ja eilisiltana teatterissa --"
"Mitä?"
John oli kävellyt huoneessa, mutta nyt hän seisahtui.
"Minä näin hänet aitiossa ystävänsä ja -- kahden naisen seurassa."
"Olivatko he sairaanhoitajattaria?"
Tyttö huudahti hämmästyksestä ja sanoi: "Te siis tiedätte jo kaikki, ja
teidän saarnanne _oli_ siis aiottu minulle!"
John Storm ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi vaivaloisesti:
"Te tahdotte minun apuani tuon avioliiton estämiseksi, ja minä lupaan
koettaa. Mutta ellen onnistu, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut ja
mikä teitä odottaa tulevaisuudessa --"
"Oh", sanoi tyttö, "jos minulla olisi teidän voimanne apunani, olisin
urhoollinen -- en pelkäisi mitään."
"Hyvästi, rakas neiti", sanoi John Storm, ja ennen kuin hän saattoi
sitä estää, oli tyttö kumartunut suutelemaan hänen kättänsä.
John Storm oli palannut kirjansa ääreen ja puristi sitä hermostunein
hyppysin, kun hänen virkaveljensä samassa astui sisään tuoden sanan,
että kanonikko pyysi tavata Johnia työhuoneessaan.
"Sanokaa hänelle, että olen juuri lähdössä sinne", sanoi John ja
pastori Golightly rykäisi, kumarsi ja poistui. Kanonikolla oli myöskin
ollut vieras sinä aamuna, nimittäin rouva Macrae itse. Hän oli
istuutunut tiikerinnahalla peitetylle nojatuolille, nostanut tuoksuavan
nenäliinansa silmilleen ja alkanut valitella surujaan.
Mercy oli asettunut hänen tahtoansa vastaan, ja siihen oli
yksinomaisena syynä tuo uusi pastori, herra Storm. Mercy oli suorastaan
kieltäytynyt jatkamasta kihlaustaan lordi Robertin kanssa, ja siihen
oli ainoana syynä tuo hirveä sunnuntainen saarna. Se oli epärehellistä,
se oli epäsiveellistä! Olipa todellakin kaunista opettaa tyttöjä
seuraamaan oikkujaan ja olemaan välittämättä vanhempiensa tahdosta.
"Täällä minä olen puuhannut kaksi vuotta Lontoossa, tuhlannut
kokonaisen omaisuuden tuon tytön tähden ja koettanut parastani hänen
hyväkseen, ja kun vihdoin olen saamaisillani hänet kiinnitetyksi
perheeseen joka on Englannin parhaimpia, niin tuo mies -- tuo pappi
-- tuo... Kunniani kautta, se on tosiaankin ilkeätä, häpeällistä!" Ja
hajuveteen kastettu nenäliina kohosi nenästä silmiin.
Kanonikko kohensi silmälasiaan. "Älkää välittäkö niin paljon siitä,
hyvä rouva Macrae. Jättäkää asia minun huostaani. Neiti Macrae kyllä
vielä taipuu ja --"
"Ah, teidän ei pidä tuomita häntä ulkomuodon nojalla. Te ette tunne
hänen luonnettaan. Hän on oikea jäykkäniska, jos hän suuttuu. Mutta
minä aion olla yhtä itsepäinen kuin hänkin -- vien hänet takaisin
Amerikkaan -- en ikinä tuhlaa penniäkään hänen tähtensä --"
"Ja mitä herra Stormiin tulee", jatkoi kanonikko, "niin kyllä minä sen
asian hoidan. Älkää antako tuolle onnettomalle saarnalle niin paljon
arvoa -- hiukan nuoruuden kuohua -- olemmehan kaikki sitä kokeneet."
Rouva Macraen mentyä kanonikko soitti kahdesti herra Golightlylle ja
sanoi:
"Käskekää herra Storm heti paikalla tänne."
"Mielelläni, herra kanonikko", sanoi pikku mies, mutta sitten hän
viivytteli kumminkin.
"Tahdotteko jotain?" sanoi kanonikko kohennellen silmälasiaan.
"En ole koskaan tullut kertoneeksi teille, mitä näin hänen tekevän sinä
yönä, jolloin lähetitte minut sairashuoneeseen."
"No, mitä?"
"Hän oli polvillaan katolisen papin edessä, joka kävi erään sairaan
luona."
Kanonikon silmälasit putosivat nenältä, ja hänen leveät kasvonsa
vääntyivät omituiseen hymyyn.
"Minä jo arvelinkin, että Rooman velho on kaiken tuon alkujuurena",
sanoi hän. "Tuosta on ilmoitettava! hänen sedälleen, ja ellen vallan
pahasti erehdy... Mutta käskekää hänet tänne."
John Stormilla oli yllään flanellipaita sinä aamuna ja hän astui
raskain askelin huoneeseen heittäytyen käskemättä samaan tuoliin, jossa
rouva Macrae juuri oli istunut.
Kanonikon silmäkulmien väliin ilmaantui kohtisuoria ryppyjä ja hän
sanoi:
"Hyvä herra Storm. Minä olen koettanut niin kauan kuin mahdollista
välttää tätä ikävää keskustelua. Mutta asia on semmoinen, että teidän
viimeinen saarnanne on mitä suurimmassa määrässä loukannut minun
seurakuntani naisia ja jos me jatkamme semmoisia opetuksia, tulevat
parhaat jäsenet seurakunnastamme eroamaan. Minä en ole suuttunut
teihin, päinvastoin tahtoisin vain teidän henkisenä esimiehenänne ja
neuvonantajananne saada teidät ymmärtämään, että teidän käsityksenne
uskonnosta ei millään tavalla vastaa yhdeksännentoista vuosisadan
vaatimuksia. Semmoisessa uskossa ei ole mitään vapautta, ja pyhä
Paavali sanoo, että missä Herran henki on, siellä on vapaus. Mutta
teidän uskontonne teoriat ovat epäraamatullisia ja niiden paneminen
käytäntöön on vahingollista. Teidän uskontonne on synkkä, rakas Storm,
ja muistatteko mitä Lutherus sanoo synkästä uskonnosta -- että perkele
hyvin helposti voi väijyä sen takana. Itse hän meni naimisiin, kuten
muistatte, hänellä oli lapsia, hän pelasi sakkia, hän näki mielellään
nuorison tanssivan --"
"Minä en vastusta tanssia", sanoi John Storm, "minä vastustan vain
nuottia."
"Mitä tarkoitatte?" sanoi kanonikko pistävästi, ja kohtisuorat rypyt
sekä syventyivät että laajenivat.
"Minä tarkoitan, herra kanonikko", sanoi John Storm, "että puolet
nuorisostamme nykyään -- ja varsinkin Lontoon länsiosan nuoret naiset
-- pakotetaan tanssimaan 'surumarssin' sävelien mukaan."
Ja sitten hän puhui Mercy Macraen hirvittävästä asiasta, kuinka hänet
ostetaan ja myydään ja kuinka perin huonomaineinen se mies on, jonka
kanssa hänet pakotetaan naimisiin.
"Siitä minä juuri olin aikeessa tulla puhumaan teille, herra kanonikko
-- aioin pyytää teitä suojelemaan viatonta tyttöparkaa tuommoisesta
pyhän avioliiton pilkkaamisesta. Hän ei ole enää lapsi, eikä laki voi
auttaa häntä, mutta te voitte, sillä kirkon valta on teillä suojananne.
Teidän ei tarvitse muuta kuin asettua tuota pirullisuutta vastaan ja
sanoa --"
"Hyvä herra Storm" (kanonikko hymyili armollisesti ja kohenteli
silmälasejaan), "kirkon asia on vahvistaa avioliittoja, eikä rakentaa
niitä. Mutta jos tuo nuori neitonen tulisi minun luokseni, sanoisin
hänelle: 'hyvä nuori neitiseni, syyt teidän valituksiinne ovat
jokapäiväisempiä kuin luulettekaan; jättäkää kaikki romanttiset
hullutukset, rakentakaa pesänne niin mukavasti kuin voitte ja tulkaa
vuoden perästä takaisin kiittämään minua!'"
John Storm oli noussut seisaalleen. Veri kohosi hänen päähänsä ja se
poltti sormenpäissäkin.
"Ja sillä tavalla nuo miehet sitten menevät ensin naimisiin
köyhäin tytärten kanssa ja pyytävät sitten kirkon vahvistusta
monivaimoisuudelleen --"
Mutta kanonikko oli kohottanut kätensä vaatien häntä vaikenemaan.
"Rakas nuori ystäväni, teidän poliisitarkastuksenne vähentäisi
alahuoneen jäsenluvun mitättömiin ja hävittäisi koko ylähuoneen.
Käytännöllinen uskonto on hellä ja järkevä. Me olemme kaikki
inhimillisiä olentoja, vaikka silti voimme olla kunnon miehiä, ja jos
ymmärtämätön nuori hupakko --"
Mutta John Storm oli jo porstuassa ja pani hatun päähänsä mennäkseen
Gloryn luo.
Glory ei ollut vielä herännyt lumoustilastaan. Muut elivät
nykyisyydessä, mutta hän eli vielä eilispäivässä. Teatterin tunnelma
oli vallannut hänet, ja todellisuus sai näytelmän värityksen. Se teki
hänestä hellän naisen, mutta huonon hoitajattaren.
Hän aloitti päivänsä ulko-osastolla, ja sinne tuli köyhä eukko kantaen
lasta, joka oli purrut kieltään. Kieli oli ommeltava ja lapsen täytyi
jäädä muutamiksi päiviksi sairaalaan. "Antakaa minun panna lapsiraukka
levolle, se on niin tottunut minuun", pyyteli vaimo. "Oletteko te sen
äiti?" kysyi hoitajatar. "En, minä olen sen mummo." "Ei kukaan muu kuin
äiti saa tulla osastoille muuta kuin vierailupäivinä." Vaimo-rukka
rupesi itkemään. Gloryn piti kantaa lapsi vuoteelle ja hän kuiskasi
mummolle: "Tulkaa tätä tietä", ja vaimo seurasi häntä. Tultuaan
leikkausosastolle, sanoi hän sikäläiselle hoitajattarelle: "Tässä on
lapsen äiti, joka tahtoisi asettaa pikkuraukan levolle."
Myöhemmin samana aamuna hänet lähetettiin samalle osastolle auttamaan.
Tuossa makasi sairas suurissa tuskissa ja pyysi häntä luokseen sanoen:
"Voi, hellittäkää tuota sidettä -- se tappaa minut." Ja hän hellitti
sitä.
Teatterin lumoava tunnelma piti häntä vallassaan yhä vielä, ja kun
osaston johtajatar hetkiseksi meni ulos, rupesi hän sairasvuoteen
edessä olevalla lattian kulmalla matkimaan Beatricea ja Benedickiä ja
sitä henkilöä, joka lauloi: "Neitoset älkää huokailko enää." Vuoteella
lepäävä sairas oli Koenig, Pyhäin miesten kirkon kapellimestari, pieni,
lihava saksalainen, jolla oli pitkät viikset, joita hän aina vuoteella
maatessaankin vahasi ja käherteli. Glory oli ruvennut nimittämään häntä
"virtahevoksi", ja nyt tuo sama virtahepo nauroi niin Gloryn tempuille,
että hän vallan kierteli makuuvaatteiden seassa.
"Ach, Gott!" huusi hän, "mikä tyttö! En milloinkaan elämässäni ole
nähnyt hänen vertaistaan näyttämöllä. Mikä ääni myöskin! Hiukan
työtä vain hyvän johtajan avulla ja sitten -- ach, mein Gott! Mitä
sanovatkaan soittotaiteilijat? -- Nerolla on sisässään Cremona-viulu,
jolla hän luo kuolemattomat teoksensa. Teillä on Cremona-viulu
sisässänne, rakas neiti, ja minä autan teitä saamaan sen esille. Mitä
sanotte siitä?"
Nyt oli juuri se aika, jolloin ne sairaat, joilla oli varoja siihen,
saivat sanomalehtensä, mutta he olivat kaikki heittäneet sanomalehdet
syrjään, ja jokikinen silmä oli kiintynyt Gloryyn. Kaikki nauroivat ja
muutamat taputtivat käsiään.
Sisar Allworthy astui sisään kotilääkärin seuraamana.
"Mitä tämä on?" äänsi hän. Glory tunnusti ja sai nuhteita.
"Kuka on irroittanut tämän siteen?" sanoi tohtori. Sairas koetti
peitellä asiaa, mutta Glory tunnusti taas totuuden ja sai vielä kerran
nuhteita.
"Ja kuka antoi luvan vaimolle tulla tänne osastolle?" kysyi hoitajatar.
"Minä annoin", sanoi Glory.
"Te ette kelpaa hoitajattareksi, neiti, ja minä aion tosiaankin
ilmoittaa johtajattarelle, että olette aivan kykenemätön siihen
toimeen."
Glory nauroi sisarta vasten kasvoja.
Silloin juuri saapui John Storm kanonikon luota. Hän vei Gloryn
käytävään koettaen tyynnyttää häntä.
"Oh, älkää luulko, että minä aion koko elämäni iän pysyä
sairaanhoitajattarena", sanoi hän. "Se saattaa kyllä olla hyvää ja
naisellista työtä, mutta minä tahdon olla ihmisolento, jolla on myöskin
sydän, enkä vain tuommoinen velvollisuuskone. Kuinka minä vihaan ja
inhoan tätä ympäristöäni! Minä lopetan tämän kaiken vielä. Ennemmin tai
myöhemmin se tapahtuu."
"Teidän elämänne on häiriintynyt, Glory, ja siksi te halveksitte
ympäristöänne. Olitteko teatterissa eilisiltana?"
"Kuka siitä kertoi?... Entä sitten? Oletteko tekin niitä, jotka pidätte
teatteria --"
"Minä en vastusta teatteria, Glory. Minä ajattelen tuota teidän
elämänne häiriötä, ja se, joka siihen on syynä, ei ole teidän ystävänne
vaan vihollisenne."
"Te tahdotte taas suututtaa minut, kuten ennenkin", ja Glory puri
vapisevaa huultansa.
"Minä en tullut teitä suututtamaan, Glory. Minä tulin pyytämään,
rukoilemaan teitä rikkomaan nuo inhoittavat suhteet."
"Siksi että te ette tunne ollenkaan noita -- inhoittavia suhteita --
kuten te niitä nimitätte."
"Minä tiedän, mistä puhun, lapsi. Noitten miesten elämä on pahaa
pahempaa, ja minun sydäntäni vihloo, kun näen teidän joutuvan sellaisen
elämän uhriksi."
"Te solvaisette minua taas. Te solvaisette minua alituiseen. Muut
miehet koettavat minua miellyttää, mutta te... Sitäpaitsi en minä tahdo
kuulla ystäviäni moitittavan. Niin kyllä, he _ovat_ minun ystäviäni.
Minä _olin_ heidän kanssaan teatterissa eilen, ja minä aion mennä
heidän luokseen kotiin teetä juomaan ensi lupapäivänäni. Joten siis
olkaa hyvä ja --"
"Glory!"
Hän oli tarttunut toisella kädellään lujasti Gloryn ranteeseen.
"Te loukkaatte minua!"
"Te ette ikinä saa astua jalallanne noitten miesten huoneisiin."
"Antakaa minun mennä."
"Te olette kokematon kuin lapsi, Glory, ja minun velvollisuuteni on
suojata teitä itseännekin vastaan."
"Päästäkää minut heti!"
"Älkää turmelko itseänne. Miettikää, kun vielä on aikaa. Muistakaa
hyvää mainettanne, nimeänne."
"Minä menettelen aivan niinkuin tahdon."
"Kuulkaa! Vaikka minä olenkin valinnut papin viran, en silti ole
elänyt koko elämääni käärittynä pumpulitukkoihin. Sallikaa minun
kertoa teille, millaista tuollaisten miesten elämä todella on -- miten
parhainkin heistä viettää aikansa. Hän nousee kello yhdeksän aikana
aamulla, kävelee puistossa, juo teetä jonkun kanssa, valittelee ja
vaikeroi sitä, että hänen täytyy mennä päivälliskutsuihin karkaa
varieteeteatteriin, syö illallista n.s. klubissa --"
"Te tarkoitatte lordi Robertia, mutta mikä oikeus teillä on sanoa --"
"Oikeus, mikä miehellä on, kun hän tietää, että se, josta hän puhuu,
on tuhat kertaa pahempikin. Semmoinen henkilö luulee voivansa leikkiä
köyhän tytön kanssa kuinka tahansa. Tyttö pankoon alttiiksi sielunsa,
iankaikkisen autuutensa, mies ei kärsi mitään. Tänään hän leikkii tytön
kanssa, huomenna hän nai toisen ja heittää ensimmäisen helvettiin."
"Tuon alla piilee jotain muuta. Sanokaa mitä tarkoitatte."
Mutta John Storm oli jo käännähtänyt ympäri ja jätti hänet.
Heti kun Glory pääsi vapaaksi, meni hän hakemaan Polly Lovea otaksuen
löytävänsä hänet hänen omasta huoneestaan, mutta se olikin tyhjä.
Poistuessaan tuosta pikku huoneesta näki hän paperipalan lattialla.
Se oli huolellisesti kokoon käännetty kirje, ja hän luki sen, tuskin
tietäen mitä teki, sillä hänen päätään huimasi, ja silmät olivat
himmeinä kyynelistä. Siihen oli kirjoitettu:
"Te kysytte, aionko kokonaan ottaa sen omaksi lapsekseni. Tietysti, ja
kasvattaa sen ikäänkuin se olisi oma synnyttämäni. Minä toivon, että
teidän on vahva ja reipas poika, mutta jos se on tyttö --"
Glory ei ymmärtänyt, mitä hän luki. Kenenkä kirja se mahtoi olla? Se
oli lähetetty osoitteella "X.Y.Z., _Morning Post'in_ konttoriin."
Kuului nopeita askeleita ja Polly tuli sisään, katse lattiassa,
ikäänkuin hakien jotain kadonnutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän
sieppasi kirjeen Gloryn kädestä sanoen:
"Mitä sinä teet minun huoneessani! Onko sinun ystäväsi, herra pastori,
käskenyt sinun vakoilla minua?"
Hänen kasvojensa ilme oli kamala, ja Glory, joka punastui häpeästä,
meni pois virkkamatta sanaakaan.
Kun John Storm oli saapunut kotiinsa, odotti häntä siellä seuraava
kirje kanonikolta:
"Tämänaamuisen keskustelumme jälkeen (joka keskeytyi niin omituisesti)
on minulla ollut kunnia käydä tervehtimässä rakasta setäänne, herra
pääministeriä, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että teidän
äskettäin suorittamat tutkintonne ja uuden toimintanne huolet ovat
epäilemättä rasittaneet terveyttänne ja että olisi varovaisinta, jos
ottaisitte lyhyen virkaloman. Minä siis suurimmalla ilolla suon teille
viikon tai parin tai kuukaudenkin loman, aivan kuten itse suvaitsette
määrätä, ja poissaolonne aikana koetan parhaan kykyni mukaan korvata
sitä suurta vahinkoa, mitä joudumme kärsimään, kun emme saa käyttää
hyväksemme teidän kallisarvoista apuanne."
Luettuaan nuo sanat John Storm heittäytyi tuolille ja purskahti
pitkään, katkeraan nauruun. Mutta naurun loputtua tuntui hänestä
äärettömän yksinäiseltä. Sitten hän muisti rouva Callenderin ja läksi
hänen pieneen taloonsa Victoria Squaren varrelle, näytti hänelle
kanonikon kirjeen ja kertoi hänelle kaikki.
"Valheita, valheita, valheita!" sanoi rouva Callender. "Voi, voi,
poikaseni! Valhetella, tietää, että valhettelee, antaa muitten tietää,
että valhettelee ja kumminkin jatkaa valhettelemistaan -- siinä koko
noitten muotipaimenten Ja heidän muotilaumojensa elämän viisaus. --
Ja tuo nainen -- hyi! Hän erosi miehestään kaksi vuotta ennen hänen
kuolemaansa, ja mies kuoli hotellissa ulkomailla ilman ainoatakaan
omaista luonaan, ja nyt vaimo kantaa hänen tukkaansa kultaisessa
medaljongissa sydämellään. Semmoinen hän on! Mutta lopussa kiitos
seisoo, poikaseni. Loma-aika virkistää teitä, sillä te olittekin
tappamaisillanne itsenne työllä. Te aiotte kai viettää lupapäivänne
pikku saarellanne, vai mitä?"
John Storm istui jalat ristissä, pää käden nojassa ja kyynäspää polvea
vasten.
"Minä aion viettää ne yksinäni eräässä veljeskunnassa; Bishopsgaten
varrella", sanoi John.
"No taivas varjelkoon tuota poikaa! Semmoistako ilmanvaihdosta te
haluatte? Se saattaa soveltua semmoisille, joilla on vettä suonissaan,
mutta teillä on verta, verta, poikaseni! Olkaa varuillanne!"