Viikkoa myöhemmin läksi Glory ensi kerran teatteriin. Hänen tovereinaan
olivat Drake, joka oli ihastunut Gloryn naiviuteen, lordi Robert,
jota se nauratti, ja Polly Love, jota se harmitti ja hävetti ja joka
alituiseen lausui pikku pisteliäisyyksiä.
Heidän astuttuaan aitioonsa veti vahtimestari uutimet syrjään ja
Glory huudahti "oi!" nähdessään yleisön, mutta sitten hän pidätti
innostustaan ja punastui kovasti.
Katse maahan luotuna hän istui paikallaan keskimmäisellä aition
kolmesta etutuolista, Polly vasemmalla ja Drake oikealla puolellaan ja
lordi Robert pitsiuutimen takana. Muutaman minuutin ajalla Glory ei
hymyillyt eikä liikahtanut, ja puhuessaan hän vain kuiskaili. Hänestä
tuntui niin juhlalliselta ja hän käyttäytyi kuin kirkossa.
Drake alkoi selittää teatterin sisustaa. Nuo tuolla ovat aitioita,
tuolla on permanto ja nämä ovat ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs
parvi. Tuo oli parveke. Urkulehterikö? Ei, ei siellä ole urkuja, mutta
tuo tyhjä paikka tuolla on orkesteria varten.
"Ja mikä tuo pieni sakaristo tuolla on?" kysyi Glory.
"Oh, se on pikkuinen yksityisaitio, jossa me voimme istua itseksemme
puhelemassa!" sanoi Drake.
Joka toisen selityksen perästä Glory kuiskasi pieniä hämmästyksen ja
ilon huudahduksia, ja kuullessaan, ettei teatterissa ollut kielletty
puhumasta, oli hän täydellisesti onnellinen. Hänestä teatteri oli
kirkkoakin kauniimpi ja hän arveli, että näyttelijäin elämä mahtaa olla
hurmaavaa.
"Kuinka ihana seurakunta", kuiskasi hän -- "yleisö, tarkoitan!"
"Todellako!" sanoi Polly, mutta Glory ei kuullut häntä.
Oli niin hauskaa nähdä noin paljon kauniita kasvoja ja kuunnella
hiljaista puhelun hyminää. Glory oli niin onnellinen ja tunsi
ystävyyttä jokaista kohtaan, sillä olivathan he kaikki tulleet tänne
yhteen huvittelemaan. Äkkiä hän kumarsi jollekin toisessa aitiossa
olevalle, koko kasvot yhtenä ainoana hymynä, ja sanoi sitten Pollylle:
"Kuinka ystävällistä! Neiti tuolla kumarsi minulle. Kuinka ystävällisiä
täällä teatterissa ollaan!"
"Mutta sehän oli herra Drakelle", sanoi Polly, ja Gloryn teki mieli
peittää kasvonsa häpeästä.
"Ei ole vaarallista, Glory", sanoi Drake. "Tuo neiti tulee pitämään
teistä sitä enemmän tämän pienen erehdyksen tähden. Se on Rosa", lisäsi
hän lordi Robertille, joka silitti viiksiään ja kumarsi päätään.
Polly vilkaisi äkkiä ylös kuullessaan nimen, ja Drake selitti hänelle,
että Rosa oli hänen ystäviään -- sanomalehtikirjailija, neiti Rosa
Macquarrie, hyvä ja viisas nainen. Sitten hän lisäsi kääntyen Gloryyn:
"Hän on puolustanut teidän ystäväänne herra Stormia tällä viikolla.
Tiedättehän, että sanomalehdet ovat häntä moittineet?"
"Onko hän puolustanut?" sanoi Glory koettaen pysyä tyynenä ja
katsahtaen taas alas. "Missä penkissä -- aitiossa, tarkoitin --"
Mutta ihmiset alkoivat taputtaa käsiään kääntäen päänsä toiseen
suuntaan teatteria. Joku suuri henkilö astui kuninkaalliseen aitioon.
"Minun päällikköni, sisäasiain ministeri", sanoi Drake. Kun
kättentaputukset olivat tauonneet ja seurueet asettuneet paikoilleen,
huomasi tuo suuri mies kirjurinsa ja kumarsi hänelle. Glorysta tuntui
silloin kuin joka ikinen silmä teatterissa olisi kääntynyt katsomaan
häntä.
Hän ei räpäyttänyt silmiään, vaan pysyi tyynenä. Hänen päänsä
nytkähteli joskus, aivan kuin sotaratsun, joka menee ensimmäiseen
taisteluun, mutta muutoin hän ei silmäluomeakaan värähyttänyt. Tässä
ilmapiirissä siis Drake eli, ja Glory tunsi ääretöntä kiitollisuutta
häntä kohtaan siitä, että hän oli sallinut Glorynkin pistäytyä siinä.
"Se on ihanaa!" kuiskaili hän kääntyen Pollyyn, mutta Pollyn kasvot
olivat peitossa uutimen takana.
Orkesterilaiset astuivat sisään, ja Glory nojautui eteenpäin lukien
kuinka monta viulua siinä oli, sillä välin kuin Drake puhui lordi
Robertille hänen olkansa yli.
"Minä tapasin hänet lukemassa Rosan artikkelia tänä aamuna, ja hän
sanoi itse olleensa kuulemassa saarnaa", sanoi Drake.
"No, ja mitä hän arveli?" kysyi lordi Robert.
"Jokseenkin samaa kuin sinäkin. Teeskentelyä -- mies tahtoo herättää
huomiota -- itsekkyyttä enemmän kuin totuuden rakkautta, ja niin
edespäin."
"Aivan oikein, poikaseni. Kaikki tuo hänen meluamisensa on samaa kuin:
'katsokaa tänne! Minä olen vapaasukuinen herra pastori se ja se,
pääministerin veljenpoika, ja kumminkin --'"
"Minä en ollenkaan ole samaa mieltä kuin päällikköni", sanoi Drake, "ja
sen sanoinkin hänelle. Miehessä on intoa, ja se juuri on maailman suola
tätä nykyä. Me kaikki olemme semmoisia pessimistejä nykyään. Jumalan
kiitos, että on Vernassa edes joku, joka lämmittää meitä hiukkasen
uskollaan. Niin se on!"
Gloryn povi kohoili ja hänen piti juuri puhua, kun äkkiä kuului kuin
ukkosen jyrähdys ja hän vallan hypähti istuimellaan. Mutta se oli vain
uvertyyrin alku, ja hän istuutui jälleen hymyillen. Musiikissa oli
vieno kohta, ja kun se oli soitettu, istui Glory hiljaa vähän aikaa,
mutta kuiskasi sitten Pollylle, että hän toivoi, ettei pikku Johnnie
olisi huonompana tänä iltana, ja että hänestä tuntui niin pahalta olla
huvittelemassa, kun toinen oli niin sairaana!
"Kuka se on?" kysyi Drake.
"Minun pikku poikani, jonka jalka leikattiin", sanoi Glory.
"Voi, kuinka tuo Glory on hupsu!" sanoi Polly. "Ruveta nyt tuosta
kertomaan!"
"Hiljaa!" sanoi lordi Robert, "esirippu nousee jo" -- ja seuraavassa
silmänräpäyksessä Glory rupesi nauramaan, sillä nyt he istuivat vallan
pimeässä.
Kappale oli "Paljon melua tyhjästä", ja Glory kuiskasi Drakelle,
ettei hän ollut sitä milloinkaan ennen nähnyt, mutta hän oli lukenut
"Macbethin" ja oli perehtynyt tarkoin Shakespeareen ja näytelmiin.
Ensimmäinen kohtaus lumosi hänet vallan, sillä se oli niin komea. Siinä
näkyi herraskartanon ulkopuoli, ja Glory ajatteli miten paljon aikaa
oli mahtanut kulua sen rakentamiseen, ja se oli kuitenkin tehty yhtä
ainoaa iltaa varten! Mutta vait! Ihmiset menevät sinne sisälle. Ei, he
jäivät puhelemaan kadulle. Ah, niin, me olemme nyt Italiassa. Niin, se
on totta, se muuttaa asian.
Leonato sanoi sanottavansa pontevasti ja sai suosionosoituksia
palkakseen. Glory paukutti myös käsiään sanoen, että tuo herra oli niin
vanhaksi mieheksi hyvin hyvä näyttelijä.
Sitten astui näyttämölle Beatrice ja hänet otettiin vastaan
hyvä-huudoilla, minkä johdosta Glory näytti varsin hämmästyneeltä.
"Se on Terry", kuiskasi Polly, ja Drake lisäsi: "Ellen Terry", mutta
Glory näytti yhtä hämmästyneeltä.
"He nimittävät häntä Beatriceksi", sanoi hän. Mutta sitten hän älysi
asian, koetti näyttää tottuneelta ja sanoi: "Niin, tietysti --
näyttelijä -- minä ymmärrän varsin hyvin; mutta miksi he taputtavat
hänelle käsiään -- eihän hän ole vielä tehnyt mitään?"
Drake selitti, että tämä näyttelijätär, joka näytteli Beatricen osaa,
oli yleisön suuri lemmikki, ja he taputtivat käsiään hänelle ikäänkuin
lausuakseen tervetuloa tervetulleelle vieraalle, ilmaistakseen, että
he olivat pitäneet hänestä hyvin paljon aina ennen ja olivat iloiset
nähdessään hänet jälleen. Gloryn mielestä se oli niin kaunista, ja
katsellen näyttelijättären loistavia silmiä, jotka hehkuivat pimeän
läpi, hän sanoi:
"Kuinka ihanaa olisi olla näyttelijätär!"
Sitten hän kääntyi näyttämölle päin sanoen: "Kuinka kaunis päällystakki
tuo on!"
"Teatteripuku, kultaseni", sanoi Polly.
"Ja niin komeita timantteja!"
"Lasipalasia", sanoi lordi Robert.
"Vaiti!" sanoi Drake, ja samassa astui Benedick näyttämölle. Yleisö
tervehti häntä innokkain hyvähuudoin.
"Irving", kuiskasi Drake. Glory näytti hämmästyneemmältä kuin koskaan
ja sitten hän sanoi:
"Mutta tehän kerroitte minulle, että tämä on herra Irvingin teatteri,
ja minun mielestäni olisi ollut _hänen_ asiansa lausua tervetuloa --"
Ajatellessaan miltä näyttäisi, jos Benedick läiskyttäisi käsiään
astuessaan itse näyttämölle, rupesi lordi Robert nauramaan kylmään
tapaansa, mutta Drake sanoi:
"Ole vaiti, Robert!"
Glory, kuten lapsi ainakin, ei kuullut muitten puhetta kuin omaansa,
ja aivan kohta hän oli kokonaan sulautunut näytelmään. Beatricen
ja Benedickin vallaton sanasota oli alkanut, ja vähän aikaa sitä
kuunneltuaan Glory kävi totiseksi.
"Hän menettelee hyvin typerästi", sanoi hän, "ja jos hän todellakin
on niin etevä näyttelijätär, kuin sanotte, niin ei hänen pitäisi
tuommoista puhua. Aivan selväänhän jokainen nyt voi huomata, että hän
pitää tuosta miehestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa,
vaikka hän koettaa sitä peittää. Hupsu tyttö -- kyllä mies sen piankin
huomaa!"
Mutta esirippu oli laskeutunut ensimmäisen näytöksen loputtua, liekit
olivat äkkiä taas kohonneet ja Gloryn toverit nauroivat hänelle.
Silloin hän rupesi itsekin nauramaan.
"Tietysti se on vain näytelmä", sanoi hän kerskaavasta, "ja minä tunnen
hyvin näytelmät ja näyttelemisen ja osaan itsekin näytellä."
"Tietysti sinä osaat", sanoi Polly nyrpistäen huultaan. Mutta Glory ei
välittänyt siitä.
Koko toisen näytöksen ajaksi hän antoi kasvoilleen hyvin ymmärtäväisen
ilmeen, katsellen naamiohuveja hyvin tarkkaan, mutta nauramatta
kertaakaan, tuskin hymyillenkään. Valo, värit, puvut ja iloiset nuoret
kasvot lumosivat häntä, mutta hän koetti pysyä tyynenä. Vain hänen
ruumiinsa nojautui tuossa aition rintamuksen yli, huulet värähdellen
ja silmät kiiluen. Hänen sielunsa oli tuolla alhaalla näyttämöllä,
kauniiseen pukuun puettuna ja naamio kasvoilla, nauraen ja leikkiä
laskien Benedickin kanssa. Mutta hän hillitsi itseään, ja esiripun
laskiessa hän rupesi puhumaan näyttelemisestä.
Hän sanoi yhä vielä, että Leonato oli niin vanhaksi herraksi mainio, ja
kun Polly kiitti Claudiota, myönsi Glory hänenkin näytelleen hyvin.
"Mutta Benedick on kumminkin minun poikani!" sanoi hän, sillä jollakin
tavoin hän ajatteli itseään Beatricena eikä juuri milloinkaan puhunut
hänestä, vaan itsestään.
Kolmannen näytöksen aikana hänen järkevyytensä ja oppinsa menivät
surkeasti myttyyn. Keskellä laulua: "Neitoset, älkää huokailko enää",
muisti hän Johnnien ja kuiskasi Drakelle, kuinka sairaana pikku poika
oli ollut heidän lähtiessään sairashuoneesta. Kun sitten laulu oli
lopussa ja Benedick väitti esitystä kurjan huonoksi, nojautui Glory
tuolinsa selkämykseen sanoen, ettei hän voi käsittää kuinka herra
Irving saattoi semmoista puhua, vaikka poika oli laulanut erinomaisen
kauniisti.
"Mutta sehän on tekijä", kuiskasi Drake, ja Glory sanoi ymmärtäväisesti:
"Niin, niin, kyllä tiedän -- Shakespeare tietysti."
Sitten seurasi molempien rakastavaisten houkutteleminen yhteen ja Glory
selitti, että kaikki ihmiset ovat ihastuneita tuommoisiin näytelmiin ja
siksi hänkin niistä piti. Mutta jos nuo ihmiset todellakin luulevat,
ettei Beatrice itse tiedä rakastavansa Benedickiä, niin kyllä he ovat
hyvin typeriä. Claudio menetti myöskin muissa suhteissa suuressa määrin
Gloryn kunnioituksen, ja kun hän suostui vakoilemaan Heroa, olisi hänen
pitänyt Gloryn mielestä hävetä.
"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly. "Tekijähän on niin
kirjoittanut."
"No silloin pitäisi tekijänkin hävetä, sillä se on väärin ja julmaa ja
tarpeetonta", sanoi Glory.
Esirippu oli laskeutunut taas, ja miehet väittelivät kiivaasti taiteen
moraalista. Lordi Robert väitti, ettei taiteella ole mitään tekemistä
moraalin kanssa ja Drake sanoi, että Glory oli aivan oikeassa, siitä ei
päässyt mihinkään.
Mutta neljäs näytös se lopullisesti masensi Gloryn. Huomatessaan, että
näyttämö esitti kirkon sisustaa ja että rakastavaiset olivat saapuneet
sinne vihittäviksi, ei hän mitenkään malttanut pysyä istumassa ilosta,
mutta kun vihkiminen keskeytyi ja Claudio lausui julki syytöksensä
Heroa vastaan, sanoi Glory, että se oli juuri hänen tapaistansa, ja
hänelle olisi vallan oikein, ettei kukaan ihminen häntä uskoisi.
"Hiljaa!" sanoi joku heidän lähellään.
"Mutta he _uskovat_ häntä", sanoi Glory vallan ääneensä.
"Hiljaa! Hiljaa!" kuului monelta taholta teatterista.
"Se on häpeällistä -- hänen isänsäkin --" alkoi Glory.
"Vaiti. Glory!" kuiskasi Drake, mutta Glory oli noussut seisomaan ja
Heron pyörtyessä huudahti hän.
"Voi, millainen sinä olet!" kuiskasi Polly. "Istu nyt -- kaikki ihmiset
katsovat tänne!"
"Sehän on vain näytelmä", kuiskasi Drake, ja silloin Glory istahti
sanoen:
"Niin, niin, tietysti se on vain näytelmä. Luulitteko te --"
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas toisessa maailmassa.
Beatrice ja Benedick olivat nyt kahden kesken kirkossa, ja kun Beatrice
sanoi: "Tapa Claudio", hyppäsi Glory taas seisaalleen ja taputti
käsiään. Mutta Benedick ei tahtonut tappaa Claudiota, ja silloin
oli Gloryn kärsivällisyys lopussa. Tuommoista hän ei ikinä sanoisi
suureksi näyttelijäksi, ja häntä suorastaan hävetti kuunnella semmoisia
kappaleita. Elämässä tapahtuu kyllä paljon häpeällistä, mutta ihmiset
eivät tule teatteriin semmoista näkemään, ja hän aikoi mennä pois.
"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly, mutta Glory oli jo
käytävässä ja Drake seurasi häntä.
Hän tuli takaisin viidennen näytöksen alussa, hyvin häpeissään,
hymyillen nolosti ja silmät punaisina. Siitä hetkestä lähtien hän itkeä
tihrusti aika paljon, mutta ei muulla tavalla herättänyt huomiota, ja
kun esirippu lopussa oli laskeutunut, sanoi hän:
"Kyllä se on ihmeellistä! Onko tässä maailmassa mitään ihmeellisempää
kuin se, että voidaan saada ihmiset unohtamaan, ettei se olekaan totta!"
Lordi Robert, joka seisoi uutimen varjossa Pollyn tuolin takana, oli
nauranut Glorylle pitkäveteistä huuhkainnauruaan säestäen Gloryn
innostusta kyynillisillä huomautuksilla silloin tällöin, ja nyt hän
virkkoi: "Tahtoisitteko tutustua lähemmin tuohon ihmemaailmaanne,
Glory?"
Glory näytti hämmästyneeltä, ja Drake mutisi: "Pidä suusi, Robert!"
Kääntyen Gloryyn hän sanoi sitten lyhyesti: "Hän kysyy vain
huvittaisiko teitä käydä näyttämön takana, mutta minä en luule --"
Glory huudahti ilosta! "Huvittaisiko minua? Tietysti minua huvittaisi
äärettömästi!"
"Sitten minun pitää viedä teidät joskus harjoitukseen", sanoi lordi
Robert, "ja jälestäpäin juomme teetä meidän kotonamme."
Drake näytti vähän vastustavan tuota, mutta Polly loi mitä
hekumallisimman katseen heihin sanoen, että se olisi äärettömän
hauskaa, ja Glory oli vallan haltioissaan.
Tytöt menivät omasta tahdostaan yksin kotiin Hammersmithin
omnibussilla. He istuivat vastakkain melkein ääneti. Polly hyräili
hiljaa "Neitoset, älkää huokailko enää."
Glory oli kuin lumottu. Suuri, kirkas, ihana maailma oli tänä iltana
avautunut hänelle, ja hänen sydämensä kaipasi sinne äärettömin, sokein
kaipauksin. Se oli ehkä unelma-maailmaa, mutta se tuntui todemmalta
kuin todellisuus. Kun omnibus kulki Piccadilly-sirkuksen ohi, unohti
hän katsoa naisia, jotka tungeskelivat katukäytävällä.
Omnibussi seisahtui heidän sairaalansa oven kohdalla, ja syvästi
hengittäen astuivat he ylös portaita.
Leikkausosaston käytävästä tuli John Storm heitä vastaan. Hänen päänsä
oli kumarassa, ja hän astui pitkin, raskain askelin koettaen kulkea
tyttöjen ohi mitään virkkamatta. Mutta Glory seisahtui Pollyn jatkaessa
kulkuaan huoneeseensa ja sanoi:
"Te olette myöhään täällä."
John katsoi häntä vakavasti silmiin ja vastasi: "Minut haettiin --
kuolevan luo."
"Oliko se pikku Johnnie?"
"Oli."
Ei kyynelpisaraakaan näkynyt Gloryn silmissä -- eivät silmäluometkaan
värähdelleet.
"Minä en välitä enää tällaisesta elämästä", sanoi hän ärtyisästi.
"Kuolema on joka paikassa meidän ympärillämme, ja tyttöraukka ei
milloinkaan uskalla huvitella ennenkuin --"
"Se on tosi naisen työtä", sanoi John kiivaasti -- "tosinta, jalointa
työtä, mitä nainen ikinä voi toimittaa maailmassa!"
"Ehkä", sanoi Glory pyörähtäen ympäri. "Sama se --."
"Hyvää yötä!" sanoi John ja kääntyi myöskin pois.
Glory katsoi hänen jälkeensä nauraen. Sitten hän meni levolle, pieni
puristus rinnassa.
Polly Love viereisessä huoneessa hyräili riisuutuessaan:
"Neitoset, älkää huokailko enää,
Kaikki miehet ne pettää."
Sinä yönä Glory uneksi olevansa jälleen Peelissä. Hän istui Peelin
vuorella katsellen suuria laivoja, jotka nostivat ankkurinsa
lahdelmassa aution, vanhan linnan muurien takana, ja toivoi pääsevänsä
noiden laivojen mukana kauas merelle ja suuriin, etäisiin kaupunkeihin.