Martan Viinitarhan kappalainen ei ollut mennyt sairashuoneen
tanssiaisiin. Hän oli ajatellut niitä hyvin paljon ja joka kerta kun
hän muisti kieltäneensä Glorya seurustelemasta Polly Loven kanssa,
punastui hän ja häpesi. Polly oli tyhjänpäiväinen, kevytmielinen ja
ahdassydäminen hepsakka, mutta John ei tietänyt mitään pahaa hänestä.
Oli kaikkea muuta kuin miehekästä moittia niin ankarasti tyttöraukkaa
siitä, että hän oli turhanpäiväinen ja koreileva ja tunsi miehen, jota
John ei sietänyt.
Paitsi sitä Polly oli Gloryn ainoa toveri, ja kieltää Glorya menemästä
hänen seurassaan tanssiaisiin oli sama kuin kokonaan estää häntä
menemästä. Se oli kovin itsekästä. Miksi hän, John, ei sallisi
Glorylle tuota iloa? Nuori pastori ei voinut itse mennä sinne -- hän
ei tahtonut vaikka olisi voinutkin -- mutta tytöt rakastivat semmoista
-- he tahtoivat tanssia, saada osakseen huomiota, herättää ihailua ja
houkutella miehiä liehakoimaan heitä ja puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä.
Tuollakin ajatuksella oli okansa, mutta hän koetti olla jalomielinen.
Hän oli ylempänä kaikkia pikkumaisia, epämiehekkäitä tunteita -- hän
tahtoi peruuttaa kieltonsa.
Mutta hän ei sitä peruuttanut kumminkaan. Joku paha henki kuiskasi
hänen sydämessään, että Glory solui solumistaan pois häneltä.
Tällä kertaa hän voisi nähdä selvään, oliko hänellä enää mitään
vaikutusvaltaa Gloryyn. Jos Glory meni tanssiaisiin, oli se sen merkki,
että Johnin valta oli lopussa ja heidän entiset suhteensa murtuneet.
Tanssiaisiltana hän meni sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Glory oli
mennyt, ja maa tuntui luistavan pois John Stormin jalkain alta.
Hän ei voinut olla ajattelematta katkerasti Polly Lovea ja samalla
hän muisti erään sairaan, jolle Pollyn itsekäs pikku sydän ei ollut
suonut mitään hellyyttä. Se oli Pollyn veli. Hän oli noin yhdeksän tai
kymmenen vuotta vanhempi sisartaan ja aivan erilainen luonteeltaan.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, melkein askeettiset, ja
hänellä oli fanaatikon tuliset, kosteat silmät. Verisuoni hänessä oli
puhjennut ja häntä uhkasi keuhkotauti, mutta hänellä oli kumminkin
parantumisen toivoa. Pollyn ollessa häntä lähellä seurasivat hänen
silmänsä siskoa uskollisen koiran nöyrin katsein. Mies rakasti
nähtävästi sisartaan äärettömästi ja ajatteli häntä alituiseen.
Polly tuskin milloinkaan vilkaisi veljeensä, ja kun hän häntä joskus
puhutteli, oli hänen äänensä aina kylmä ja ynseä.
John Storm oli huomannut tuon Se oli kiinnittänyt häntä lähemmin tuohon
nuoreen mieheen, jonka kaipaava, hiljainen sydän avautui Johnille. Hän
oli Bishopsgate-kadun anglikaanisen veljeskunnan maallikkoveli. Hänen
luostarinimensä oli veli Paavali. Hän oli pyrkinyt tähän sairaalaan
siitä syystä, että hänen sisarensa oli täällä hoitajattarena. Sisar oli
hänen ainoa omaisensa. Toinen sisar hänellä myöskin oli ollut, mutta
hän -- hän oli kuollut -- kuollut... Mutta se oli kovin surullinen ja
kamala tapaus, hän ei tahtonut siitä puhua.
Tuon murtuneen, sortuneen olennon luokse suuntasi John Storm kulkunsa
tanssiaisiltana, kun hänen oma sydämensä oli autiona. Astuessaan
huoneeseen huomasi hän, että veli Paavalin luona oli vieras. Se
oli vanhanpuoleinen mies, hänellä oli yllään outo puku, joka oli
napitettu kaulaan saakka ja ulottui aivan jalkoihin asti. Vyöllä oli
hänellä musta nuora, jonka päihin oli kiedottu kolme solmua. Puku ei
eronnut enempää maallisista puvuista kuin vieraan ulkomuoto erosi
tavallisten maallisten olentojen ulkomuodosta. Nuo kasvot olivat täynnä
henkevyyttä, ne loivat pyhää rauhaa kaikkiin, joita niiden katse
kohtasi. Ne olivat kauniit, niissä ei ollut vilppiä, ilman kavaluutta,
ilman intohimoa. Kumminkin näkyi niissä ohimoilla ja silmien alla
jälkiä sisällisistä taisteluista, mutta nuo taistelut oman itsensä
kanssa olivat kaikki jo ohi ja voitetut.
John Stormin tullessa vanha mies nousi tuoliltaan sairaan vuoteen
ääressä.
"Tämä on isä johtajamme, herra Storm", sanoi veli Paavali.
"Olen juuri kuullut teistä", sanoi isä lempeällä äänellä. "Te olette
ollut ystävällinen veliparalleni."
John Storm vastasi muutamilla tavallisilla lauseilla -- se oli ollut
hänelle ilo, onni. Veli oli jättävä heidät kohta ja kaikki tulivat
häntä kaipaamaan, varsinkin John.
Isä oli istuutunut takaisin tuolilleen ja kuunteli Johnia kasvoillaan
vakava hymy. "Kyllä ymmärrän teitä, rakas ystävä", sanoi hän. "Paljon
autuaallisempaa on antaa kuin ottaa. Ah, jospa soaistu maailmaraukka
sen ymmärtäisi! Kuinka se taistelee ilojensa tähden, jotka katoavat,
elämän maineen tähden, joka häviää! Ja kumminkin heikon veljen
tukeminen, langenneen naisen suojaaminen, pienen lapsen ruokkiminen
tuottaa suurempaa iloa kuin kaiken maailman valtain voittaminen."
John Storm istui vuoteen päähän. Hän tunsi, että jotain hävisi hänen
mielestään heti paikalla ja hän oli kuin lumottuna. Isä puhui maailman
rakkaudesta -- kuinka omituista se oli, kuinka vaikeata ymmärtää,
kuinka surullista kuinka säälittävää. Lihan himot ja silmäin pyyntö --
kuinka alhaista se oli, kuinka viekoittelevaa, pettävää. Ajatelkaapa
tämän mahtavan kaupungin asukkaita, jotka kiusaavat itseään yöt ja
päivät hankkiakseen iloa itselleen. Ajatelkaapa ihmislapsia, jotka
kiertelevät maapalloa hakeakseen sen kurjia rikkauksia, jotka eivät
voi lisätä tuuman vertaakaan heidän henkeensä, kun koko aikana rauhan
ja ilon ja onnen valtakunta on heille tarjona heidän omassa itsessään,
ihmissydämen ahtaissa rajoissa! Antaa eikä ottaa, siinä on tuo ääretön
autuus; ja antaa itsensä, sydämensä rakkauden, se oli kaikista
autuuksista suurin. John Storm oli liikutettu. "Kirkon", sanoi hän,
"kirkon itsensä on tuo opittava."
Ja sitten hän kertoi mitä toiveita hänellä oli ollut Lontooseen
tullessaan, ja kuinka ne kaikki olivat murtuneet, hävinneet. Hän kertoi
unelmistaan, kirkosta ja sen tehtävistä, ja kuinka ne kaikki jo olivat
kuolleet tai kuolemaisillaan.
"Voi, mitä valhettelijoita me olemme! Kuinka me värittelemme asioita
puolustaaksemme itseämme! Katsokaa meidän sakramenttejamme -- ovatko
ne valhetta vai ovatko ne pyhyyden häväistystä? Katsokaa meidän
armeliaisuuttamme -- olemmeko me fariseuksia vai mitä me olemme? Ja
meidän papistomme -- meidän muodikas papistomme! Kerran varmaan hirveä
järistys tulee järkyttämään tuon kirkon perustuksia, jossa sellainen
on mahdollista! Ja kirkon naisten elämä, katsokaa kuinka se tuhlautuu!
Tuo vienoin, hellin, pyhin voima, kuinka se turmeltuu kirkon omain
silmäin edessä ja sen suostumuksella kaikenlaisessa irstaisuudessa
-- seurustelusaleissa, puutarhoissa, basaareissa, teattereissa,
tanssiaisissa --."
Hän vaikeni. Nuo hänen viimeiset sanansa herättivät hänet. Oliko hän
taas ajatellut ainoastaan itseään ja Glorya? Hänen päänsä vaipui alas
ja hän peitti kasvonsa käsillään.
"Te olette oikeassa, poikani", sanoi isä tyynesti, "ja kumminkin te
olette väärässä myöskin. Jumalan kirkon perustuksia ei järkytetä,
vaikka siinä on paljon fariseuksia kaikenlaisilla näkyvillä paikoilla
tai vaikka publikaanit uhkaavat sen rajamaita. Vaikka kirves
isketäänkin mätään puuhun, pitää pienoinen siemen kumminkin sukunsa
elossa."
Sitten hän kertoi vakavasti hymyillen ja lempeällä äänellään
pienoisesta veljeskunnasta Bishopsgate-kadun varrella, kuinka he
kymmenen vuotta sitten olivat sen perustaneet voidakseen siellä erota
maailmasta ja paeta Jumalaan. He olivat perustaneet sen keskelle
maailman ahkerinta hyörinää, suurimman markkinapaikan sydämeen,
näyttääkseen, että he halveksivat kultaa ja hopeaa ja kaikkea tuota,
mitä sokea, petetty maailma eniten kiitteli, aivan samoin kuin pyhä
Filippus ja pyhä Ignatius olivat seuranneet ankarimpia elämän sääntöjä
keskellä epähurskasta, irstasta vuosisataa näyttääkseen, että he
taisivat pudistella pois kaikki lihan himot kuin kipinän helvetin
tulesta.
Sitten hän kohotti nuoran päätä, näytti sen kolmea solmua ja selitti,
mitä ne merkitsivät. Ne olivat symbooleja kolmesta lupauksesta, jotka
häntä sitoivat, kolmesta valasta, jotka hän oli vannonut. Ensimmäinen
oli köyhyyden vala, koska Kristus ja hänen ystävänsä olivat köyhiä;
toinen oli kuuliaisuuden vala, koska Hän on sanonut: "Se joka
kuulee teitä, kuulee Minua"; kolmas oli siveyden vala, sillä meidän
velvollisuutemme on vartioida aistiemme ovia ja varjella silmiämme,
korviamme ja kieltämme kaikesta riettaudesta.
"Mutta entä laillinen kodin ja omaisten rakkaus", sanoi John, "mitä
sanotte siitä?"
"Me muutamme sen henkiseksi", sanoi isä. "Kaiken inhimillisen rakkauden
tulee perustua Jumalan rakkauteen ollakseen varmaa, totta ja kestävää.
Ystävysten rakkauden monet erehdykset johtuvat juuri siitä, että luodun
rakkaus ei ole rakennettu Luojan rakkaudelle."
"Mutta entä äidin ja lapsen -- veljen ja sisaren rakkaus?"
"Me olemme asettuneet elämän tavallisten olosuhteitten yläpuolelle,
joten kukaan ei saa pyytää meidän hellyyttämme samassa määrässä kuin
Kristus. Ihmisen täytyy taistella kahdenlaisia vihollisia vastaan,
sisällisiä ja ulkonaisia, eivätkä mitkään kiusaukset ole vaarallisempia
kuin ne, jotka tulevat meidän pyhimpien tunteittemme nimessä. Mutta
Pyhän Hengen miekan täytyy pitää kiusaajaa loitolla. Meillä on kaikilla
sisässämme Juudas, ja hän koettaa pettää meitä suudelmalla, jos hän
suinkin voi."
John Stormin rinta aaltoili. Hän saattoi tuskin peittää liikutustaan,
mutta isä oli noussut ylös mennäkseen pois.
"Kello on jo kahdeksan, ja minun pitää joutua takaisin iltarukoukseen",
sanoi hän. Sitten hän lisäsi hymyillen: "Me emme koskaan aja komeissa
vaunuissa, mutta tänä iltana minun on pakko kulkea aivan jalkaisin
puiston halki, sillä minä olen antanut pois kaikki rahani."
Hänen tätä sanoessaan enkelin hymy valaisi vanhoja kasvoja, ja hän
sanoi miellyttävän luonnollisesti: "Minä rakastan tätä puistoa.
Joka aamu lapset leikkivät siellä, se on minulle pyhä katolinen
kirkko, jossa minä niin mielelläni kuljen ja jossa saan panna käteni
pienokaisten pään päälle ja siunata heitä sekä antaa heille mitä
minulla sattuu olemaan. Kun tulin tänne tänä aamuna, tuli vastaani
pikkuinen poika, joka kantoi vakkaa. 'Mikä sinun nimesi on, pikku
mies?' kysyin häneltä, ja hän sanoi sen minulle. 'Kuinka vanha sinä
olet?' kysyin vielä. 'Kaksitoista vuotta', vastasi hän. 'Mitä sinulla
on vakassa?' 'Isän päivällinen', sanoi hän. 'Mikä sinun isäsi on,
poikaseni?' 'Puuseppä', sanoi poika. Minä ajattelin, että jos olisin
elänyt Palestiinassa yhdeksäntoista sataa vuotta sitten, olisin ehkä
kohdannut toisen pikku pojan kantamassa päivällistä isälleen, joka myös
oli puuseppä, pienessä vakassa, jonka Maria oli järjestänyt Hänelle.
Sitten koettelin taskujani, eikä minulla ollut mitään muuta kuin
matkarahani kotiin, ja sen annoin pikku pojalle kiitosuhrina Jumalalle
siitä, että Hän oli suonut minun tavata tuommoisen suloisen pikku
kaksitoistavuotiaan pojan, jonka isä oli puuseppä."
John Stormin silmät olivat kosteat kyynelistä.
"Hyvästi veli Paavali! Jumala suokoon sinun kohta palata luoksemme!
Hyvästi, rakas ystävä! Kun maailma runtelee teitä kovasti, niin tulkaa
meille muutamiksi päiviksi turvapaikkaan, jossa voitte sielunne
hiljaisuudessa unohtaa maailman turhuudet ja loukkaukset ja kiinnittää
ajatuksenne ylhäälle."
John Storm ei voinut vastustaa haluaan, vaan laskeutui polvilleen isän
jalkoihin, sanoen:
"Isä, siunaa minuakin, niinkuin siunasit puusepän poikaa."
Isä kohotti oikean kätensä kaksi sormea sanoen:
"Jumala siunatkoon sinua, poikani, ja olkoon kanssasi ja vahvistakoon
sinua. Kun _Hän_ sinulle hymyilee, älköön ihmisen viha sinua
liikuttako! Taivainen Isä, katso tätä tulista sielua ja auta häntä!
Auta häntä irroittamaan kaikki ankkurit, jotka kiinnittävät häntä
maailmaan, ja tee hänestä huutavan ääni korvessa, joka sanoo: 'tulkaa
esille sieltä, minun kansani, sanoo Jumala'."
Kun John polvistui isän edessä tämän siunatessa häntä, kuuli hän
askeleita takanaan. Hänen virkaveljensä pastori Golightly odotti
saadakseen sanoa asiansa.
Kanonikko käski sanoa, että yksi hänen apulaisistaan oli estetty
saarnaamasta sunnuntaina ja itse hänen täytyi mennä teatterin
hyväntekeväisyys-seuran vuosipäivän kunniaksi pidettäviin päivällisiin
lauantaina eikä siis ennättäisi valmistautua sunnuntaiksi, mistä syystä
hän toivoi John Stormin saarnaavan sunnuntaiaamuna. John lupasi.
Pastori Golightly hymyili, kumarsi, yskäisi ja meni.
Sairashuoneen saarnaajan käytettävänä oli pieni huone alakerrassa.
Sinne meni John Storm nyt ja kirjoitti kirjeen.
Se oli osoitettu Peelin pastorille:
"Varmaankin kuulette usein Glorysta ja tiedätte kuinka hän edistyy.
Hän näyttää voivan erittäin hyvin enkä minä tosiaankaan milloinkaan
ole nähnyt häntä niin iloisena ja hilpeänä. Tätä kirjoittaessani
hän on juuri muutamien sairashuoneitten johtajien toimeenpanemissa
tanssiaisissa. Se on vallan viatonta huvia ja sydämestäni toivon
hänelle hauskuutta siellä. Epäilemättä nuoret tytöt tarvitsevat
jonkinmoisia huvituksia ollessaan nuoruutensa, terveytensä ja
kauneutensa kukoistuksessa, ja kuivettunut ja jähmistynyt on se
mies, joka ei iloitsisi ajatellessaan hyvän tytön onnea. Gloryn
toverihoitajattaret ovat jaloja, hurskaita naisia, jotka tekevät
tosi naisen työtä, ja jos heidän joukossaan olisikin joitakuita
mustia lampaita, niin eihän se ole sen kummempaa kuin mitä kaikkein
puhtaimmillakin aloilla maailmassa voi sattua.
"Mitä itseeni tulee, olen koettanut pitää huolta Glorysta, mutta en
tiedä kuinka kauan sitä enää voin tehdä. Älkää hämmästykö, jos minun
täytyy siitä toimesta luopua, tiedättehän, että olen tyytymätön
nykyiseen ympäristööni, ja minä odotan vain Hänen johtoaan ja
ohjaustaan, joka hallitsee pilviä ja tuulta. Jumala yksin tietää
kuinka kaikki tulee käymään, ja Hän minua auttaa. Minä en liiku
ulkona enemmän kuin pakosta täytyy ja aina kun menen jonnekin, tulen
nöyryytetyksi ja tunnen typeryyteni. Lontoon elämä on ollut minulle
pelkästään mitä epämieluisinta yllätystä. Minä luulin tuntevani sen
täydellisesti jo ennestään, mutta minä en tosiaankaan ole tietänyt
mitään siitä. Sen julmuus, sen vilppi ja petollisuus ovat kamalia.
Lontoo on Juudas, joka aina ja yhäti koettaa suudelmalla pettää
nuoria, toivorikkaita, viattomia olentoja. Mutta se opettaa myöskin
kaikkia tuntemaan itseänsä, ja se on parempi kuin maata pumpuliin ja
villoihin käärittynä. Tervehtikää sydämellisesti kaikkia Glenfabassa --
tervehdykseni myöskin isälleni, jos voitte sen perille viedä."
Tämän kirjeen kirjoittamiseen meni häneltä pitkä aika, ja kun hän oli
sen lopettanut, läksi hän eteiseen viedäkseen sen postiin. Siellä hän
huomasi, että rajuilma oli tulossa, ja hän päätti odottaa kunnes se
oli mennyt ohi. Hän astui kirjastoon, valitsi sieltä kirjan ja palasi
huoneeseensa sitä lukemaan. Se oli "Pyhän Johannes Chrysostomoksen
kirja pappiudesta." Aine oli miellyttävä, mutta ei voinut sittenkään
kiinnittää John Stormin ajatuksia, Hän ajatteli luostarin johtaja-isää
ja pientä veljeskuntaa Bishopsgaten varrella, sitten mietti hän Glorya
ja sairashuoneen tanssiaisia ja taasen Glorya ja yhä uudelleen Glorya,
Glorya. Tekipä hän mitä tahansa, ajatuksiaan hän ei saanut poistumaan
Glorysta.
Myrsky riehui ulkona, ja kun hän kaksi tuntia myöhemmin meni eteiseen,
ei se ollut vieläkään tyyntynyt. Hän seisoi ovella sitä katselemassa.
Salamat valaisivat pimeää puistoa, mustat sadevirrat muuttivat tyhjät
katukäytävät kiiltäviksi kuin meren pinnan. Silloin tällöin kulki
vaunuja ohi tuikkivine lyhtyineen ja öljykankaaseen verhottuine
ajureineen, ja joskus näkyi omnibussikin täpösen täynnä sisäpuolelta,
mutta katot tyhjinä. Paitsi sitä näkyi vielä yksi elävä olento kadulla,
nimittäin italialainen posetiivinsoittaja, joka oli asettunut suuren
talon eteen vasemmalle puolen katua ja väänsi tarmokkaasti konettaan.
John Storm kulki sairashuoneen läpi. Oli myöhä ja talossa oli aivan
hiljaista. Kotilääkäri kulki viimeistä kertaa sairaita katsomassa
kääntyen sitten pihan toisella puolella oleviin omiin huoneisiinsa;
yöhoitajattaret keittivät vettä pienissä kattiloissa huoneissaan
osastojen välillä. Leikkausosastot olivat jo pimeät ja sairaat
makasivat. Siellä täällä oli varjostimia muutamien vuoteitten
ympärillä, ja niitten takaa kuului valituksia.
Puoliyö oli jo kulunut, kun John Storm palasi takaisin eteiseen, ja
sade oli lakannut, mutta ukkonen jyrisi vielä. Hän olisi voinut mennä
kotiinsa nyt, mutta hän ei mennyt. Hän ymmärsi odottavansa Glorya.
Useita hoitajattaria palasi tanssiaisista ja he kumarsivat hänelle
ohimennessään. Hän astui ovenvartijan kojuun ja istahti katselemaan
salamoita. Hänestä alkoi tuntua niin kamalalta, sillä tuo kaikki näytti
aivan symbooliselta. Mitä tuomiota, mitä turmiota tuo myrsky kuvasi ja
ennusti? Tätä yötä, tätä myrsky-yötä hän ei koskaan unohtaisi. Se oli
hoitajattarien tanssiais-yö.
Hän luuli nukahtaneensa, ja hän pudisteli itseään ajatellen: "Mitä
turhia! Sielu eriää varmaan ruumiista meidän nukkuessamme ja ainoastaan
eläin jää jälelle!"
Nyt oli jo melkein päivä, ja kaksi vaunua oli seisahtunut portin
eteen. Useita henkilöitä tuli portaita myöten pakinoiden kuin unestaan
heränneet varpuset. Joku ääni sanoi: "Herra Drake esittää, että
menisimme kaikki teatteriin, ja jos voisimme saada luvan olla niin
myöhään poissa, niin mikä voisi olla hauskempaa."
Se oli Glory. Nyrpeä ääni vastasi:
"Hyvä on, koska _sinä_ tahdot. _Minulle_ se on samantekevä."
Se oli Polly. Miehen ääni vastasi siihen:
"Minä iltana siis menemme, Robert?"
Toinen miesääni vastasi vetelästi:
"Määrätkööt tytöt itse sen asian."
John Storm tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa kylmenivät. Hän
astui porttikäytävään. Glory näki hänen tulevan ja huudahti heikosti
tuntiessaan hänet.
"Ah, tässä on herra Storm! Herra Storm, te kai tunnette herra Draken.
Hän oli Man-saarella, muistattehan --"
"Minä _en_ muista", sanoi John Storm.
"Mutta te pelastitte hänen henkensä, ja teidän pitäisi tuntea hänet --"
"Minä _en_ tunne häntä", sanoi John Storm.
Glory oli juuri sanomaisillaan: "Sallikaa minun esitellä --", mutta
samassa hän vaikeni, seisoi hetkisen ääneti, ja omituinen loisto, jota
ei sanoin voinut kuvata, tuli hänen silmiinsä. Sitten hän puhkesi
äänekkääseen nauruun.
Yksi sisarista, jolla oli valvontavuoro, sattui kulkemaan eteisessä ja
seisahtui sanoen: "Hoitajatar, minua hämmästyttää teidän käytöksenne.
Menkää heti huoneeseenne." Kuiskaten hyvästinsä menivät tytöt nauraa
tirskutellen pois.
Molemmat miehet sytyttivät paperossinsa, nousivat toiseen vaunuun ja
ajoivat pois.
"Millainen karhu tuo mies on!" sanoi lordi Robert.
"Jäykkä hän tosin on", sanoi Drake, "mutta minä pidin hänen kasvoistaan
kumminkin, ja koska kohtalo kerran asetti hänet minun ja kuoleman
väliin, niin -- niin sitä minä en aio unohtaa."
"Pysy erilläsi hänestä, poikaseni. Mies on näyttelijä -- teeskentelevä
narri. Minä tapasin hänet rouva Macraen luona torstaina. Hän on
uskonnollinen näyttelijä. Saat nähdä, että hän vielä tulee tekemään
jotain --"
Sillä aikaa John Storm oli pannut pitkän viittansa napit kiinni
kaulaan asti ja syöksyi kotiin pitkin kaikuvia katuja molemmat nyrkit
puserrettuina ja purren hammasta.