Kun Glory sai kuulla, että kaikkien hoitajattarien tuli olla
sairashuoneen tavallisessa puvussa tanssiaisissa, päätti hänkin mennä
sinne. Mutta sitten hän muisti, kuinka John Storm oli kieltänyt häntä
menemästä Polly Loven seurassa ja hänen teki hiukan mieli pysyä
kotona. Joka kerta kun John Stormin kielto johtui hänen mieleensä, hän
kävi levottomaksi ja pari kertaa hän itkikin itsekseen harmista ja
loukkaantumisesta.
Polly taas oli täynnä tuumia ja vähitellen päivä päivältä solui
Glorykin yhä enemmän tuohon valmistuksien virtaan. Kun odotettu ilta
tuli, pukeutuivat molemmat tytöt samassa huoneessa. Polly laverteli
kuin papukaija, mutta Glory oli vaiti, melkeinpä surullinen.
Käherryspihtien ja kynttilän avulla sai Polly poltetuksi tumman
tukkansa pieniksi siroiksi kiharoiksi, jotka sikin sokin ympäröivät
hänen ohimoltaan ja olivat piilosilla sievien punervan valkoisten
korvalehtien ympärillä. Glory raastoi kamman kultakiharoittensa läpi
kuin kyntömies auransa nurmikon halki, kunnes Polly huusi: "Lopeta nyt
jo! Koskepas niihin, vielä hupsu! Nehän ovat vallan mainiot noin! Katso
nyt peiliin!"
Glory asettui peilin eteen ja katsoi. "Olenko minä todellakin niin
kaunis?" ajatteli hän. Siinä samassa hän muisti taas John Stormin ja
hänen teki mieli repiä alas kaikki nuo komeat kiharat ja mennä pois
levolle.
Mutta hän meni kumminkin tanssiaisiin eikä levolle, ja sinne kerran
päästyään unohti hän kaikki huolet. Valo, värit, hyvät tuoksut,
kaikki nuo veivät hänet uuteen tenhomaailmaan. Hän ei voinut hillitä
iloaan. Kaikki hämmästytti häntä, kaikki tuotti hänelle riemua, kaikki
huvitti häntä -- hän oli itse ilmeinen nuoruuden ilo. Tummanruskea
pilkku hänen silmässään hehkui veitikkamaisemmin kuin koskaan ennen,
ja hänen äänensä sointu oli kuin onnellisen linnun viserrys. Hänen
ilonsa oli tarttuvaa -- hänen vieno hilpeytensä herätti vastakaikua
kaikissa. Nekin herrat, jotka eivät tanssineet hänen kanssaan,
hymyilivät nähdessään päivänpaisteen hänen kasvoissaan. Kuiskailtiinpa
itse lääketieteellisen opiston presidentinkin sanoneen aloittaessaan
tanssin, että tuon tytön oikea paikka ei ollut siellä -- tuo nuori
irlantilainen hoitajatar kaunistaisi vaikka kuinka ylhäistä seuraa.
Tuossa musiikin ja valon loiston ja onnellisten olentojen
tenhomaailmassa unohti Glory kokonaan ajan juoksun. Kaksi tuntia oli
kulunut, kun Polly Love, jonka silmät yhä kääntyivät oveen päin,
nykäisi Glorya hihasta ja kuiskasi: "Vihdoinkin he tulivat! Tuossa he
ovat -- tuossa -- aivan meitä vastapäätä. Pidä vapaana ensi tanssisi,
Glory. He tulevat aivan kohta meidän luoksemme."
Glory katsoi sinnepäin ja näki samat kasvot, jotka olivat olleet
ulkoasiain ministeriön ikkunassa, ja taasen rupesi jotain etäistä,
hämärää tunkeutumaan hänen muistiinsa. Mutta nuori mies meni juuri
silloin hänen näkyvistään, ja hän itse palasi takaisin ihmeitten
maailmaan. Yhtäkkiä tuttu ja kumminkin tuntematon ääni puhui hänelle
kuin unessa sanoen:
"Glory, ettekö tunne minua? Oletteko aivan unohtanut minut, Glory?"
Se oli hänen katkismusluokkaystävänsä -- hänen veneseikkailutoverinsa.
Heidän kätensä yhtyivät pitkään puristukseen tunteitten pakotuksesta,
jotka olivat ajatustakin nopeammat.
"Niin, arvasinkin, että tuntisitte minut: Kuinka hauskaa!" sanoi Drake.
"Ja tekö tunsitte minut." sanoi Glory.
"Tunsin heti -- melkein ensi silmäyksellä."
"Oikeinko totta! Sepä oli omituista. Siitä on jo niin pitkä aika --
ainakin kymmenen vuotta! Minä olen kaiketi hirveän paljon muuttunut
siitä ajasta."
"Olette kyllä", sanoi Drake -- "te olette hyvin paljon muuttunut."
"Tosiaanko? Olenko minä nyt niin kovasti paljon muuttunut? Tietysti
minä olen vanhentunut."
"Oh, hirmuisen paljon!" sanoi Drake.
"Tietysti olen menetellyt hirveän väärin, kun olen vanhentunut! Mutta
olettepa tekin muuttunut aika lailla. Siihen aikaan olitte puseroihin
puettu poikanulikka."
"Ja teillä oli vain lyhyet hameet."
Molemmat nauroivat, ja sitten sanoi Drake: "Olen iloinen, että olemme
muuttuneet kumpikin!"
"Oletteko?" sanoi Glory.
"Tietysti olen", sanoi Drake, "sillä jos vain te olisitte muuttunut,
enkä minä --"
"Voi, mitä tyhjiä me lavertelemme!" sanoi Glory, ja molemmat nauroivat
taas.
Sitten he kertoivat toisilleen, mitä kaikkea oli tapahtunut tuona
äärettömän pitkänä ajanjaksona, jolloin he olivat eläneet erossa.
Glorylla ei ollut paljoa sanomista. Hänen elämänsä oli ollut niin
vaiheetonta. Hän oli asunut koko ajan Man-saarella ja oli nyt vasta
äskettäin tullut Lontooseen, jossa hän oli koehoitajattarena Martan
Viinitarhan sairashuoneessa. Drake oli käynyt koulua Harrowissa ja
sitten tullut Oxfordiin. Koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia,
olisi hän tahtonut kokonaan antautua musiikin palvelukseen, mutta
isä ei siihen suostunut. Siksi poika alistui isän tahtoon ja rupesi
ryömimään julkisen elämän maanalaisissa katakombeissa, ja nyt hän oli
kirjurina eräässä ministeriössä.
Kaiken tuon hän kertoi leikillisesti, kuten sopi odottaakin, nuorelta
suurenmaailman mieheltä, jolle suuret asiat olivat vähäpätöisiä.
"Glory", sanoi Polly olkansa takaa, "valssi alkaa kohta."
Soittokunta alkoi soittaa, Drake pyysi Glorya tuohon valssiin, ja Glory
oli ihmeekseen huomaavinaan, ettei hän ollutkaan vielä luvannut sitä
kenellekään toiselle (hän oli sen varta vasten säästänyt).
Valssin loputtua Drake tarjosi Glorylle käsivartensa taluttaen hänet
pyöreään käytävään juttelemaan ja vilvoittelemaan. Draken käytös oli
erinomaisen siroa, ja hänen lempeä, mutta kumminkin miehekäs äänensä
enensi hänen miellyttävyyttään. Tullessaan ulos kuumasta tanssisalista
heitti Glory nenäliinan päähänsä pidellen vapaalla kädellään kiinni sen
kulmia leukansa alla. Hän toivoi, että Drake olisi huomannut, kuinka
tämä muutti hänen muotoaan, ja siksi hän virkkoi vallan viattomasti:
"Antakaa minun nyt vielä kerran katsoa teihin, herra Drake!"
Drake huomasi tuon tummanruskean pilkun hänen silmissään ja tunsi
käsivarren tuon ohuen pumpulipuvun läpi.
"Te olette kertonut minulle paljon", sanoi Drake, "mutta ette ole
hiiskunut sanaakaan kaikkein tärkeimmästä asiasta."
"No, mikä se sitten olisi?" kysyi tyttö.
"Kuinka monta kertaa te olette rakastunut sen jälkeen kun teidät
viimeksi näin?"
"Onpa sekin kysymys!" sanoi Glory.
Draken suorapuheisuus oli hurmaavaa. Hänessä oli jotain hyvin sulavaa
ja kumminkin voimakasta.
"Ettekö muista sitä päivää enää, jolloin ryöstitte minut -- ja
pakenitte kanssani?" sanoi Drake.
"Minäkö? Se mahtoi olla suloista. Mutta milloinkahan se lienee
tapahtunut?" sanoi Glory.
"Mitäpä siitä! Tunnustakaa vain, että muistatte sen."
"Jospa muistaisinkin. Kyllä me mahdoimme olla koko tyhmeliinejä siihen
aikaan!"
"En ole varma siitä -- _nyt enää_", sanoi Drake.
"Te ette muistaakseni ollut kovinkaan hurmaantunut minuun _silloin_",
virkkoi Glory.
"Enkö ollut?" sanoi Drake. "Kylläpä mahdoin olla koko hölmö silloin!"
He nauroivat taas. Glory ei voinut pitää kättään hiljaa. Drake saattoi
melkein tuntea tuon pienen, kuoppaisen kyynäspään.
"Muistatteko _te_ sen nuoren herran, joka pelasti meidät?" kysyi Glory.
"Tarkoitatteko sitä tummaveristä nuorta miestä, joka koko ajan syleili
ja suuteli teitä purjeveneessä?"
"Syleilikö hän ja suuteli?"
"Unohdatteko te tuollaisia asioita?"
"Kylläpä hän oli kiltti. Hän on nyt kirkon palveluksessa ja meidän
sairashuoneemme kappalaisena."
"Voi kuinka tämä pikku maailma sentään on hauska ja romanttinen!" sanoi
Drake.
"Niin, eikö ole? Se on aivan kuin runoutta!" vastasi Glory.
Lordi Robert tuli esittämään Drakea Pollylle (joka näytti hiukan
nyrpeältä) ja samalla hän pyysi Glorya seuraavaan tanssiin.
"Te tunsitte siis ystäväni Draken jo ennestään?" sanoi lordi Robert.
"Minä tunsin hänet poikana", vastasi Glory.
Sitten alkoi lordi ylistellä ystäväänsä kertoen kuinka loistavasti
Drake oli suorittanut tutkintonsa Oxfordissa ja päässyt ministeriöön
yksityiskirjuriksi ja kuinka hän kohta tulisi julkisessa elämässä
tunnetuksi, kuinka hyvin hän maalasi ja näytteli ja olisi varmaan
voinut tulla kuuluisaksi soittotaiteilijana, kuinka hän seurusteli
parhaimmissa perheissä ollen samalla ensi luokan virkamies, kuinka,
sanalla sanoen, hänellä oli "luvattu maa" edessään ja kohta hän sinne
saapuisi.
"Otaksun teidän tietävän, että hän on rikas -- suunnattoman rikas",
sanoi lordi Robert.
"Onko hän?" sanoi Glory ja hänestä tuntui jotain suurta, komeata
häämöttävän etäällä.
"Äärettömän rikas", sanoi lordi Robert, "ja kumminkin on hänellä mitä
demokraattisimmat mielipiteet."
"Todellako?" sanoi Glory.
"Niin on", sanoi lordi Robert. "Koko matkan tänne tullessamme hän
koetti vaunuissa minulle selittää, kuinka mahdotonta hänen olisi naida
vallasneito."
"Miksikä te kaikkea tuota minulle kerrotte?" sanoi Glory, ja lordi
Robert rupesi nypiskelemään monokkeliaan.
Drake palasi Pollyn seurassa. Hän esitti, että he menisivät pihamaalle
hengittämään raitista ilmaa ja kaikki neljä läksivät sinne, tytöt
käsikoukussa pari askelta edellä.
"Se on pikku pirulainen tuo punatukkainen tyttö", sanoi lordi Robert.
"Hän ymmärtää miehen ennenkuin tämä ymmärtää itse itseään."
"Hän on luonnollinen kuin itse luonto", sanoi Drake. "Ja millaiset
huulet hänellä on -- miten sievä suu!"
"Onko hän irlantilainen? -- Vai Man-saarelta! Mitä rotua ne sitten
lienevät?"
Yö oli hyvin lämmin ja tukahduttava. Pihamaalla oli tuskin enemmän
ilmaa kuin tanssisalissakaan. Soiton sävelet kuuluivat sinne saakka ja
vaikka Glory oli tanssinut melkein jokaisen kanssa salissa, piti hänen
tietysti tanssia itsekseen ulkona, sillä soitto kuului vienommalta ja
hiljaisemmalta siellä ja pimeässä tanssiminen oli kuin unelmaa.
"Tule istumaan tänne penkille, Glory", sanoi Polly äreästi. "Sinä
raastat vallan hermoni."
"Glory" sanoi Drake, "mitä te pidätte lontoolaisista?"
"Samanlaisia ne ovat kuin muutkin kuolevaiset", sanoi Glory, -- "ei
parempia, ei huonompia -- naurettavampia vain."
Miehet nauroivat tuolle kuvaukselle, ja Glory rupesi matkimaan Lontoon
tapoja -- tervehtimistä ja kuinka keikarit nauroivat "ha-haa", kuinka
kanonikko saarnasi ja kuinka Golightly teeskenteli.
Drake ulvoi ihastuksesta. Lordi Robert nauroi huuhkaimen huudon
tapaisen pitkän naurun. Polly sanoi pisteliäästä "Etkö vielä tahtoisi
matkia ystävääsi, meidän uutta pastoriamme, kultaseni", jolloin Glory
masentui kuin luodin satuttamana.
"Sairaanhoito ei todellakaan ole teidän" -- alkoi Drake, mutta samassa
kuului ukkosen kumea jyrinä ja suuria vesipisaroita alkoi tippua, joten
heidän täytyi kiirehtiä tanssisaliin. Tohtorit ja emännät olivat jo
menneet pois, ainoastaan sairaanhoitajattaret ja ylioppilaat olivat
enää siellä, ja ilo oli ylimmillään. Eräs nuori ylioppilas irroitti
juuri sievän tytön tukkaa, toinen tanssi valssia melkein kantaen tyttöä
käsivarrellaan. Joku oli vääntänyt kaasuliekit pienemmiksi ja kaikki
tanssivat kuin varjojen maassa. Joku alkoi laulaa ja pian lauloivat
kaikki yhdessä. Sitten alkoi joku heitellä paperipusseja, jotka olivat
täynnä pieniä valkoisia paperipalasia. Pussit halkesivat ilmassa ja
niitten sisällys putosi kuin tähtisade raketista, kunnes kaikki olivat
peitetyt ikäänkuin pienillä lumihiutaleilla.
Sillä välin oli myrsky yltynyt, ja kesken musiikin kaikua ja tanssivien
jalkojen tahdikasta kapsetta sekä iloisten laulujen säveleitä kuului
ukkosen jyrinä, joka vieri kumeana yli Lontoon, ja sade rapisi
tanssisalin lasikattoon.
Glory oli haltioissaan. Hän oli näkevinään kuin sumua Peelin lahdella,
ja kuu paistoi usvan läpi ja aallot tanssiva luoteistuulessa. Hän näki
mustan myrskyisän meren Contraryn edustalla, ja vihuri vinkui vuorilla.
Ja kumminkin hän oli täällä ihmeitten, tenhon maailmassa, kauneuden,
loiston ja onnen keskellä.
Oli jo aamu, kun tanssiaiset loppuivat. Sade oli tauonnut, vaikka
ukkonen vielä mylvi. Herrojen piti saattaa tytöt sairashuoneelle, ja
Glory ja Drake istuivat yhdessä kaksipyöräisissä vaunuissa.
"Vai unohdatte te aina semmoiset asiat?" sanoi Drake.
"Millaiset asiat?" kysyi Glory.
"En sano -- kyllä te tiedätte!"
Glory oli vetänyt päällystakkinsa päähineen päähänsä, mutta Drake
saattoi kumminkin nähdä hänen kultakiharainsa pistävän esiin.
"Antakaa minulle tuo ruusu", sanoi hän -- "tuo valkoinen ruusu
hiuksistanne."
"Se on niin mitätön", vastasi tyttö.
"Siksipä antakaa se minulle. Minä säilytän sen iäti!"
Glory nosti kättään tukkaansa.
"Kuinka hyvä te olette! Mikä suloinen pikku käsi tuo on! Mutta antakaa
minun itse ottaa se!"
Drake kiersi toisen käsivartensa Gloryn olkapäille, kohotti kädellään
hänen kasvojaan ja suuteli häntä huulille.
"Armas!" kuiskasi Drake.
Glory heräsi äkkiä ihmeitten, tenhon maailmasta, ja illan hurmaus oli
hävinnyt. Hän ei puhunut, hänen päänsä vaipui alas, hänen poskensa
punottivat ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi polttavaa
häpeää, melkein raivoa. Drake kohteli häntä kevytmielisesti, ja hän
itse oli syynä siihen.
"Anteeksi, Glory!" sanoi Drake vapisevalla, rukoilevalla äänellä. "Se
ei milloinkaan enää saa tapahtua -- ei ikinä, niin totta kuin Jumala
minua auttaa!"
Aamu alkoi koittaa ja viimeiset sadepisarat rapisivat märällä, tyhjällä
katukäytävällä. Mahtava kaupunki nukkui, ja etäinen ukkonen vieri
poispäin.