Seuraavana torstai-iltana kaksi nuorta miestä söi päivällistä
huoneistossaan St. Jamesin kadun varrella. Toinen oli lordi Robert
Ure, toinen hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Horatio Drake. Drake
oli noin seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi lordi Robertia ja
ulkomuodoltaan verrattoman paljon kauniimpi. Hänen kasvonsa olivat
miehekkäät ja miellyttävät, ilme avomielinen ja reipas; hartiat olivat
leveät ja vartalo komea, tukka oli vaalea ja silmät siniset kuin
nuorella pojalla.
Huone, jossa he istuivat, oli suuri ja täynnä kallisarvoisia kaluja,
mutta huonekalusto oli huiskin haiskin, aivan epäjärjestyksessä. Suuret
huoneurut, suuri piano, mandoliini ja kaksi viulua, tauluja sekä
lattialla että seinillä, ja suuri joukko valokuvia oli siellä täällä
ympäri huonetta. Peili uunin yläpuolella oli täynnä kutsukortteja,
joita oli pistelty lasin ja puitteiden väliin.
Miespalvelija oli tuonut sisään kahvia ja paperosseja. Lordi Robert
puhui väsyneen vetelästi tapansa mukaan, aivan kuin mies, joka on
matkustanut pitkän matkan ja jota siitä syystä nukuttaa.
"No, hyvä veli, päätäpäs nyt, niin lähdetään."
"Mutta minua väsyttävät nuo hienot kestit."
"Niin minuakin."
"Ne ovat niin luonnottomia -- niin tarpeettomia."
"Rakas lapsi, tietysti ne ovat luonnottomia -- tietysti ne ovat
tarpeettomia, mutta mitä sinä oikeastaan tahtoisit?"
"Jotain inhimillistä ja luonnollista", sanoi Drake. "Minä en välitä
hitustakaan siitä, onko se tai se oikein tai väärin, -- en ollenkaan --
mutta minua kiusaa kuoliaaksi tuommoisen elämän typeryys."
Lordi Robert puhalteli hitaasti sauhuja savukkeestaan ja virkkoi
tavallista vetelämmin: "Hyvä Drake, tietysti sinä olet aivan oikeassa.
Kuka ei sitä tunnustaisi. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan.
Mutta mitä pitäisi työttömien ihmisparkojen tehdä, elleivät he voisi
paeta noihin ajanvietteisiin, joita sinä halveksit? Ja nuo ylhäiset
raukat -- niin, heidän pitää joskus sen ohessa hoitaa afäärejään.
Myönnä, että he hoitavat niitä."
Lordi Robert nauroi väkinäisesti, mutta Drake katsoi häntä suoraan
silmun ja sanoi:
"Kuinka se asia edistyy, Robert?"
"Varsin hyvin, luullakseni, vaikka tyttö ei näytä kovin kärkkäältä.
Viime viikolla oli ratkaiseva kohtaus, ja minusta tuntui kuin olisin
kosinut tyttöä ja saanut äidin. Minä luulen, että tämäniltaiset kestit
ovat tuon tapahtuman kunniaksi, ja silloin minä en tietysti voi paeta
tantereelta."
Hän nojautui taaksepäin lähetellen savupilviä kattoon, ja sanoi sitten
nauraen omituisesti kurnuttamalla: "Ei, en minä pyrikään pakenemaan.
Tuo iankaikkinen koronkiskuri oli täällä taas tänään. Minun piti
vakuuttaa hänelle, että häät vietetään ainakin vuoden kuluessa. Sillä
ehdolla hän vain suostui odottamaan rahojaan... Pahako? Tietysti se on
paha juttu, mutta minkä sille voi, poikaseni?"
Miehet tupakoivat äänettöminä hetkisen, ja sitten lordi Robert taas
virkkoi: "Tule nyt, hyvä mies, ystävyytemme tähden, ellet muutoin.
Eukko on kunnon muija ja hän on pannut elämänsä päämääräksi saada
sinut sinne tänä iltana. Ellet viihdy, niin älä viivy kauan. Me
menemme molemmat pois aikaisin ja... kuulepas! -- sitten pistäydymme
sairaanhoitajattarien tanssiaisiin Bartimeus-sairaalaan -- siellä on
ainakin hauska, se on varma se."
"Minä tulen", sanoi Drake.
Puoli tuntia myöhemmin molemmat nuoret miehet ajoivat rouva Macraen
ovelle Belgrave Squaren varrelle. Sen edustalla oli joukko vaunuja ja
heidän täytyi odottaa vuoroaan ennenkuin he pääsivät ovelle. Lakeijat
komeissa univormuissa olivat valmiina aukaisemassa vaunun ovia,
auttamassa vieraita katukäytävän poikki levitetyn punaisen maton yli,
johtamassa heitä eteiseen, sitten pienoiseen, marmorihuoneeseen, jossa
he kirjoittivat nimensä listaan, mikä oli aiottu seuraavana aamuna
julaistavaksi "_Morning Post'issa_", ja vihdoin suurille portaille,
joita myöten he kaikki laumassa hitaasti soluivat toisen kerroksen
suureen saliin. Portaitten mutkauksessa, pienen palmulehdon suojassa,
istui sinikeltaisiin puettu soittokunta soitellen väkeä sisään. Ovella
seisoi emäntä vastaanottamassa vieraitaan, ja moni heistä kierrähti
kuin puron pyörre emännän edessä valuakseen sitten käännähdellen ja
pyörähdellen eteenpäin kohisevassa virrassa. Emäntä tervehti lordi
Robertia ylenpalttisen mielihyvän elein ja viittasi häntä jäämään
viereensä. Sitten hän esitteli tyttärensä Drakelle lähettäen heidät
huoneita kiertämään. Huoneet olivat suuret, parkettilattiaiset.
Kaikki huonekalut olivat poistetut; palmut ja sanajalkalajit vain
koristivat seiniä ja katossa riippuivat raskaat kruunut. Kello ei
ollut vielä kymmentäkään, mutta talo oli jo täynnä ja yhä vielä
tulvaili uusia tulokkaita. Ensin tulivat valtiomiehet ja diplomaatit,
sitten teattereista saapuvat ja vihdoin myöhemmin illalla tulivat
itse näyttelijät. Yö oli tukahduttava, ilma kuumaa ja ummehtunutta.
Huoneiston toisessa päässä oli virvoitushuone, jossa kaasuliekit
paloivat kirkkaina. Siellä oli tungos tihein, sekasorto suurin. Äänien
helke ja kalke vihloi tuhansien veitsien lailla paksua ilmaa, ja kaiken
tuon hälinän seasta kuului joskus soittokunnan räminä alakerrasta.
Useimmat vieraista näyttivät väsyneiltä. Herrat koettivat hiukan olla
iloisia, mutta naiset näyttivät peittelemättä uupumuksensa. Timanteilla
kuormattuina, maalilla ja puuterilla siveltyinä, kahisevaan silkkiin
kiedottuina näyttivät he väsyneiltä ja loppuun kuluneilta. Kun heitä
puhuteltiin, koettivat he pakottautua hymyilemään, mutta hymy hälveni
pian nääntymystä ja kyllästymistä ilmaiseviin synkkiin katseisiin.
"Joko olet saanut tarpeeksi?" kuiskasi lordi Robert Drakelle.
Drake oli saanut kylläkseen, ja lordi Robertin kanssa hän alkoi
anteeksi pyytäen poistua.
"Joko te menette?" sanoi rouva Macrae. "Virallinen este, niinkö? Onko
se totta, herra Drake? Ah, älkää selittäkö! Minä ymmärrän -- _minä_
kyllä ymmärrän! No niin, vielä te joudutte naimisiin ja vakaannutte --
ja sitten!"
He istuivat vihdoin molemmat vaunuissa ajaen Lontoon halki
Bartimeus-sairaalaa kohti. Drake oli paljain päin ja viuhtoi hatullaan
raitista ilmaa kasvoihinsa. Lordi Robert sytytti paperossin.
"Huh! Mikä ummehtunut luola! Oletko ennen elämässäsi kuullut semmoista
kaakatusta? Täydellinen Baabelin tornin rakennuskomppania! Mitä terveen
järjen nimessä ihmiset luulevat toimittavansa kiusatessaan itseään
tuolla tavalla tämmöisenä yönä? Mitä he ajattelevat?"
"Mitäkö ajattelevat, poikaseni? Sinä olet kovin vaativainen! Ei kukaan
tahdo ajatella mitään tuollaisissa viehättävissä hullutuksissa."
"Mutta naiset! Oletko ikinä ennen nähnyt tuollaisia kuihtuneita,
kuluneita, timanttinäyttelyjä varten vuoltuja puunukkeja? Naisraukat
loistavassa kurjuudessaan. Minä säälin sinun morsiantasi, Robert. Hän
oli koko talossa ainoa nainen, jossa ei ollut tuota suuren maailman ja
teeskentelyn innoittavaa leimaa."
"Drake hyvä, sinä osaat yhtä ja toista, mutta yhtä sinä et vielä osaa
-- sinä et osaa lyödä leikiksi vakavia asioita etkä käsitellä vakavasti
tyhjänpäiväisyyksiä. Opi se, poikaseni, muutoin katkeroituu elämäsi!
Sinä et voi muuttaa sivistysoloja muuttamalla omaa elämääsi. Valitse
siis kiltisti sievin, sukkelin, rikkain pikku tyttö, joka on sopiva
puunukke timanttien näyttelemiseen --"
"Minäkö? En ikinä, hyvä veli! Tarjoa minulle hiukan luontoa ja
vaatimattomuutta, vaikkei sillä olisi kuin yksi ainoa hameriepu yllään."
"Kuten suvaitset", sanoi lordi Robert heittäen pois sikarinpätkän.
"Sinulla on rahaa enemmän kuin meillä muilla raukoilla -- voit seurata
mielitekojasi. Mutta tässä jo onkin vanha Bartimeus, ja tämä on vallan
toisenlainen paikka."
He ajoivat pois suurelta kadulta holviportin läpi talon eteen, joka
oli vanhimpia Lontoossa ja jonka edessä oli nelikulmio, missä puut
vihannoivat ja linnut lauloivat. Joka akkuna oli valaistu, ja sisältä
kuului soiton hiljainen hyminä.
"Kuuntelepas", sanoi lordi Robert. "Minä olen täällä muka lääkärin
tuttavana, mutta totta puhuen tulin vain tuon pikku ystävän takia,
josta kerroin sinulle."
"Senkö, jolle minä hankin liput viime viikolla?"
"Juuri saman."
Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat tanssisalissa. Se oli
sairashuoneen oppilaiden suuri luentosali, vallan erillään
sairasosastoista, muodoltaan pyöreä ja rivi lehtereitä pitkin seiniä,
jotka olivat koristetut lipuilla. Katto oli lasista ja holvin
muotoinen. Noin pari sataa tyttöä ja yhtä monta miestä oli siellä
koolla. Salin keskilattia oli heidän tanssilavanaan ja lehterit
lepohuoneina. Nuoret miehet olivat melkein kaikki lääketieteellisen
opiston oppilaita, melkein kaikki tytöt olivat sairaanhoitajattaria
ja he esiintyivät hoitajapuvuissaan. Ei ollut kuihtuneita kasvoja, ei
kyllästyneitä katseita, ei väsähtynyttä ilmettä tuossa seurueessa.
Se oli nuoruutensa kukoistuksessa, reippautensa kukkuloilla. Tytöt
nauroivat ilonaurua, silmät säkenöivät onnen säkeniä, posket hehkuivat
terveyttä.
Molemmat nuoret miehet seisoivat hetken katsellen tuota.
"No, pidätkö tästä?" sanoi lordi Robert.
Draken suuret silmät loistivat, hänen äänensä värähteli.
"Se on ihmeellistä -- hurmaavaa!" sanoi hän.
Lordi Robertin monokkeli oli pudonnut hänen silmästään ja hän nauroi
vetelään tapaansa.
"Mitä sinä naurat? Nämä naiset ovat ainakin luonnollisia, ja se on
jotain se!"
Masurkka oli juuri lopussa ja tanssijat alkoivat ryhmittyä sinne tänne.
"Robert, sano minulle, kuka tuo tyttö on tuolla -- tuo, joka katsoo
tänne? Onko se sinun ystäväsi?"
Lordi Robert pani monokkelinsa kuntoon.
"Tuo kaunis tumma tyttökö, jolla on posket kuin posliininukella?"
"Niin, hän, ja tuo pitempi hänen vieressään -- tukkaa, silmiä, rintaa
vain. Hän katsoo tänne nyt. Minä olen nähnyt tuon tytön ennen jossakin.
Missä ihmeessä minä olen hänet nähnyt? Katso nyt häntä -- mitä eloa
joka liikkeessä! Tanssi on lopussa, mutta hänen jalkansa eivät pysy
hiljaa."
"Kyllä -- kyllä näen. Mutta salli nyt minun esittää! sinut ensin
emännille ja tohtoreille, niin sitten --"
"Nyt tiedän -- nyt tiedän, missä olen nähnyt hänet! Joudu, Robert --
joudu!"
Lordi Robert nauroi taas väsähtäneesti. Hänestä se oli hyvin huvittavaa.