John Storm oli ollut ensimmäisillä aamupäivävierailuillaan sinä
päivänä. Sitä komentoa varten hän oli flanellipaitaan puettuna
tullut alas eteiseen, jossa kanonikko odotti häntä kiiltosaappaissa
ja hansikkaissa ja neiti Felicity vaaleassa silkissä ja valkoisissa
höyhenissä. Istuttuaan vaunuihin sanoi kanonikko: "Te ette menettele
aivan oikein itseänne kohtaan, herra Storm. Uskokaa minua, nuorelle
miehelle on hyvin tärkeätä käydä hyvin puettuna, jos hän tahtoo
menestyä Lontoossa."
Vaunut seisahtuivat rakennuksen eteen, joka oli aivan lähellä.
"Tämä on rouva Macraen koti", kuiskasi kanonikko. "Hän on
amerikkalainen miljonääri. Hänen tyttärensä -- kohta saatte nähdä hänet
-- menee naimisiin Englannin parhaimmista perheistä olevan nuoren
miehen kanssa."
He astuivat ylös leveitä portaita sinisiin puetun lakeijan jälessä.
Ylhäältä kuului ääniä.
"Kanonikko -- hm -- Wealthy, neiti Wealthy ja -- hm -- hm -- herra
pastori Storm."
Äänten sorina hiljeni, ja iloisen näköinen kirjavaan puettu pikku
nainen tuli heitä tervehtimään puhuen amerikkalaista murretta.
Huoneessa oli monta naista, mutta ainoastaan yksi herrasmies. Tämä,
joka seisoi teekuppi kädessä toisella puolen-huonetta, painoi
monokkelin silmäänsä katsahtaen John Stormiin ja sanoi sitten jotain
vieressään olevalle naiselle. Neitonen nauraa tirskautti. John Storm
katsoi vielä kerran herraan ikäänkuin vaistomaisesti tietäen, että tuo
hänen pitää tuntea, jos hän näkee hänet uudestaan. Kaula oli herralla
kahlehdittu korkeaan, kankeaan kaulukseen ja ulkomuodoltaan hän oli
jotenkin ruma, vartalo pitkä ja hoikka, ikä noin kolmekymmentä vuotta,
tukka vaalea, silmät veltot, uneliaat, ilme eloton, mutta kohtelias.
Hän näkyi hyvästi soveltuvan hienoon seuraan, osasi käyttäytyä
moitteettomasti ja sanoa turhanpäiväisiä sukkeluuksia ohuella
"ylhäisellä" äänellä.
"Oli todellakin ikävää, etten voinut tulla kuulemaan herra Stormia
keskiviikko-iltana", sanoi rouva Macrae teeskennellysti hymyillen.
"Tyttäreni kertoi minulle, että se oli erinomaisen ihanaa. Mercy,
täällä on sinun suuri saarnaajasi. Koeta houkutella häntä tulemaan
meille tiistaisin vastaanottopäivinämme."
Pitkä, tummaverinen, kaunis tyttö, jonka käytös oli vienoa ja
miellyttävää, nousi hitaasti ja ojensi kätensä Johnille katsoen
häntä silmiin äänetönnä. Sitten monokkelisilmäinen herra virkkoi
kohteliaasti: "Oletteko kauankin ollut Lontoossa, herra Storm?"
"Kaksi viikkoa", vastasi John lyhyesti, kääntäen hiukan päätään.
"Oo -- hm -- varsin hauskaa kuulla!" virkkoi herra pitkäveteisesti,
naurahtaen kylmästi.
"Ah, lordi Robert Ure -- herra Storm", esitteli emäntä.
"Herra Storm on kunnioittanut minua rupeamalla apulaisekseni, lordi
Robert", sanoi kanonikko, "mutta luultavasti hän ei kauan tule olemaan
vain kappalaisena."
"Hyvin hauskaa kuulla", virkkoi lordi Robert. "On aina rauhoittavaa
kuulla, että minulla arvattavasti tulee olemaan yksi hakija vähemmän
ikuiseen kappalaispaikkaani Pimlicossa. Ne ovat ympärilläni kuin
kärpäset hunajakupin ääressä. Minä luulin jo tuntevani kaikki tulevat
kappalaiset koko kristikunnassa. Ja mikä liikuttava vaatimattomuus
siinä seurueessa! Yksi heistä kävi eilen minua tapaamassa, mutta satuin
olemaan poissa, ja ystäväni Drake -- Drake sisäasiain toimistosta,
tiedättehän -- hän kun ei voinut miesraukalle taata jokapäiväistä
leipää, niin hän sen sijaan antoi 6 penceä, ja herra apulaispappi meni
täysin tyytyväisenä kotiinsa."
Kaikki näkyivät nauravan paitsi John (joka tuijotti ilmaan), ja
kovimmin kaikista nauroi kanonikko. Mutta äkkiä kuului kimeä ääni:
"Miksi iskette hampaanne kappalaisraukkoihin? Eikö nyt ole olemassa
yhtään kanonikkoa tai piispaa, joita paremmin sopisi puraista?"
Se oli rouva Gallender.
"Minäkin kerron teille jutun, ja _minun_ juttuni on tosi."
"Jane! Jane!" sanoi emäntä puiden hänelle viuhkallaan, ja lordi Robert
ojensi kaulansa yli kauluksen hymyillen suosiollisesti.
"Kahdeksantoistavuotinen tyttö tuli luokseni tänä aamuna Sohossa, ja
hänellä oli tuo tavallinen onnettomuus kerrottavana. Hänen isänsä oli
ollut paha kirkkoherra, joka kuoli viime vuonna jättäen jälkeensä
31,000 puntaa. Onnettoman lapsiraukan äiti, s.o. kirkkoherran
jalkavaimo on nyt köyhäinkodissa."
Nuo olivat ensimmäiset vakavat sanat tuossa seurassa, jossa joka ikinen
liike oli valheellinen. Jane Gallenderin kertomus iski kuin ukonnuoli
seurueeseen. John Storm henkäisi syvään, ja vilkaisi omituisen vaiston
johtamana lordi Robertiin, tuntien, että nyt oli hänen puolestaan
kostettu.
"Kuinka kaunis päivä tänään on ollut", sanoi joku.
Jokainen katsahti tuon nerokkaan lauseen sanojaan. Se oli neitonen,
joka punastui korviaan myöten.
Kiusallinen vaitiolo seurasi. Sitten emäntä kääntyi lordi Robertiin
sanoen:
"Te puhuitte ystävästänne Drakesta, eikö niin? Jokainen puhuu hänestä,
ja tytöt näkyvät olevan vallan hulluina tuohon mieheen. Niin kaunis,
niin luonnollinen, niin mainio puhuja! sanovat he. Mutta tytöt
ihastuvat niin helposti. Teidän pitää todellakin olla varovainen"
(tämä viimeinen lause oli Felicitylle). "Kukako hän on? Lordi Robert
saa kertoa sen teille. Hän on jonkinmoinen virkamies, sir, mikä lienee
Draken poika Pohjois-Englannista. Hän osaa elää maailmassa -- elämättä
liikaa kumminkaan. Mutta me olemme päättäneet, että _me_ emme jaksa
elää kauemmin tutustumatta tuohon ihmeelliseen olentoon, ja siis lordi
Robertin täytyy tuoda hänet ensi torstai-iltana meille, taikka muutoin
--"
* * * * *
John Storm pääsi vihdoin pakenemaan lupaamatta palata
vastaanottopäivänä. Hän meni suoraapäätä sairashuoneeseen, jossa
hän sai kuulla, että Glory oli ulkona sinä päivänä. Minnekä hän oli
mahtanut mennä ja mitä hän mahtoi tehdä, se vaivasi John Stormin
mieltä. Se seikka, että Glory ei ollut kysynyt häneltä neuvoa eikä
pyytänyt häntä johtajakseen ensimmäisellä retkellään Lontoossa,
loukkasi hänen ylpeyttään ja hänen vastuuntunnettaan. Illempana eneni
hänen levottomuutensa. Vaikka hän tiesi, ettei Glory palaa ennen kello
kymmentä, läksi hän jo yhdeksän aikana tyttöä vastaan.
Sattumalta valitsi hän itäisen tien käyskennellen hitaasti Piccadillyä
alaspäin. Melkein kaikkien klubirakennusten ikkunat kadulle päin
hohtivat sähkövalaistuksessa. Nuoria miehiä hännystakeissa seisoi
portailla tupakoiden ja vilvoitellen päivällisen jälkeen, ja sieviä
tyttöjä kirjavissa puvuissa käyskenteli edestakaisin katukäytävällä
heidän edessään. Joku tytöistä katsahti ohikulkiessaan äkkiä ylös
kohottaen hiukkasen toista suupieltään, ja hänen mentyään ohi kaikki
purskahtivat nauruun.
John Stormin veri kiehui. Sitten muuttui mieli mustaksi. Hän tunsi
olevansa niin avuton, hänen saalinsa ja hänen suuttumuksensa olivat
vallan turhia, vallan tarpeettomia. Yhtäkkiä hän huomasi haettavansa.
Kulkiessaan St. Jamesin kadun ohi hän melkein töytäsi vasten Glorya ja
toista sairashuoneen puvussa olevaa hoitajatarta. He eivät huomanneet
häntä, sillä he puhelivat erään herran kanssa. Se oli sama mies, jonka
John oli tavannut aamupäivällä, lordi Robert Ure.
John kuuli lordin sanovan: "Glorynne on niin loistavan --" sitten ääni
hiljeni, mutta jotain hauskaa lordi mahtoi sanoa, sillä tyttö nauroi
makeasti.
John Stormin sielu oli nyt täydessä kapinassa. Hän tahtoi seisahtua,
ajaa pois tuon miehen, suojella molempia hoitajattaria, mikä oli hänen
velvollisuutensa. Mutta hän kulki heidän ohitsensa, kääntyi sitten
katsomaan taaksensa ja näki herran eroavan tytöistä, jotka suuntasivat
kulkunsa länteen päin. Vilahdukselta näki hän heidät vielä kaasulyhdyn
valossa heidän mennessään kadun poikki, ja sitten vielä toisen kerran
puiston puitten varjossa.
Hän ei uskaltanut palata sairashuoneeseen sinä iltana, ja seuraavana
aamuna hän oli yhä vielä yhtä närkästynyt. Mutta häntä odotti kirje
Gloryltä, jossa sanottiin, että hänen vanha ystäväraukkansa oli kuollut
ja että tämä oli pyytänyt Johnia hautauksen toimittajaksi. Siitä syystä
John Storm pukeutui parhaaseen pukuunsa (köyhiä ei saanut kohdella
kuinka tahansa, ajatteli hän) ja läksi heti sairashuoneeseen. Siellä
hän kysyi Glorya ja he laskeutuivat yhdessä kolkkoon kellarihuoneeseen,
jolla on aina kylmät, äänettömät asukkaansa. Ei ole kenenkään suotu
viipyä kauan siellä; siksi oli vanha vaimokin haudattava samana aamuna.
Seurakunta sai haudata hänet omalla kustannuksellaan, ja ruumiskärryt
olivat jo ovella.
John Storm seisoi Gloryn kanssa eteisessä ja hänen mielensä alkoi
heltyä.
"Glory", sanoi hän, "teidän ei olisi pitänyt mennä ulos eilen puhumatta
minulle mitään. -- Lontoossa on niin suuria vaaroja."
"Mitä vaaroja?" kysyi tyttö.
"Vaaroja nuorelle tytölle, kauniille tytölle --"
Glory katseli pitkien silmäripsiensä alta.
"Minä tarkoitan vaaroja -- koko sielustani häpeän tunnustaa sen --
miesten taholta."
Glory vilkaisi äkkiä John Stormiin ja sanoi heti:
"Te näitte meidät, eikö niin?"
"Näin, minä näin teidät, ja tunnustan, että se seura ei minua
miellyttänyt."
Gloryn pää vaipui nöyrästi alas ja hän kysyi: "Se herrako ei
miellyttänyt?"
John epäröi. "Minä tarkoitin tyttöä. Minä en pidä hänen vapaasta
esiintymistavastaan täällä. Näitten hyvien, hurskaitten naisten seassa
ei ole muita kuin hän... tuo --"
Gloryn alahuuli alkoi venyä. "Hän on iloinen ja hauska -- muusta minä
en välitä."
"Mutta _minä_ välitän, Glory, ja jos hänellä on semmoisia ystäviä kuin
tuo mies --"
Glory nosti päänsä pystyyn. "Mitä se minua liikuttaa, kuka on hänen
ystävänsä?"
"Se liikuttaa paljonkin, jos aiotte vielä tavata heitä."
"No niin", sanoi Glory ynseästi, "minä _aion_ tavata heitä vielä. Ensi
torstaina menen sairaanhoitajattarien tanssiaisiin."