Aamulla 24 p:nä Glory nousi ylös kello 5 saadakseen askareensa
pian suoritetuksi ja ollakseen sitten koko päivän vapaana. Silloin
huomasi hän karkeatukkaisen hoitajattaren, joka pesi lattioita
desinfektsioni-aineella lakki hiukan kallellaan päässä. Glory oli
tavallista paremmalla päällä ja kysäisi iloisesti:
"Onko teilläkin lupapäivä tänään?"
Hoitajatar katsahti häneen ylenkatseellisesti ja vastasi:
"Minä en ole mikään maksava harjoittelija -- leikkivä harjoittelija,
piti minun sanoa. Me hoitajattaret ollaan työihmisiä, joiden elämä
menee velvollisuuksien täyttämisessä. Meillä ei ole aikaa juoksennella
kaupunkia katselemassa ja lupapäiviä viettämässä."
"Ei, te olette juuri niitä semmoisia, jotka kokonaan pilaavat
sairaanhoitajan ammatin", sanoi nuorenlainen tyttö, joka juuri sattui
tulemaan siihen. "Kaikkien pitäisi tietysti raataa niinkuin tekin.
Tänään on minun lupapäiväni, mutta siitä huolimatta minun täytyy
kiilloittaa, laasta osastoni, tehdä tilat, siistiä sisaren huone;
ja kaikkeen tuohon ovat semmoiset kuin _te_ syynä. Ei siitä teitä
kiitetä se on varma. Tyttö-raukat eivät uskalla täällä edes leikata
otsatukkaakaan itselleen ja aina vain täytyy pelätä päähoitajattaren
sanovan: 'Teillä ei ole taipumusta hoitajattareksi, neiti'."
Glory katsahti puhujaan. Se oli erinomaisen sievä tyttö,
tummatukkainen, valkohipiäinen ja punaposkinen, silmät loistavat,
harmaat, mutta hänen kätensä olivat karkeat ja kynnet litteät ja
nelikulmaiset. Kun häneen katsoi uudelleen, huomasi hänen kauneudessaan
jotain turmeltunutta; se oli kuin kaunis sèvreläinen maljakko, joka oli
haljennut jostakin kohdasta.
"Sanoitteko, että nyt on teidän lupapäivänne?" kysyi Glory.
"Niin on, onko teidänkin?"
"On, mutta minä en ollenkaan tunne Lontoota. Ettekö tahtoisi ottaa
minua kanssanne, ellei teillä ole erityistä ohjelmaa täksi päiväksi?"
"Mielelläni. Minä olen huomannut teidät jo ennenkin ja olisin tahtonut
tutustua teihin. Teillähän on niin kaunis nimi -- Glory -- eikö niin?"
"Niin. Entä teidän nimenne?"
"Polly Love."
Kello kymmenen aamulla molemmat tytöt läksivät pitkää lupapäiväänsä
kuluttamaan.
"No, minnekä mennään nyt?" sanoi Polly.
"Mennään semmoiseen paikkaan, jossa nähdään oikein paljon ihmisiä",
sanoi Glory.
"Se on kyllä helppoa, sillä tänään on kuningattaren syntymäpäivä ja --."
Glory muisti Rakel-tätiä ja huudahti ilosta.
"Ja muistaessani", sanoi Polly, ikäänkuin se olisi äkkiä hänen
mieleensä juolahtanut, "minullahan on piletit sotilaiden lippuparaatiin
-- kuninkaalliseen paraatiin, tiedäthän?"
"Saammeko nähdä kuningattaren?" sanoi Glory.
"Voi sinun kysymyksiäsi! Tietysti emme! Mutta me saamme nähdä sotilaat
ja kenraalit ja ehkä prinssinkin. Se alkaa puoli yksitoista tuolla
toisella puolen puistoa."
"Tule sitten", sanoi Glory ottaen toverinsa kädestä ja alkaen juosta.
"Siunatkoon, millainen tyttö sinä olet!"
Molemmat juoksivat vielä minuutin verran nauraen ja laverrellen kuin
koulusta päässeet lapset. Neljännestunnissa he tulivat hevoskaartin
portille, jossa oli kova tungos ja poliisi otti pilettejä. Polly kaivoi
taskuaan.
"Missä ne nyt ovat? Kas tuossa. Hyvä ystävä antoi ne minulle", kuiskasi
hän. "Hänellä on toveri jossakin noista virastoista."
"Herrako?" kysyi Glory leikillisen kohteliaasti, mutta samassa he
kulkivat portista ja sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin
tuota komeaa juhlakomentoa edessään.
Aamu oli kaunis, ja puiston keväiset lehdet olivat vihreät ja tuoreet.
Suuren nelikulmion kolmella sivulla oli punatakkeja [englantilainen
sotilaspuku on punainen. Suoment. muist.], keskiosa oli täpösen
täynnä katsojia. Kaikki sinnepäin olevat ikkunat ja parvekkeet olivat
samoin täynnä väkeä. Kaikkialla näkyi sotilaita, vahteja, poliiseja,
kenraaleja hatut kallellaan ja itse Walesin prinssi karhunnahkaisessa
lakissa ratsasti ympäri kannukset ja suitset kalisten. Sitten kuului
torven ta-ra-ta-ra-raa, ja kova ääni komensi: "Kunnia lipulle!" Upseeri
kantoi sitä, valkoiset hansikka-kädet lensivät ohimolle tervehdykseksi,
pistimet välähtelivät, marssittiin ympäri, ja soittokunta soitti:
"Brittiläinen soturi." Glorystä oli kaikki tuo kuin unta. Hänen povensa
kohoili ja hän oli vähällä itkeä.
Polly nauroi ja puhua laverteli iloisesti. "Ha, ha, haa! katsopas tuota
sotamiestä, joka ajaa takaa päivänvarjoa! Nyt hän sai sen miekkansa
kärkeen."
"Nämä ovat kaikki suuria herroja", kuiskasi Glory.
"Tietysti", sanoi Polly. "Näetkö sinä tuota herraa tuolla ikkunassa
vastapäätä? -- se on ulkoasiain ministeriö."
"Mikä?" kysyi Glory etsien silmillään.
"Tuo tuolla kävelypuvussa ja silkkihatussa. Tuo, tuolla puhelemassa
naisen kanssa, jolla on vihreä liinapuku, musta pitsikaulus ja
keväthattu."
"Tuonko ruman tytön vieressä, jolla on kokonainen rhododendron-pensas
päässään?"
"Niin juuri. Tuo herra se antoi minun tuttavalleni piletit."
Glory katsoi häneen hetkisen, ja jokin hyvin himmeä muisto alkoi
tulla hänen mieleensä, mutta samassa alkoi soittokunta soittaa ja hän
siirtyi pois toisaalle. Nyt soitettiin: "God save the Queen" [engl.
kansallishymni. Suoment. muist.] ja sitten kaikki oli lopussa. Glory
huokasi syvään sanoen: "Hyvä on!"
Polly nauroi hänelle, ja Gloryn täytyi myöskin nauraa. He naurattivat
toisiaan kunnes ihmiset rupesivat heitä katsomaan, ja se nauratti heitä
vielä enemmän, joten heidän täytyi juosta pois.
"Voi kuinka hupsu sinä olet, Glory", sanoi Polly; "yksinkertaisin asia
sinua ihmetyttää."
He menivät katselemaan puoteja, kulkien ylöspäin Regent-katua, torin
ohi ja sitten pitkin Oxford-katua Cityyn päin, nauraen ja puheskellen
koko ajan. Kerran he poikkesivat pienelle ostokselle erääseen puotiin,
ja myyjätär näytti vallan hämmästyvän heidän vallatonta käytöstään. Sen
jälkeen heidän tietysti teki mieli mennä joka puotiin kadun varrella
käyttäytyäkseen niin hullunkurisesti kuin suinkin. Kahden tunnin
kuluessa he olivat tehneet kaikki mahdolliset hullutukset, mitä sen
ikäiset nuoret neitoset voivat keksiä ja olivat täysin onnellisia.
He olivat ennättäneet Englannin pankin edustalle, ja nälkä alkoi jo
hiukan kiusata. He hakivat kahvilan Cheapsidessä ja astuivat sisään
saadakseen päivällistä. Huone oli täynnä miehiä, joista moni heti
nousi nähdessään molemmat tytöt. Nämä olivat puetut sairashuoneen
ulkopukuun, mutta Pollyn puvussa oli jotain silmäänpistävää, josta
syystä miehet katsoivat heihin hymyillen. Glory katsoi rohkeasti
heihin takaisin sanoen aivan ääneensä: "Kuinka hirveän lystiä olisi
olla tarjoilijattarena, jolle herrat iskisivät silmää, ja sitten
saisi nauraa heille takaisin!" Polly työnsi häntä kylkeen käskien
häntä vaikenemaan. Itse käveli Polly pää kumarassa, mutta käytti
siitä huolimatta silmiään kuin sähköpatteria kesken viattominta
puhelua. Selvään saattoi nähdä, että Polly oli ennättänyt pitkälle
tässä maailmassa, ja kun uudestaan häneen katsoi, huomasi, että hänen
elämänsä oli jollakin lailla luiskahtanut harhaan.
Syötyään astuivat tytöt omnibussiin kulkien vielä kauemmaksi itään
päin. He istuivat vastatusten nauraen ja puhellen ääneensä toisten
matkustajien suureksi hämmästykseksi. Mutta saavuttuaan köyhille,
rumille kaduille, jossa oli vihanneskauppiaitten kärryjä katukäytävän
vieressä ja surullisia hautausmaita vihreine vesoineen, jotka koettivat
näyttää puilta, tahtoi Glory kääntyä pois.
He läksivät takaisin höyryveneellä Thamesia pitkin joltakin
laivasillalta. Höyryvene otti matkustajia joka sillalta pitkin
virtaa ja London Bridgen luona tuli soittokunta laivaan. Tullessaan
Paavalin kirkon kohdalle oli laiva ahdinkoon saakka täynnä väkeä,
joka oli menossa kaupungin länsiosaan katsomaan, kuinka kuningattaren
syntymäpäivää vietettiin, ja soittokunta soitti: "Ja neidin
kultakiharat irrallaan aaltoili."
Silmänräpäyksen ajan Glory oli hurjana ilosta ja seuraavana
silmänräpäyksenä näytti ilo äkkiä sammuneen. Aurinko oli
laskeutumaisillaan Westminsterin tornien taakse loistavaan tulimereen.
Se muistutti täydelleen auringonlaskua Peelissä, vaikka tosin nuo
hohtavat, välkkyvät valopilkut tuolla alempana olivat ikkunoita eikä
aaltoja ja vaikka tuo kumea humina ei ollut mahtavan meren kohinaa,
vaan mahtavien miljoonien melua.
He astuivat maihin Westminster Bridgen luona ja läksivät teeravintolaan
juomaan kupin teetä. Kun he tulivat ulos, oli pilkkosen pimeä, ja he
nousivat omnibussin katolle. Kaupunki loisti sähkö- ja kaasuvaloissa,
jotka siellä täällä muodostivat kuningattaren nimikirjaimet, ja
Whitehall oli täynnä vaunuja, menossa virallisiin vastaanottoihin.
Gloryn teki mieli päästä keskelle kaikkea tuota elämää, ja siksi tytöt
astuivat alas omnibussista ja läksivät kävelemään käsikoukussa.
Kun he kulkivat Piccadilly-sirkuksen ohi, rupesi heitä taas
naurattamaan, sillä ihmistungos huvitti heitä. Tällä kohdalla oli
ahdinko suurin, ja heidän täytyi tunkeutumalla tunkeutua läpi. Muitten
muassa siellä oli useita loistavasti puettuja naisia, jotka näyttivät
odottavan omnibussia. Glory huomasi, kuinka kaksi heistä teeskennellen
ja virnakoiden meni puhuttelemaan erästä herraa, joka kulki siitä ohi.
"Tuopa oli omituista! Huomasitko sinä?" kysyi hän.
"Tuotako! Ei se ole mitään erinomaista, se on vallan jokapäiväistä
täällä!" vastasi Polly.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Glory.
"Mitäkö? Etkö todellakaan ymmärrä?... Voi herranen aika sinua Glory...
Sinun ystäviesi pitäisi todellakin pitää huolta sinusta. Sinä tiedät
liian vähän tästä maailmasta."
Ja sitten äkkiä kuin salama iski Gloryyn ensimmäinen aavistus elämän
surkeudesta.
"Voi taivas, tule pois", hän huudahti vetäen Pollya mukaansa.
He olivat juuri hengästyneinä ennättäneet St. Jamesin kadun ohi, kun
monokkelilla ja leveällä valkoisella tärkkirintamuksella varustettu
herrasmies tapasi heidät ja tervehti. Glory kiirehti eteenpäin, mutta
Polly seisahtui tutunomaisesti.
"Se on vain minun tuttavani", sanoi Polly muuttuneella äänellä. "Tämä
on uusi sairaanhoitajatar. Hänen nimensä on Glory."
Herra sanoi jotain loistavasta nimestä ja loistavasta onnesta, jos
pääsisi sellaisen hoitajan hoidettavaksi, ja molemmat tytöt nauroivat.
Sitten vakuutti herra olevansa iloinen siitä, että tytöt olivat
käyttäneet hänen pääsylippuaan, ja valitti, ettei päässyt heitä nyt
saattamaan kotiin.
"Mutta tanssiaisiin tulen", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkaisten
Gloryyn: "Tekisipä mieleni tuoda asuintoverini myös sinne."
"Voi, tuokaa!" sanoi Polly peittäen silmänsä puolittain silmäluomillaan.
Herra sanoi hiljaa jotain Glorysta, mitä tämä ei voinut kuulla, ja
heilutti sitten valkoista hansikastaan sanoen: "Terve" ja meni.
"Onko hän naimisissa?" sanoi Glory.
"Naimisissa! Herra varjelkoon, ei toki! Mitä hullunkurisia ajatuksia
sinulla on!"
Kello oli kymmenen minuuttia yli kymmenen kun tytöt aika kyytiä
marssivat sairashuoneen ovelle, yhä vielä puhua lörpötellen ja tuoden
mukanaan lupapäivä-iloaan vielä tuonne tuskan asunnon alueillekin.
Ovenvartia häristi heille sormellaan leikillisen ankarasti, ja eräs
valvova sisar, joka valkoisessa puvussaan kulki porttikäytävän läpi,
seisahtui sanomaan, että joku oli kaivannut toista tytöistä.
"Minua -- tietysti minua", sanoi Polly. "Täällä on minun veljeni
eräästä luostarista, eikä hän siedä ketään muuta kuin minua luonaan.
Minä näännyn kuoliaaksi vielä hänen tähtensä."
Mutta nyt kaivattiinkin Glorya. Vaimo, jonka John Storm oli pelastanut
kadulta, oli kuolemaisillaan. Glory oli ollut avuliaana häntä
hoitamassa, ja eukkoraukka oli nyt koettanut säilyttää hengenkipinää
voidakseen sanoa Glorylle viimeiset sanottavansa ja tervehdyksensä.
Hän ei enää voinut nähdä ketään, mistä syystä Glory kumartui hänen
vuoteensa yli ja puhui hänelle:
"Tässä minä olen, mummo; mitä tahtoisitte?" Nuoret punottavat kasvot
painautuivat lähelle vanhoja kalpeita poskia.
"Hän puheli minulle ystävällisesti ja puristi minun kättäni. Se on
totisen totta. Antakaa minulle musta vaate kirstulle ja pyytäkää häntä
seuraamaan."
"Kyllä, mummo, kyllä. Minä -- lupaan -- minä -- ooh!"
Se oli ensimmäinen Gloryn täällä näkemä kuolemantapaus.