_Martan Viinitarha_.
_Rakas Rakel täti!_ -- Kerro isoisälle nyt aluksi, että John
Storm saarnasi ensi kerran viime keskiviikkona, ja minä olin sitä
kuuntelemassa, kuten lupasin. Voi taivas, niitä hetkiä! Hän sekaantui
kesken kaikkea -- mikä lienee ollut näyttämökuume tai saarnatuolikuume
tai jokin muu lemmon leimaus, vaikkei siinä ollut kerrassaan mitään
pelättävää, ei muita kuin penkillinen lavertelevia tyttöjä, jotka eivät
kuunnelleet sanaakaan, ja muutamia vanhoja, kuulotorvilla varustettuja
köpelyksiä. Minä istuin pimeässä takapenkillä, ja osaston johtajan,
sisar Allworthyn leveät hartiat peittivät minut suosiollisesti
saarnaajan näkyvistä. Sisar Allworthy on "hento todellinen nainen",
joka juuri kapuaa Kyöpelin rinnettä ylöspäin. Minulle sanottiin,
että saarna oli lyhyt, mutta minä en elämäni ajalla oli lukenut
niin monta rukousta, ja hengitykseni oli niin lyhyttä puhkimista ja
ähkimistä, että sisaret varmaan luulivat jonkun rakentaneen höyrykoneen
takapenkille. Meidän murheellinen herra Storm-raukkamme kävi sen
jälkeen täällä sairaalassa, surullinen, syvämietteinen ilme kasvoissa,
mutta minussa ei ollut niin paljon pontta, että olisin voinut suoraan
puhua hänen saarnastaan, ja siis minä vakuutin hänelle unohtaneeni
tulla häntä kuulemaan. Armahtakoon hyvä Jumala minun sieluani senkin
valheen tähden!
Te tahdotte tietää miten minä aikani kulutan. Jos te ehkä arvelette,
että minä vietän päiväni unelmissa ja yöni laiskuudessa, niin kiirehdin
vakuuttamaan, että nousen ylös kello 6, syön ensimmäisen aamiaisen
puoli 7, rupean työhön kello 7, syön illallista puoli 10, lörpöttelen
kello kymmeneen saakka ja menen omaan huoneeseeni levolle. Kun minä
olen vain harjoittelija, pidetään minua enimmiten ulko-osastolla,
jossa minun pitää järjestää lääkehuoneessa tarvittavia tavaroita,
asettaa sairaat kuntoon lääkärin tutkittaviksi ja sitten toimittaa ne
sidottaviksi. Nykyään ovat minun sairaani lapsia, ja minä rakastan
niitä, ja sydämeni murtuu, kun minun pitää jättää heidät. Lääkärit
eivät aina pidä hyvää huolta heistä, mutta se ei tietysti voi
vahingoittaa heitä, koska he ovat alituiseen maailman parhaimman ja
oppineimman tohtorin valvonnan alla -- nimittäin minun.
Viime lauantaina minä olin ensi kerran läsnä leikkausta toimitettaessa.
Herra siunatkoon, minä luulin viimeisen hetkeni tulleen. Onneksi
minulla oli siteitä ja sieniä hoidettavana, niin että minä oikaisin
selkäni ikäänkuin olisin niellyt rautatangon ja kestin loppuun
asti kuin mies. Muutamat varsinaisista sairaanhoitajattarista ovat
hirmuisia. Heille tuottaa todellista sydämen iloa, kun he saavat
marssia alas operatsionihuoneeseen, eikä mikään voima maailmassa saisi
heitä pysymään poissa semmoisesta hauskasta toimituksesta. Lauantaina
leikattiin pienen viisivuotiaan pojan jalka, ja nyt kun joku kysyy
tuolta kalpeaposkiselta pikku lemmikiltä minne hän menee, sanoo hän
menevänsä enkelien luo, sillä siellä hän saa niin paljon pehmeätä
porsaanpaistia. Varmaan hän sinne meneekin.
Sairashuoneemme henkilökunta on hyvin suuri, mutta siellä on paljon
happamiakin marjoja joukossa. Täällä on lääkeopillinen koulu (jossa
on joukoittain sieviä poikia, mutta tytöt eivät saa sanoa sanaakaan
heille, ei edes käytävissä) ja lukematon joukko ylilääkäreitä,
lääkäreitä ja kirurgeja. Ainoa lääkäri, jonka kanssa me olemme alinomaa
tekemisissä, on kotikirurgimme, nuori poika, joka juuri on lopettanut
tutkintonsa. Hänen nimensä on Abery, ja lauantaista lähtien on hän
tuntenut niin suurta kunnioitusta neiti Glorya kohtaan, että mainittu
neiti huoleti voisi vaikka noitua hänen läsnäollessaan (tietysti Manin
murteella), mutta sisar Allworthy pitää huolta siitä, etten mitään
sopimatonta saa tapahtua, sillä sisar Allworthy aikoo itse tehdä
hyökkäyksiä tohtorin selibaattia vastaan. Herra tohtori oli kaiketi
laulanut _Te Deum_'ja leikkauksen jälkeen, sillä yhtäkkiä hän oli
hankkinut itselleen oikein juhlahumalan ja tahtoi ruiskuttaa morfiinia
sairaaseen, joka juuri oli parantumaisillaan munuaistaudista. Tämä
sairas, vanha virtahepo, toisin sanoen saksalainen, Koenig niminen
soittoniekka, oli pelosta puolihöperönä. Silloin minä kuiskasin
hänelle, että hän olisi nukkuvinaan, ja sanoin sitten tohtorille, että
olin hukannut morfiiniruiskun. Mutta herra varjelkoon sitä ryöppyä,
minkä sain sisar Allworthyltä!
Eilen oli semmoinen päivä, jolloin sairaitten ystävät saivat tulla
heitä katsomaan ja jolloin sairashuoneessakin voi olla hauskaa. He
koettivat salaa pistää ystävilleen pieniä makeiskääröjä, joista he
epäilemättä itse nauttivat, paljon, mutta jotka ovat kuolettavaa
myrkkyä sairaille. Sitten meidän piti hakea esiin tuomisia sairaiden
makuuvaatteiden alta ja tutkia myöskin vieraitten taskut. Minun pikku
poikani äiti tuli eilen myöskin, ja minä huomasin hänen povellaan
niin kummallisen suuren kasvannaisen päällystakin alla, että käsitin
operatsionin varsin tarpeelliseksi. Ei se ollut muuta kuin tuores
torttu, höystetty sitrunan kuorilla. Minä vedin sen esille uhkaavana
kuin ukkospilvi. Mutta äiti alkoi itkeä sanoen, että hän oli itse
leiponut sen Johnnielle, ja sitten -- no niin, sisar Allworthy ei
kiittänyt minua!
Mutta minä en välitä siitä, miten minua täällä pidellään sillä olenhan
Lontoossa, ja Lontoossa oleminen on elämää, ja elämä on Lontoossa
olemista. En ole vielä nähnyt paljoa kaupungista, kun näet minulla
on vain kaksi tuntia loma-aikaa, kello kymmenestä kahteentoista, ja
silloin ennätän vain pistäytyä puistossa ja sen lähiseutuvilla, aivan
kuin kyyhkysen poikanen, jolta on siivet leikattu. Mutta minä katselen
suurta, uutta maailmaa täältä ison mökkini ikkunasta, näen vaunut
puistossa ja ratsastajat hevostensa selässä. Lontoossa on vallan
uusi tapa tervehtiä. Ensin nostetaan käsi noin olkapään tasalle ja
sitten huojutetaan sitä vaakasuoraan suuntaan, ikäänkuin tahdottaisiin
työntää kyynäspäätä esille. Kun sitten aloitetaan puhua, sanotaan:
"Minä--ä--ä", aivan kuin olisi puuroa suussa. Mutta se on niin hirveän
sievää. Liikenteen aiheuttama jyrinä on kuin musiikkia ja minä olen
kuin sotahevonen, joka tahtoisi marssia sen tahdissa. Kuinka suloista
on olla nuori ja elää maailmassa, joka on niin täynnä ihanuutta! Ja jos
vielä päälle päätteeksi ei ole niin varsin ruma, niin -- sitä parempi.
Kaikki sairaanhoitajattaret elävät odotuksen houreessa. Kohta päästään
tanssiaisiin. Ne pidetään Bartimeus-sairaalassa, jossa on tavallista
suurempi luentosali, ja siellä tulee olemaan äärettömän hauska. Koko
maailma tulee sinne -- koko sairashuonemaailma, ja jos minä Vain voin
pukeutua kyllin hurmaavasti, niin näyttäisin tälle siunatulle Lontoolle
millainen täydellinen enkeli Glory on. Tämän kuun 24 p:nä minulla on
koko päivä vapaa. Silloin aion olla ulkona kello kymmenestä aamulla
kymmeneen illalla. Minä tulen aivan hulluksi kun ajattelen sitä. Ja
kun ensi kerran pääsen syöksähtämään Lontoon elämään, Pidätän varmaan
henkeäni aivan kuin hyppäisin alas Greg Malinin jyrkänteeltä...
Glory.