Sunnuntaiaamuna John Stormin virkatoveri tuli hänen huoneeseensa
saattaakseen häntä kirkkoon. Pastori Josua Golightly oli pikkuinen
mies, jolla oli kotkannenä, pienet terävät silmät, ohut tukka
ja puolittain kuiskaava, puolittain viheltävä ääni. Hän kumarsi
alamaisesti, aloittaen nöyrästi puhella:
"Toivon että tulette pitämään kirkostamme ja jumalanpalveluksesta
siellä. Me kyllä panemme parastamme tyydyttääksemme kuulijoitamme."
Heidän kulkiessaan katua pitkin kertoi pastori Golightly ensin
kirkon palvelijoista -- siellä oli nimivahtimestareita, herroja
varavahtimestareita, kukkakoristusten naisjohtaja y.m. Sitten hän
luetteli orkesterin jäsenet -- urkurin, kapellimestarin, varsinaiset
jäsenet ja vapaaehtoiset avustajat ja sihteerin. Vuorolaulua laulamassa
oli aina varsinainen laulaja, tavallisesti oopperan tenori. Kanonikko
sai aina semmoisia henkilöitä avustajiksi, sillä hän oli suuresti
taiteilijamaailman suosiossa. Tietysti laulajille maksettiin palkka,
ja tällä viikolla juuri oli ollut kaikenlaista harmia siitä, että
italialainen barytoni Covent Gardenista oli vaatinut tavattoman suuren
palkan.
Pettymys ja alakuloisuus painoivat askel askeleelta yhä syvemmin John
Stormia.
Pyhäin miesten kirkko oli yksinkertainen, tumma rakennus, jonka
etupuolella oli pihamaa. Kellot soivat ja joukko vaunuja riensi
portille, niinkuin teatterin edustalle, jättäen kuormansa siihen ja
ajaen eteenpäin.
Kaksi kirkon vahtimestaria, joilla oli yllään kultanappiset siniset
frakit, polvihousut ja silkkisukat, tukka puuteroituna, ottivat vastaan
seurakuntalaisia kirkon ovella.
"Mennään länsikäytävästä -- minä soisin teidän näkevän kirkon
parhaimmassa valossa", sanoi herra Golightly.
Kirkon sisusta oli loistava. Katon rajaan saakka olivat seinät täynnä
freskomaalauksia ja joka palkki katossa oli kullattu. Kuorin päässä oli
erinomaisen hienotekoinen, taottu rautaportti, ja alttari oli täynnä
kultaisia kynttiläjalkoja. Alttarin yläpuolella ja molemmin puolin
sitä oli lasimaalauksilla kaunistetut akkunat. Aamuaurinko loisti
niiden läpi levittäen lämmintä valoa kirkkoon. Vallasneidit komeissa
kevätpuvuissa seurasivat opastajia käytäviä pitkin.
"Tätä tietä", kuiskasi Golightly, ja John Storm astui sakaristoon
matalasta ovesta, aivan niinkuin takaovesta näyttämölle. Siellä
hän tapasi kuusi virkaveljeään. He nyökkäsivät päätään hänelle,
järjestellen messupaitojaan. Orkesteri oli koolla omassa nurkassaan,
viuluja viritettiin ja kuoripojat nauroivat ja pitivät omaa iloaan.
Kello lakkasi soimasta ja urut virittivät sävelen. Kun kaikki
sakaristossa olijat olivat valmiina, astuivat he pitkään käytävään
asettuen riviin, kasvot käännettyinä kuoriin ja selkä pieneen oveen
päin, missä sinisiin puettu opas seisoi vahtina.
"Kanonikon huone", kuiskasi herra Golightly.
Joku oli lukenut rukouksen, orkesteri oli vastannut, ja sitten astui
rivi sisään asettuen paikoilleen kuoriin, kuoripojat ensin ja kanonikko
viimeiseksi. Rautaportin läpi katsoessa näytti siltä kuin seurakunta
olisi täyttänyt joka paikan kirkossa, hohtaen valossa ja väreissä, ja
ilma oli täynnä hienoa tuoksua.
Nyt oli koraalipalvelus. Saarnan lopussa laulettiin vuorolaulu ja sitä
ennen oli hymnin aikana koottu kolehti Oopperalaulaja näytti muutoin
samanlaiselta kuin muutkin kuoripojat valkoisessa puvussaan, mutta
hänen kasvonsa olivat tummat ja viikset isot.
Kanonikko saarnasi. Hänellä oli punainen tohtorin kaulus yllään. Hänen
saarnansa oli sujuva ja oppinut ja hän lausui sen kaunopuheliaalla
voimalla. Siinä viitattiin monen suuren kirjailijan, maalarin ja
soittotaiteilijan sanoihin ja siihen sisältyi myöskin Michel Angelon
ylistystä ja ote Browningin teoksista. Saarna loppui eräästä Danten
teoksesta otettuihin säkeisiin, jotka lausuttiin alkukielellä.
John Storm oli nolona hämmästyksestä. Saarnan loputtua hän kulki
yksin keskikirkkoa myöten, joka nyt oli tyhjänä, mutta tuoksui vielä
hyvälle. Ovenpielessä hän huomasi muitten ilmoitusten seassa myöskin
tämän: "Kanonikko ja kirkon palvelijat ovat surukseen kuulleet, että
rahakukkarolta on hävinnyt kirkossa kävijöiltä, ja siitä syystä
pyydetään seurakuntalaisia ottamaan mukaan vain sen verran rahaa kuin
he tarvitsevat kolehtiin."
Oliko hän todellakin ollut Jumalan huoneessa? No, mitäpä siitä! Jumala
hallitsee maailmaa vanhurskaudellaan kääntäen kaikki omaksi kunniakseen.
Seuraavana aamuna hän aloitti toimensa sairashuoneen sielunhoitajana.
Pidettyään siellä ensimmäiset rukouksensa huomasi hän, että entinen
iva oli lakannut. Vanha vaimo jonka auttaminen oli saattanut hänet
naurunalaiseksi, oli huonontunut tuntuvasti eikä arvattavasti tulisi
kauan elämään.
Mennessään pois lääkehuoneen läpi näki hän taas Gloryn ja kuuli
hänen olleen kirkossa edellisenä päivänä. Se oli Glorysta hurmaavan
kaunis. Kaikki nuo sadat komeat ihmiset loistavissa väreissä, silkin
kahina, äänien humina -- voi, se oli ihanaa -- se muistutti aivan
kesäistä merta. -- John kysyi, mitä hän piti saarnasta. "Hm, ei se nyt
oikeastaan ollut uskontoa", arveli Glory, "ei ainakaan mitä minä sanon
uskonnoksi -- 'tulista mellakkaa sielujen pelastukseksi', kuten vanhan
Chalsen oli tapana sanoa, mutta --"
"Glory", virkkoi John kiihkeästi, "minä saarnaan ensimmäisen saarnani
keskiviikkona."
Hän ei pyytänyt Glorya tulemaan kirkkoon, kysäisi vain, oliko hänellä
silloin yövuoro. "Ei", vastasi Glory ja samassa joku kutsui häntä.
"Hän tulee sinne", sanoi John itsekseen. "Minä katson häntä, minä näen
hänen silmänsä; hän saa nähdä, ettei hänen nyt tarvitse hävetä minun
tähteni."
Sitten hän muisti niin selvän selvään, miltä Glory näytti. Tuon
uuden puvun hän muisti aivan tarkkaan -- kasvot oli helppo muistaa.
"Kauneuskin on hyve", ajatteli John, "ja kaikki luonnollinen ystävyys
on hyödyllistä sielujen edistymiselle, jos se vain perustuu Jumalan
rakkauteen."
John Storm ei kirjoittanut mitään eikä lukenut mitään ulkoa. Hän
valmisti saarnansa ainoastaan miettein ja rukouksin. Keskiviikkoiltana
hän oli aika lailla hermostunut. Mutta kirkko oli melkein tyhjä
ja jokapäiväisissä puvuissaan liikkuvat oppaat olivat sytyttäneet
ainoastaan osan kaasuliekeistä. Kanonikko kunnioitti jumalanpalvelusta
läsnäolollaan. Toiset papit lukivat rukoukset ja tekstin.
Noustessaan saarnatuoliin luuli John näkevänsä ryhmän
sairaanhoitajattaria valkoisissa myssyissään, mutta Glorya hän ei
huomannut eikä uskaltanut katsoa uudestaan. Hänen tekstinsä oli: "Minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Hän lausui sen kahdesti -- hänen
äänensä tuntui niin kumman vieraalta, heikolta ja ontolta tässä ontossa
paikassa.
Kun hän alkoi puhua, tuntuivat lauseet hänestä niin oudoilta ja
vaikeilta. -- "Maalliset asiat ovat katoavia ja maailma on ristiriidassa
Jumalan kanssa. Ihmiset vainoavat ja vahingoittavat toisiaan, vaikka
heidän pitäisi elää veljinä. 'Petä tai tule petetyksi', on elämän
sääntönä, kuten eräs nykyaikainen filosofi sanoo. Moni kuolee nälkään,
kun muutamat harvat saavat nauttia runoudesta ja taiteesta, kirjoittaa
runosäkeitä kukkaslahjoihin ja koettaa kuvailla rakkauden luonnetta ja
menettelyä eläen rivoa elämää, hakien rikkauksia ja silmien nautintoa.
Ja samalla tuhannet kurjat kuolevaiset poljetaan likaan... Missä siis
on meidän turvamme?... Kirkko on Jumalan kansan turvana... Kristus
vastaa meidän -- vastaa -- meidän --"
Sanat eivät sujuneet enää. Hän taisteli ankarasti, sanoi vielä lauseen,
änkytti, aloitti uudestaan, änkytti taas, tunsi kuumetta, aloitti
vielä kerran, tyhmistyi, äänsi muutamia sanoja, jotka hän sattui
muistamaan ulkoa, rupesi hikoilemaan, menetti äänensä, lopetti vihdoin
keskellä lausetta sanoen: "Rukoilkaamme, Isä meidän --", ja astui alas
saarnatuolista.
Hänen saarnansa oli täydellisesti epäonnistunut, ja hän tiesi sen. Kun
hän oli tullut sakaristoon onnitteli pastori Golightly häntä hymyillen
teeskennellystä Kanonikko oli suorempi, mutta turhamielisempi. Hän
kiitteli arvokkaasti, samalla lempeästi moittien. Herra Storm oli
arvioinut työnsä liian keveäksi. Olisi ollut viisaampaa kirjoittaa
saarna ja lukea se sitten. Maaseudulla kyllä saattoi kelvata vähän
huonompikin, mutta Lontoon seurakunnat -- ja varsinkin Pyhäin miesten
kirkon yleisö -- vaati oppia ja valmistusta.
"Minä tunnustan -- niin, minä olen ylpeä siitä, -- että oma
sananparteni on: kertausta, kertausta ja yhä vain kertausta!"
Mitä taaskin saarnan sisällykseen tulee, niin siinäkin saattoi olla
muistuttamista. Me nyt elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla ja
mahdotonta on sovittaa samoja sääntöjä näihin päiviin kuin ensi
aikoihin.
John Storm ei vastannut. Hän nukkui huonosti sinä yönä. Joka kerta kun
hän hiukan nukahti, uneksi hän koettavansa jotain tehdä, jota hän ei
voinut, ja kun hän sitten heräsi, tunsi hän häpeää ikäänkuin pahasta
teosta. Kaiken häpeän takana piili ajatus Glorysta.
Seuraavana aamuna hän oli yksin huoneessaan ja otti juuri leipäpalan
aamiaispöydältään, kun ovi aukeni ja iloinen ääni huusi: "Saanko tulla
sisään, poikaseni?"
Vanhanpuoleinen rouva astui huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvot
kapeat ja hienot, silmät viisaat, mutta ystävälliset ja tukka melkein
lumivalkea.
"Minä olen Jane Gallender", sanoi hän, "minä en malttanut odottaa
esittelemistä ja sen semmoista, vaan tulin muitta mutkitta teitä
katsomaan. Jaa, poikaseni, se oli hyvä saarna! Minä en ole kuullut
sen vertaista sitten kun läksin Edinburghista, jossa kunnon tohtori
Guthrie saarnasi. _Hän_ ei myöskään lukenut joka sanaa paperista -- hän
ei ollut semmoinen kuin täkäläiset papit, kunnon Tuomas Guthrie. Ja
oikeata oppia te neuvoittekin meille! Puolet meidän kirkonkävijöistämme
on Belsebubin palvelijoita. Voi, niitä fariseuksia! Ne kyllä voivat
hapattaa nuoren maidon. Minä toivoisin, että heillä kaikilla olisi yksi
ainoa yhteinen niska, jonka joku sitten voisi vääntää nurin. Ai, ai,
kuinka sinä lörpöttelet, Jane! No vähät siitä! Ja tytöt ovat pahempia
kuin miehet hullutuksineen, hassutuksineen. He rakastavat Jeesusta,
mutta heidän mielestään on mukavinta, että Hän pysyy taivaassa eikä
sekaannu Belgravian asioihin. Mutta minun täytyy jo lähteä. Minä jätin
Jamesin kadulle, ja hän kääntää koko maailman nurin, jos hevosen
täytyy odottaa. Hyvästi!... Mutta, hm, poikani, minä pelkään teidän
puolestanne. Minä arvelen -- että -- että --. Mutta tulkaa tervehtimään
minua Viktoria Squaren varrelle. Hyvästi!..."
Tuon kaiken hän sanoa lörpötti yhdessä hengenvedossa, ja John tuskin
sai sanaakaan vastatuksi, kun musta silkkihame jo kahisi alas portaita.
Nuori pappi muisti kanonikon kerran puhuneen hänestä. Hän oli tuo hyvä,
vanha rouva, joka oli perustanut tyttökodin Sohoon.
"Tuo hyvä eukko tuli vain lohduttamaan minua", ajatteli hän. "Mutta
Glory! Mitä Glory ajattelee?"
Pidettyään rukoukset sairashuoneessa hän läksi samana aamuna hakemaan
Glorya ulko-osastoista, mutta tytöllä oli olevinaan niin paljon työtä,
että hän vain ohimennen hymyillen nyökkäsi päätään Johnille ja pyysi
anteeksi. "Minulla ei ole tänä aamuna minuuttiakaan antaa pois, ei
kuninkaalle eikä kuninkaan koirallekaan. Minä olen korviani myöten
vajonnut haavasiteisiin ja paitsi sitä minulla on neljätoista laastaria
omallatunnollani, ja nyt minun pitää juosta pikku poikani luo, jonka
jalka leikattiin sunnuntaina."
John ymmärsi hänet, mutta palasi takaisin illalla ja päätti saada
selkoa asiasta.
"Mitä te arvelitte eilisillasta, Glory?"
Tyttönen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.
"Mitä on tapahtunut? Ai, niin, -- saarna! Kuinka tyhmä minä olen!
Tiedättekö, että minä vallan unohdin sen!"
"Ettekö ollut sitä kuulemassa siis?"
"Voi, älkää kysykö! Minä häpeän todellakin. Ja kun vielä olin luvannut
isoisälle! Mutta eihän keskiviikko ole ainoa, saarnaattehan kaiketi
sunnuntainakin, eikö niin?... ja silloin!"
John tunsi päässeensä raskaasta kuormasta, mutta sitä seurasi
syvä nöyryytyksen tunne. Glory ei ollut edes viitsinyt pitää sitä
muistissaan. Tietysti tyttö ei välittänyt hänestä vähääkään -- ei
vähääkään -- kun taasen hän --
Hän kulki kotiinsa St. Jamesin puiston halki. Suurten puitten alla
tunsi hän yön rauhaisaa hiljaisuutta. Katujen rämisevä hyörinä oli
muuttunut hiljaiseksi huminaksi, ikäänkuin kaukaisen meren kohinaksi.
Puiston poikki hän saattoi nähdä kellon Westminsterin tornissa ja
kuuli kuinka se löi neljännestunnit. Lontoo! Kuinka vähäpätöisiltä ja
itsekkäiltä kaikki persoonalliset ajatukset tuntuivat miettiessä tuota
ääretöntä kaupunkia! Hän oli ajatellut itseään vain ja omia hommiaan.
Se oli kaikki niin pikkumaista ja säälittävää.
"Siksikö minä häpesin epäonnistunutta saarnaani, että en ollut Jumalaa
palvellut kuten piti, vai siksikö, että ylpeyteni oli loukkaantunut
Gloryn tähden --."
Mutta rauhaisat tähdet kimaltelivat taivaalla. Yö oli majesteettinen.