"Minä tahdon olla köyhä kuin köyhä ainakin", sanoi John Storm itsekseen
lähestyessään päämiehensä taloa Eaton Placen varrella, mutta seuraavana
aamuna hän heräsi makuuhuoneessa, joka ei juuri vastannut sitä kuvaa,
mikä hänellä oli köyhyydestä. Miespalvelija toi sisään kuumaa vettä
ja teetä sekä lausui tervehdyksen kanonikolta, joka eilisiltana oli
käskenyt sanoa, että hän toivoi näkevänsä herra Stormin työhuoneessaan
aamiaisen jälkeen.
Työhuone oli kallisarvoisesta sisustettu kamari John Stormin
makuuhuoneen alla. Sen matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita
voinut kuulla, ja tuolien selkämyksillä riippui tiikerinnahkoja.
John Stormin astuessa sisään tuli häntä vastaan iloisen näköinen
keski-ikäinen mies, parta huolellisesti ajettuna ja kultasankaiset
silmälasit nenällä. Hän tervehti ylenpalttisen kohteliaasti.
"Tervetuloa Lontooseen, rakas herra Storm. Kun Pääministerin kirje
tuli, sanoin tyttärelleni, Felicitylle -- te saatte aivan kohta tavata
hänet -- että uskon varmasti meistä tulevan hyvät ystävät -- minä
sanoin, 'on todellakin ilo, lapseni, jos voin täyttää rakkaan kreivi
Erinin pienimmänkään toiveen, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla
auttamassa taipaleelle, joka varmaan on oleva loistava ja erinomainen'."
John Storm mutisi jotain vastaukseksi.
"Toivon, että olette tyytyväinen huoneisiinne, herra Storm?"
John Storm ei ollut odottanut eikä toivonut niin paljoa.
"Ah, niin, vaatimattomia, mutta mukavia. Ja pitäkää niitä joka
suhteessa ominanne, joissa voitte vastaan ottaa ketä mielenne tekee ja
olla oma herranne. Tämä talo on kyllin suuri. Meidän ei tarvitse tavata
toisiamme useammin kuin haluttaa, joten emme voi joutua riitaan. Ainoa
vero, jonka aina syömme yhdessä, on päivällinen Älkää odottako paljoa.
Yksinkertaista, mutta terveellistä -- muuta en voi luvata teille näin
papin perheessä."
John Storm vastasi, että hänestä oli aivan samaa mitä hän söi, eikä
hän puoli tuntia päivällisen jälkeen enää tiennyt mitä hän oli syönyt.
Kanonikko nauroi ja aloitti uudelleen:
"Minä arvelin parhaaksi antaa teidän asua meidän luonamme, koska te
olette vieras Lontoossa, vaikka totta puhuen ei koskaan muut kuin yksi
ainoa apulaisistani ole asunut luonani. Hän on täällä nytkin. Kohta
saatte tavata hänet. Hänen nimensä on Golightly, vaatimaton kunnon
nuori mies, tullut jostakin pikku yliopistosta luullakseni. Varsin
hyödyllinen hän on ja pitää paljon minusta ja tyttärestäni, mutta
tietysti hän kuuluu aivan toiseen piiriin ja -- hm --"
Oli omituista, että puhuipa kanonikko mistä aineesta tahansa, hän aina
lopetti puhumalla itsestään.
"Minä lähetin pyytämään teitä tänne nyt (kun minulla ei eilen
ollut tilaisuutta tavata teitä), että saisin kertoa teille hiukan
järjestelmästämme ja teidän omista velvollisuuksistanne... Minä olen
kuuden pappismiehen päällysmies."
John Storm ei hämmästynyt. Suurta saarnaajaa tietysti köyhät ympäröivät
joukoittain pyytäen häneltä apua ja johtoa.
"Meillä ei ole mitään köyhiä seurakunnassamme, herra Storm."
"Eikö mitään köyhiä?"
"Päinvastoin; hänen majesteettinsa itse kuuluu minun
seurakuntalaisiini."
"Se on tietysti suuri suru teille."
"Jaa köyhätkö? Niin, niin, tietysti. Onhan meillä tietysti
armeliaisuuslaitoksia, semmoisia kuin esim. tyttökoti Sohossa, jonka
rouva Gallender on perustanut. Hän on vanha arvokas skotlantilainen
rouva, hiukan omituinen ja merkillinen, mutta rikas, hyvin rikas
ja vaikuttava. Minun apulaispapeillani on tosin tarpeeksi työtä
kirkkotehtävissämmekin. Täällä on esimerkiksi säätyläisnaisten seura,
taideompeluseura, kukkakoristeseura, puhumattakaan tytärkirkoista ja
sairashuoneista, sillä minun mielestäni aina -- hm --"
John Storm oli ollut omissa ajatuksissaan, mutta kuullessaan
sairashuoneita mainittavan nosti hän katseensa innokkaasti.
"Niin, sairashuoneet. Teidän omiin toimiinne kuuluu juuri
pääasiallisesti papin tehtävät meidän oivallisessa Martan Viinitarhan
sairaalassa. Teillä on kaikkien sairaiden ja sairaanhoitajattarien
sielunhoito -- niin, myöskin sairaanhoitajattarien -- kaikkine
alaosastoineen, aivan niinkuin se olisi teidän oma seurakuntanne. 'Tämä
on minun seurakuntani', saatte sanoa ja kohdella sitä sen mukaan.
Koska te ette ole täydellisesti vihitty papiksi, ette saa hoitaa
sakramentteja, mutta teillä tulee olemaan yksi saarna joka päivä,
vuorotellen kullakin osastolla. Niitä on seitsemän, ja siis kullakin
tulee olemaan yksi saarna viikossa, sillä minä olen aina sanonut, että
harvemmin ei --"
"Mutta riittääkö se?" sanoi John. "Minä hyvin mielelläni --"
"No niin, saadaan nähdä. Keskiviikko-iltana meillä on jumalanpalvelus
kirkossa; sinne voivat tulla ne hoitajattaret, joilla ei ole
silloin yövalvontaa. Niitä on noin viisikymmentä kaikkiaan, hyvin
omituinen joukkio. Onko sivistyneitä heidän joukossaan, kysytte. On
kyllä, säätyläisten lapsia, mutta myöskin muista kansanluokista.
Te olette vastuussa heidän henkisestä tilastaan. Katsokaamme --
tänään on perjantai -- sopiiko teille saarnata ensi keskiviikkona?
Mitä mielipiteisiin tulee, on minun seurakunnassani kaikenlaatuisia
väri-vivahduksia. Siksi vaadin apulaisiltani ankarasti _keskitien_
kulkemista -- aina _keskitietä_. Messuatteko te?"
John Storm oli taas omissa mietteissään, mutta hän älysi kumminkin
vastata kieltävästi.
"Sepä vahinko; meidän orkesterimme on erinomainen -- kaksi ensimmäistä
viulua, yksi alttoviulu, klarinetti, sello, bassoviulu, torvet ja
rummut ja tietysti urut. Meidän urkurimme on itse --"
Tänä hetkenä nuori pappi astui huoneeseen anteeksi pyytäen ja kumartaen
alamaisesti.
"Ah, tässä on herra Golightly -- hm -- hm -- vapaasukuinen herra
pastori Storm. Teidän tulee saattaa herra Storm kirkkoomme sunnuntaina."
Herra Golightly sanoi asiansa. Se koski urkuria. Hänen vaimonsa
oli tullut sanomaan, että mies oli viety sairashuoneeseen jonkin
vähäpätöisen leikkauksen takia, ja nyt oli vaikeata saada laulajaa
vuorolauluun sunnuntaiaamuna.
"Sepä nyt on harmillista. Käskekää vaimo tänne." Apulainen poistui
takaperin. "Suokaa anteeksi, herra Storm. Tyttäreni Felicity -- ah,
tuossa hän onkin."
Pitkä nuori nainen astui huoneeseen silmälasit nenällä.
"Tässä on meidän uusi asukkaamme, herra Storm, rakkaan lordi Erinin
veljenpoika. Felicity, lapseni, sinä voit lähteä herra Stormin kanssa
seurakuntalaistemme luo esittämään häntä, sillä minä olen aina sanonut,
että nuori pappi Lontoossa --"
John Storm mutisi jotain pääministeristä.
"Menette ensin tervehtimään setäänne, niinkö? Se on vallan oikein.
Ensi viikollakin ennättää käydä muita katsomassa. Niin, niin. Astukaa
sisään, rouva Koenig!"
Nöyrän näköinen, keski-ikäinen vaimo seisoi ovikäytävässä. Hän oli
tumma ja hänellä oli syvät, loistavat silmät, joitten kostea katse
muistutti vanhaa väsynyttä rottakoiraa.
"Tämä on meidän urkurimme ja kapellimestarimme vaimo. Hyvästi, herra
Storm. Sydämellisimmät terveiset pääministerille, ja ohimennen
määrätkäämme, että aloitatte työnne sairashuoneessa maanantaina."
* * * * *
Erinin kreivi, Englannin pääministeri, asui ahtaassa, vaatimattomassa
ministerihotellissa Downing-kadun varrella. Vaikka hän oli ulkonaisesti
kirkon päällikkö, jolla oli oikeus määrätä piispoja ja korkeimpia
virkamiehiä, oli hän salainen epäilijä, joskaan ei suorastaan
ivaillut uskonnollisia asioita. Siihen oli etupäässä syynä hänen
nuoruutensa vaiheet. Tuo taistelu velvollisuuden ja intohimon välillä,
joka oli vienyt lemmityn naisen uskonnon helmaan, oli ajanut hänet
päinvastaiseen suuntaan, jättäen syvän yksinäisyyden kuilun hänen
sieluunsa. Hän ei ollut tavannut veljeänsä usein tuon surullisen ajan
jälkeen eikä veljensä poikaa ollenkaan. Sitten John oli kirjoittanut:
"Kohta minua sitoo pappiuden ankara side", ja silloin pääministeri oli
pitänyt velvollisuutenaan jollakin lailla auttaa veljensäpoikaa.
Kun palvelija nyt ilmoitti, että John tahtoi tavata häntä, tunsi hän
sydämessään outoja, lämpimiä tunteita. Hän nousi seisomaan odottaen.
Nuori mies, jolla oli äitinsä kasvot ja intoa hohtavat silmät, astui
pitkää käytävää pitkin.
John Storm tapasi setänsä suuressa vanhassa vastaanottohuoneessa, jonka
akkunat olivat pieneen puutarhaan ja Green Parkiin päin. Erinin kreivi
oli laiha, vanha mies, harvatukkainen, ja kasvot kuin kuolleella.
Hän ojensi kätensä hymyillen. Käsi oli kylmä ja hymy oli puoleksi
kyyneleinen, puoleksi synkkä.
"Sinä olet äitisi näköinen, John."
Johnin mieleen ei ollut jäänyt mitään muistoa äidistä.
"Kun minä viimeksi näin hänet, olit sinä kapalolapsi ja hän oli
nuorempi kuin sinä olet nyt."
"Missä näitte hänet, setä?"
"Kirstussa. Tyttö-parka."
Pääministeri työnsi muutamia papereita sanoen:
"No niin. Voinko auttaa sinua jollakin tavalla?"
"Ette, setä. Tulin vain kiittämään teitä entisistä avuistanne."
Pääministeri viittasi keskeyttävästi:
"Minä melkein olisin toivonut, että olisit valinnut toisen uran, John;
mutta onhan kirkossakin tilaisuutta edistyä, ja jos minä voin jollakin
tavalla --"
"Minä olen tyytyväinen -- enemmän kuin tyytyväinen", sanoi John. "Minun
vaalini perustuu toivoakseni vakavaan kutsumukseen. Jumalan työtä on
paljon, setä, ja kaikkein eniten Lontoossa. Siksi olen niin kiitollinen
teille."
John nojautui eteenpäin tuolissaan toinen käsi ojennettuna.
"Ajatelkaapa, setä! Tämän äärettömän kaupungin viidestä miljoonasta
asukkaasta tuskin yksi miljoona käy kirkoissa ja rukoushuoneissa. Ja
ajatelkaapa heidän aineellista tilaansa. Satatuhatta elää alituisessa
puutteessa, vähitellen nääntyäkseen nälkään joka päivä, joka tunti.
Neljäsosa kaikista Lontoon vanhuksista kuolee kurjuudessa. Eikö siinä
ole työtä tarpeeksi? Jos tahtoo kuolla maailmalle -- jättää perheensä
ja ystävänsä -- mennäkseen työhön ikipäiviksi -- kuin omaan kuolemaansa
--"
Pääministeri kuunteli innokasta nuorta miestä, joka puhui äitinsä
äänellä. Sitten hän virkkoi:
"Olen pahoillani."
"Pahoillanne?"
"Pelkään erehtyneeni."
John Storm näytti hämmästyneeltä.
"Olen toimittanut sinut väärään paikkaan, John. Kun kirjoitit minulle,
otaksuin tietysti, että olit valinnut kirkon virkaurasi tähden, ja
tahdoin auttaa sinua eteenpäin. Tunnetko ollenkaan esimiestäsi?"
John oli vain kuullut hänestä puhuttavan suurena saarnamiehenä --
kuullut sanottavan, että hän oli noita harvoja, joille oli suotu
puhujataito.
"Aivan niin!" Pääministeri naurahti hiukan katkerasti. "Mutta salli
minun kertoa sinulle vähän hänestä. Hän oli köyhänä varapastorina
seurakunnassa, jonka papinviran antaja [Englannin ylimystöllä on
omistusoikeus useihin papinvirkoihin, joita he mielivaltaisesti saavat
antaa kenelle tahtovat. Suoment. muist.] sattui olemaan nainen. Pastori
meni naimisiin tämän vallasneidin kanssa. Vaimo kuoli pian, ja pastori
osti itselleen seurakunnan Lontoossa. Sitten hän palkkasi vanhan
näyttelijän, joka -- hm, opetti häntä kielillä puhumaan. Sen jälkeen
hänestä on tullut muotisaarnaaja, joka käy ahkeraan ylhäisten kodeissa.
Kymmenen vuotta sitten hän sai kanonikon arvonimen, ja joka kerta kun
hän kuulee piispannimityksestä, huokaa hän kyynelsilmin: 'Minä en
ymmärrä, mitä rakkaalla kuningattarellamme on minua vastaan'."
"No niin, setä?"
"Niin, jos minä olisin tietänyt sinun mielipiteistäsi, en olisi
lähettänyt sinua kanonikko Wealthyn luo. Vaikka minä en todellakaan
tiedä, missä nuori mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla...
Minä pelkään, että kirkolla on monta kanonikko Wealthyä."
"Taivas sen estäköön", sanoi John. "Tietysti on olemassa fariseuksia
nyt, samoin kuin Kristuksen aikoina, mutta kirkko on kumminkin valtion
tukena."
"Valtion toukkana, sano niin, poikaseni -- joka jyrsii sen sydäntä ja
kaikkia elimiä."
Pääministeri naurahti taas hiukan katkerasti. Sitten hän vilkaisi äkkiä
Johnin punastuviin kasvoihin sanoen:
"Mutta väärin tekee vanha mies, kun valaa sappea nuorukaisen
innostukseen."
"Sitä ette voi tehdä, setä", sanoi John, "sillä Jumala on kaiken
johtaja, niin hyvän kuin pahankin, ja Hän kääntää kaiken kunniakseen.
Antakoon Hän vain voimaa meille kestämään maanpakolaisuudessamme --"
"Minä en pidä siitä, John, että puhelet tuolla tavalla. Minä kyllä
arvaan mihin ollaan menossa. Siinä asiassa on runsaasti puuhaajia --
englantilais-katolilaisiksi he sanovat itseään! No niin, muistapas
saksalaista sananlaskua, joka sanoo: 'jokaisessa pappisessa piilee
paavinen'... Ja _jos_ sinä aiot jäädä kirkon palvelukseen, John, en
ymmärrä, miks'et voisi olla järkevä ja mennä naimisiin. Totta puhuen,
minä olen vain vanha, yksinäinen mies, siitä ei päästä, ja jos sinun
äitisi poika antaisi minulle niin sanoakseni lapsenlapsen -- hm?"
Pääministeri oli naurahtaa taaskin.
"Niin, John -- säälittää minua -- tuommoinen komea poika. Eikö olekaan
enää maailmassa suloisia nuoria tyttöjä? Ovatko ne kaikki olleet ja
menneet sen jälkeen kun minä olin nuorena? Minä voisin avata sinulle
laajan valintapiirin. Kun näet on kyllin korkeassa asemassa, niin...
toden totta, minä lupaan sinulle -- sinä saat kenen tahansa, rikkaan
tai köyhän, tumman tai vaalean --"
John Storm istui kuin piinapenkillä. Nyt hän nousi lähteäkseen. "Ei,
setä", sanoi hän matalalla äänellä, "minä en koskaan mene naimisiin.
Nainut pappi on sidottu elämään liian monella siteellä. Hänen
rakkautensa vaimoonsakin on side. Ja sitten seuraa rakkaus maailmaan,
sen rikkauksiin, sen kiitokseen ja kunniaan --"
"No niin! No niin, emme puhu siitä sen enempää. Se on tietysti parempi
kuin vallaton elämä, jota useimmat nuoret miehet nykyään näyttävät
viettävän. Mutta entä sinun pitkä kasvatuksesi ulkomailla, ja nyt
isäparkasi on jäänyt aivan yksin omiin hoiviinsa. Hyvästi, poika. Tule
joskus minua tervehtimään. Kuinka sinä olet äitisi näköinen joskus!
Hyvästi!"
Kun vastaanottohuoneen ovi sulkeutui John Stormin jälkeen, mietiskeli
pääministeri: "Poika-parka, hän luo itselleen paljon sydänkipua vielä."
John Storm kulki katua pitkin sanoen itsekseen: "Kuinka omituista, että
hän puhui minulle tuolla tavalla. Mutta Jumalan kiitos, se ei pannut
sydäntäni kertaakaan värähtelemään. Kaikki semmoinen kuoli minussa
vuosi sitten."
Sitten hän kohotti päätään ja hänen askelensa kävivät keveiksi. Syvällä
jossakin salaisessa sydänsopukassa nousi ylpeä ajatus: "Glory saa
nähdä, että maailman kieltäminen on maailman omistamista -- että mies
voi olla köyhä ja kumminkin koko maailman kuningaskunnat ovat hänen
jalkainsa juuressa."
Hän läksi Westminster-sillan asemalta maanalaista rautatietä kotiinsa
päin. Oli keskipäivä ja rautatiellä suuri tungos. John oli reippaalla
mielellä ja puheli kaikkien naapuriensa kanssa. Hänen astuessaan
pois Viktoria-asemaila tuli kanonikko häntä vastaan. John tervehti
häntä hiukan mielenosoituksellisesti. Kanonikko vastasi jokseenkin
väkinäisesti ja astui sitten ensi luokan vaunuun.
Kulkiessaan Eaton Placeen päin näki John Storm väkijoukon seisovan
katsomassa jotain katukäytävällä. Siinä makasi vanha vaimo, risainen,
likainen olento, kasvot nääntyneet, kalpeat. "Onko tapahtunut
tapaturma?" kysyi eräs herra, ja joku vastasi: "Ei, hän pyörtyi."
"Miksei kukaan vie häntä sairashuoneeseen?" sanoi sama herra, ja sitten
hän leviitan lailla poikkesi toiselle puolen katua. Teurastajan rattaat
rämisivät ohi, ja teurastaja hyppäsi alas sanoen: "Poliisia ei ole
milloinkaan saatavana, kun sitä tarvittaisiin."
"Mutta sitäpä ei tarvitakaan täällä, ystäväni", sanoi ääni ulkoapäin.
Sanoja oli John Storm, joka tunkeutui ihmisjoukon läpi.
"Tahtoisiko joku ystävällisesti koputtaa ovelle?" Hän nosti vanhuksen
käsivarsilleen ja kantoi hänet kanonikon taloon. Miespalvelija
näytti kauhistuneelta. "Ilmoittakaa minulle, koska kanonikko palaa
kotiin", sanoi John marssien matoilla peitettyjä portaita myöten ylös
huoneisiinsa.
Tunnin kuluttua avasi vanha eukko silmänsä sanoen:
"Onko mitään tapahtunut? Mikä on hätänä? Onko tämä työkoti?"
Nähtävästi nälän tuottama heikkous oli syynä pyörtymiseen. John Storm
alkoi syöttää vanhukselle kananpaistia ja maitoa, jota oli tuotu
hänelle toiseksi aamiaiseksi.
Iltapäivällä hän kuuli kanonikon äänen ja askelet alakerrasta. Hän meni
alas työhuoneeseen ja oli aikeessa koputtaa ovelle, mutta ääntä yhä
kuului sisältä, milloin kovempaa, milloin hiljempaa. Vihdoin hän lyhyen
vaitiolon aikana koputti, ja melko närkästynyt ääni huusi: "Sisään!"
John Storm tapasi kanonikon käsikirjoitus kourassa lausumassa
sunnuntain saarnaa. Se hämmästytti nuorta pappia, mutta hän rupesi
ymmärtämään, mitä pääministeri oli hänelle kertonut kanonikon kielillä
puhumisesta.
Kanonikon otsa oli synkkä. "Tekö siellä? Kovin ikävää nähdä teidän
astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta tänään, herra Storm."
John vastasi, että se oli köyhäin luokka ja siksi myöskin hänen.
"Te olette liian vaatimaton, herra Storm. Ja totta puhuen, minä en pidä
siitä, että minun apulaiseni --"
John oli häpeissään. "Jos mielipiteenne ovat semmoiset, herra
kanonikko", sanoi hän, "en tiedä, mitä sanottekaan saatuanne kuulla,
mitä minä vielä olen tehnyt."
"Minä kuulin siitä ja myönnän, ettei se minua miellyttänyt. Olkoonpa
teidän vanha turvattinne kuka tahansa, _minun_ kotini ei ole sopiva
paikka hänelle. Minä kannatan armeliaisuuslaitoksia semmoisten
tapahtumien varalle, ja minun täytyy pyytää teitä mitä kiireimmin
toimittamaan hänet sairashuoneeseen."
John oli sanatonna. "Hyvä, koska se on teidän tahtonne, herra
kanonikko; minä vain ymmärsin, että sanoitte minun huoneitteni
olevan... Paitsi sitä täyttää tuo eukkoparka paikkansa yhtä hyvin kuin
kuningatar Viktoriakin, ja ehkäpä enkelit suojaavat toista yhtä hyvin
kuin toistakin."
Seuraavana päivänä John Storm meni katsomaan eukkoa Martan Viinitarhan
sairaalaan ja näki siellä johtajattaren, ylilääkärin ja koko joukon
sairaanhoitajattaria. Jokainen tiesi hänen seikkailustaan. Pari kertaa
hän huomasi hiukan sääliviä katseita, joskus kuului naurun kikatusta.
Hänen seisoessaan eukon vuoteen ääressä mutisi tämä: "Minä tiesin,
ettei se ollut työkoti, kultaseni. Hän puhui niin ystävällisesti ja
puristi kättäni."
Kulkiessaan osastojen läpi hän oli hakenut tuttuja kasvoja, mutta
ei löytänyt niitä. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomasi nuoren tytön
pumpulisessa hoitajatarpuvussa, valkoinen esiliina edessä, seisovan
äänetönnä vuoteen ääressä. Se oli Glory, ja hänen silmänsä olivat
täynnä kyyneleitä.
"Te ette saa tehdä sillä lailla", sanoi tyttö kiihkeästi; "minä en voi
kestää sitä". Hän polki jalkaansa. "Ettekö te näe, että kaikki täällä
--"
Yhtäkkiä hän käännähti ympäri ja oli mennyt pois ennenkuin John ennätti
vastata. Glory häpesi häntä. Ehkä Glory oli puolustanut häntä! Veri
nousi nuoren papin päähän, ja hänen poskensa hehkuivat. Glory! Kyynelet
tulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän uskaltanut katsoa tytön jälkeen,
mutta hänen teki mieli suudella vanhaa vuoteella makaavaa eukkopoloista.
Sinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: "Glory on pannut pois
kotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa,
yksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon
hänelle voimia siihen." Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon
erehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla
uskonnollisilla menoilla. "Mutta joskin meillä on publikaaneja ja
fariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä
on sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole
kauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut
maailmalle... Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä.
Lakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on
täällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä
suuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa
-- kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö
tuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa
viettelevämpi kuin missään."