IV.

John Storm oli lordi Stormin (perinnöllisen päärin) poika ja Englannin

pääministerin, Erinin kreivin veljenpoika. Kaksi vuotta ennen Johnin

syntymää olivat veljekset riitaantuneet naisen tähden. Se nainen oli

Johnin äiti. Hän oli mennyt kihloihin nuoremman veljen kanssa ja

jälkeenpäin rakastunut vanhempaan veljeen. Omantunnon ääni kielsi häntä

rikkomasta kihlausta, ja hän totteli sitä. Sitten omatunto asettui

yhteiskunnallisten lakien puolelle ja käski rakastavia eroamaan.

Senkin he molemmat tekivät. Mutta tyttö-raukan oli helpompi erota

elämästä kuin rakkaudestaan, ja paettuaan uskonnon turviin taistelusta

aviovelvollisuuksiensa ja alkuperäisen rakkautensa välillä hän synnytti

lapsen ja kuoli. Hän oli tyhjästä nousseen rikkaan pankkiirin tytär,

jolle oli opetettu, että avioliitto ja rakkaus olivat kaksi eri asiaa.

Hän vaihtoi rikkautensa arvonimeen, ja se kauppa toi hänelle kuoleman.

Hänen miehensä ei milloinkaan kiintynyt häneen. Lordi Stormin puolesta

heidän avionsa oli ollut aivan itsekäs liitto, solmittu siksi, että

hän toivoi itselleen perillistä, jotta hän siten perustamalla perheen

saisi parannetuksi oman epäsuotuisan asemansa nuorempana poikana. Mutta

synti avioliiton peruslakia vastaan, joka sanoo että tuon liiton tulee

perustua rakkauteen, tuotti nopeasti koston.

Kuullessaan, että vaimo oli kuollut, tuli vanhempi veli hänen

hautajaisiinsa. Iltaa ennen tuota päivää tuntui aviomiehestä vaikealta

se, että hän oli sillä tavalla käyttäytynyt. Hän ei tosin koskaan

ollut antanut aihetta skandaaliin, mutta hän ei liioin milloinkaan

ollut peitellyt, ei edes poikansa äidiltä, syitä avioliittoonsa.

Vaimo-raukka oli kuollut, mies oli ainoastaan pitänyt huolta siitä,

että vaimon myötäjäiset oli maksettu, ja rakkauden ääni oli koko ajan

vaiennut. Tuommoisten aatosten vaivaamana käyskenteli mies kaiken

yötä huoneessaan ja aamun sarastaessa hän läksi kuolinhuoneeseen

katsellakseen vainajan kasvoja vielä kerran. Avatessaan oven kuuli hän

puoleksi tukahdutettuja huokauksia. Joku oli kumartunut vaaleitten

kasvojen yli itkien kuin mies, jonka sydän on murtunut. Se oli veli.

Siitä päivin lordi Storm piti itseään vääryyttä kärsineenä henkilönä.

Hän ei ollut milloinkaan välittänyt veljestään, ja nyt hän kokonaan

päätti masentaa hänet. Hänen poikansa saisi sen tehdä. Poika tulisi

kreivikunnan perilliseksi, sillä kreivi ei koskaan ollut mennyt

naimisiin. Mutta tuommoinen myöhäinen kosto oli kovin mitätön.

Kreivi oli antautunut valtiomiesuralle ja hänen nimensä alkoi tulla

tunnetuksi. Lordi Storm ei ollut osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen,

vaikka hänet tosin oli kutsuttu ylähuoneen jäseneksi, mutta hän aikoi

kasvattaa poikansa niin, että tämä häikäisisi koko maailman.

Siksi uhrasi isä koko elämänsä poikansa kasvatukseen. Tavallinen

kasvatus oli hänen mielestään periaatteeltaan väärä. Koulut ja

opistot ja klassikoiden tutkiminen oli hullutuksista hulluinta, siitä

ei ollut vähintäkään hyötyä elämälle. Matkustaminen, se oli suuri

opettaja. Sinä saat matkustaa vaikka aurinkoon asti, sanoi hän. Siksi

kuljetettiin poikaa halki Europan ja Aasian, missä hän oppi hiukkasen

hyvin monia kieliä. Hän oli isänsä alituinen toveri, ja menipä isä

minne tahansa, sai poikakin tulla mukaan. Sovinnaissiveellisyys

on ilettävää. Kotikasvatuksen päätarkoituksena oli aina ollut,

niin arveli lordi, lasten pitäminen jos mahdollista täydellisessä

tietämättömyydessä elämän tärkeimmistä seikoista ja toiminnoista. Mutta

se _ei_ ollut mahdollista, ja siitä syystä masentuminen, teeskentely,

valhe ja salaiset synnit olivat puolen ihmiskunnan kirouksena. Siksi

vietiin poika Kreikan ja Intian temppeleihin ja myöskin länsimaitten

huvipaikkoihin. Ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli

hän nähnyt jonkun verran miltei kaikkea, mitä maailmassa on olemassa.

Kun piti ruveta ajattelemaan Johnin tulevaisuutta, oli Englannilla

juuri huolia siirtomaistaan. Nuo laajat alueet toisella puolen

merta tahtoivat itse hoitaa omat asiansa. Silloin syntyi

"brittiläis-pohjois-amerikkalainen sopimus", ja se antoi lordi

Stormille aihetta ryhtyä toimintaan. Hänen veljensä, kreivi, koetti

puoltaa rajoitettua itsehallintoa kruunun siirtomaille, mutta

John Stormin isä keksi rohkean tuuman. Hän tahtoi nimittäin jakaa

koko valtakunnan, yhdistetyt kuningaskunnat siihen luettuina, eri

valtioihin, joilla kullakin oli oma itsehallintonsa. Siitä syntyisi

"Ison Britannian Yhdysvallat."

Se oli oleva John Stormin valtio-oppi, ja sitä tarkoitusta varten

asetti lordi Storm Man-saarella kuntoon talon, missä hän aina voisi

pitää nähtävänään suunnitelmansa pienoiskoossa. Sinne perustettiin

toimisto, jonka piti hankkia selko kaikista seikoista, joita John

tulisi tulevaisuudessa tarvitsemaan. Sanomalehtiä tuli tuohon

yksinäiseen tyyssijaan kaikista maailman ääristä, ja lordi leikkasi

irti joka palasen, joka koski tätä ainetta. Hänen kirjastonsa oli

tomuinen huone, jonka seiniä peitti suuri määrä ruskeita paperikääröjä,

ja jokaiseen niistä oli kirjoitettu jonkun siirtomaan tai kreivikunnan

nimi.

"Siihen menee kaksi ihmispolvea, poikaseni, ennenkuin se on toimitettu,

mutta me muutamme Englannin historian."

Viisikymmenvuotisena hänen tukkansa oli lumivalkea ja hänen päänsä oli

kuin suuren yökön.

Sillaikaa tuolle kaikkien noitten suurten suunnitelmien kohteelle, tuon

lemmettömän avioliiton hedelmälle, kehittyi aivan oma persoonallisuus.

Tuntui niinkuin hän olisi ollut aiottu suureksi mieheksi joka

suhteessa, mutta luonto näytti tukahtuneen kesken. Kun katsoi hänen

päätänsä, tuntui kuin hänestä olisi pitänyt tulla jättiläinen, eikä

hän kumminkaan ollenkaan voinut kilpailla Anakin lasten kanssa. Kun

kuunteli hänen puhettaan, olisi luullut hänestä kehittyvän neron, mutta

ehkä hän olikin vain muutoin voimakas luonteeltaan. Parhaat ruumiin

ja hengen voimat näkyivät hänessä menneen sydämeen. Ehkäpä tosiaankin

hänen äitinsä surumielinen levottomuus ja tukahdutettu lempi oli

jättänyt punaisen virran John Stormin sieluun.

Poikana ollessaan hän saattoi itkeä nähdessään kauniin maiseman

luonnossa, kuullessaan kerrottavan urotöistä taikka surullisesti

laulettavan tunteellisia pikku lauluja kadulla. Nähdessään linnunpesän,

josta munat oli ryöstetty pois, hän purskahti itkuun, mutta kun hän

sitten löysi särjetyt veriset kuoret polulta, muuttui suru raivoksi,

ja hän sieppasi pyssyn isänsä kamarista ja läksi ulos kostamaan

ryöstäjille.

Muutettuaan Man-saarelle huomasi hän aina käydessään kirkossa pienen

punakiharaisen tytön, joka koko ajan katsella tuijotti häneen pastorin

penkistä. John oli kahdenkolmatta vanha mies, mutta tuon lapsen silmät

kiusasivat häntä. Milloin tahansa, päivin ja öin hän saattoi kuvitella

näkevänsä niiden hohtavan loiston. Sitten hänen isänsä lähetti hänet

Kanadaan tutkimaan sikäläistä valtiojärjestelmää. Palatessaan sieltä

hän toi muassaan kanadalaisen kanootin ja amerikkalaisen purjeveneen

sekä joukon demokraattisia mielipiteitä.

Kun hän ensi kerran purjehti Manin vesillä, huomasi hän rappeutuneen

veneen ja pelasti siitä kaksi lasta. Toinen oli pastorin kirkonpenkissä

istunut tyttönen, vaikka hän nyt oli kasvanut pitemmäksi ja

sievemmäksi. Tyttö hiipi hänen turviinsa purjeveneessä, ja tietämättä

miksi, kiersi John Storm käsivartensa hänen ympärilleen.

Tämän jälkeen antoi John Storm purjeveneelleen nimeksi _Gloria_, Gloryn

nimen mukaan, ja otti tytön joskus kanssaan purjehtimaan. Huolimatta

ikäerotuksesta oli heillä hauska kuin pojalla ja tytöllä keskenään.

Valkoisessa kudotussa röijyssään ja villalakissaan näytti tyttönen

aimo merimieheltä. Kun tuuli kävi vinhemmäksi ja vene alkoi kiikkua,

hoiti hän peräsintä kuin mies, ja John Storm ajatteli itsekseen, että

suloisempaa näkyä ei voinut uneksia. Kun taaskin tuuli tyyntyi ja

purje lerpatti höllänä, oli tyttö hauskin toveri tyynellä, mitä toivoa

saattoi. Hän lauleli ja samoin John Storm, ja heidän äänensä sulivat

niin somasti yhteen. Gloryn lempilaulu oli "Tulkaa pojat, tulkaa

tytöt"; John Stormin lempilaulu oli "John Peel". Näitä he saattoivat

laulaa yhä uudelleen ja uudelleen tuntikausia yhtämittaa. Kesäiltoina,

kun lahdelma uinui kuin väsynyt jättiläinen, niin hiljaa, että

pieninkin aironloiske herätti kaiun vuorissa, kuuli kansa rannikolla

kuinka vene souteli linnavuoren takaa, ja veneestä kaikui:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman?

Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean?

Tunnetko John Pe-e-lin..."

Kaksi vuotta John Storm leikki lapsen kanssa, ja sitten hän huomasi,

ettei tyttönen ollutkaan enää lapsi. Häntä rupesi säälittämään Gloryn

asema. Tuo päiväpaisteinen sielu, tuo hilpeä, lahjakas olento, jonka

silmät säkenöivät ja loistivat kuin salamat ja jonka ääni oli kuin

lintusen viserrys, tuo kultakutrinen mustalainen, tuo pikku noita,

keijukainen -- millainen oli hänen tulevaisuutensa? Sääli muuttui

toiseksi tunteeksi, ja vihdoin tunsi John Storm tuskaa rinnassaan

joka kerta, kun hän ajatteli tyttöä. Kun Glory katsoi häneen, tunsi

John poskensa hehkuvan. Hän alkoi tuntea toista puolta luonnostaan,

intohimoista puolta, ja hän vetäytyi peloissaan pois. Tuo hurja

voima, tuo myrsky, tuo raivoava tuli hänen sisässään, Jumala yksin

tiesi, minne se hänet johtaisi. Ja paitsi sitä hän oli lupautunut

tulevaisuudelle, tai oikeammin, hänen isänsä oli luvannut hänet.

Isänsä synkästä talosta, jossa tuuli alati humisi puitten latvoissa,

hän katseli Glenfabaa, ja se näytti hänestä olevan kuin pieni,

valkoinen, auringon valaisema pilvenhattara. Hänen sydämensä kaipasi

alati tuota päiväistä paikkaa. "Glory! Glory!" Sääli, sääli, että tyttö

näytti käsittävän kaikki ja ymmärsi varsin hyvin, mikä heitä erotti.

Hän punastui häpeästä, kun hänen aina täytyi käyttää samoja vaatteita

Johnin nähden, ja pää kallellaan, katse harhaillen hän puhui tulevista

päivistä, jolloin John jättäisi saaren ja menisi Lontoosen tullakseen

tunnetuksi ja unohtaisi kaikki ystävänsä ja tämän rakkaan vanhan

saaren. Tuollaiset puheet vihloivat John Stormin sydäntä. Vaikka hän

oli nähnyt paljon maailmaa, ei hän ymmärtänyt ollenkaan, miten tyttöjen

on tapana haastella.

Taistelu oli lyhyt. John Storm alkoi käyttää yksinkertaisempia pukuja

-- vaatimattomasta kankaasta tehtyä takkia ja flanellipaitaa, -- rupesi

sanomaan mainetta tyhjäksi koruksi vain ja vakuuttamaan isälleen, että

hän oli yläpuolella kaiken tyhmän sovinnaisuuden.

Isä lähetti poikansa Austraaliaan. Silloin hänen elämänsä tosihuolet

alkoivat. Hän matkusti maailman halki silmät auki, jolloin hän näki

köyhien kärsimykset ja huomasi kaikki uudessa valossa. Tietämättään

hän nyt menetteli samoin kuin hänen äitinsäkin, joka pakeni uskonnon

turviin hakemaan lohdutusta tukahdutetun rakkautensa tuskille. John

Storm oli kasvatettu jonkinmoiseksi imperialisti-demokraatiksi, mutta

nyt hän rupesi korjailemaan isänsä opetuksia. Englanti ei tarvinnut

lisää parlamentteja, se tarvitsi lisää apostoleita. Kansa ei tullut

suureksi ja vapaaksi siten, että sille annettiin äänioikeus, vaani

siten, että sen sielua vahvistettiin. Nyt ei kysytty sellaista

miestä, joka laatii suunnitelmia tullakseen kuuluisaksi, vaan

miestä, joka on valmis uhraamaan, valmis rupeamaan pieneksi, jos

hän on suuri, köyhäksi, jos hän oli rikas. Nyt kysyttiin apostolia,

tuhansiakin apostoleita, jotka ollen kuolleita maailman kunnialle,

sen rikkauksille, sen houkutuksille, olisivat valmiita tekemään työtä

Kristuksen hengessä ja uskomaan, että kieltäytymisessä, joka oli

Jeesuksen opin "salaisuus", oli maailman ainoa pelastus.

Hän kuljeskeli Melbournen ja Sydneyn köyhimmissä osissa ja

sittemmin Lontoon kurjaliston kortteleissa, palasi Man-saarelle

kristillis-sosialistina ja ilmoitti isälleen aikovansa antautua kirkon

palvelukseen.

Vanhus ei raivonnut eikä riehunut. Hän hoiperteli huoneeseensa kuin

härkä pilttuuseensa saatuaan kuoliniskun teurastajalta. Tomuisessa

vanhassa toimistossaan, jonka seiniä nimikirjoituksilla varustetut,

sanomalehtiotteita sisältävät kääröt peittivät, hän käsitti, että

kaksikymmentä vuotta hänen elämästään oli tuhlaantunut hukkaan. Poika

oli eri olento, eri laatua, ja isä oli vain siemen, jonka täytyi

näivettyä ja kuolla pois, kun nuori taimi pääsi omin voimin kasvamaan.

Sitten hän koetti hiukan vastustaa.

"Mutta ethän sinä, noin lahjakas poika, toki heittäne kuuluisaa nimeä

tuolla lailla pois?"

"Minä en välitä vähääkään kuuluisasta nimestä, isä", sanoi John. "Minä

tulen voittamaan suuremman voiton kuin missään parlamentissa voi

saavuttaa."

"Mutta poikani, rakas poikani! Täytyy olla joko kameli tai kamelin

kuljettaja; ja ylhäinen seurapiiri --"

"Minä inhoan ylhäistä seurapiiriä, ja ylhäinen seurapiiri vihaisi

minua. Herra säästää sitä vain muutamien hurskaiden ihmisten tähden,

niinkuin hän säästi Sodomaa Lotin tähden."

Käytyään tuon kiirastulen läpi ja saatuaan vanhan isänsä sydämen

melkein murtumaan meni hän hakemaan palkkaansa Glorylta. Hän löysi

tytön tavalliselta paikalta vuoren rinteeltä.

"Minä punastuin teidän tullessanne, eikö niin?" sanoi tyttö. "Sanonko

miksi?"

"Miksi?"

"Tämän tähden", sanoi hän nopeasti pyyhkäisten kädellään rintaansa.

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Ettekö nyt ymmärrä? Tämä vanha riepu -- jota minä käytin jo ennenkuin

te läksitte."

Nuoren miehen teki mieli sanoa hänelle kuinka suloiselta hän näytti

siinä -- suloisemmalta kuin koskaan, nyt kun hänen rintansa kuvautui

tuon kudotun röijyn alla ja kun hänen vartalonsa oli käynyt niin

pehmeäksi ja sulavaksi. Mutta vaikka tyttönen nauroi, huomasi John

Storm hänen häpeävän köyhyyttään, ja häntä piti lohduttaa.

"Minä tulen kohta köyhäksi itsekin, Glory. Olen riitautunut isäni

kanssa ja aion mennä kirkon palvelukseen."

Gloryn kasvot synkistyivät. "Ooh, minä en luullut kenenkään

vapaaehtoisesti rupeavan köyhäksi. Köyhä mies voi kyllä ruveta papiksi,

mutta minä vihaan köyhänä olemista, se on hirveätä."

Maailma musteni John Stormin silmissä; hän tunsi surua ja tuskaa.

Hän oli pettynyt Gloryyn nähden. Tyttö oli turhamielinen, maailmaa

rakastava, hänen oli mahdotonta käsittää korkeampia asioita. Hän ei

koskaan saisi tietää, minkä uhrauksen John Storm oli tehnyt hänen

tähtensä. Glory ei välittäisi tästälähin Johnista, mutta sama se. Sitä

vakavammin jatkaisi mies uraansa nyt, sillä perkele oli tähdännyt

nuolensa häneen, mutta se ei ollut sattunut.

"Jumalan avulla kiinnitän lippuni maston huippuun", sanoi John Storm.

Hän päätti jatkaa kulkuaan samaan suuntaan. Hänellä oli tuota voimaa,

jota sanotaan karaktääriksi. Kirkko oli ennen ollut hänen majakkanaan,

nyt siitä oli tuleva hänen turvapaikkansa.

Valmistukset eivät tuottaneet hänelle mitään vaikeuksia. Vuoden ajan

hän oli lukenut Englannin teologien teoksia -- Jeremy Taylorin,

Hookerin, Butlerin, Waterlandin, Pearsonin ja Puseyn -- ja kun hän

oli valmis virkaan, hankki hänen setänsä, Erinin kreivi, joka nyt oli

pääministerinä, hänelle apulaisen paikan kuuluisan ja mahtava kanonikko

Wealthyn luona, Pyhäin miesten kirkossa Belgraviassa. Lontoon piispa

pyysi hänelle nimityskirjan Sodorin ja Manin piispalta, joka tutki ja

määräsi hänet virkaan.

Samana aamuna, jona hänen piti lähteä Lontooseen, sanoi hänen isänsä,

jonka kanssa hänellä oli ollut monta tukalaa kohtausta, nämä sanat

hyvästiksi: "Koska olen käsittänyt, että sinä aiot tästälähin elää

köyhänä, niin otaksun, että sinä et tarvitse äitisi perintöä, ja

pidätän siis itselleni oikeuden käyttää sitä muulla tavoin, ellet

mahdollisesti tarvitse sitä sen nuoren neidin käytettäväksi, joka

kuuluu lähtevän kanssasi."