II.

Gloryn isä oli ollut pastori Qyualen ainoa poika, joka oli piispan

kappalaisena piispanhovissa. Siellä hän oli tutustunut Gloryn

äitiin, joka oli piispan rouvan kamarineitsyenä. Hän oli iloinen

nuori ranskatar, jonka äiti oli nuoruudessaan kuuluisa ranskalainen

näyttelijätär ja isä keisarikunnan aikuinen upseeri, joka ei ollenkaan

tiennyt tyttärensä olemassaolosta. Vähän sen jälkeen kun Gloryn

vanhemmat olivat menneet naimisiin, tarjottiin kappalaiselle hyvää

lähetyssaarnaajan paikkaa Afrikassa, ja ollen harras kristitty hän

suostui siihen pelkäämättä rannikolla raivoavia kuumetauteja. Mutta

hänen nuori ranskalainen vaimonsa oli äidiksi tulemassa ja häntä

kauhistutti elämä vieraassa maassa. Siitä syystä vei pappi hänet isänsä

kotiin Peeliin sanoen hänelle hyvästi viideksi vuodeksi.

Pappi eli neljä vuotta, ja sillä ajalla he kirjoittivat muutamia

kirjeitä toisilleen. Mies lähetti viimeiset käskynsä Southamptonista:

"Jos se on poika, anna hänelle nimeksi Johannes (evankelistan mukaan),

mutta jos se on tyttö, nimitä hänet Gloryksi." Ensimmäisen vuoden

lopulla äiti kirjoitti: "Lemmikkimme on saanut ensimmäisen lyhyen

mekkonsa. Et voi kuvitella herttaisempaa olentoa. Hänen pienet,

suloiset, paljaat käsivartensa, hänen kaulansa ja pienet pyöreät

hartiat! Tiedäthän, että hän on punatukkainen tyttö -- punakiharainen!

Hänen silmänsä ovat niin suuret ja loistavat! Ja entäs hänen suunsa,

hänen leukansa ja pienoiset, punertavat varpaat! Minä en käsitä

kuinka voisin elää näkemättä häntä alinomaa!" Neljännen vuoden

loppupuolella tuli isän viimeinen kirje: "Rakas vaimoni, tämä ero on

katkeraa, mutta Jumala on sen tahtonut, emmekä me saa unohtaa, että

mahdollisesti saamme elää koko elämämme erossa." Seuraava kirje oli

Englannin konsulilta Gaboon Riveristä; se sisälsi ilmoituksen hurskaan

lähetyssaarnaajan kuolemasta.

Pastori Quaylen talouteen kuului hän itse ja kaksi naimatonta tytärtä,

mutta se oli liikaa vilkkaalle, nuorelle ranskattarelle. Miehensä

eläessä hän oli jo nääntyä vanhapiikahallinnon alla, mutta miehen

kuoltua hän ei enää koetellutkaan taistella kohtaloa vastaan, vaan sai

jonkin yksinkertaisen taudin ja kuoli äkkiä.

Paljas kallioseinä katseli Gloryn syntymäpaikkaa, mutta aurinko

nousi vuoren yli ja kaunis virta syleili sen kylkiä. Neljännes

englanninpenikulmaa virtaa alaspäin oli satama ja sen takana lahdelma,

jossa pienellä kallioisella saarella oli vanhan linnan rauniot, ja

sen takana levisi Irlannin meri, "houkutellen laskevaa aurinkoa

viipymään." Pastorin puustellin nimi oli Glenfaba, ja siitä oli puoli

englanninpenikulmaa Peel-nimiseen kalastajakaupunkiin.

Glory oli pieni punapäinen veitikka alusta pitäen, ja kaikessa, mitä

hän teki tai sanoi, oli jonkinmoista vallatonta huolettomuutta. Kun

hän oli kuusivuotinen, ei voinut uskoa sanaakaan, mitä hän kertoi. Hän

ei vähääkään välittänyt, oliko hänen puheensa totta vai valhetta, eikä

antanut pelon eikä suosion, ei palkinnon eikä rangaistuksen siihen

vaikuttaa. Pastorilla oli tapana sanoa: "Minä pelkään totta tosiaankin,

että lapsella ei ole mitään siveellistä omaatuntoa -- hän ei näy

ollenkaan voivan erottaa oikeata väärästä." Tämä huolestutti hänen

uskonnollista tunnettaan, mutta kutkutti hänen leikillisyyttään eikä

muuttanut hänen rakkauttaan. "Hän on täysi pakana -- Jumala siunatkoon

hänen viatonta sydäntään!"

Gloryn mielikuvitus oli suurempi kuin lapsilla yleensä. Siihen aikaan

kun hän janosi lasten seuraa saamatta sitä, kuvitteli hän, että monta

kappaletta häntä itseään oli olemassa eri paikoissa, ja hänen oli

tapana kutsua niitä leikkimään kanssaan. Virrassa asui yksi Glory,

matalikossa, missä ahvenet uivat, lähteessä oli Glory ja korkealla

vuorilla oli Glory; kun oikea Glory puhui heille, vastasivat he

aina. Hänen nukkensa olivat kaikki kuninkaita ja kuningattaria, ja

hänellä oli erityinen taito valmistaa omituisia, komeita valepukuja.

Tuntui melkein siltä kuin hänen näyttelijätär-isoäitinsä olisi

antanut perinnöksi hänelle heti syntymästä alkaen oikeuden elämään,

ylellisyyteen ja rakkauteen.

Hän oli aivan kuin luotu matkijaksi. Pienimmänkin eksentrisyyden tai

teeskentelyn hän osasi heti paikalla esittää. Totisen Anna-tädin otsan

rypistys, hempeätunteisen Rakel-tädin hymyily, alinomaa torkkuvan

lukkarin, Cornelius Kewleyn, haukotus, kaikki tuo eli uudelleen

vallattomissa, veitikkamaisissa kasvoissa. Hän muisti muutamia äitinsä

ranskalaisista lauluista ja kerran nähdessään katulaulajan asettui hän

itse torille samalla tavoin laulamaan, mistä oli seurauksena, että

aikaihmisetkin miltei polvistuivat hänen eteensä, valmiina suutelemaan

häntä ja nimittämään häntä Phonodoree-keijukaiseksi. Mutta hän ei

myöskään unohtanut kulkea ympäri keräämässä puolipennysiä [puoli pennyä

= viisi penniä. Suoment. muist.] palkakseen.

Kymmenvuotisena hän oli poikatyttö, joka marssi pitkin kaupunkia

kokonaisen poika-armeijan etunenässä, soittaen kampaa hampaittensa

välissä ja huiskutellen pastorin nenäliinaa hänen kävelykeppinsä

päässä. Tähän aikaan hän kiipeili puihin, varasteli hedelmäpuutarhoista

(tavallisesti omastaan) ja matki poikien ääntä sekä piti vääryytenä,

ettei hänen annettu käydä housuissa. Mutta sen sijaan hän käytti

kudottua merimieslakkia, ja hänen elämänsä tuli kuitenkin hiukan

valoisammaksi siitä, että hän käytännöllisistä syistä ja yleensä

siisteyden vuoksi sai käydä valkoisessa, ruumiinmukaisessa neulotussa

villaröijyssä. Sitten sattui vielä niin, että eräällä henkilöllä oli

pieni vene, jota hän ei tarvinnut, ja hän kysyi eikö Glory tahtoisi

sitä omakseen. Yhtä hyvin olisi voinut kysyä, eikö hän tahtonut

paratiisia tai torttuja tai mitä tahansa muuta taivaallista! Tämän

tapahtuman perästä käytti Glory merimiestakkia ja lakkia ollessaan

merellä ja kierteli vesillä kuin hanhenpoikanen.

Kaksitoistavuotisena hän rakastui -- rakkauteen. Se oli epämääräinen

tunne, johon sekaantui loisto-unelmia. Koska pastori oli liian köyhä

voidakseen lähettää hänet Douglasiin naisopistoon ja pastorin tyttäret

liian ylpeitä antaakseen Gloryn käydä tyttökoulua Peelissä, jäi hän

Rakel-tädin opetettavaksi kotona. Rakel-täti luki Thomas Mooren

runoja, tiesi kaikkien kuninkaallisen perheen jäsenten syntymäpäivät

ja oli muutoin lempeän romanttinen. Tästä lähteestä ammensi Glory

merkillisiä tietoja unelmamaailmasta, jossa nuoret tytöt liitelevät

loiston, rakkauden ja onnen päivänpaisteessa. Eräänä päivänä hän

makasi selällään Peelin kukkulan kanervikkorinteellä, pää käsivarrella

miettien kertomusta, jonka Rakel-täti oli hänelle kertonut. Se oli

merenneidosta, joka saattoi nousta merestä ja sanoa mille miehelle

tahansa "tule", ja miehen täytyi tulla -- jättää kaikki ja seurata

häntä. Yhtäkkiä metsästyskoiran kylmä kuono kosketti hänen otsaansa

ja voimakas ääni huusi: "Siivolla, koira!" Nuori, noin kahdenkolmatta

ikäinen mies säärystimet ja metsästystakki yllään astui kallion kuvetta

pitkin. Glory tunsi hänet ulkomuodolta. Se oli John Storm, lordi

Stormin poika, joka nykyään oli muuttanut asumaan Knockaloen kartanoon

yhden englanninpenikulman päähän ylöspäin kukkulata Glenfabasta.

Sen perästä ei Glory kolmeen viikkoon puhunut kenestäkään muusta

kuin John Stormista ja hän alkoi säännöllisesti kammata tukkaansa.

Hän katseli nuorta Stormia kirkossa ja sanoi Rakel-tädille, että

Storm varmaan saattoi nähdä aivan hyvin pimeässä, sillä valo näkyi

tulevan hänen silmiensä sisäpuolelta. Sitten häntä alkoi hävettää, ja

jos joku sattui mainitsemaan John Stormin nimen Gloryn kuullen, hän

punastui korvia myöten ja juoksi pois huoneesta. John Storm ei edes

vilaissutkaan Gloryyn ja jonkun ajan perästä hän läksi Kanadaan. Glory

asetti takakäytävän kellon Kanadan ajan mukaan voidakseen aina tietää,

mitä John teki siellä vieraalla maalla, ja sitten hän unohti koko

jutun. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, ja kaikki eri tunnelmat

olivat valtavia ja tosia, mutta ei kulunut kuin vuosi ennenkuin hän

taas rakastui, tällä kertaa kirkon sakaristossa, sievään poikaan, joka

seisoi häntä vastapäätä katkismusluokassa.

Se oli englantilainen, Gloryn ikäinen poika, joka oli tullut tänne

saarelle vain lupapäiviään viettämään. Toisen kerran Glory näki hänet

Glenfaban pihalla pojan äidin ollessa sisällä talon isäntäväkeä

tervehtimässä. Hän lyödä napsahutti pojan käsivartta ja alkoi sitten

juosta pakoon poika kintereillä -- alas äyrästä ja sitten ylös puuhun,

jossa hän nauroi ja huusi: "Eikö se ole hauskaa?" ja poika ei voinut

nähdä muuta kuin Gloryn suuret, valkoiset hampaat.

Pojan nimi oli Francis Horatio Nelson Drake, ja hän oli täyteen ladattu

kertomuksia ulkomaailmasta, jossa hänen koulunsa oli ja jossa ainoat

mainitsemista ansaitsevat "miehet" elivät. Tietysti hän kertoi kaikesta

tuosta mitä tuttavallisimmin ja niin vakuuttavasti, että Glory vallan

vaipui unelmiin. Se oli kerrassaan ihmeellinen poika, ja sopivan

ajan kuluttua (noin kolmen päivän) Glory kosi häntä. Totta on, että

poika ei näyttänyt kovin hurmaantuneelta tämän esityksen johdosta,

mutta kun Glory selitti, että hänelle oli vallan samantekevä, huoliko

poika hänestä vai ei, ja että oli olemassa lukemattomia muita, jotka

ilomielin käyttäisivät sellaista tilaisuutta, niin poikakin rupesi

katsomaan asiaa toiselta kannalta ja he päättivät paeta yhdessä. Ei

tosin ollut olemassa mitään erityistä syytä, joka olisi pakottanut niin

suurenmoisiin hankkeisiin, mutta kun nyt kerran Glorylla oli vene, niin

hänestä tuntui erinomaisen sopivalta lähteä sillä karkumatkalle.

Glory pukeutui rippihameeseensa ja komeimpiin tamineihinsa ja hiipi

tapaamaan armastaan sillan alle, missä vene oli kiinni. Poika odotutti

itseään puoli tuntia, kun näet hänellä oli sisaria ja kaikenlaisia

muita vastuksia, mutta päästyään vihdoin "laivalle, laivan kannelle"

hän oli varmassa satamassa. Glory oli malttamaton, poika oli levoton,

eikä kumpainenkaan pitänyt tarpeellisena tuhlata aikaa suudelmiin.

He sousivat ulos satamasta lahdelle, ja siellä he nostivat purjeet ja

ohjasivat venheen Skotlantia kohti. Kun tämä oli tehty, kävi mieli

hiukan keveämmäksi, ja heillä oli aikaa puhella tulevaisuudesta.

Francis Horatio kehui työn arvoa -- hän aikoi luoda itselleen nimen;

Glory ei ollut aivan samaa mieltä. Nimi! no niin, ja loistavia

juhlamenoja; hänestä tuntuivat matkat kuitenkin hauskimmilta, Silloin

he saisivat nähdä niin paljon ihmisiä ja muuta nähtävää, elleivät

tuhlaisi kovin paljon aikaa työhön.

"Voi millainen _tyttö_ sinä olet!" sanoi poika ylenkatseellisesti.

Glory puri huultaan, sillä tuo ei ollut hänestä mieluista. Mutta vielä

kului puoli tuntia ennenkuin poika auttamattomasti pilasi asiansa. Hän

oli tuonut mukanaan koiransa, rottakoiranartun, ja rupesi nimittelemään

sitä kaikenlaisilla koiranimillä, hyvitellen sitä ja kehuen, että sen

penikoista vielä saataisiin paljon rahaa. Sitä Glory ei enää voinut

kestää. Hän ei sinä ilmoisna ikänä voisi karata semmoisen henkilön

kanssa, joka puhui niin epähienoa kieltä.

"Voi, millainen _tyttö_ sinä olet!" sanoi poika taas; mutta Glory ei

enää välittänyt siitä ollenkaan. Paljaalla käsivarrellaan hän yhtäkkiä

oli kääntänyt peräsimen vasemmalle, aikoen ohjata veneen takaisin

Peeliin, mutta tuuli oli käynyt vinhemmäksi ja aallot alkoivat kohota

korkeiksi. Kun vene nopeasti käännähti, irtautui raakapuu, ja purje

lerpatti avutonna mastoa pitkin. Sitten he soluivat aaltojen väliin,

eikä Glorylla ollut voimia ohjata venettä pois sieltä; pojasta taas

ei ollut enempää apua kuin mistä tyhjäntoimittajasta tahansa. Tyttö

istui siinä valkoisessa musliinipuvussaan, poika hoiteli koiraansa, yö

oli yllättää heidät, ja he kiikkuivat aavalla merellä, pieni masto ja

rikkinäinen purjeriepu apunaan. Mutta yhtäkkiä suuri, musta purjevene

ilmaantui pimeästä, ja aikamiehen ääni huusi: "Olkaa huoleti, lapset!"

Se oli John Storm. Hän oli herättänyt nuoren tytön eloon Gloryssä

ja sen jälkeen hän myöskin herätti nuoren naisen. Glory hiipi hänen

turviinsa kuin lapsi sinä yönä ja seuraavan neljän vuoden kuluessa

tuntui tytöstä kuin olisi hän aina samoin hiipinyt John Stormin

turviin. Hän oli Gloryn iso veli, hänen herransa, hänen hallitsijansa,

hänen kuninkaansa. Glory asetti hänet kauas huimaavaan korkeuteen

itsensä yli, kaiken jalouden ja suuruuden keskelle. Kun hän hymyili

Glorylle, niin Glory punastui, kun hän rypisti otsaansa, niin Glory

tuli surulliseksi ja pelkäsi. Luullen miellyttävänsä John Stormia

Glory koetti pukeutua kaikkiin taivaankaaren väreihin, mutta nuori

mies moitti häntä ja käski hänen tyytyä villaröijyynsä. Glory koetti

väkisinkin kammalla suoristaa punaisia kiharoitaan, mutta John Storm

kertoi hänelle, että ylhäisimmätkin vallasnaiset antaisivat vaikka

molemmat korvansa saadakseen sellaiset kiharat. Sen jälkeen Glory

hyväili niitä sormillaan ihaillen niitä peilissä.

John Storm oli vakava luonteeltaan, mutta Glory sai hänet nauramaan

koko sydämensä pohjasta. Paitsi Byronia ja "Sir Charles Grandisonia" ei

Glory pastorin kirjastosta tuntenut muuta kirjallisuutta kuin Raamatun,

katkismuksen ja kirkkokäsikirjan, ja näitten sisällystä hän käytti

jokapäiväisessä puheessaan vallan hämmästyttävän vapaasti ja rohkeasti.

Hänen suurin ilonsa oli matkia lukkaria, joka torkkuvana vastasi

messuun.

Pastori: "Oi, Herra suumme avaja" (ei mitään vastausta). "Missä sinä

olet, Neilus?" Lukkari (äkkiä heräten pöntössään): "Täällä, herra

pastori -- niin sulle kunniata veisaamme."

John Storm nauroi -- nauroi vallan hillittömästi, ja silloin oli Glory

sanomattoman onnellinen. Mutta kohta John läksi pois taas, kun hänen

isänsä lähetti hänet Australiaan, ja valo Gloryn maailmassa sammui.

Ei maksanut vaivaa muutella takakäytävän kelloa, sillä asiat olivat

toisenlaiset nyt. Glory oli kuusitoistavuotias, ja ainoa puu, johon

hän nyt koetti kiipeillä, oli hyvän ja pahan tiedon puu, ja se repi

häntä kamalasti. John Storm oli lordin poika, ja hänestä itsestään

tulisi kerran lordi. Glory Quayle oli orpotyttö, ja hänen isoisänsä

oli köyhä maalaispappi. Heidän köyhyytensä oli suloinen, mutta siinä

oli sappea myöskin. Nuo alituiset pakkosäästöt puvuissa, päällystakit,

joita piti kääntää, hatut, jotka olivat kauniita ostaessa, mutta

joita piti käyttää niin kauan, että muuttuneet kuosit panivat ne

näyttämään harakanpeläteiltä, ja sitten nuo salaperäiset, taivas tiesi

kenen vaatteiden jätteet -- tytön luonteen itsenäisyys nousi kapinaan

tuommoisia nöyryytyksiä vastaan.

Äidin veri tyttäressä alkoi kuohua yli, ja vanhapiikahallinto, joka oli

murtanut ranskattaren elämän, oli tukahduttaa myöskin Man-saaren tytön

kaavamaisuudellaan. Alituiseen hän unohti ruoka-ajat, joita määrättiin

auringon mukaan, ja hän saattoi nukkua mihin aikaan tahansa ja valvoa

myöskin kuinka kauan tahansa. Häntä kiusasi istua juhlallisena

kuin vallasneitonen, ja hänellä oli paha tapa aina silloin tällöin

heittäytyä pitkälleen lattialle. Usein hän nauroi tukahduttaakseen

itkua, mutta hän ei viitsinyt edes hymyillä ylhäisen rouvan typerälle

jutulle, eikä välittänyt hitustakaan kuninkaallisen perheen

syntymäpäivistä. Vanhat tädit rakastivat hänen sieluaan ja ruumistaan,

mutta he sanoivat usein: "Mitä ihmettä siitä tytöstä tulee, kun isoisä

kuolee?"

Ja vanha isoisä, kunnon ukko, olisi antanut elämänsä säästääkseen

Glorylta pienen kivun varpaan päässä, mutta hän ei ymmärtänyt mitä

ainetta tuo tyttö oli. Hänen keppihevosenaan oli riimukirjoitusten

tutkiminen, joita Man-saari on täpö täynnä, ja kun Glory auttoi häntä

niiden puhdistamisessa ja kopioimisessa, oli hän onnellinen kuin

koulupoika. Vaikka he asuivat samassa talossa ja Gloryn makuukamari,

jonka akkunat olivat satamaan päin, oli aivan pastorin ummehtuneen

työhuoneen vieressä, mistä pesukamarin katto näkyi, niin pastori aina

eli kaukana takanapäin kymmenennessä vuosisadassa ja Glory jossakin

etäällä kahdennessakymmenennessä vuosisadassa.

Vangittu varpunen räpytteli häkkinsä seiniä vastaan. Ennenkuin hän

huomasikaan, pyrki hän pakenemaan tuosta vanhasta, uneliaasta paikasta,

ikävöiden suureen ulkomaailmaan. Kesäiltoina hän kiipesi ylös Peelin

kukkulan rinnettä ja heittäytyi kanervikkoon, missä hän ensi kerran

oli nähnyt John Stormin. Siellä hän katseli, kuinka laivat nostivat

ankkurinsa lahdelmassa, vanhan aution linnan muurien takana, ja hän

toivoi pääsevänsä pois noilla laivoilla -- pois merelle ja suuriin

kaupunkeihin pohjoiseen ja etelään. Mutta kohtalo pusersi hänen

olopiirinsä yhä ahtaammaksi, eikä hän voinut keksiä mitään tietä, joka

johtaisi siitä ulos. Kaksi vuotta kului ja kahdeksantoistavuotiaana

häntä kalvoi se tunne, että hän oli tuhlannut puolet elämästään.

Hän katseli aurinkoa, kunnes se vaipui mereen, ja sitten hän palasi

takaisin Glenfabaan ja pimeisiin ilmapiireihin.

Kaikkeen oli syynä heidän köyhyytensä, ja heidän köyhyyteensä oli

kirkko syynä. Hän alkoi vihata kirkkoa; se oli tehnyt hänet orvoksi;

ja kun hän ajatteli uskontoa virkatoimena, tuntui se hänestä perin

itsekkäältä. Jos ihminen antautui niin korkeata tarkoitusperää

tavoittelemaan (kuten hänen oma isänsä), niin hän ei voinut ajatella

itseään; hänen täytyi uhrata elämänsä ja rakkautensa ja maailma --

mikä mursi aina semmoisen ihmisen. Mutta täytyihän kumminkin tässä

maailmassa elää, ja mitä hyödytti hautautua ennenkuin oli kuollut?

Miten lienee ollutkaan, mutta Gloryn epämääräiset toiveet muuttuivat

unelmiksi, joissa John Storm oli päähenkilönä, ja eräänä päivänä

tyttönen kuuli, että John oli palannut takaisin. Hän meni sinä iltana

kukkuloille, hän nauroi ja itki, hän huusi ja juoksi, sillä eihän

siellä ollut muita näkemässä kuin kalalokit. Kaikki oli juuri kuin

runoissa, sillä tuolla kallion reunalla makasi John itse, aivan sen

paikan vieressä, missä Gloryn oli tapana istuskella. Nähdessään hänet

Glory hiljensi kulkuaan ja alkoi nyppiä kanervia ikäänkuin ei olisi

nähnyt ollenkaan mitään. John kiiruhti häntä vastaan molemmat kädet

ojennettuina, ja sitten Glory yhtäkkiä muisti, että hänellä oli

yllään vanha kudottu röijy, punastui korvia myöten ja oli melkein

tukehtua häpeästä. Vähitellen hän elpyi taas ja puhella lörpötti

kuin myllynratas, ja sitten hän rupesi pelkäämään, että John ehkä

luulisi hänen olevan hämillään muista syistä; siksi hän taas rupesi

nyhtämään kanervia ja selittämään miksi hän punastui. John ei nauranut.

Omituisesti hymyillen sanoi hän syvällä äänellään jotain, joka melkein

jäädytti veren Gloryn suonissa.

"Minä tulen itse tästälähin olemaan köyhä. Olen riitaantunut isäni

kanssa, Glory. Minä menen kirkon palvelukseen."

Se oli kova isku Glorylle, ja aurinko laskeutui äkkiä. Mutta häkin

ovet se kumminkin avasi. Kun John Storm oli saanut apulaispapin paikan

Lontoossa ja hänet oli vihitty papiksi, kertoi hän Glenfabassa,

että hänen toimiinsa m.m. kuului sielunhoito eräässä suuressa West

Endin sairaalassa. Tästä Glory keksi pakokeinon. Hän tahtoi ruveta

sairaanhoitajattareksi. Se oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä

sairaanhoito oli muodissa ja Glory oli kolme vuotta liian nuori.

Suurella vaivalla hän hankki luvan päästä kokelaaksi, ja vielä

suuremmalla vaivalla hän sai isoisän hellän pelon poistetuksi.

Vanha pastori tyyntyi vihdoin kuullessaan, että Glory tulisi samaan

sairashuoneeseen, jossa John oli pappina, ja matkustaisi Lontooseen

yhdessä John Stormin kanssa.