Minun asiantuntemukseni tällä alalla, kertoi Jakke Pulliainen, on aivan
vaatimaton, joka johtuu osaksi luonnollisesta vastenmielisyydestäni
naista kohtaan, osaksi kuluttavasta ammatistani, joka on omiaan
tulisimmatkin intohimot taltuttamaan. Te tiedätte, että olen oikeastaan
sisäänpäin kääntynyt, runollinen luonne, vaikka väärälle uralle
joutuneena olen pakotettu hyvinkin ulkopuolista elämää viettämään.
Siksi on nainen ollut aina pyhä minulle, naisen ihannekuva nimittäin,
joka lienee syntynyt minun kerallani ja joka hautaan saakka tulee
säilymään sydämessäni, olkoon sillä sitten vastinetta todellisuudessa
taikka ei. Mutta minä olen ollut sen kuitenkin erään kuolevaisen
hahmossa näkevinäni.
Hänen nimensä oli Elisa, ja hän oli vain köyhä, itseään elättävä
konttorineiti tästä kaupungista, isätön ja äiditön, ilman veljiä tai
sisaria, ypöyksin maailmassa. Miten olin häneen tutustunut ei kuulu
asiaan, yhtä vähän kuin sekään, miten minä, vanha syntinen, olin
hänen puhtaan ja väkevän rakkautensa saavuttanut. Hän antautui
minulle kokonaan, empimättä, avoimesti ja iloisesti, sen enempiä
avioliitto-lupauksia minun puoleltani vaatimatta. Meidän suhteemme oli
aivan rehellinen. Hän tiesi, että minä olin velkainen mies, joka
epäterveen nuoruus-elämän ja sitä seuranneiden hurjastelujen jälkeen en
suinkaan ollut luotu sukua jatkamaan, ja minä taas, että hän melkein
kehdosta saakka oli tottunut pitämään huolta itsestään, että hän
rakasti minua vain itseni vuoksi ja vain niin kauan kuin minä
todellakin miellytin häntä. Tuo oli omiaan kohottamaan häntä
äärettömästi silmissäni. Ensi kerran elämässäni minä tapasin naisen,
jota voin kunnioittaa ja jonka tunnustin miehen vertaiseksi. Ja
tuollainen nainen rakasti minua! Se oli omiaan kohottamaan myös
tavattomasti omaa itsetuntoani. Minä olin siis jotakin, minä _en_ ollut
roskaväkeä, koska hän piti minusta. Täytyy olla ollut itsensä ja
itseluottamuksensa niin kadottamaisillaan kuin minä, voidakseen oikein
käsittää tuon tunteen onnellisuuden.
Hän ei ollut kaunis, mutta hän oli miellyttävä. Hänen karu ammattinsa
ja kovat elämänkohtalonsa olivat painaneet eräänlaisen miehekkään,
kulmikkaan leiman hänen olentoonsa. Vain minun seurassani pehmeni hän,
voi sulaa kuin vaha ja käydä oikein kauniiksi, jopa keimailevaksikin,
sillä hän muuttui naiselliseksi. Jo kun hän kaukaa näki minut, valaisi
herttainen, hempeä ja sydämellinen hohde hänen kasvojaan. Muuten, kun
hän kulki yksin ja minä joskus hänen huomaamattaan voin nähdä hänen
ilmeensä, hän oli niin kovan, miltei katkeran näköinen, että häntä
tuskin olisi voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Silloin hän ei suinkaan
miellyttävästi vaikuttanut. Lienee johtunut siitä, ettei minulla
myöskään ollut ketään kilpakosijaa. Ne harvat ihmiset, jotka tunsivat
hänet, pitivät häntä vähäpätöisenä, mielenkiinnottomana olentona, jolle
ei ollut tarpeellista mitään sen suurempaa huomiota osoittaa. Sekin oli
oikeastaan hyvä mielestäni, sillä eihän kenenkään tarvinnut tietää,
mikä aarre minulla oli hänet omatessani. Omaksi kunniakseni on minun
nimittäin mainittava, että alusta alkaen tunsin täydellisesti hänen
arvonsa ja tunnustin sen myös aina itselleni. Enkä olisi muuta
voinutkaan, sillä ilman häntä minä olisin jo aikoja sitten katu-ojassa.
Myöskin minä olen yksin maailmassa. Myöskin minä olen isätön ja äiditön
olento, jonka on täytynyt varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottua
tulemaan omin voimin toimeen maailmassa. Ja minä olen tullut, vaikka
minun onkin sitä varten täytynyt reivata monta purjetta, heittää mereen
monta kaunista unelmaa. Sittenkin olisin luultavasti ilman häntä
haaksirikkoutunut. Hänen kanssaan kävi matka helpommin. Hän ei
raskauttanut, vaan kevensi elämääni. Ennen kuin tutustuin häneen olin
synkkä, kolkko mies, joka ei ollut kaukana itsemurhasta. Elin pelkkää
ulkopuolista elämää ja tunsin joka hetki tekeväni vääryyttä syvemmälle,
sisäisemmälle itselleni. Hän teki minut jälleen tai, oikeammin sanoen,
ensi kerran elämässäni ihmiseksi. Hänen seurassaan minä vasta opin
itkemään ja nauramaan, jota en ollut voinut tehdä oikein naivisti edes
poikavuosinani. Se oli kovin suloista, ja minä olen hänelle siitä ijäti
kiitollinen. Ilman häntä minä en koskaan olisi oppinut tuntemaan
itseäni, vaan mennyt hautaani käyttämättömänä raaka-aineena, itselleni
ja muille outona, salaperäisenä olentona, jonka nimi maan päällä oli
Jakke Pulliainen. Kun ajattelen tuota kohtaloa, joka niin vähällä oli
tulla osakseni, karmii selkäpiitäni. Vahinkohan olisi luonnollisesti
ollut ainoastaan minun, mutta minulle korvaamaton.
Hän ei asunut perheessä, sillä hän ei sietänyt vieraita ihmisiä
ympärillään. Hän oli vuokrannut oman yksityishuoneensa, joka oli
samalla hänen keittiönsä ja makuukammionsa. Päivät hän istui
konttorissa, illoin tulin minä hänen luokseen teetä juomaan. Usein jäin
yöksi sinne, usein menin myös pois puoli-yön korvissa ja pistäysin
vielä ennen kotiin-menoani joko toimistoon tai kapakkaan. Oikeata kotia
ei minulla ole ollut koskaan. Vuokrahuone, jossa asuin ja jossa yhä
vieläkin asun, on minulle aina ollut vastenmielinen. Se on huone kuin
tuhannet muutkin Helsingissä, mutta minusta kylmä, autio ja kamala kuin
vankiluola. Kuitenkin tarjoaa se katon pääni päälle, niiksi harvoiksi
yön hetkiksi, jotka vietän siellä. Toimisto ja kapakka ovat olleet
ainoat oikeat tyyssijani, joissa olen viihtynyt ja joissa olen elänyt
elämäni. Nyt oli minulla kolmas: hänen kammionsa. Se oli suuri muutos
minun elämässäni eikä voinut olla syvästi koko silloiseen sielulliseen
kehitykseeni vaikuttamatta.
Hänen luonaan minä pääsin pois julkisuudesta, jonka armoton,
kaikki-yleistävä, kaikkitasoittava leimamerkki jo oli pahasti syöpynyt
minuun. Osasin tuskin olla enää yksityis-ihminen. Olin tottunut
puhumaan vain politiikasta, yhteiskunta-oloista, tunnetuista
henkilöistä ja päivän tapauksista. Hän ei tuosta kaikesta tiennyt
mitään, sillä hän eli tuon kaiken ulkopuolella. Hänen kanssaan minun
täytyi keksiä muita puheenaineita. "Minä en ymmärrä politikkaa", sanoi
hän suoraan, "ja tunnetut henkilöt ovat mielestäni ikäviä". Myöskin
minä olisin voinut tehdä saman tunnustuksen, jos olisin uskaltanut.
Mutta minä olin katsonut tuon kaiken aina kuuluvan ikäänkuin yleiseen
sivistykseen. Hän ei siitä välittänyt ollenkaan. Hän ei viikkokausiin
lukenut sanomalehtiä. Hän eli omaa elämäänsä, luki omia kirjojaan,
mieluimmin luonnontieteellisiä, ja ajatteli ennen kaikkea omia
ajatuksiaan. Hänen seurassaan minunkin oli pakko pusertaa itsestäni
esiin se vähäinen yksityishenkilöni, minkä julkinen sana vielä oli
jättänyt koskettamatta.
Luonnollisesti minä tunsin tuosta häntä kohtaan syvää kiitollisuutta.
Mutta meidän suhteemme jatkui, minä aloin tottua häneen ja samalla
jossakin määrin laiminlyödä häntä. Varsinaisesti uskoton en hänelle
ollut. Mutta en tahdo kieltää, että joskus annoin hänen odottaa
turhaan, vaikka olin luvannut tulla ja tiesin hänen istuvan yksin
kammiossaan. Toisin vuoroin, puolipiloillani, hankin hänelle myös syytä
pieneen, viattomaan mustasukkaisuuteen, joka suuresti huvitti minua.
Tunsin itseni silloin taas todella rakastetuksi ja onnelliseksi. Että
se olisi hänelle tuskallista, en ajatellut, yhtä vähän kuin sitäkään,
että minulla koskaan olisi syytä olla hänen tähtensä mustasukkainen. En
pitänyt tarpeellisena myöskään joka hetki osoittaa hänelle rakkauttani.
Katsoin itsestään selväksi asiaksi, että hän aina ja ijät kaiket
rakastaisi minua vain itseni tähden, kuten hän oli alottanutkin
rakastaa, sillä enhän minä ollut muuttunut entisestäni, en ainakaan
huonompaan, vaan pikemmin parempaan päin. Siksi en ollut hänelle
huomaavainen, en muistanut hänen merkkipäiviään enkä tehnyt noita
pieniä palveluksia, jotka oikeastaan ovat yhtä suloisia sekä
tekijälleen että teon esineelle. Luulin, että hän ei välittänyt
sellaisesta. Vain joskus toin vielä ikäänkuin vanhasta muistosta jonkun
pienen kukan hänelle. Mutta sitäkään ei ollut enää kuukausiin
tapahtunut. En tahdo silti sanoa, että rakastin häntä vähemmän kuin
ennen. Mutta minä olin tottunut onneeni, oman turvallisuuteni
tuudittamana.
Niin sattui se tapaus, joka myllersi syvyyden lähteet sydämessäni, joka
oli tehdä mielipuolen miehen minusta ja jota en vielä nytkään voi olla
ilman sisällistä väristystä ajattelematta.
Meillä oli lehdessä eräs nuori mies, nuori ylioppilas, Luukas Lohipato
nimeltään, jonka minä olin hankkinut lehteen, valpas, pitkäsäärinen
uutisten hankkija ja miellyttävä päivänpakisija. Hän kohteli minua aina
suurella kunnioituksella, sillä ensiksikin minä olin häntä kymmenen
vuotta vanhempi ja toiseksi hän tiesi olevansa kiitollisuuden velassa
minulle. Minä puolestani tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä saakka
erikoista myötätuntoa. Kohtelin häntä aina ystävällisesti ja
toverillisesti, puhuin hänestä hyvää kaikkialla ja kiitin hänelle
itselleenkin usein hänen älykkäitä pikku-palojaan. Näin, että hänen
kasvonsa kirkastuivat ilosta silloin, sillä pätevämmältä taholta hän ei
tosiaankaan olisi voinut saada tuota tunnustusta.
En tahdo kehua itseäni, mutta herrat kenties muistavat, että minäkin
olen nuoruudessani tuota samaa kevyt-aseista sanomalehti-tointa
harjoittanut. Olin tullut, samoin kuin hänkin, lehteen uutisten
hankkijaksi ja päivänpakisijaksi, jolla viimemainitulla alalla niitin
monta kaunista laakeria. Niittäisin vieläkin, jos viitsisin, mutta olen
väsynyt, kynäni on kangistunut ja kenties myöskin vähän tylsistynyt.
Vain hyvin harvoin, kerran pari vuodessa, käytän sitä enää
päivänpakinaan. Silloin teen sen vanhalla taituruudella, joka aina
herättää toimituksen nuorempien jäsenien kunnioittavaa ihailua, sillä
joskin heillä on sanomista kymmentä kertaa enemmän kuin minulla, he
eivät saa esille sanottavaansa. Itse tunnen syvästi henkisen
köyhyyteni. Kun näen lehdessä heidän kömpelöt, turvattomat
sepustuksensa, jotka puutteellisen muotonsa alla kuitenkin kätkevät
usein kokonaisia ilonaiheiden aartehistoja, en voi estää pientä
kateuden huokausta povestani tunkeutumasta. Ollapa minulla nuo aiheet,
tuo tuores näkemys ja sukkelien päähänpistojen tulva! Tekisin
jokaisesta taideteoksen. He taas kadehtivat minun tottumustani ja
sorminäppäryyttäni. "Ei vanhalle vertoja vedä", sanovat he usein, kun
tilaisuuden tullen sitä hiukan väläytän heille. Se imartelee
itserakkauttani, enkä kuitenkaan voi olla tuntematta itseäni henkiseksi
kerjäläiseksi heidän keskuudessaan.
Luukas Lohipato tuli tuoreilla voimilla lehteen.
Hänellä oli omaperäistä mielikuvitusta ja luontainen keveys kirjoittaa.
Kuten sanottu, otin hänet heti siipieni suojaan, pidin silmäni hänen
yllään, ohjailin, neuvoin ja opastelin häntä, ilman että hän itse
tuskin sitä huomasikaan, ja hänestä tuli vähällä vaivalla erinomainen
sanomalehtimies. Puolessa vuodessa hän oppi enemmän kuin toiset
viidessä. Hänen päivänpakinansa herättivät huomiota, niitä luettiin,
niille naurettiin ja ne vaikuttivat valistavasti yleisöön. Iloitsin
vilpittömästi hänen edistys-askeleistaan, näin hänessä ikäänkuin oman
itseni, kymmentä vuotta nuorempana. Hänessä oli todella jotakin samaa
kuin minussa, sama syvä elämänkäsitys ja sama hilpeä mielenkiinto sen
pinta-ilmiöihin. "Ille faciet", sanoin usein hänestä leikilläni.
Myöskin ulkomuodoltaan ja käytöstavaltaan hän muistutti jossakin määrin
minua, joskin hän oli vaatimattomampi ja vähemmän kehittynyt. Päätin
olla isällinen ystävä hänelle, sillä muistin itse sellaista siinä
ijässä kovin kaivanneeni. Voin tulla usein oikein hentomielisesti
liikutetuksi, kun ajattelin, että hänenkin kävisi vihdoin samoin kuin
minun, että hänkin vähitellen väsähtäisi, tylsistyisi ja kangistuisi.
Elämä ei ole helppoa, hyvät herrat, ja sanomalehtimiehen polku ei ole
pelkillä ruusuilla reunustettu. Hänellä itsellään ei luonnollisesti
vielä ollut pienimpiäkään epäilyksiä siinä suhteessa. Hänen taivaansa
oli pilvetön, hänen silmänsä säteilivät elämän-uskallusta, hänen
kynänsä juoksi kuin lyly lumella, häneltä ei koskaan puuttunut aiheita
kirjoittamiseen. Hän suorastaan nautti työstä ja siitä salaperäisestä,
houkuttelevasta vallantunteesta, jonka nuori sanomalehtimies tuntee
kynänsä mustepulloon kastaessaan ja muistaessaan, että sen, mitä hän
tällä hetkellä ajattelee, tulevat huomenna kymmenettuhannet
ajattelemaan. Myöhäisemmät katkerat kokemukset opettavat kyllä, että se
on erehdys, on harhakuva. Mutta joka ei siitä riemuitsevasta,
kiitollisesta tunteesta ole alottanut, hänestä ei ikinä tule edes
käyttökelpoista sanomalehtimiestä.
Olin johdattanut tuon nuorukaisen rakkaan ystävättäreni tuttavuuteen,
osaksi aivan epäitsekkäistä, osaksi myös vähemmän kauniista
vaikuttimista. Pelkäsin, että hän rupeisi juomaan, sillä näin hänellä
olevan siihen hyvät taipumukset. Toistaiseksi en tosin ollut nähnyt
häntä vielä kertaakaan hutikassa, mutta hän oleskeli mielellään
ravintoloissa, otti naukun silloin kuin muutkin ottivat ja eli
mielestäni jo jonkun verran yli varojensa. Naisten kanssa hän ei
nähdäkseni vielä porsastanut, hän oli vielä miltei naurettavan arka ja
kaino siinä suhteessa, mutta tiesin kainouden ylimalkaan olevan hyveen,
joka menee vuosien mukana. Hänen hekkumalliset, nautinnonjanoisesti
kaartuvat huulensa olivat pettämätön merkki minulle. Tuollaisin huulin
olin minäkin kerran tullut Helsinkiin. Katsoin sentähden, että hänelle
olisi hyvä, jos hänellä olisi, kuten minulla, joku muukin tyyssija kuin
toimisto ja ravintola. Otin sentähden hänet usein mukaani illoin
mennessäni Elsan luo teetä juomaan. Käytin joskus häntä myös
lemmenlähettiläänä, viemään ilmoitusta, etten voinut tulla, tai muuhun
sellaiseen, Liitin hänet, toisin sanoen, siihen lähimpään, minulle
pyhään seurapiiriin, jonka ennen vain Elsa ja minä olimme muodostaneet.
Ajattelin hänen parastaan ja taisin ajatella joskus myös omaa
mukavuuttani, sillä enhän minä aina voinut olla vain Elsan kanssa, ja
silloin oli mielestäni hyvä, että hän ei ollut aivan yksin. Varsinkin
sinä syksynä oli minulla ollut tavallista enemmän työtä toimistossa,
joka minun ikävän tottumukseni mukaan oli vaatinut vastaavan
alkoholimäärän erinäisissä kaupungin ravintoloissa. Hän oli siten
tullut sangen paljon Elsan kanssa seurustelleeksi. Minä en nähnyt siinä
mitään pahaa, sillä päähäni ei pälähtänytkään, että hän voisi käydä
minulle vaaralliseksi.
Sentään huomasin eräänlaisen muutoksen hänessä tapahtuneen. Hän oli
minua kohtaan kunnioittava ja hienotunteinen, kuten aina ennenkin,
mutta hän katsoi usein minuun kummallisella, syventyneellä
silmänluonnilla, jota en voinut selittää. Hän kalpeni, hän laihtui
silmissä, hänen kasvonsa kävivät kypsemmän, miehekkäämmän ja
sielukkaamman näköisiksi. Hän suorastaan henkevöityi muutamien
viikkojen kuluessa. Hän karttoi toveripiirejä, hän ei oleskellut enää
kapakoissa, hän hankki uuden puvun itselleen eikä kuitenkaan ottanut
palkkaansa etukäteen. Olisi ollut tietysti lähellä ajatus, että hän oli
rakastunut ja että hän oli juuri minun ystävättäreeni rakastunut,
ainoaan sivistyneesen naiseen, jonka kanssa hän seurusteli. Mutta minä
en nähnyt, en aavistanut mitään. Luulin ensin, että hän oli sittenkin
hairahtunut ja hankkinut jonkun salataudin itselleen. Kysyin häneltä,
kuinka asianlaita oli, ja näin, että hän loukkautui kysymyksestäni.
Hyvä on, ajattelin minä, Elsan seura on hänet hienostanut. Sepä
erinomaista! Nyt hän välttää Helsingin ensimmäiset, karkeimmat
houkutukset ja säästyy monelta ikävältä kokemukselta.
Elsasta me emme olleet koskaan oikein kahden kesken jutelleet. Kun
joskus mainitsin hänen nimensä, hän vaikeni heti ja näkyi mieluimmin
karttavan koko puheen-ainetta. Luulin kuitenkin, että hän tiesi
läheisen suhteemme, sillä olihan hänen täytynyt arvata se. Mitkään
hellyyden-osoitukset Elsan ja minun välilläni eivät tietysti tulleet
kysymykseen hänen läsnä-ollessaan. Mutta näkyyhän sellainen silmistä,
kuuluuhan sellainen äänenpainoista, eikä hän ollut mikään typerä mies.
Pidin sitä asiaa meidän välillämme selvänä ilman selityksiäkin.
Kerran kysyin häneltä ohimennen, mitä hän piti Elsasta.
"Hän on syvä nainen", hän sanoi ja loi minuun taas tuon kummallisen,
synkistyneen, ikäänkuin jostakin kuilusta nousevan silmäyksensä.
Olin hänen vastaukseensa tyytyväinen.
Myöskin Elsalta minä kysyin kerran hänen mielipidettään Lohipadosta.
"Luulen, että hän on hyvä poika", hän sanoi, "mutta niin kovin
lapsellinen ja kehittymätön".
Sekin vastaus tyydytti minua, sillä se oli minunkin ajatukseni hänestä.
Mutta myöskin Elsan minä huomasin muuttuvan silmissäni, ja se herätti
ensimmäiset epäilyksen vaistot minussa.
Hän oli käynyt hempeämmäksi, aistillisemmaksi. Sillä aikaa kuin tuo
toinen laihtui, kalpeni ja henkevöityi, hän ikäänkuin pyöristyi,
verevöityi ja naisellistui koko olennoltaan. Hän liikkui pehmeämmin,
hän puhui hiljaisemmin, hän katsoi kauniimmin ja sydämellisemmin. Hänen
silmiinsä oli tullut jotakin enkelimäistä, äidillistä, suojelevaa
suloutta, jota en ennen ollut huomannut niissä. Pidin sen tietysti
omana ansioitani ja iloitsin siitä kuin perhonen päiväpaisteesta, sillä
se muistutti minulle niin elävästi meidän rakkautemme ensimmäisiä
armaita onnen-aikoja. Minä sanoinkin sen hänelle ja näin hänen
punastuvan kuin pikkutyttö. Hän oli silloin niin suloinen, että olisin
tahtonut syödä suuhuni hänet. Hän oli minua kohtaan hellempi kuin
milloinkaan ja minä hänestä ylpeämpi, onnellisempi ja turvallisempi.
Onneni teki tuhmanrohkeaksi minut. Laiminlöin häntä, en käynyt hänen
luonaan säännöllisesti, tulin hänen luokseen joskus hienossa hiprakassa
ja laskin vallatonta, vähemmän soveliasta leikkipuhetta. Usein oli hän
yksin kotona, usein istui myös Lohipato siellä jo ennen minua. Minun
tullessani he vaikenivat ja jättivät ikäänkuin minulle puheenjohtajan
toimen. Minä hoitelin sitä luonnollisella, huolettomalla tavallani,
joka tosin ei ole minulle synnynnäistä, mutta jonka minä olen oppinut
elämän taipaleella.
"Mistä te puhuitte?" saatoin joskus äkkiä kysäistä heiltä.
He katsoivat toisiinsa hämillään.
"Tarkoitan, mistä te puhuitte, ennen minun tuloani."
"Emme mistään", sanoi Elsa, "istuimme vain ja odotimme sinua".
"Sepä mahtoi olla hauskaa seuranpitoa", sanoin minä. "Kuule, Luukas,
kunnon sanomalehtimiehen tulee osata myös keskustella eikä vain
kirjoittaa."
"Minä olen niin kömpelö", hän sanoi yksinkertaisesti.
"Ja minä niin jäykkä", lisäsi Elsa, luoden pehmeimmän katseensa minuun.
Minä hymyilin, hän hymyili, Lohipato hymyili, ja minä jatkoin jälleen
äänekästä, leikillistä, naurunremahdusten keskeyttämää ilotulitustani.
Kerran illalla, ollessani Elsan kanssa kahden kesken, meni paha henki
minuun, ja minä rupesin kiusoittelemaan häntä muka hänen entisillä ja
nykyisillä kosijoillaan. Tiesin hyvin, että hän siinä suhteessa oli
puhtaampi kuin kukaan, että hän rakasti ainoastaan minua eikä ollut
koskaan ennen ketään muuta rakastanut. Mutta minusta oli hauskaa saada
hänet punastumaan ja puolustelemaan itseään, väittämään innokkaasti
valheeksi, mitä minä en edes totena esittänytkään, ja katsomaan
kiivaalla vakavuudella minuun, jota sisäinen nauru ja riemastus
pudistutti. Kävin läpi kaikki hänen harvat herratuttavuutensa
ensimmäisiltä nuoruusvuosilta saakka, mikäli ne olivat jonkun hänen
sanansa johdosta muistiini tarttuneet, koetin itse keksiä uusia,
sepitin olemattomia tuokiotiloja ja laskettelin omasta päästäni mitä
mahdottomimpia lemmentaruja.
"Siihenkin sinä olet ollut rakastunut ja siihen", sanoin minä. "Ja
sille iskit silmää silloin ja sitä miellyttääksesi teit tämän ja tuon!"
Hän nauroi, hän nimitti hulluksi minua, hän oli kiusattu ja samalla
silmin-nähtävästi huvitettu teeskennellystä mustasukkaisuudestani. Niin
tulin myös Luukas Lohipadon nimen maininneeksi.
Huomasin heti arkaan kohtaan koskettaneeni. Hän vaikeni äkkiä, hän
käänsi kasvonsa pois, hän ei ruvennut puolustelemaan itseään eikä
väittänyt valheeksi sanojani.
"Hän on lapsi", hän sanoi ainoastaan.
"Mutta sinä rakastat tuota lasta", jatkoin minä yhä leikkiäni. "Ja hän
rakastaa sinua. Etkö luule minun sitä huomanneeni?"
"Hän", toisti hän hiljaa, hymyillen jälleen, kasvoillaan tuo omituinen,
äidillinen, sisäänpäin kääntynyt ilme, jota hänellä ei ennen ollut ja
joka oli tullut häneen vasta viime aikoina.
"Juuri hän", sanoin minä. "Hän on itse sen minulle tunnustanut. Hän
kulkee ja kuihtuu sinun tähtesi. Etkö voisi häntä armahtaa?"
Hänen käytöksensä kävi yhä omituisemmaksi. Myöskin minä huomasin
menneeni liian pitkälle, mutta kun minun on vaikea pysäyttää itseäni
kerran vauhtiin päästyäni, pingoitin yhä enemmän nyt jo sangen
pakotettua leikkiäni, kuvailin, kuinka tuo heidän rakkautensa muka oli
alkanut ja mille asteelle se nyt oli kehittynyt, luettelin heidän
tapaamisiaan, joissa itse olin ollut mukana, panin jokaiseen heidän
sanaansa kätketyn, kiellettyä lemmenkaipuuta huokuvan tarkoituksen ja
olin näkevinäni heidät kaksi petetyn rakastajan kierossa,
vääristelevässä valaistuksessa.
Nyt en voinut peittää sisällistä, hykähtelevää riemuani enää. Nauroin
ääneen, ilkuin ja annoin mielikuvitukseni kiitää villin ratsun lailla.
Ja todellakin: minä sain tuosta kaikesta loogillisen kokonaisuuden.
Kuva liittyi kuvaan, sana sanaan, tunnelma tunnelmaan rautaisella,
johdonmukaisella välttämättömyydellä kuin rengas renkaasen, kaikki
varjo lankesi heitä vastaan, ja Elsan olisi ollut vaikea tehdä tyhjiksi
väitteitäni, jos hän olisi tahtonutkin. Olin kuin noita, joka on saanut
silmäänsä lasisirun. Näin kaikki, mutta kaikki nurinpäin. Samalla
ilmoitin, että täysin ymmärsin heidän molemminpuolisen mieltymyksensä,
etten ollut siitä heille vihainen ollenkaan, että olin jo kauan
katsonut heidän suhdettaan ja että olin jo ensi hetkestä arvannut
sellaisen heidän välilleen sukeutuvan.
"Se oli niin sallittu!" huokasin keinotekoisesti. "Te kuulutte yhteen,
kohtalo on määrännyt teidät toisillenne."
"Sinä tahdot päästä minusta?" kysyi Elsa ja loi surumielisen silmäyksen
minuun.
"Enpä suinkaan", vastasin, "mutta tiedän turhaksi potkia tutkainta
vastaan. Poistun omaan autioon tyhjyyteeni. Te rakastatte toisianne ja
tulette onnellisiksi."
"Sinä et saa jättää minua", sanoi hän silmät kyynelissä. "Enhän minä
rakasta häntä."
"Kenties sinä et tiedä sitä vielä itsekään", väitin minä. "Sinä et
tahdo tunnustaa sitä vielä itsellesi. Mutta uusi rakkaus itää jo
sinussa, sinä olet huomannut kyllä, jos olet tahtonut huomata, sen
ensimmäiset, salaperäiset ailahdukset."
"Minä pidän sinusta", sanoi hän ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri.
"Minä uskon sen", myönsin jalomielisesti. "Pidät vielä, pidät
minustakin. Mutta sinä pidät myös hänestä. Hän on nouseva, minä
mailleen menevä päivä."
"Sinä et ole ollut vielä koskaan noin julma minua kohtaan", sanoi hän
hiljaa.
"En", vastasin minä, "sillä minä en ole ollut koskaan niin tosi.
Myöskin hänelle tahdon olla yhtä tosi. Myöskin hänen kanssaan täytyy
minun saada joku selitys aikaan."
"Ei, ei", sanoi hän pyytävästi ja hätäisesti.
"Kyllä", jatkoin minä järkähtämättä. "Se viirunaama kulkee täällä ja
hakkailee minun henttuani. Jos hän luulee olevansa viekkaampi minua,
hän pettyy."
"Hänhän pitää vain sinusta", sanoi Elsa.
"Hän teeskentelee vain sitä", sanoin minä, "tietäen siten helpommin
sinut kietovansa. Eihän hän voi alkaa suhdettaan sinuun parjaamalla
minua."
"Hän kiittää sinua", äänteli Elsa epätoivoisesti, "hän puhuu aina vain
suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla sinusta".
"Sepä peijakasta", nauroin minä. "Juuri se todistaa hänen
syyllisyyttään. Se poika on syntynyt konnaksi. Olen nähnyt aina hänen
naamastaan, että hän on luotu päättämään päivänsä kuritushuoneessa."
"Nyt teet sinä veristä vääryyttä hänelle", väitti Elsa. "Sinä et
itsekään tarkoita, mitä sanot. Olethan ennen puhunut pelkkää hyvää
hänestä."
"Se oli ennen", sanoin minä. "Tein sen vain nähdäkseni, miten se
vaikuttaisi sinuun. Samoin olen sinua hänelle kiittänyt ja tutkinut
koko ajan hänen kasvonjuonteitaan."
"Ja mitä olet luullut niissä näkeväsi?" kysyi hän.
"Konnuutta, sulaa konnuutta", sanoin minä. "En olisi voinut uskoa, että
ihminen voi olla niin nuori ja niin turmeltunut."
Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Se päättyi siihen, että Elsa
purskahti vihdoin itkemään. Minä lohdutin häntä, sanoin puhuneeni
pelkkää leikkiä ja sainkin hänet ainakin ulkonaisesti tyyntymään.
Meidän kohtauksemme loppui pitkään suudelmaan ja syleilyyn. Ja pois
mennessäni minä olin erittäin tyytyväinen itseeni, ajatellen, että jos
heissä todella olisi jotakin sentapaista orastanut, tämä oli varmin
keino kitkeä se pois ja säilyttää Elsa itselleni.
Mutta tuo kohtaus jäi mieleeni ja minä ajattelin paljon seuraavina
päivinä sitä. Pidin sangen luonnollisena, että Lohipato olisi Elsaan
rakastunut. Eihän hänellä näkynyt ketään muutakaan sivistynyttä
naistuttavaa olevan ja olihan Elsa todellakin nainen, jollaista
jokainen vähänkin syvempi luonne saattoi toivotella itselleen. Elsan
suhteen minä sen sijaan olin varma asiastani. Hän on luja kuin kallio,
ajattelin minä, hän on karu, miltei miehekäs luonne, hänestä
kilpistyvät kaikki sentapaiset houkutukset. Päähäni ei edes
pälkähtänyt, että hän voisi rakastua tuohon keltanokkaan, joka niin
ikäisekseen kehittynyt kuin olikin sentään oli vain maalaistollo minun
rinnallani.
Muuten oli Lohipato juuri viimeisinä viikkoina osoittanut erikoista
henkistä vireyttä lehdessä. Hän teki työtä kahden edestä, hän kirjoitti
paremmin kuin koskaan, hänen tehtäväkseen oli uskottu erään tärkeän,
pitkän sanomalehti-kiistan hoitaminen, ja hän suoriutui siitä kaikella
kunnialla. Hän suorastaan musersi vastustajansa. Koko kaupunki
puhui siitä, hänen kompasanansa kulkivat suusta suuhun ja hänen
terävä-näköiset todistelunsa ja päätelmäsarjansa olivat herättäneet
itse herrojen johtokunnanjäsenten huomiota. Päätoimittaja oli hyvillään
ja hykerteli käsiään.
"Lohipato on meille korvaamaton", sanoi hän minulle. "Hän on syntynyt
sanomalehtimieheksi."
"Epäilemättä", vastasin minä. "Hänellä pitäisi olla vain vähemmän työtä
ja enemmän palkkaa."
"Ei", sanoi päätoimittaja, "mutta enemmän työtä ja enemmän palkkaa.
Sitä pitää hänellä olla. Nuori mies tahtoo ansaita kannuksensa."
"Hän on jo ansainnut ne", sanoin minä. "Mutta olisi oikein, jos
johtokunta todellakin kultaisi ne."
Hän sai palkankorotuksen. Samalla vapautettiin hänet ikävimmistä
reportterivelvollisuuksistaan ja ilmoitettiin hänelle, että jos hän
todenteolla aikoi sanomalehtimies-alalle antautua, se olisi hyvin
mieluista johtokunnalle, joka siinä tapauksessa tulisi pitämään
huolta, että hän kenties jo ensi kesänä voisi saada pienen ulkomaisen
opintorahan pistäytyäkseen ainakin Skandinavian ja Saksan
sanomalehti-oloja tarkastelemaan. Suurempaa kunniaa ei ole ikinä
tapahtunut niin nuorelle kynäniekalle. Hänen tiensä näytti johtavan
kultaan ja kunniaan. Iloitsin vilpittömästi hänen onnestaan, sillä
olihan hän oikeastaan minun kasvattini ja oppilaani ja lisäsihän se
tavallaan minunkin arvoani lehdessä, että olin sellaisen harvinaisen
kyvyn keksinyt, meillä Suomessa, jossa sanomalehtimiehiä kyllä kasvaa
joka oksalla, mutta tuskin yhtään kunnollista. Olin tosin itse aikonut
hakea tuota samaa matkarahaa, mutta vaikenin näin ollen visusti
aikomuksestani, tuntematta edes pienintä kateuden oiretta häntä
kohtaan. Hänen menestyksensä herätti pelkkiä hyviä ja jaloja ajatuksia
minussa, sillä tiesinhän aina kuitenkin olevani päätä pitempi häntä.
Saman päivän illalla, jolloin hän oli saanut palkankorotuksensa, sanoi
Elsa minulle, etten huomenna voinut tulla hänen luokseen, sillä
Lohipato oli kutsunut hänet teatteriin. Se oli kuukauden ensimmäinen
päivä. Myöskin minä olin kantanut palkkani, myöskin minulla sattui
olemaan se ilta vapaa ja myöskin minä olin ajatellut sinä iltana viedä
Elsan johonkin ravintolaan soittoa kuulemaan.
"Mutta teatterin jälkeen minä voin tavata sinut", sanoin hänelle
ilmoittaen samalla aikomukseni.
"Niin, en tiedä, luultavasti", sanoi hän ja oli hyvin hämillään.
"Lohipato on kyllä sanonut, että hän tahtoo pitää minulle pienet kemut
teatterin jälkeen."
"Todellakin?" virkahdin minä, tuntien samalla kuin kyynpiston
sydämessäni. "Niin, hänellä on kyllä syytä ilonpitoon. Häntä on onni
potkaissut. Olenko kertonut sinulle siitä?"
"Hän on kertonut", vastasi Elsa hiljaa. "Hän sanoo, että ensimmäisen
kerran hänen elämässään on kohtalo hiukan hymyillyt hänelle."
"Ja sen johdosta hän on kutsunut ulos sinut?" kysyin vielä, katsoen
tutkivasti häneen.
"Niin."
"Eikä minua."
"Ehkä hän aikoo kutsua sinut joskus toisen kerran."
"Kiitos kunniasta. Mutta jos minä nyt kutsuisin samaksi illaksi sinut?"
"Minun on niin vaikea syödä sanaani."
"Mutta jos minä nyt kuitenkin tekisin sen?"
"Tekisit sen vain kiusataksesi minua. Mehän tapaamme aina toisemme."
"Tekin näytte tapaavan toisenne sangen usein. Mutta olkoon menneeksi
minun puolestani."
"Ethän vain ole vihainen minulle?"
"En ollenkaan. Ymmärrän täydellisesti sinut."
Tällä kertaa minä olin todellakin äkäinen, en niin paljon Elsalle tosin
kuin tuolle tomppelille, joka ei ymmärtänyt ensimmäisiä kohteliaisuuden
vaatimuksia. Mutta myöskin Elsa oli mielestäni menetellyt vähemmän
hienotunteisesti. Menin pois loukkautuneena ja päätin kostaa tuon
kolttosen hänelle lähimmässä tulevaisuudessa.
Mutta miten? Pysymällä poissa hänen luotaan eräitä iltoja peräkkäin,
luonnollisesti. Se oli aina ennen ollut pettämätön keinoni hänen
suhteensa, jos oli sattunut joku solmu meidän välillemme tai jos olin
ollut huomaavinani hänen alkavan kylmetä minulle. Varsinkin rakkautemme
ensi-aikoina olin usein käyttänyt tuota keinoa, osaksi pakottaakseni
häntä ratkaisevaan askeleesen, osaksi myös oman sisällisen ylpeyteni
tähden, joka siihenastisessa sielullisessa yksinäisyydessäni oli
kasvanut epäluonnollisen araksi, ärtyisäksi ja helposti loukkautuvaksi.
Olin tuntenut monta julmaa, hekkumallista nautintoa huomatessani sen
tepsivän Elsaan, sillä se todisti, että hän oli minun vallassani, että
hän piti minusta enemmän kuin minä hänestä ja että minä siis olin häntä
voimakkaampi. Minä voin erota, hän ei. Tuo oli aina täyttänyt
merkillisellä onnentunteella minut. Luulin, että se kuului rakkauteen,
että miehen ja naisen todellisen, terveen suhteen täytyi olla niin,
enkä tiennyt mistään paremmasta. Sitäpaitsi oli niin suloista, kun Elsa
tuollaisen loukkautumisen jälkeen teki parastaan keimaillakseen sekä
lepyttääkseen suuttunutta herraansa ja sulttaaniansa. Että se voisi
olla vaikeata hänelle, koska hän ei ollut rikkonut mitään, ei
juolahtanut mieleeni, yhtä vähän kuin sekään, etten lopuksi aina
leppyisi ja antaisi anteeksi hänelle. Sillä enhän minä tahtonut erota
hänestä. Tiesinhän minä, mikä aarre hän minulle oli, ja olihan minulla
kaikki syy olla häneen tyytyväinen. Mutta minä koettelin jumalia. Minä
tahdoin tietää, rakastiko hän todella minua, ja toisekseen, olinko minä
vielä itsenäinen mies vai kiersinkö jo jotakin itseni ulkopuolella
olevaa kiintotähteä. Kokeeni oli aina onnistunut. Elsa oli aina
soittanut puhelimella lehteen, pyytänyt tavata minua, ja minä olin
suvainnut armossa suoda hänelle tilaisuuden puhdistautua ja minut
jälleen omakseen miellytellä.
Tällä kertaa se ei onnistunut. Elsa ei antanut mitään merkkiä
itsestään, minä olin poissa kolme iltaa hänen luotaan, istuin
kapakoissa ja koetin juoda itseäni juovuksiin. Hyvällä tahdolla se
jossakin määrin onnistuikin, mutta minulle ei ollut mikään ilo juoda,
kummallinen tyhjyydentunne vaivasi minua, kaikki tuntui minusta
rumalta, inhoittavalta ja kamalalta. Lopuksi minä en kestänyt enää,
tein poikkeuksen säännöstä, odotin hänen konttorinsa ovella, siksi kuin
hän tuli, ja kysyin aivan vaatimattomasti, sainko saattaa kotiin hänet.
Hän näytti suuresti hämmästyvän tästä odottamattomasta
kohteliaisuudesta. Olikin kulunut vuosia siitä kuin hänelle oli
sellaista minun puoleltani tapahtunut. Ennen, siihen aikaan kuin hän
vielä oli epävarma, pyydettävä saalis, olin kyllä seisonut joka ilta
kuin katulyhty täsmällisesti paikallani hänen konttorinsa ovella. Mutta
myöhemmin, sitten kuin olin saanut hänet omakseni, olin yhä enemmän
harventanut noita kotiinsaattamisia, siksi kuin ne olivat kokonaan
jääneet pois. Osaksi ne olivat toimitustyöni vuoksi minulle todellakin
epämukavia, osaksi tuntui tuollainen seinäkellon säännöllisyys minusta
lapselliselta, orjuuttavalta ja yksitoikkoiselta. Tiesinhän tapaavani
hänet kuitenkin joka ilta hänen kotonaan! Hänkin oli tottunut
täydellisesti siihen ja oli joskus suorastaan kieltänyt minua turhan
tautta vaivautumasta, jos puolipiloillani olin aikonut tulla häntä
työpaikastaan kotiinsa opastamaan.
"Sinäkö se olet?" hän sanoi ja ojensi kätensä.
"Minä", virkahdin viattomasti, "kuka muu se voisi olla?"
"Ei kukaan. En ole nähnyt vain niin pitkään aikaan sinua."
"Enkä minä sinua. Siksi teki mieleni tavata sinut."
Hän kiitti, mutta hän näytti olevan yhä enemmän hämillään. Kävelimme
hänen asuntoaan kohden, vaihdoimme vielä muutamia merkityksettömiä
vuorosanoja, meidän puheemme katkesi, koetin punoa sitä uudelleen,
mutta menestymättä. Hän oli kovin hajamielinen.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyin.
"Ei minua mikään vaivaa", vastasi hän nopeasti, katsomatta minuun.
"Eikö?" kysyin jälleen koettaen katsoa häntä silmiin. "Sinä olet tänään
niin kovin kummallinen."
Hän nauroi väkinäisesti.
"Sinä luulet vain niin", sanoi hän. "Se johtuu siitä, ettet niin
pitkään aikaan ole nähnyt minua."
Huomasin turhaksi enempää tiedustella häneltä. Odotin, mitä tuleman
piti, sydän täynnä synkkiä aavistuksia. Hän tuntui olevan, koko
ihminen, sisällisessä, hätäisessä sekasorrossa. Eikä hän osoittanut
pienintäkään parannuksenteon merkkiä, katumusta tahi aietta lepyttää
minua pitkän poissa-oloni jälkeen, joka hänen oli täytynyt käsittää
mielen-osoitukseksi minun puoleltani. Olin kuitenkin jo itse liian
suuressa sisällisessä jännityksessä tuohon poikkeukseen tavallisuudesta
sen enempää huomiota kiinnittääkseni.
Asuntonsa porraskäytävän edessä hän pysähtyi.
"Me voimme kyllä mennä ylös", hän sanoi, "mutta me emme voi jäädä
pitkäksi aikaa sinne".
"Miksi emme?" kysyin.
"Hän tulee sinne."
"Kuka hän?"
"Hän, Lohipato."
"Se ei suinkaan liene mikään este?" kysyin nyt jo kokonaan katkerana ja
pilkallisena. "Enhän minäkään ole ollut ennen este hänen tulolleen."
Hän katsoi avuttomana minuun.
"Etpä suinkaan", sanoi hän. "Mutta me olimme sopineet hänen kanssaan
mennä tänä iltana johonkin ravintolaan."
"Jälleen?" kysyin minä pitkäveteisesti. "Hän pitää paljon kemuja
sinulle."
"Suo nyt anteeksi, että sattui näin", sanoi hän. "Mutta enhän tiennyt,
että tulisit tänään. Ja minun on niin ikävä yksin olla ja sinua turhaan
odottaa."
Tuohon en minä voinut sanoa mitään. Mutta minun sisälläni kiehui ja
kihisi. _Nyt_ ainakin täytyi minun saada täysi selko asiasta. Että
heidän välillään oli jotakin, se oli selvää. Mutta minun oli saatava
tietää, mihin saakka heidän suhteensa todella oli kehittynyt.
Seurasin ylös häntä hänen huoneesensa, istuin hetkisen sangen
vaiteliaana, eikä minun ollut tarvis pitkiä aikoja odottaakaan, kun jo
tuli kilpakosijani. Niin nimitin minä häntä jo ivallisesti mielessäni.
Me emme olleet tavanneet toimistossa toisiamme näinä päivinä muuta kuin
ohimennen. Meillä oli eri huoneet ja eri työmme siellä, vaikka hänen
tapansa oli tulla usein minulta jotakin pikkuseikkaa kysymään tai
muuten kanssani päivänkuulumisista pakisemaan. Nyt vasta pisti päähäni,
että hän ei näinä päivinä ollut käynyt ollenkaan kamarissani. Välttikö
hän tahallaan minua? Oliko hänellä jo paha omatunto? Katsoin tarkkaan
hänen kasvonjuonteitaan, mutta en huomannut niissä mitään erikoista.
Hän oli tyyni kuin tavallisesti, silmissään tuo synkistynyt, syventynyt
ilme, jota jo jonkun aikaa olin koettanut turhaan selittää. Elsa yksin
näytti levottomalta. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen meihin,
hän nousi, hän istui, hän siirsi jälleen paikkaa, hän käyttäytyi
sanalla sanoen kuin kompassi, joka on joutunut kahden vastakkaisen
magneettivirran vaikutuksen alaiseksi. Tästä saakka ei mikään jäänyt
minulta huomaamatta. Olin kuin peili, johon pieninkin sen piiriin
sattuva ilmiö kuvastuu. Tunsin äkkiä, että minussa ei elänyt muuta kuin
pää: kaikki muu oli kuin kuollut, kuin pois puhallettu. Olin aivan
tyyni, aivoni olivat kylmät ja kirkkaat. Niillä olisi voinut vaikka
lasia leikata. Olin pukeutunut sotisopaani, katsoin heihin kuin kahteen
viholliseen.
Tahallani en johtanut keskustelua. Johtakoon hän, ajattelin
myrkyllisesti sydämessäni, hän, tuo nuorempi, onnellisempi
kilpakosijani, osoittakoon seurustelutaitoaan, olkoon pirteä ja
mieltäkiinnittävä! Nythän hänellä on siihen hyvä tilaisuus. Kävi, kuten
olin arvannutkin. Hänessä ei ollut miestä siihen. Hän näytti odottavan,
että minä tavallisuuden mukaan täyttäisin huoneen hullutuksillani ja
päähänpistoillani, ja kun minä vaikenin itsepintaisesti, hän teki
jonkun heikon yrityksen, joka ei saavuttanut edes Elsan huomiota.
Tämäkin katsoi odottavasti minuun, ikäänkuin pyytäen, että auttaisin
häntä tätä kiusallista mielialaa keventämään. Katsokoon vain,
ajattelin, minun ei ainakaan tee mieli olla teidän kahden hovinarrinne
eikä pitää huolta pöytämusiikista, silloin kun teidän armonne
suvaitsevat illastaa. Heillä ei ollut mitään toisilleen sanomista, ei
ainakaan minun läsnä-ollessani. Lohipato näytti nololta ja Elsa
sanomattomasti vaivautuneelta. Nautin todellakin kiusasta, jota tunsin
heille tuottavani. Merkitsin sen heti mieleeni uutena halpamaisuuden
asteena, jonka olin saavuttanut. Vielä joku päivä ennen en olisi
uskonut sellaista itsestäni. Miksi minä en lähtenyt, miksi minä en
jättänyt heitä kahdenkesken? Siksi että tahdoin täyden selon heistä ja
saada heidät itsensä minun edessäni jollakin tavoin paljastamaan.
Vihdoin kävi hiljaisuus liian painostavaksi. Hermoni eivät kestäneet
enää.
"Mennään", sanoin minä ja nousin päättävästi.
"Minne?" kysyi Elsa, luoden hätäisen katseen minuun.
"Syömään illallista luonnollisesti", sanoin keveästi. "Jonnekin
ravintolaan. Tuletko mukaan, Luukas?"
Hän katsoi minuun, hän katsoi Elsaan, he loivat nopean, neuvottoman
katseen toisiinsa. Eihän heidän auttanut muu kuin suostuminen. Se oli
ensimmäinen pieni valonsäde minulle. Kenties he eivät olleet vielä
selittäneet toisilleen tunteitaan? Kenties he eivät vielä olleet varmat
toisistaan? Nähtävästi ei kumpikaan heistä vielä tahtonut mitään
ratkaisua minun kanssani.
Tulimme ravintolaan, saimme yksityishuoneen. Mietin, kiusaisinko heitä
edelleen passiivisena syrjästä-katsojana. Mutta tiesin jo ennakolta
hermoni liian huonoiksi siihen ja valitsin toisen varmemman ja minulle
edullisemman taistelutavan. Heittäysin jälleen hilpeäksi, sellaiseksi
kuin olin ollut aina ennenkin heidän kahden seurassaan, laskin leikkiä,
kerroin kaskuja, pakotin heidät ensin hymyilemään, sitten täyttä
kurkkua nauramaan. Elsa oli kuin olisi päässyt painajaisesta. Lohipato
koetti mahdollisimman kauan pidättää nauruaan, mutta lopuksi täytyi
hänenkin minun mukanani hohottaa. Välillä he katsoivat toisiinsa
eräänlaisella keskinäisellä ymmärryksellä, jonka otin visusti vaarin ja
jonka selitin omalla tavallani. Nähtävästi heidän kahdenkeskeiset
puhelunsa eivät käyneet tässä äänilajissa. Nähtävästi he tahtoivat
sanoa toisilleen: Tuollainen hän on, hän on parantumaton, hän tekee
pilaa kaikesta, eikä hänen kanssaan auta muuta kuin hullutella!
Epäilemättä tuo ajatus, jonka selvästi luin heidän silmistään, olisi
jossakin muussa tuokiotilassa syvästi loukannut minua. Mutta tällä
kertaa oli minulle vain pääasia tuudittaa heidät ensin aivan
turvallisiksi, että sitä helpommin voisin vaania heitä ja että he sitä
täydellisemmin itsensä minulle sitten esittelisivät.
Juoneni onnistui loistavammin kuin olisin osannut arvatakaan, jopa niin
täydellisesti, että puoletkin siitä olisi hyvin riittänyt minulle. En
tahdo kieltää, että onnellinen tulokseni oli myös suureksi osaksi
ikuisen suojeluspyhäni, — kaikkivaltiaan Sanctus Spirituksen ansiota.
Mutta minä kutsuin hänet avukseni, minä ohjailin varovasti ja
taitavasti hänen askeleitaan, minä kaasin heihin summattomat määrät
miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, mutta niin sirosti ja
salakavalasti, että he eivät ollenkaan huomanneet sitä. Oikeastaan oli
tarkoitukseni juottaa hutikkaan ainoastaan tuo nulikka, joka niin tuiki
hävyttömästi oli hypännyt nenälleni. Mutta sitten, nähdessäni, että
myöskin Elsa, joka muuten tuskin maistoi, nyt hoiteli lasiaan epätoivon
urhoudella, ajattelin: Soromnoo, kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kyllä
tästä hyvä tulee. Me joimme viiniä, söimme, otimme ryyppyjä, joimme
taas toista viiniä, sen päälle kahvia ja erilaisia liköörejä. Olin
kaiken aikaa hyvin varuillani, vaikka tiesin olevani koeteltu,
arpiniekka uros tällä taistelukentällä.
Huomasin ensiksikin, että Lohipato ei kohdellut minua entisellä,
nuorelle miehelle sopivalla kunnioituksella. Ahaa, ajattelin, se on
ensimmäinen seuraus siitä, että hän katsoo jo saaneensa jonkinlaisen
yli-otteen. Huomasin vielä, että hänellä oli intohimoinen halu sanoa
vastaan minua, hänellä, joka ennen aina oli kainosti jokaista
mielipidettäni kannattanut. Hän suorastaan näytti hakevan riitaa minun
kanssani. Hoitelin hänen vastaväitteitään leikillisellä,
hyväntahtoisella ylemmyydellä. Kerran, jostakin aivan vähäpätöisestä ja
meille merkityksettömästä seikasta puhuessamme, näin äkkiä vihamielisen
välkähdyksen hänen silmässään. Ahaa, ajattelin, oletko sinä sitä
laatua? Varo itseäsi, sillä nyt en minäkään tunne enää mitään
armahdusta! Nyt muutuin minä päällekäyjäksi, hän puolustajaksi. Kuten
ehkä tiedätte, ei minulta ole sana vielä koskaan puuttunut, kun todella
olen tarvinnut sitä. Sillä kertaa minä suorastaan säkenöin, minä pidin
sellaisen älyn ja sukkeluuden ilotulituksen hänen päänsä ympärillä,
että hän ei tiennyt enää tälle maailmalle. Tuskin oli sana hänen
huuliltaan lennähtänyt, kun minä otin jo kiinni siitä, heitin sen
ilmaan, osoitin sen järjettömyyden, ja pudotin sen hänelle takaisin
kaikissa hymyn ja huumorin sateenkaaren väreissä kimaltelevana. Hän ei
voinut sanoa enää mitään, ja jos hän sanoi, hän kävi aina typerämmäksi.
Vihdoin hän rupesi laskettelemaan suustaan suoranaisia raakuuksia. Minä
hymyilin, minä katsoin Elsaan, kohotin olkapäitäni ja vetosin hänen
arvosteluunsa. Elsa kallistui silmin-nähtävästi minuun päin, sillä nyt
olin minä voimakkaampi. Hän katsoi minuun entisellä, alistuvalla
hellyydellä, mutta hän katsoi myöskin kilpailijaani, ja piti kätensä
ikäänkuin minua ärsyttääkseen tämän käden päällä pöytäliinalla. Äkkiä
rupesi Lohipato voimaan pahoin. Hän mykistyi kokonaan, hän kävi
kuolemankalpeaksi, hän kieltäytyi maistamasta mitään enää, kätki pään
käsiinsä, ja tuijotti taas eteensä synkkänä ja totisena.
"Sinä olet niin kalpea, niin kalpea", sanoi Elsa huolestuneena. "Oletko
sairas?"
Hän ei vastannut mitään, hän vain pudisti päätään ja koetti saada
kulmakarvojaan oikeaan järjestykseen. Tiesin, mitä laatua tuo
sairaus oli, ja pelkäsin, että hän siinä silmänräpäyksessä rupeisi
ylen-antamaan, kun hän onneksi nousi ylös ja hoippui notkahtelevin
polvin ulos huoneestamme. Hän palasi takaisin, mutta ei selvempänä.
Hän istui, veti tuolinsa lähemmä Elsaa ja laski kätensä hänen
vyötäisilleen rakastavalla, onnellisella, idioottimaisella ilmeellä,
jossa ei näkynyt pienintäkään häpeäntunnetta minun läsnä-olostani. Elsa
katsoi minuun anteeksi-pyytävästi, katsoi häneen suojaavasti ja
äidillisesti, mutta ei näyttänyt suuttuneelta eikä loukatulta. Nyt olin
minä nähnyt tarpeeksi. Ehdotin poislähtöä ja sain heidät todellakin
kunniallisesti kadulle sieltä.
Elsa kulki hänen käsikynkässään. He inhottivat minua niin, että olisin
mieluimmin jättänyt heidät, mutta huomasin, että Elsa horjahteli. En
ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä tuossa tilassa, säikähdin,
pelkäsin häväistysjuttua. Katsoin tuohon toiseen ja huomasin, ettei
hänestäkään ollut ritarilliseksi saattajaksi, sillä hänellä oli täysi
työ pysyä omilla jaloillaan. Vihelsin ajurin, istuin itse, pakotin
heidät puoliväkisin siihen, ja käskin ajamaan Elsan asuntoon. He
huojuivat ajurissakin, Elsan hattu riippui niskassa, ihmiset katsoivat,
jokainen sekunti oli minulle iankaikkisuus. He itse olivat onnellisessa
tietämättömyydessä tilastaan, hymyilivät autuaasti, puristelivat
toisiaan, Elsan luodessa aina välillä minuun pitkiä, tutkivia,
voitollisia silmäyksiä. Jumalan kiitos, matka loppui vihdoin. Saatoin
ylös heidät, sanoin nopeat jäähyväiset, joihin he eivät ehtineet
vastata mitään, suljin oven heidän jälkeensä ja riensin kadulle
juoksujalkaa. Nyt se oli sitä myöten selvä! Nyt ei minulla enää koskaan
voinut olla mitään tuossa talossa tekemistä.
Olin hirvittävässä sisällisessä jännityksessä. Vaikka olinkin poistunut
siinä varmassa vakaumuksessa, etten koskaan enää tahtoisi tavata Elsaa,
en nähdä häntä, enkä tietää hänestä mitään, vaivasi minua kuitenkin
sanomattomasti ajatus, että nuo kaksi nyt olivat keskellä yötä siinä
samassa huoneessa, jossa itse ennen olin kokenut niin monta suloista
nautintoa. Mitä he tekivät siellä? Katsoivatko he toisiaan,
sopersivatko he älyttömiä hyväilysanoja vai vaipuivatko suorastaan
uinailevaan syleilyyn? Katsoen heidän sielulliseen ja ruumiilliseen
tilaansa, pidin luonnollisimpana viimemainittua mahdollisuutta. Ja
sillä aikaa kuljin minä täällä yksin, yössä, katuja pitkin! Miksi
olinkin jättänyt heidät sinne? Mieleni teki jo palata takaisin, mutta
en iljennyt, ylpeyteni esti siitä minua. Minne menisin siis? Tunsin
olevani toimistotyöhön kykenemätön, kotini kauhisti minua, pistäydyin
erääsen syrjäiseen ravintolaan, jossa toivoin saada rauhassa koota
ajatuksiani ja miettiä minua kohdannutta onnettomuutta koko
laajuudessaan.
Sielläkin sattui olemaan pari tuttavaa. He huomasivat heti ovelta
minut, nousivat, tulivat luokseni ja pyysivät minua pöytäänsä istumaan.
Olisin mieluimmin karannut, mutta pelkäsin myös yksinäisyyttä. Suostuin
sentähden, istuin heidän pöytäänsä, tilasin jotakin, koetin
keskustella, mutta huomasin olevani niin hermostunut, että voin puhua
tuskin, ainoastaan harvakseen, sana sanalta, kuin vanha ukko. He
katsoivat kummastuneina minuun.
"En ole oikein terve", selitin heille. "Sitäpaitsi on minulle
tapahtunut jotakin ikävää."
Kasvoni mahtoivat olla merkillisen näköiset, sillä he tulivat heti
hyvin vakaviksi. En voinut sietää heidän hiljaista osan-ottoaan, pyysin
anteeksi, nousin ja tapasin itseni jälleen kadulta. Sielustani ei
poistunut hetkeksikään mielikuva kahdesta ihmisestä, jotka tuolla
yksinäisessä kamarissa tällä hetkellä toisiaan syleilivät. Ja noista
kahdesta oli toinen minun ystäväni, toinen rakastajattareni!
Entinen ystäväni, entinen rakastajattareni! En tahtonut enää ajatella
heitä, en tunnustaa itselläni olevan enää mitään heidän kanssaan
tekemistä. Olin ottanut ajurin ja ajanut kotiin, kulkenut kuin unessa
portaita ylös ja pistänyt avaimen oikeaan ovilukkoon. Heräsin vasta
tietoisuuteen kuullessani sen heikon kirahduksen. Astuin huoneeseeni,
tein tulta ja katsoin ympärilleni. Autius ja tyhjyys henkivät joka
taholta vastaani.
"Täytyy olla tyyni, aivan tyyni", höpisin itsekseni.
Riisuuduin verkalleen, menin sänkyyni, puhalsin kynttilän sammuksiin.
Mutta minun oli mahdoton nukkua. Viha, inho, ylenkatse ja lemmenkateus
soutivat tulikerinä suonissani. Koko sielullinen elimistöni tuntui
olevan järkytetty. Näin heidät mitä hekkumallisimmissa asenteissa,
onnellisina, halailevina, hourailevina voitonriemusta ja armaasta
antaumuksesta. Muistin jokaisen yksityiskohdan Elsan ruumiista, hänen
povensa, hänen hartiansa, hänen uumenensa, jalkansa ja käsivartensa.
Tuo kaikki oli nyt toisen hyväilyjen esineenä! Kaikkea tuota kauneutta
peitti nyt toinen suudelmilla! Kuulin äkkiä, että purin äänekkäästi
hampaitani. Kimposin ylös, sytytin kynttilän, otin käteeni kirjan
yöpöydältä. En voinut lukeakaan. Sydämeni tykytti haljetakseen, minua
puistatti, ja aina välillä kävivät salamantapaiset hermo-iskut
varpaisiin asti takaraivostani. Nousin ylös, puin päälleni, rupesin
kävelemään edestakaisin kamarissani.
Ei kukaan ihminen tiedä, mitä minä kärsin tuona yönä, enkä ole tiennyt
ennen, että ihminen yleensä on niin suureen kärsimykseen kykenevä.
Valitin ääneen, kun koski liian kovasti. Kaduin tuhat kertaa, että olin
jättänyt kahden heidät. Miksi en ollut jäänyt mieluummin vaikka heille
tulta näyttämään? Muru murulta rapisi ylpeytesi ja miehinen
vastustusvoimani tuon suuren tuskan kouristaissa. Haihtuivat viha ja
ylenkatse, minä olisin ottanut Elsan takaisin, vaikka vielä
punoittavana toisen suudelmista. Mutta huolisiko hän enää minusta?
Kenties oli hänen rakkautensa jo kokonaan sammunut minuun? Nyt vasta
minä tunsin olevani oikein köyhä, oikein orpo maailmassa. Nyt vasta
kävivät pimeys ja hiljaisuus ja yön äärettömyys peljättäviksi
ympärilläni. En koskaan, en koskaan saisi siis enää kohdata hänen
kirkasta, lempeää katsettaan, en painaa häntä povelleni, en nähdä hänen
hiljaa raukeavan rakkauteensa! Elämä menisi, vuodet vierisivät, ei
kukaan minua ymmärtäisi, sieluni kävisi aina yksinäisemmäksi. Kuluisin
kapakassa ja toimistossa, viettäisin yöni tässä piinakammiossa, tulisin
aina oudommaksi, eriskummallisemmaksi, ensin itselleni, sitten
muillekin epäilemättä. Minulla ei olisi mitään pohjaa, ei mitään
keskipistettä, luisuisin, haihtuisin, häviäisin. "Ihminen ei voi olla
yksin, ei yksin", ääntelin itsekseni. Sinä yönä olisi kelvannut
seurakseni kuka tahansa, portto, koira, kissa tai pahin viholliseni,
kunhan se vain olisi ollut jotakin elävää, hengittävää! Ja minä tiesin,
että tulisi monta tuollaista yötä. "Ei yksin, ei yksin", ääntelin
rukoilevasti valittaen. Katsoin aina välillä kelloani, eikö loppuisi
tämä kauhun yö. Sekunnit olivat viikkoja, minuutit kuukausia.
Ihmettelen, että elän vielä. Mutta minä en soisi sellaista yötä
kenellekään, en niillekään, jotka minulle olivat sen valmistaneet.
Minä murruin sisällisesti. Minä nöyrryin, minusta tuli heikko, kurja
kuolevainen. Annoin anteeksi kaikille vihollisilleni, annoin anteeksi
myös noille kahdelle syylliselle. Minä olin valmis vaikka suutelemaan
ruoskaa, kunhan joku elävä olento vain viitsisi piestä minua sillä.
Olisin mennyt minne hyvänsä, missä vain oli ihmisiä, mutta enhän minä
voinut yöllä mennä mihinkään. Kello tuli 2, tuli 3, tuli 4, 5 ja 6.
Minä olin kävellyt 1:stä saakka. Olin väsynyt, polveni horjuivat,
päätäni pakotti, ja kuitenkin minä kävelin yhä. Jokainen askel kohotti
minut aina korkeammalle inhimillisen jalouden asteelle. Ei ollut sitä
rikosta, jota en nyt olisi antanut anteeksi Elsalle, jos vain olisin
voinut olla varma, että hän ei kokonaan hylkäisi minua. Odotin aamua,
tuntien siihen saakka tuskin kestäväni. Laskin hetkiä, pelkäsin tulla
liian varhain, jolloin hän ehkä ei päästäisi minua sisälle, ja taas
liian myöhään, jolloin hän ehkä jo olisi mennyt ulos. Minun täytyi,
minun täytyi nyt juuri tavata hänet! Vaikka polvillani minä pyytäisin
ja rukoilisin häntä, että hän ottaisi minut vielä kerran omakseen! Ja
klo 1/2 9 minä todellakin kompuroin harmaassa, kylmässä aamusumussa
hänen ovelleen, kukka kädessäni, valmiina liehakoimaan, valehtelemaan
ja tekemään mitä halpaa tahansa, jos hän vielä ottaisi minut
armoihinsa.
Voitteko ymmärtää sitä? Niin heikko voi ihminen olla, kun tyhjyyden
kammo häntä ahdistaa. Te ette ole koskaan sitä tunteneet? Siispä ette
koskaan ole naista rakastaneet. Oikea rakkaus pyyhkii pois kaikki,
sisällisen itsenäisyytemme, ylpeytemme, oman arvon ja kunnian tuntomme,
jos niin tarvitaan. Mitä ne ovat? Koruja, ylellisyystavaraa, tuon yhden
välttämättömän, tuon ainoan arvokkaan rinnalla, jota ei voi, ei tahdo
kadottaa.
Mitä sitten seurasi, ei kuulu tähän. Valloitin takaisin
rakastajattareni. Lohipato rupesi juomaan, sanoi itsensä irti lehdestä,
meni rappiolle eikä ole senjälkeen noussut enää. Taitaa olla jossakin
sukulaistensa luona koti-opettajana. Mutta myöskään meidän suhteemme
Elsan kanssa ei kestänyt enää kauan tuon tapauksen jälkeen. Olin
kärsinyt liiaksi, en voinut kärsiä enempää. Vihasin salaa häntä, siksi
kuin jaksoin tehdä eron hänestä. En kaipaa häntä, sillä nyt on minulla
toinen, nuorempi ja kauniimpi rakastajatar. Olen tylsistynyt. Mutta
siunaan häntä siitä, että hän opetti minulle, miten kaamea elämä on,
jos tahtoo sen läpi yksinäisenä ja ylpeänä vaeltaa.
Minä en voinut. Vain nerot ja mielipuolet tekevät niin.