Minulle ei ole niin traagillista juttua tapahtunut, kertoi dosentti
Teikari, arvattavasti sentähden, että minä en enää moneen, hyvin moneen
vuoteen ole ollut kykenevä ottamaan mitään asiaa traagillisesti. Minun
täytyy mennä varhaisimpaan nuoruuteeni, voidakseni löytää naista, joka
minuun olisi syvästi ja vakavasti vaikuttanut. Sanotaan, että nuoruus
on kevytmielinen, mutta siitä uskallan minä olla eri mielipidettä.
Nuoruus on totinen, pelottavan totinen ikäkausi. Taitaa riippua siitä,
mitä milloinkin ottaa totisesti, mutta ainakin minusta tuntuu siltä
kuin juuri nuoruus tuntisi vaistomaisesti, mitkä ovat oikeat, syvät
elämänarvot. Pääni kannalta ymmärrän vieläkin, että rakkauden pitäisi
olla yksi niistä. Mutta sydämeni ei enää sano mitään siinä suhteessa.
Minä rakastan päälläni, jos rakastan, eikähän se voi olla oikeata
rakkautta. Mutta minä olen myös kerran rakastanut sydämelläni.
Saimi oli hänen nimensä. Hän oli erään suuresti kunnioittamani
yliopiston-opettajan tytär, johon olin hänen isänsä kodissa tutustunut.
Hänen isänsä, jolle minun juuri piti tutkintoni suorittaa, oli alusta
alkaen kohdellut minua mitä suurimmalla ystävyydellä. Nähtävästi hän
toivoi uutta tieteenvaloa minusta. Aavistin kyllä, että hän ennemmin
tai myöhemmin huomaisi surkeasti erehtyneensä, mutta olin jo katsonut
liian syvälle hänen tyttärensä sinisiin silmiin, etten olisi kaikin
mokomin tahtonut ylläpitää hänessä tuota harhauskoa. Hänen kotinsa oli
aina auki minulle. Puhuin tiedettä professorin työhuoneessa ja taidetta
naisten kera salissa, johon hän usein jätti minut. Minulla oli
tilaisuus seurustella Saimin kanssa melkein niin paljon kuin halusin ja
minusta näytti kuin ei seurani olisi ollut aivan vastenmielinen
hänelle. Omasta puolestani olin häneen korvia myöten rakastunut.
Hän oli merkillinen tyttö, ainakin silloin mielestäni maailman
kahdeksas ihme. Sisällinen ylpeys, yhtyneenä äärettömään
nautinnonhaluun, näytti olevan hänen perus-ominaisuuksiaan. Edellinen
esti häntä ostamasta nautintojaan millä hinnalla hyvänsä, jälkimmäinen
piti hänen aistillisen olemuksensa tuoreena ja täyteläisenä. Asua
upeasti hän olisi tahtonut, käydä puettuna oman viimeisimmän
mielitekonsa mukaisesti, matkustaa ensiluokkaisesti ja ajaa välkkyvillä
kolmivaljakoilla. Mutta kun hän ei tuota kaikkea voinut, hän oli
ennemmin sangen tyytyväinen yksinkertaiseen elämään isänsä kodissa kuin
hän olisi lähtenyt sitä, edes rikkaan miehen hahmossa, ominpäin
maailmalta etsimään. Ei edes matkustaa hän tahtonut. Hän oli mieluummin
kotona kuin hän olisi taipunut tinkimään ulkomailla jokaisesta
hotellihuoneesta ja jokaista ruokalajia tilatessaan sen hintaa
ajattelemaan. Ainakin sanoi hän minulle niin. Hän kävi myös puettuna
aivan vaatimattomasti, vaikka hänen isällään olisi ollut ehkä varaa
häntä hiukan koristaakin. Ei edes yhtään jalokiveä hän kantanut, sillä
jos hän kerran olisi antanut vallan tuolle intohimolleen, sanoi hän,
hän ei olisi tyytynyt yhteen, vaan vaatinut niitä kipollisia,
kourallisia. Hän vihasi luonnostaan kaikkea puolinaista. Saadakseen
juuri jotakin eheää tyyliä elämäänsä, hänen oli täytynyt kaikesta
tuosta olemuksensa ylellisestä, nautinnonhaluisesta puolesta karusti ja
säälimättömästi kieltäytyä.
Kuitenkaan hän ei ollut saanut sitä tapetuksi. Se eli kyllä hänessä, se
asui hänen veressään ja vaistoissaan, ja tuntuipa välistä kuin se olisi
vain tuhatkertaisesti kasvanut siitä, ettei hän voinut antaa sille
mitään ulkonaista muotoa eikä käytäntöä. Kun se ei koskaan päässyt
pinnalle kumpuamaan, se painui pohjavesiin, syöpyi aina syvemmälle
hänen itsetiedottomaan sielun-elämäänsä ja myrkytti mieleisikseen
laajat alat hänen henkisestä olemuksestaan. Usein unissa, kertoi hän,
se syöksähti esiin sieltä hirvittävänä, peljättävänä yön valtakuntana,
ja hän oli aamulla, herättyään pitkän aikaa muka oikein kauhistunut,
kun hän muisti, mitä hurjia, houkuttavia mielettömyyksiä hän jälleen
olikaan kuvitellut. "Joskus päivälläkin", sanoi hän, "yksin ollessa,
peilin edessä, joka on minun mielipaikkani, tai kadulla kävellessäni,
pyrkivät nuo vaaralliset mielikuvat ilmi pulpahtamaan".
Hän sanoi silloin tuntevansa kuin kulkisi kuuma laine hänen ylitseen ja
katsahtavansa aina pelästyneenä ympärilleen, ettei vain joku ollut
arvannut hänen ajatuksiaan. Silloin hän muka aina häpesi ihmisiä, ollen
mielestään niin tuiki turvaton ja alaston heidän edessään. Kenties hän
sellaisina hetkinä tunsi itsensä myös hiukan synnilliseksi. Mutta
muuten oli synnintunto jotakin aivan vierasta ja vähäpätöistä tuolle
mielentilalle, sanoi hän.
Eräänä päivänä esimerkiksi hän oli keskikaupungilla kävellessään nähnyt
myymälän ikkunassa leopardintaljan, joka oli häntä suuresti
miellyttänyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut astua sisälle
kauppaan ja ostaa se. Hän oli jo ehtinyt miettiä valmiiksi, mitä hän
sillä tekisi ja minne hän sen kamarissaan asettaisi. Panisiko hän sen
seinälle vai lattialle, heittäisikö tuolinkarmin yli vai kenties
pitäisikin sen vain omana ilonaan? Silittelisi sen karvaista pehmeyttä
yksin ollessaan, painaisi poskensa siihen ja tuntisi suloisten,
viettelevien väreiden hiipivän pitkin koko hipiäänsä? Hän oli jo tuota
ajatellessaan tuntenut ne. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän oli
muistanut, ettei hänellä eikä hänen isälläänkään ollut rahaa
sellaisiin. Hän oli jälleen painanut alas tuon synnillisen puolensa,
nyt kuten niin usein ennenkin, takaisin omiin onkaloihinsa, missä se
oli pysynytkin, siksi kuin hän joku kuukausi myöhemmin sai nostaa
pienehkön henkivakuutuksen, jonka hänen isänsä heti hänen synnyttyään
oli ottanut hänen nimelleen ja joka lankesi hänen hyväkseen, kun hän
oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Yhtiön konttorista palatessaan hän
oli kulkenut saman turkiskaupan ohitse. Jälleen oli tuo vaarallinen
mieliteko herännyt hänessä, jälleen hän oli saanut sen takaisin
painetuksi. Mutta kun hän oli tullut kotiin, se oli alkanut todenteolla
vaivata häntä. Hän ei ollut voinut lukea, ei ajatella mitään eikä
keksiä muutakaan ajanvietettä. Vihdoin hän oli noussut uhmaten
nojatuolissaan ja ojentanut käsivartensa voimakkaalla liikkeellä
levälleen. Kuinka pientä ja kurjaa olikaan hänen elämänsä, kuinka vähän
hän itse asiassa sai maistaa elämän makeudesta! Hän tarvitsi tuon
taljan. Hän meni ja osti sen.
Joku päivä senjälkeen tapasin hänet esplanaadilla. Ehdottelin, että
menisimme Ateneumiin erästä uutta ulkomaista taidenäyttelyä katsomaan.
"En viitsi", sanoi hän, "mutta jos olet kiltti, voin sen sijaan tarjota
sinulle jotakin muuta taiteellista nautintoa".
"Mitä siis?" kysyin uteliaana.
"Sen näet sitten", sanoi hän. "Saat samalla pienen silmäyksen naisen
salaperäiseen sielunelämään, jota niin harrastelet."
"Nytkö heti?" kysyin vielä uteliaampana.
"Nyt", vastasi hän, hymyillen viekkaasti ja suloisesti. "Mutta sitä
ennen me menemme konditoriaan."
Hän oli sinä päivänä hurmaavampi kuin milloinkaan. Hänen käyntinsä oli
keveämpi, hänen silmänluontinsa suurempi ja syvempi, hänen äänensä
heleämpi. Olin aivan hassastunut.
Mikä nainen! ajattelin minä. Niin kaunis, niin nuorekas, niin
keimaileva, niin säteilevä! Toden totta, täytyi olla minun vakavilla
periaatteillani varustettu nuorukainen, joka tuossakin vaarallisessa
seurassa voi säilyttää tarpeellisen tasapainonsa ja mielenmalttinsa.
Konditoriasta me menimme hänen kotiinsa, missä hän näytti minulle
leopardintaljan.
"Eikö se ole kaunis?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin minä. "Mutta sekö oli sinun taidenautintosi?"
"Odota!" sanoi hän ja heitti taljan kaulansa ympäri. "Enkö ole nyt kuin
ruhtinatar?"
Hän oli niin kaunis, että minun olisi tehnyt mieleni suudella häntä,
mutta ruhtinattaren näköinen hän ei suinkaan ollut mielestäni.
"Olet kuin Eeva ennen syntiinlankeemusta", vastasin minä.
"Enpäs, vaan jälkeen", ilakoi hän. "Sillä ennen syntiinlankeemusta he
olivat alastomia eivätkä hävenneet."
"Aivan varmaan he silloin olivat kauniimpia ja onnellisempia",
huomautin minä.
Hän otti taljan kaulastaan ja koetteli sitä ikäänkuin hameeksi
kupeilleen.
"Olisi hauska käydä aina nahkoihin puettuna", sanoi hän.
"Niinpä kyllä", vastasin minä, "mutta näkisin mieluummin sinut
sellaisena kuin olit ennen syntiinlankeemusta".
"Hävytön poika!" sanoi hän. "Nyt kadotit taidenautintosi."
Hän keinutteli kuvastimen edessä lanteitaan, hiljaisesti,
hekkumallisesti ja itämaisesti.
"Tiedätkö, mikä mieluimmin tahtoisin olla", kysyi hän äkkiä, "ellen
olisi professorin tytär?
"En", vastasin minä, "mutta arvattavasti odaliski, raukea, hunnutettu
haareminainen".
"Et arvaa", sanoi hän.
"Ryöstetty tsherkessityttö siis tai kenties tummaihoinen egyptiläinen,
laiska, ylimyksellinen faaraokissa, jolla kuitenkin on kynnet, jos niin
tarvitaan?"
"Hipoo läheltä", hän sanoi. "Mitäs vielä tahdon olla?"
"Niilin kaunis käärmehyinen, surmata miehiä kahden punaisen huulesi
puremalla ja herättää jälleen eloon heitä lumoavalla
silmänluonnillasi."
"Mainiota", hän huusi käsiään taputtaen. "Jatka! Jatka!"
"Kuninkaiden ja keisarien pitäisi sinun eteesi polvistua, maan mahtavat
tahtoisit sinä jalkojesi juuressa matelemaan."
"Juuri niin, juuri niin", sanoi hän. "Eikö totta: sinä olet tuon kaiken
jo hyvin monesta kirjasta lukenut?"
"Epäilemättä", vastasin minä. "Tuo sinun itsesi elää iankaikkisesti
kansanlauluissa ja legendoissa."
Sellaista me juttelimme. Myöhemmin hän tunnusti minulle, että hänen
mielensä teki oikeastaan tanssijattareksi. Minä en hämmästynyt tuosta
ollenkaan, sillä tiesin, että hän koulutyttönä oli halunnut mennä
teatteriin. Siinäkin oli pidätetty mieliteko vain syventynyt ja käynyt
hurjemmaksi hänen sydämessään.
"Miksi et mennyt sitten?" kysyin häneltä.
"Vanhempani kielsivät", vastasi hän.
"Mutta eihän se ole mikään syy", väitin minä, "luopua rakkaimmasta
mielihalustaan?"
"Epäilemättä ei", vastasi hän ja painoi päänsä alas surumielisesti.
Näyttelijättärenä olisi tuo hänen salainen mielikuvitus-elämänsä
varmaan tullut hyvään käytäntöön. Nyt se piili hänessä hedelmättömänä
pääomana, joka tuotti hänelle vain tuskaa eikä iloa. Näyttelijättärenä
hänellä olisi myöskin ollut tilaisuus toteuttaa, jos ei muuten, niin
ainakin näennäisesti, tuota toista, nautinnonhaluista, aisti-iloista
puolta itsessään, eläytyä rikkaiksi, ylhäisiksi prinsessoiksi,
rakastaviksi, verta-valuviksi kuningattariksi.
"Miksi en mennyt teatteriin?" valitteli hän itse.
"Kenties voit sen vieläkin tehdä", kehoitin minä, "jos sinulla vain on
kylläksi rohkeutta ja päättäväisyyttä".
"Minulla ei ole", valitti hän. "Minä olen raukka, minä olen oikein
huono luonne. Minä pelkään."
Eräänä päivänä hän minun läsnä-ollessani tarkasteli itseään joka
puolelta kuvastimen edessä ja harmitteli pukuaan, joka ei oikein
päästänyt ilmi hänen muotojensa nuoria, notkeita ja siroja ääriviivoja.
Yhdyin innokkaasti hänen pahoitteluunsa.
"Niin", sanoi hän, luoden viekkaan ja voitollisen katseen minuun.
"Tahtoisit kaiketi nähdä minut alastomana?"
"Minä kuolisin silloin pelkästä mielenliikutuksesta", vastasin, enkä
paljoa valehdellutkaan, sillä tuo ajatus saattoi jo nytkin sydämeni
seisahtumaan.
"Sinä olet sika", sanoi hän. "Mutta jos tulet meille kesällä, niin
kukaties saat nähdä jotakin."
Samalla kertoi hän, että tuo halu tulla tanssijattareksi eli niin
syvällä hänessä, ettei hän ollut uskaltanut sanoa sitä kenellekään,
vielä vähemmän antaa pienintäkään muotoa sille.
Näytellä hän sentään oli joskus tohtinut, koulunsa toverikunnassa, jopa
kerran ylioppilaaksi tultuaan eräässä julkisessa juhlassakin, mutta ei
koskaan esiintyä hyväntekeväisissä arpajaisbaleteissa tai hyppiä edes
tarantellaa heidän keskinäisissä osakunta-iltamissaan. Kuitenkin hän
olisi tahtonut tanssia, tanssia hurjasti ja huimaavasti, vienosti ja
houkuttelevasti, aistillisesti ja miehiin vaikuttavasti, niin että
heidän pyyteensä olisivat häntä pyörteenä lavalla ympäröineet ja heidän
hengityksensä kohonnut tulikuumana pilvenä hänen poskilleen. Ja vielä
paljon muita, vielä syvempiä ja salaisempia mielihaluja hänellä oli,
kertoi hän, mutta niitä esti hänen kasvatuksensa ja hänen luonnollinen
kainoutensa häntä edes itselleen tunnustamasta. Mitä jälkimmäiseen
tuli, saattoi siitä olla eri mielipiteitä.
"Tiedätkö, että puolineitseet ovat nykyään muodissa Parisissa?" kysyi
hän kerran minulta.
Onneksi tiesin, mitä tuo käsite merkitsi, ja kysyin häneltä, pitikö hän
myös itseään sellaisena.
"Mitä itse arvelet?" sanoi hän keimaillen. "Olen kuullut, että juuri
sellaiset miehiin mahtavasti vaikuttavat."
Vakuutin hänelle, että hän vaikutti aivan ylenluonnollisen valtavasti
minuun.
"Niin sinuun", virkahti hän, heittäen hurmaavan ja ylenkatseellisen
silmäyksen minuun. "Sinuun vaikuttavat kaikki naiset."
"Ei kukaan niin tärisyttävästi kuin sinä", vastasin. "Mutta tahtoisitko
ylimalkaan miehiin vaikuttaa, jokaiseen, keneen tahansa?"
"Kyllä", vastasi hän, "etkö luule, että osaisin? Osaisin varmaan,
paljon paremmin ja pysyvämmin kuin nuo kurjat helmojen-heittäjät tuolla
varieteelavalla."
"Sitä en epäile. Mutta millä keinoilla?"
"Pienillä, tuskin huomattavalla, yhdellä ainoalla kevytmielisellä
liikkeellä tai kyynillisellä eleellä saisin aikaan ihmeellisiä
asioita."
"Tokkohan!" sanoin minä häntä ärsyttääkseni.
"Ole varma siitä", huudahti hän miltei kiivaasti, "mutta sitä varten
minulla pitäisi olla toinen puku, jalokiviä pitäisi minulla olla, ja
sitten pitäisi minun vielä olla hiukan toinen sielultani".
"Tokkohan!" ärsytin häntä jälleen. "Tokkohan tuo sielullinen muutos
olisi enää niin tarpeellinen?"
"Kyllä", vastasi hän totisesti. "Ei oikeastaan toinen, mutta
yksipuolisempi. Minun täytyisi sitä varten tappaa kaikki muut puolet
itsestäni ja jättää eloon vain tuo yksi, tuo syvä, tuo outo, vetävä ja
houkutteleva."
"Etkö voi sitä sitten?" kysyin häneltä.
"Tuskin", vastasi hän. "Lienen tuomittu ijät kaiket sitä kätkemään ja
häpeämään."
Tuo soinnahti miltei traagilliselta.
"Sinä!" huudahdin heltyneenä. "Sinun ei todellakaan ole tarvis hävetä
eikä peitellä mitään puolia itsestäsi."
"Kyllä", sanoi hän surullisesti. "Äidin sylistä miehen syliin, tiedän
hyvin, että se on oleva kohtaloni."
"Sinun!" väitin minä vastaan, "sinun, joka olet poikkeusluonne,
yksinäinen ilmiö, vailla vertausta, vailla yhtymäkohtia koko
ympäristössäsi!"
"Älä innostu!" sanoi hän. "Jos tarkastelet elämäni ulkonaisia viivoja,
huomaat niiden olevan täsmälleen samoja kuin ovat olleet niin monen
tuhannen sivistyneen tyttölapsen ennen minua ja kuin ne varmaan minun
jälkeenikin tulevat olemaan. Missä näet minun yksilöllisyyttäni, missä
haaveilemaasi henkilökohtaista erikoisuutta?"
Hän puhui totta. Se oli kaikki jäänyt hänen sisälleen. Siitä ei tiennyt
kukaan. Se eli kaikki vain hänen vaistoissaan ja epämääräisissä
mielikuvissaan. Minulle yksin hän oli ne avata uskaltanut.
Hän uneksi pois elämäänsä. Hänelle itselleenkin, sanoi hän, esiintyi
yhä selvempänä tuo pelottava totuus, että hän eli unessa, että hänen
päivänsä haihtuivat horrostilassa, että hänellä oikeastaan olisi ollut
jo sangen kiire, jos hänen oli mieli toteuttaa edes pieneksi osaksi
kaikkia niitä elettäviä, hurmaavia mahdollisuuksia, jotka joskus
liikahtivat kuin synnytettävät lapset hänen povensa alla. Elää, elää,
elää, millä hinnalla hyvänsä! Tuo tuskanhuuto, sanoi hän, oli ollut jo
usein hänet tukahduttaa. Mutta elämä oli karkea, ja hänen sisällinen
ylpeytensä esti häntä sen syleilyyn rentonaan antautumasta. Kaikkea
puolinaista hän vihasi, hän oli siis mieluummin kokonaan antautumatta.
Jo koulussa hän oli ollut sellainen, ei välittänyt pojista eikä Fazerin
karamelleista, istunut tuntinsa totisena, suljettuna ja miettiväisenä,
ollut samoin kotona muiden seurassa, mutta heti yksin päästyään
heittäytynyt hervottomana omien kauneushaaveittensa kannatettavaksi,
jotka hän pitkäaikaisella viljelyllä oli saanut harvinaiseen
kiihkeyteen kohotetuksi. Vieraihin maihin ja valtakuntiin hän oli
silloin ikävöinyt, synkkiin sypressilehtoihin leikkimään, astelemaan
outojen, kuvankauniiden lasten kera loppumattomien marmoripilaristojen
valkeassa, pyörryttävässä pyhyydessä, pukinjalkaisten faunien ja
irstaiden satyyrien kera kisailemaan.
Hänen ei ollut tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin hänellä oli
ollut koko tuo toinen, ihanampi, kuviteltu maailma ilmi elävänä
edessään.
Hän oli ollut jo sangen varhaisvanha, kun hän koulukurssinsa
suoritettuaan oli saanut valkean lakkinsa. Muistan vielä hyvin,
millainen hän oli, kun hän ensi kerran isänsä luennolle ilmestyi.
Hänen pukunsa oli huomattavan tyylitelty, tukka kammattu Botticellin
tapaan, suu oli kriitillisesti supussa, silmäluomet uneksivasti
alasluodut. Hän oli ylimalkaan koristeellisin, keinotekoisin ja
itserakkaimman näköinen olento, mikä koskaan on vielä Helsingin katuja
keikutellut. Jos hän olisi ollut mies, hänestä olisi varmaan tullut
kaunosielu. Nyt hänestä oli vähällä tulla sinisukka, sillä hän
kirjoitteli jo joitakin tunnelmapätkiä osakunnan sanomalehteen. Ne
eivät kuitenkaan olleet minkään arvoisia, jonka hän itsekin huomasi
pian. Hänen yliopisto-luvuistaan ei vain tahtonut tulla mitään. Hän
lueskeli runoutta, kotimaista ja ulkomaista, kävi teattereissa ja
konserteissa, soitti ja maalata tuhertelikin. Mutta hän tunsi, että tuo
kaikki ei ollut hänen oikeaa elämäänsä. Hänen oikea elämänsä olisi
ollut jossakin muualla, jos hän vain olisi saanut särjetyksi tuon
hienon, hauraan silkkikotelon, jonka hänen kauneusjanonsa ja
ylimalkaiset, mutta aisti-iloiset mielikuvansa olivat kehränneet hänen
ympärilleen. Neiti kammiossa hän oli, jonka jokainen silmäys pyysi ja
vaati luokseen vapauttaja-ritaria.
En tiedä, kuka hänet oli vapauttanut, mutta hän oli jo sangen
toisenlainen, kun minä tutustuin lähemmin häneen parin vuoden perästä.
Hän vaikutti vapaalta, hiukan liiankin vapaalta, luonnolliselta, joskin
naisellisesti keimailevalta. Hän oli herkkupala, jonka ympäri minä en
yksin kiertänyt. Mutta hän piti minusta, salli minun suudella itseään,
hyväili joskus kiihkeästi ja uskalletusti minua ja salli minun reessä,
ajurinvällyn alla, painaa merkitsevästi polveaan. Luulin olevani
kihloissa, mutta en ollut salakihloissakaan. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan mistään sellaisesta. Pelkään, että hän ei ollut oikein
selvillä itsestään, taikka tuijotti hän edelleen liian kiinteästi omiin
kätkettyihin kauneusmaailmoihinsa. Hän ei ollut pelkkä uneksija enää,
vaan turmeltunut uneksija, joka ei usko omiin mielikuviinsa, mutta
nauttii kuitenkin niistä ja niillä herkuttelee. Hänen ilonsa olivat
itsenautiskelijan iloja, samoin hänen surunsakin. Mikään ulkopuolinen
ei koskenut häneen kyllin syvästi, mikään esineellinen ei tehnyt liian
kipeää.
Keskustelin usein kirjallisuudesta hänen kanssaan. Hän ei voinut
ymmärtää, miten vanhentuneita mielipiteitä suurimmatkin,
nykyaikaisimmatkin nerot vielä viitsivät naisesta levittää.
"Ajatelkaa nyt Strindbergiä esimerkiksi", sanoi hän, "eihän sellaisia
naisia, joita hän kuvaa, ole muualla kuin hänen omien hullujen
aivojensa onkaloissa".
Väitin häntä vastaan.
"Taikka kenties niitä on", myönsi hän sitten miettivästi, "mutta
silloin ne kuuluvat johonkin hyvin etäiseen, voitettuun kehityskauteen.
Nainen miehen verivihollisena! Oh, kuinka se kuuluu typerältä ja
vanhan-aikaiselta!"
"Mutta ajattelepas Ibsenin miehiä sitten!" kiistin minä. "Ovatko ne
mielestäsi nykyaikaisempia? Tai Wedekindin tai Bernard Shaw'n tai
ylimalkaan nykyaikaisen kirjallisuuden? Tyydyttävätkö ne sinua?"
"Eivät", vastasi hän yksinkertaisesti.
"Siinäpä se", sanoin minä. "Minua ne suorastaan inhottavat."
"Minä puhun ainoastaan naisista", jatkoi hän, "naisista, joita
nykyaikainen kirjallisuus kuvaa. He ovat mielestäni ensiksikin aivan
liian sivistymättömiä."
Hän väitti, että herrat kirjailijat, kun he eivät ole ymmärtäneet
naisen sielua, ovat tehneet hänestä pelkän sukupuoli-olennon, jolla on
vain ruumis.
"Mutta ehkä se myös on naisten oma vika", lisäsi hän. "Maailma on
täynnä pelkkiä äitejä ja rakastajattaria."
Hän puolestaan ei tahtonut olla kumpaakaan.
"Mikä tahtoisit siis olla?" kysyin. "Vanhapiikako?"
"Jos minä olisin kirjailija", hän vastasi, "minä kuvaisin yksinäisen
naisen, joka ei olisi miehen ystävä eikä vihollinen. Mies ei merkitsisi
hänelle enempää kuin sanotaan miehen naiselle merkitsevän."
"Ohoh", sanoin minä, "mikä kummitus-olento se olisi!"
"Nainen, joka on yhtä yksinäinen kuin sanotaan miehen olevan sydämensä
autiossa sisimmässä, joka ilman miestäkin on oma kokonaisuutensa, oma
maailmansa."
"Sellaista naista ei ole olemassa", väitin minä.
"Onpas, koska juuri tällä hetkellä näen hänet niin selvästi
sielunsilmilläni."
"Nainen syntyy miehen unelmasta", väitin minä, "eikä naisen".
"Samoin kuin mies naisen rakkaudesta eikä miehen. Tiedän, että tuo on
yleinen sääntö. Mutta siitä on ja täytyy olla poikkeuksia."
"Oletko sinä ehkä yksi niistä?" ilvehdin minä.
"En tiedä", vastasi hän. "Mutta ellei tuollaista naista vielä olisikaan
olemassa, hän tulee, sen minä tunnen ja voin vakuuttaa omasta
sisällisestä kokemuksestani."
Hän näytti hirmuisen vakavalta noin sanoessaan. Koetin vielä lyödä
leikiksi asian.
"Mutta täytyyhän tuollaisen naisen myös joskus rakastaa", virkahdin
keveästi. "Kuinka hän silloin menettelee? Onko rakkaus hänelle jotakin
toisarvoista?"
Hän mietti.
"Tahtooko hän miestä miellyttää vai ei?" jatkoin minä. "Onko hän kuuma
vai kylmä, jos hän nyt kaikesta sisällisestä yksinäisyydestään
huolimatta kuitenkin joutuu miehen kanssa kosketukseen?"
Hän mietti edelleen.
"Vai kenties hän on penseä", ilvehdin minä.
"Se olisi mielestäni suuri onnettomuus."
Hän loi minuun tummuvan, salaperäisen katseen, jota en ymmärtänyt. Näin
ainoastaan, että hänen suupielensä väreilivät omituisesti ikäänkuin hän
olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
"Hän on surullinen", sanoi hän sitten hiljaisesti, "sillä hän ei ole
tottunut kohtaamaan mitään ymmärrystä ympäristössään".
"Eikö todellakaan?" kysyin minä, myöskin ääntäni merkitsevästi
alentaen.
"Mutta _jos_ hän kohtaa", sanoi hän katsoen suoraan ja syvälle
silmiini, "hän voi olla myös äärettömän iloinen ja onnellinen, sillä
vasta yksinäinen nainen voi sitä oikein arvostaa".
"Kerro minulle hiukan enemmän tuosta naisesta", sanoin minä.
Ja Saimi kertoi.
"Hän on kiitollinen pienimmästäkin hyvästä", hän sanoi, "minkä hän saa
itsensä ulkopuolelta, ja pahaa hän yksinkertaisesti kieltäytyy
vastaanottamasta. Siitä hyvästä, minkä hän kenties voi itse lahjoittaa,
hän ei vaadi mitään vastapalkkiota, sillä hän ei tuhlaa, ei lahjoita
niin, että hän köyhtyy, vaan antaa ainoastaan oman olentonsa
yltäkylläisyydestä. Hän ei harjoita mitään hyväntekeväisyyttä, ei edes
rakkaudessaan. Hän ei uhraudu millekään eikä kenellekään, ei miehelleen
eikä lapsilleen, ei suvulleen, taloudelleen, isänmaalleen tai
ihmiskunnalle. Jos hän jotakin niiden hyväksi tekee, hän tekee vain
siksi, että hänen on hyvä olla niin. Hän on yksin, hän on yksinäinen
ilmiö kuin tähti avaruudessa, mutta jos hän kohtaa toisen yhtä
yksinäisen, he ymmärtävät toisensa, puristavat hiljaa kädestä toisiaan,
hulluttelevat, pitävät hauskaa, antautuvat toisilleen kukaties, mutta
he tekevät sen tietoisina siitä, että he sydämensä syvimmässä kuitenkin
ovat yksinäisiä ja jäävät ijäti yksinäisiksi. He eivät riipu
toisistaan, he tietävät, että he ovat yksin syntyneet ja tulevat yksin
kuolemaan, että he kumpikaan eivät ole mitään velkapäät toisilleen ja
vastaavat kaikesta vain oman itsensä edessä. Mitä sanot sellaisesta
rakkaudesta?"
Tähän suuntaan hän puhui. Muistan, että tuo tapahtui eräillä
illallisilla, jotka teatterin jälkeen tarjosin hänelle Seurahuoneella.
Hän korjasi rannerengasta valkeassa käsivarressaan ja katsoi minuun
aivan varmasti ja vaivattomasti, aivan kuin hän olisi kysynyt, pidinkö
punaviinistä, jota edeskäypä juuri kaasi laseihimme. Mutta minä mietin
pääni ympäri, ennenkuin otin vastatakseni hänen kysymykseensä.
Koko maailma oli silmissäni äkkiä käynyt niin pelottavan totiseksi,
juhlalliseksi ja leikittömäksi. Koskaan hän ei ollut vielä puhunut
minulle niin. Epäilemättä ei oma käsitykseni rakkaudesta ollut yhtä
syvä ja kaunis. Mutta hän oli koskettanut erästä kieltä, joka myöskin
minussa oli kerran soinut, jossakin kaukana, koulupoika-vuosinani,
vaikka se sittemmin, siis jo nuorena ylioppilaana, oli ruostunut,
tomuttunut ja unhottunut. Mitä vastaisin tuolle kummalliselle tytölle,
joka katsoi niin kysyvästi ja läpitunkevasti minuun ja näytti, keskellä
tämän elämän todellisuutta, vaativan mielestäni hiukan pingoitetuille
sanoilleen ehdotonta ymmärrystä ja hyväksymystä?
"Mitä nyt sanot", alotin verkalleen, "on minulle liian läheistä ja
syvää, voidakseni silmänräpäyksessä vastata siihen. Olet kaikesta
päättäen enemmän miettinyt asiaa, osaat sanasi paremmin sovittaa ja
sorvaella. Mutta minusta tuntuu, että toiselta puolen olet oikeassa, et
tähän elämään nähden tosin, vaan johonkin toiseen, tulevaan, johon
kuulut ja johon myös mielipiteesi kuulunevat. Toiselta puolen taas..."
"Toiselta puolen ja toiselta puolen!" ivasi hän. "Äh, sinä olet
poroporvari! Juo!"
Hän nauroi ja kilisti hilpeästi lasiani.
"Ja minä rikkiviisas ajattelija", lisäsi hän sitten. "Eihän se
ollenkaan sovi tulevalle varieteetanssijattarelle."
En tiedä, oliko hän yhtä yksinäinen ilmiö kuin hän väitti olevansa.
Mutta tiedän, että hän katsoi voivansa sallia itselleen sellaistakin,
jota muut ihmiset tavallisesti pitävät hyvin sopimattomana. Ajatelkaas,
että hän kerran esiintyi minulle todellakin alastomana. Se tapahtui
maalla hänen isänsä huvilassa, jonne tämän erikoisesta pyynnöstä olin
pistäytynyt kesämatkoillani. Me olimme valvoneet myöhään, en ollut
saanut yöllä unta, olin piehtaroinut tunnin kaksi vuoteellani ja
lähtenyt aamunkoitossa yksin sumuiselle järvelle soutelemaan.
Palatessani hän seisoi uimahuoneen portailla, valmiina astumaan veteen.
Hän huomasi minut kyllä, päivä paistoi jo korkealla metsän päällä, sumu
oli haihtunut ja rannat välähtelivät yöllistä kastettaan, kun hiljaa
huopailin niemen takaa ja käänsin purrenkokan hänen kotinsa valkamaan.
Hän ei liikahtanut, hän antoi minun tulla aivan lähelle. Vasta kun
huusin hyvää huomenta hänelle, hän pulahti veteen ja ui pärskien
veneeni luokse. "Sinä olet ollut soutelemassa?" sanoi hän.
"Miksi et ottanut minua mukaasi?"
"En tiennyt sinun olevan näin varhain ylhäällä", vastasin. "Olen
nukkunut huonosti, siksi lähdin vähän vilvoittelemaan."
"Myöskin minä olen valvonut koko yön", sanoi hän.
"Mitä olet tehnyt?"
"Rakastanut", sanoi hän ja sukelsi samalla.
"Ketä rakastanut?" kysyin häneltä, kun hänen päänsä jälleen kohosi
pinnalle, tällä kertaa veneen toisella puolen. "Itseäsi?"
"Hyi", sanoi hän, "katso, etten kaada venettäsi"!
"Ketä sitten?"
"Sinua, sinua!"
"Nyt valehtelet."
"Luuletko, että muuten olisin sinua äsken tuossa odottanut?"
"Kiitos kauniista kuvaelmasta. Teitkö sen tahallasi?"
"Äh, miten typerä sinä olet! Ei sellaista satu, ellei satuta."
"Mutta jos joku muu olisi nähnyt sinut? Nähnyt, että näyttelit itseäsi
minulle?"
"Mitä se olisi tehnyt! En minä muiden omaa esittänyt."
"Sinä nautit itse siitä?"
"Kyllä. Ja sinun tiesin nauttivan vielä enemmän."
"Sinä et erehtynyt. Mutta miksi et sitten anna itseäsi minulle?"
"Ei sinussa ole minun ottajaani."
Se oli hävyttömästi sanottu, mutta luulen, että hän puhui totta. Olen
ollut aina hiukan arka luonteeltani. Varsinkin hänen suhteensa olin
erikoisen arka, sillä olihan hän minun opettajani tytär, ja hänen
isänsä oli monessa suhteessa tullut ikäänkuin minunkin henkiseksi
kasvatus-isäkseni. Tunsin häntä kohtaan mitä vilpittömintä
kunnioitusta. Sen tiesi hänen tyttärensä ja siksi saattoi hän kohdella
minua niin. En usko, että hän todella rakasti minua. Hän käytti minua
vain eräänlaisena nautintovälikappaleena. En tiedä, miksi hän juuri
minut oli valinnut tuohon jonkun verran noloon tehtävään, mutta
arvattavasti minä näytin hänen mielestään siihen sopivimmalta hänen
tuttavapiirissään.
Pari päivää senjälkeen hän asetti minut vielä kovemmalle koetukselle.
Olimme tehneet pitäjän herrasnuorison kanssa pitkän jalkamatkan
eräisiin kansanjuhliin toiseen pitäjään. Oli kävelty ensin yö sinne,
koska päivin oli hirmuinen helle vallinnut, maattu, mutta ei nukuttu
heinäladossa, kierrelty aamupäivä paikkakunnan merkillisyyksiä
katselemassa, iltapäivä tanssittu, laulettu ja loilotettu, kunnes
vihdoin yön hämärtyessä oli lähdetty takaisin kotiin palailemaan. Me
jättäysimme pian jälkeen Saimin kanssa. Toiset menivät edellä ja
huusivat niin, että metsä raikui. Hän valitti olevansa väsynyt, me
istahdimme tuon tuostakin, mutta emme puhuneet juuri mitään. Se oli
myöhään elokuulla. Taivas oli synkässä pilvessä, ei olisi paljoa nähnyt
eteensä, elleivät äänettömät salamat, nuo, joita kansa Kalevan tuliksi
sanoo, olisi leimunneet kautta avaruuden. Siitä syntyi kummallinen,
kaamea kajastus, joka ikäänkuin kohotti meidät lähemmä tähtitarhoja.
Ilma oli lämmin kuin maito, kangas tuoksui kuivalle petäjälle ja
kanervikolle. Luonnon kauneus lie estänyt meidät puhumasta. Oli sähköä
taivaalla, lie ollut sähköä myös omissa sydämissämme.
Hän piti koko ajan kiinni kädestäni. Kuinka kumman tavalla hän lie niin
asettanutkin, että meidän valtimomme tykkivät vastakkain. Se oli
mystillinen tunne, jota en ikinä unohda, mieluinen ja samalla
tuskallinen, pistävä ja samalla outoihin mielialoihin tuudittava. En
koskaan ollut tuntenut olevani vielä niin lähellä ketään toista
ihmistä, tuskin itseänikään. Kaksi maailmaa, kaksi vastavirtaa, jotka
yhtyivät toisiinsa! Mutta hänen sähkönsä mahtoi olla jotakin aivan
toista laatua kuin minun, sillä minä en tuntenut saavani häneltä
mitään, vain antavani. Jotakin virtasi pois minusta. Kohta kipenöitsi
koko käteni, kohta tuntui sama vaikutus aivoissa ja koko hermostossa.
Luulen, että nainen voisi tappaa miehen niin.
Tie kulki lähellä äkkijyrkkää järvenrantaa. Ikäänkuin yhteisestä
sopimuksesta me seisahduimme, katsoimme toisiimme, poikkesimme tieltä
ja menimme aivan törmälle. Levitin sadevaippani, istuimme tiheän
viidakon suojaan. Oli kuin olisi taivas palanut, kuin olisi koko
maailmankaikkeus läikkynyt tulena edessämme. Hänen silmänsä painuivat
kiinni, hänen päänsä hervahti syliini, laskin hänet kuin pienen lapsen
pitkälleen. Niin katsoimme me hetken luonnon voimien salaperäistä
juhlaleikkiä edessämme.
Äkkiä huomasin, että hän nukkui. Hän lepäsi silmät kiinni,
liikkumattomana, syvään ja tasaisesti hengittäen. Hän on väsynyt,
ajattelin, hän voi hiukan nukkua todellakin, meillä on vielä kappale
matkaa kotiin. Mutta sitten pisti minun päähäni, että hän kenties ei
ollutkaan väsynyt, että hän kenties ei nukkunutkaan, vaan oli jälleen
tahallaan minulle tämän uskalletun, houkuttelevan tuokiotilan
valmistanut. Se täytti säkenöivällä riemulla minut. Nyt taikka ei
koskaan, ajattelin. Koska hän niin tahtoo, koska taivas niin tahtoo,
koska se myös on minun oma tahtoni, niin täytyy välttämättömän
tapahtua.
Kumarruin hänen ylitseen ja suutelin hiljaa suulle häntä. Hän ei
liikahtanut. Suutelin kovemmin, hän ei silmiään raottanut. Jos hän
nukkui, hän mahtoi nukkua sangen sikeästi, ja olisi ollut synti häiritä
häntä. Mutta jos hän ei nukkunut? Silloin olisi ollut vielä suurempi
synti olla häntä häiritsemättä. Henkeäni ahdisti. Tuo nuori tyttö, tämä
yö, tämä metsä, tuo maailmanpalo, kaikki tuntui kutsuvan minua pyhän
luonnon huntua kohottamaan.
Mutta minä en uskaltanut. Sellainen raukka minä olen aina ollut. Hän
jäi minulta siksi, mikä hän olikin: puolineitseeksi. Siitä on jo monta
vuotta kulunut. Mutta antaisin vieläkin kappaleen elämääni, jos
tietäisin, nukkuiko hän todellakin sillä hetkellä vai valvoi. Jos hän
nukkui, silloin olin minä sika todellakin, kuten hän oli aina väittänyt
minun olevan, sillä hyväilin häntä tavalla, jota en viitsi kertoa
tässä. Mutta jos hän valvoi ja salli tuon kaiken tapahtua, jos hän oli
itse tuon kohtauksen järjestänyt ja jättäytynyt tahallaan valtoihini,
vaikka minä en käyttänyt valtaani, silloin ... niin, silloin olisi
paras, että myllynkivi minun kaulaani ripustettaisiin.
Pelkään, etten saa sitä koskaan tietää. Hän on nyt niin arvokas
opettajatar ja vanha piika, että minun on mahdoton kysyä sitä häneltä.
Sanoisiko hän sitä edes? Mitä takeita minulla olisi siitä, että hän
puhuisi totta? Sanoi hän niin taikka näin, aina jäisi epäilyksen ota
minuun. Sitäpaitsi hän osoittaa minua kohtaan selittämätöntä
vastenmielisyyttä, on osoittanut samasta kesästä saakka, josta kerroin
teille. Luultavasti menen hautaan sen salaisuuden kanssa. Asia
itsessään olisi vähäpätöinen, ellen uskoisi, että sinä yönä jäi myös
minun oman elämäni salaisuus ijäti ratkaisemattomaksi.
* * * * *
Aamu valkeni. Oli aika lähteä jo.
Silloin näkivät he kaikki hänet, nuoren naisen, joka kulki kesäaamun
autereessa. Hänen ruumiinsa kaartui kuin jousi, hänen käsivartensa
olivat jännitetyt kuin kaksi linkoa taaksepäin. Sarastava päivä valoi
hänen tiiviit, täyteläiset muotonsa purppuraan.
Hän kulki ohi ikkunan, tuolla kaukana puiden latvojen päällä, siellä,
minne nuo neljä Alppilan Japanilaisessa huoneessa istuvaa miestä
tuijottivat.
Hän kulki kuin kuningatar. Ruskopilvi piti huolta hänen kruunustaan,
taivaan seijastuva kirkkaus kiersi hänet mantteliinsa.
Hän meni eikä palannut. Mutta aistien terve, tuhatsärmäinen ilo säteili
hänestä. Ja jokainen aisti kukki kesää. Ja jokainen särmä säteili
nousevaa aurinkoa.
He tuijottivat vielä hetken hänen jälkeensä äänettöminä. Kukin ajatteli
omaa kultaista elämäntarinaansa. Ajatteli ilojaan ja surujaan ja
siunasi tuota ottavaa ja antavaa, hävittävää ja hedelmöittävää
jumaluutta sydämessään.
— Viimeinen malja! virkahti toht. Varjakka.
He joivat pohjaan sen, tietäen hyvin, ketä he kukin sillä tarkoittivat.
Ja heistä tuntui samalla kuin he olisivat katsoneet kaiken olevaisuuden
kaameaan, ammottavaan tyhjyyteen, johon heidän mielihaaveensa oli
mennyt ja johon kukin heistä oli jäljettömästi häviävä.