Minä tartuin onneeni, kertoi pankinjohtaja Koskenkorva, mutta päästin
sen jälleen käsistäni. Hän oli erään entisen sotilaan tytär, isä
puolalainen, äiti juutalainen. Isä oli kuollut aikoja sitten ja äiti
oli jonkinlainen epämääräinen kaupustelijatar. Äiti lähetteli tytärtään
kauppaamaan hirveän kömpelösti tehtyjä vaatekukkasia, jotka menivät
kuin kuumille kiville, sillä hänen tyttärensä, joka siihen aikaan oli
noin kuuden- tai seitsentoistavuotias, ei tarvinnut muuta kuin katsoa,
niin jokainen tyhjensi kukkaronsa hänelle. Hän oli kaunis kuin enkeli,
mutta pikemmin pimeyden enkeli kuin valkeuden. Hänen tukkansa oli
tumma, hänen silmänsä suuret, synkät ja kimaltelevat, hänen vartensa
hoikka kuin elämänlanka. Huomattavinta hänessä kuitenkin olivat hänen
huulensa, jotka olivat kuin kaksi yhteenpuserrettua kirsikkaa. Ristin
mielessäni hänet heti "kirsikkapuuksi". Hän oli niin kaunis, että
ihmiset kadulla kääntyivät häntä katsomaan. Eikä kukaan voinut
ymmärtää, että niinkin pitkä ihminen voi pysyä pystyssä niin kapean
varren varassa. Hänet olisi vyötäisten kohdalta voinut sulkea miehen
kahmaloon.
Muistan nähneeni ensi kerran hänet eräässä kadunkulmassa, johon hän oli
pysähtynyt jonkun ystävättärensä kanssa. Kuljin heidän ohitseen ja hän
katsoi minuun tuimasti, vakavasti ja tutkivasti.
Hänen katseensa poikkesi siihen määrään kaikkien niiden naisten
katseista, jotka olin nähnyt, että se piirtyi syvälle mieleeni ja että
muistan sen vielä tänäpäivänäkin. Siinä katseessa ei ollut mitään
tavanmukaista. Siinä oli kummallinen, kiihkeä ja miltei äkäinen
mielenkiinto jokaista uutta ilmiötä kohtaan, joka ohimennenkin sattui
hänen polulleen, aistituoreus ja elämänharrastus, jonka me useimmat jo
lapsuudessa olemme kadottaneet.
Hän oli suuri lapsi todellakin, naivi sielunsa sisimpään, mutta naivi
sillä tavoin, että kaikkien, jotka joutuivat hänen lähelleen, täytyi
häntä salassa kadehtia. Hänessä ei ollut mitään tylsää, ei mitään
muodostettua, pyöristettyä ja tylppäpäistä. Hän oli lahjomaton,
alkuperäinen luonto itse, kirottava ja siunattava, vihattava ja
rakastettava kaikessa raa'assa, kirpeässä, alastomassa ihanuudessaan.
Eräänä päivänä hän ilmestyi ovelleni. Ostin kaikki hänen tekokukkansa
ja maksoin setelirahalla. Hän aikoi antaa minulle jotakin takaisin,
minä viittasin, että hänen ei tarvitsisi tehdä sitä, hän kiitti ja meni
matkoihinsa. Viikon päästä hän tuli jälleen. Hän sai taas setelirahansa
ja minä hänen tekokukkansa, jotka heti heitin uuniin luonnollisesti.
Nyt alkoi kummallinen suhde meidän välillämme. Hän palasi
säännöllisesti joka viikko, samana päivänä ja samalla kellonlyömällä,
minä tiesin, mistä oli kysymys, ja pidin aina yhtä suuren paperirahan
hänelle jo valmiiksi varattuna liivintaskussani. Lopuksi ei meidän
välillämme enää vaihdettu sanaakaan. Hän katsoi minuun ja ojensi
kukkansa, minä katsoin häneen ja ojensin rahani hänelle. Luulen, että
se olikin onnellisin suhde meidän välillämme.
Tuota kesti kokonaisen talven. Hänen käyntinsä vaikuttivat omituisen
virkistävästi minuun. Tulin hyvälle tuulelle, löin näppiäni, kuljin
vihellellen edestakaisin huoneissani ja tunsin itseni puolta
nuoremmaksi. Olinkin ollut siihen aikaan sangen alakuloinen. Vaimoni
oli kuollut pari vuotta sitten ja minä olin jäänyt yksin pojan kanssa,
josta juuri piti tulla ylioppilas, ja tytön, joka vielä kävi lyhyissä
hameissa. Heillä kummallakin oli omat elämänharrastuksensa. He eivät
enää kaivanneet äitiään eivätkä vielä minua. He joko eivät huomanneet
ääretöntä sisällistä yksinäisyyttäni taikka eivät voineet sitä
lievittää. Koti oli käynyt tyhjäksi minulle. Minä kuljin kuin erakko
maailmassa. Koetin etsiä seuraa, ajanvietettä. Kaikki turhaan! Tunsin
olevani vanha, auttamattomasti vanha, ja aloin jo tottua tuohon
ajatukseen. Uusiin naimisiin minä en aikonut. Täytyihän miehen jo minun
ijälläni voida kieltäytyä maailmasta. Tässä tuli avuksi minun
uskonnollinen vakaumukseni. Päätin elää lasteni hyväksi ja tiesin, että
tuo olisi myöskin Jumalalle otollisinta. Oikeastaan olisi sydämeni
velvollisuus ollut täyttyä rajattomasta riemusta ja autuudesta. Mutta
niin syvät ovat synnin juuret meissä, että mieleni pysyi yhä edelleen
harmaana ja murheellisena.
Hän toi jälleen väriä minun elämääni. Vaikka hän ei sanonut mitään enkä
minä mitään, hänen kuvansa säilyi sielussani. Minulla ei ollut mitään
aikomusta häntä sen enemmän lähestyä. Mutta ollakseni oikein
rehellinen, on minun tunnustettava, että hän vaikutti ensimmäisestä
silmänräpäyksestä aistillisesti minuun, aistillisemmin kuin kukaan muu
nainen, ärsyttävämmin kuin pahin vihollinen. Ja epäilemättä hän oli
vihollinen. Hän loi suorastaan vihamielisiä silmäyksiä minuun eikä hän
enää kiittänyt edes minua rahastani. Kuitenkin hän tuli aina takaisin.
Tiesin, että se tapahtui yksinomaan rahan vuoksi, jonka hän oli
tottunut saamaan minulta, ja iloitsin sentään siitä. Niin köyhä minä
olin ulkopuolisista ilon-aiheista siihen aikaan.
Onneksi hän tuli aina kellonlyömällä, jolloin tyttäreni oli
tanssikoulussa ja herra poikani mittaili päästä päähän esplanaadia.
Olin kotona yksin kuuron emännöitsijämme kanssa, joka vain harvoin
kuuli ovikellon soiton keittiöönsä. Muuten oli tuo hänen luonnonvikansa
minulle iankaikkisen kiusan lähde, mutta muistan, että tässä
tapauksessa siunasin sitä, sillä minulle oli muodostunut suoranaiseksi
iloksi itse ottaa vastaan hänet eteisen kynnyksellä. Hän ei koskaan
astunut kynnyksen yli. Me suoritimme äänettömän kohtauksemme miltei
oven raosta. Hänen tuima, tutkiva katseensa putosi kuin kielletty
hedelmä minulle ja minä häpesin sanomattomasti heikkouttani. Sillä
eihän minun, keski-ikäisen leskimiehen, kahden lapsen isän ja
yhteiskunnan pylvään, olisi millään muotoa sopinut nauttia
tuollaisesta. Taivaallista tuomariani minä en niin paljon hänen
yhteydessään ajatellut. Hän jollakin selittämättömällä tavalla
mataloitti minua, ohjaten kaiken huomiokykyni maallisiin, etten sanoisi
maanalaisiin ja lihallisiin asioihin.
Kerran keväällä, tuolla samalla hetkellä ja tuona samana viikonpäivänä,
tuli hänen äitinsä. Se oli odottamaton yllätys minulle, vaikka ei
miellyttävintä lajia, sillä hänen äitinsä oli tanakka, lyhyenläntä
juutalaismuija, jokseenkin minun ikäiseni. En tahdo sanoa, että hän
olisi ollut aivan ruma. Entisen kauneuden jäljet näkyivät kyllä vielä
hänen kasvoillaan. Mutta kuitenkin. Minä peräydyin hämmästyneenä. Hän
astui sisälle rohkeasti, kysyi, olinko minä se ja se, ja pyysi puhua
pari sanaa kanssani. Aukaisin äänettömänä hänelle oven kamariini.
Heti sen tehtyäni kaduin sitä. Miksi en ajanut ulos häntä, kuten olin
suoriutunut ennen niin monesta kutsumattomasta kävijästä? Enhän tiennyt
edes silloin vielä, että hän oli tuon tuntemattoman kaunottaren äiti.
Ja jos olisin tiennytkin, mitä oli minulla oikeastaan mokoman roskaväen
kanssa tekemistä? Arvattavasti olin niin hämmästynyt, etten ehtinyt
koota ajatuksiani. Kenties aavistin myös, että täytyi olla joku
salaperäinen yhteys tulijan ja tuon kauniin tytön välillä, jonka olin
tottunut samaan aikaan kynnykselläni tapaamaan.
Hän istui käskemättä. Vasta sitten hän esitteli itsensä.
"Minä olen Xenian äiti", hän sanoi, "sen, jolta herra ostaa
tekokukkia".
Nyt tiesin siis, että hänen nimensä oli Xenia, ja pidin luonnollisena,
että hän oli kertonut myös äidilleen omituisesta herrasta
keskikaupungilla, joka osti aina kaikki hänen kukkansa ja maksoi
ruhtinaallisesti.
"Minä olen ollut kipeä", sanoi hän sitten, "enkä ole voinut kukkia
tällä viikolla valmistaa. Siksi ei Xenia tahtonut tulla tyhjin käsin."
Arvasin, että hän puolestaan ei aikonut lähteä tyhjin käsin, ja
kopeloin jo taskuani ojentaakseni hänelle rahan, joka siellä oli jo
valmiina hänen tytärtään varten.
"Herra pitää tekokukista?" ehätti hän nopeasti kysymään.
"Kyllä", vastasin minä epäröiden, nähdessäni hänen luihun silmäyksensä.
"Mutta herralla ei ole, mihin niitä asettaa?" kysyi hän jälleen, luoden
pikaisen katseen ympäri huonettani.
"Ei", vastasin minä umpimähkää, "ei tässä huoneessa".
"Herra ostaa sitten minulta tämän", hän sanoi vetäen esille erään
maalatun, banaalin lasimaljan. Samalla mainitsi hän hinnan, joka oli
suorastaan sikamainen tavaran arvoon nähden.
Sanoin, etten tarvinnut sitä, mutta ojensin hänelle kuitenkin rahat,
päästäkseni mitä pikimmin hänestä, sillä hänen läsnä-olonsa todellakin
inhoitti sieluani.
"Herra ei pidä tästä?" virkkoi hän kiiluvin silmin, kätkien nopeasti
saamansa rahasumman. "Meillä on kotona monta muuta samanlaista, mutta
eriväristä lasia."
Sanoin, etten tarvinnut hänen lasejaan, ja avasin oven hänelle
eteiseen. Hän hymyili nöyrästi, ilkeästi ja alammaisesti.
"Jos herra tahtoo, herra voi käydä itse valitsemassa."
Hän mainitsi katunumeron, jota minä en viitsi tässä mainita, ja
luikahti eteiseen. Seurasin häntä, sillä tiesin, että hän ei pääsisi
omin neuvoin ovesta.
"Herra voi tulla, milloin vain haluttaa, me olemme aina kotona, jos en
minä, niin tyttäreni."
Suljin oven hänen jälkeensä suutuksissani. Tunsin koskettaneeni
johonkin limaiseen, häpeälliseen, ja annoin ankaran käskyn
palvelijattarelle kuunnella tarkemmin ovikelloa, ettei minun tarvitsisi
vaivautua avaamaan kaikenlaisille epäilyttäville henkilöille.
Ihme kyllä, mielenkiintoni tuon tytön suhteen ei vähentynyt
yllämainitun käynnin johdosta. Hän vaikutti nyt minuun liljalta,
joka on kasvanut rikkaläjällä. En tiedä koskaan olleeni mikään
mielikuvitus-ihminen, mutta ainakin eroottisen mielikuvituksen hän oli
minussa eloon herättänyt. Näin kuvia, jotka olivat yhtä viehättäviä
aistilliselle kuin kauhistavia yli-aistilliselle olemukselleni. Piirsin
mielessäni yksityiskohtia hänen kasvoistaan ja puvustaan, jonka
mustalaishetaleinen köyhyys säälitti sydäntäni. Hän herätti todellakin
surkutteluani, aivan yhtä paljon kuin hänen ympäristönsä, josta olin
nähnyt pienen vilahduksen, herätti inhoa ja torjuvaa itsesäilytystä.
Mutta molemmat vain kiihottivat eroottista vaistoani, joka vihdoin
kasvoi niin epäluonnolliseksi, että todellakin tein tuon turmiollisen,
kohtalokkaan vieraskäynnin.
En tiedä, tokko viitsinen kertoa sen seikkaperäisyyksiä, yhtä vähän
kuin niidenkään, jotka sitten seurasivat. Kerron ainoastaan, että he
asuivat eräässä pienessä kamarissa pihan perällä, jonne sitten pujahdin
useamminkin illan hämärässä. Tiesin mitä tein, kaduin joka kerran
jälkeen katkerasti tekoani, enkä kuitenkaan voinut olla sinne
menemättä. Huone oli jaettu kahtia ohuella vaateseinällä, jonka
toisella puolen oli jonkinlainen kyökkikomero, missä äiti askarteli,
toisella puolen tyttären valtakunta, tarkoitettu samalla
vierashuoneeksi. Siinä oli äärettömästi kaikenlaista pikkurihkamaa,
huonekalut hujan hajan, ja vaikka huone itse asiassa oli sangen tilava,
ei siinä usein tahtonut olla edes vapaata istumapaikkaa. Näyttelin yhä
edelleenkin vakavaa, hiukan ihmisystävällistä kauppatuttavaa, jolla
tosin oli omituiset makunsa ja taipumuksensa, mutta ei suinkaan mitään
irstaita aikomuksia mielessään. Minulle riitti aluksi vain muutaman
minuutin käynti siellä. Näin milloin äidin, milloin tyttären, suoritin
ostokseni, vedin tuota ilmaa sieraimiini, ja menin pois niin
voimakkaassa eroottisessa mielialassa, että se souti monta päivää
suonissani. Tunsin henkisesti turmeltuvani. Huusin joka yö avukseni
Jumalaa, mutta heräsin joka aamu entistä saastaisempien mielikuvien
kahlehtimana. Aavistin jo edeltäpäin, että nyt, kuten joskus ennenkin,
lihan himo voittaisi hengen alttiuden minussa. Mutta en ole koskaan
rehellisemmin taistellut, enkä kuitenkaan koskaan tuntenut vaipuvani
sen syvemmälle.
Olisin kenties vielä voinut kunnioittaa itseäni, jos tarkoitukseni
olisi ollut yksinkertaisesti vietellä hänet. Se olisi ollut edes
jonkinlaista suoraa peliä, joka olisi loppunut sitten kuin
tarkoitukseni olisi ollut saavutettu ja josta minä olisin päässyt
viikon, parin sisällisellä kurinpidolla ja katumuksella. Mutta hän
herätti eräitä turmeltuneita, epäluonnollisia vaistoja, joita en
koskaan ollut ennen tuntenut, jotka kumpusivat esille olentoni
syvimmistä, salatuimmista onkaloista ja hallitsivat kuin teräskourin
koko hermostoani. Epäilemättä ne säikyttivät minua, mutta tuottivat
samalla suurempaa aisti-iloa kuin mikään luonnollisen sukupuoli-elämän
tietä saatu hermovaikutus. Te arvaatte, kuinka minä kärsin siitä. Sillä
teille, jotka ette tunne Jumalaa, on tietysti samantekevää, saatteko
ilonne luonnollista tai epäluonnollista tietä. Mutta minulle, joka
ainakin parempina hetkinäni tunnen itseni hänen kurjaksi, katuvaiseksi
tuhlaajapojakseen, on hyvin tärkeätä pitää kiinni kaitselmuksen
määräämästä järjestyksestä myös aistillisiin nautintoihin nähden, ettei
niiden tuottama synnintunto minua kokonaan ruhjoisi ja musertaisi.
Kohtuus on paras kaikessa, ja kultainen keskitie se polku myös
sukupuoli-elämään nähden, jolta me parhaiten voimme poimia sekä synnin
ruusut että taivaan kyynelkimaltavat liljankukat.
Muutaman minuutin käynnit tuossa paheenpesässä eivät riittäneet minulle
enää. Ne tihentyivät ja samalla pitenivät. Panin merkille, että se
miellytti suuresti hänen äitiään, joka silminnähtävästi tahtoi parittaa
meidät toisillemme, tietysti tukevaa aineellista korvausta vastaan
minun puoleltani. Mutta enhän minä ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
Täytyihän minun ensin ottaa selko tavarasta, voidakseni olla varuillani
hinnan suhteen, joka minun todennäköisesti oli siitä maksettava.
Xenian arvo nousi silmissäni, mitä enemmän tutustuin häneen. Samalla
kävi hänen ensin niin yksinkertainen luonnekuvansa minulle aina
monisäikeisemmäksi ja vaikeammaksi ymmärtää. Minä, joka pettymisen
pelosta aina mieluummin edellytän pahaa kuin hyvää ihmisistä, olin
alussa luullut häntä laitakaupungin turmeltuneeksi lapseksi, joka jo
ensimmäisinä tyttövuosinaan oli suorittanut laajemman ja
perinjuurisemman elämänkoulun kuin useimmat perhetytöt koko ijässään.
Hänen synkkä, tutkiva katseensa, hänen vapaa käytöstapansa, hänen
koristelematon, miltei julkea kielenkäyttönsä, kaikki viittasivat
siihen suuntaan. Mutta minä huomasin pian, että se oli väärä otaksuma.
Hän ei ollut turmeltunut, vaan naivi, niin jumalattoman naivi, että
meidän, kurjien, käsitteellisten järki-ihmisten on vaikea mitään niin
naivia kuvitella. Eikä hänen olemuksensa arvoitus suinkaan ollut vielä
sillä ratkaistu. Naiveja ihmisiä minä olin kyllä ennenkin nähnyt,
olihan minun oma tyttäreni naivi ja onhan minua itseänikin usein
naiviksi sanottu. Mutta hän oli naivi kokonaan toisella tavalla kuin me
pohjoismaalaiset osaamme olla, jotka käsitämme naivisuudella
eräänlaista horrosta, unitilaa, onnellista tietämättömyyttä tämän
maailman asioista. Mikään minun entisistä määritelmistäni ei sopinut
hänen suhteensa. Täytyi luoda aivan uusi asteikko, uusi sielullinen
järjestelmä hänelle.
Hänen sielunsa ei nukkunut, se oli joka hetki vireessä. Pieninkin
vaikutus ulkomaailmasta tapasi hänet aina varuillaan, aina tuoreena,
ensikertaisena ja vastaan-ottavana. Maailma oli hänelle jokahetkinen,
vaaniva vihollinen, ja hän katseli sitä alku-ihmisen itsesäilyttävällä,
pahaa-aavistavalla mielenkiinnolla, valmiina antamaan iskuja tai
torjumaan, hyökkäämään tai pakoon ponnahtamaan. Elämä oli hänelle
pelottavan vakava, ei sen tarkoituksen vuoksi, sillä eihän hänen
elämällään ollut mitään pitemmälle-tähtäävää tarkoitusta, vaan
sellaisenaan, itse elämänvaiston vuoksi, joka pursui niin eläimellisen
terveenä, synkkänä ja traagillisena hänessä. Joku ääni sanoi sisälläni,
että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänen silmässään oli väläys,
joka muistutti tikarinterää. Minun olisi pitänyt ottaa siitä opikseni.
Mutta Jumala ei minua valistanut, ja oma järkeni oli synninsumun
pimittämä.
Onneksi oli minun poikani tullut ylioppilaaksi, ja minä olin luvannut
tehdä hänen kanssaan syyskesällä matkan Englantiin, jonne hänen piti
jäädä pariksi vuodeksi kieltä oppimaan ja sikäläiseen liike-elämään
tutustumaan. Tahdoin nimittäin, että hän saisi nykyaikaisen
merkantilisen kasvatuksen. Matka teki hyvää minulle. Kadotin
näkyvistäni tuon vaarallisen ja minulle kokonaan sopimattoman
tuttavuuden, tapasin tiellä eräitä vanhoja ulkomaalaisia ystäviä,
pistäysin Parisissa, ja palasin kotiin reipastuneena sekä sielultani
että ruumiiltani. Vain hyvin harvoin johtui Xenian romantinen kuva enää
mieleeni ja silloinkin niin etäisenä kuin olisin jostakin kirjasta
lukenut sen.
Tartuin työhöni terveenä ja innokkaana. Kauimmin pysyi minulla muisto
jostakin häpeällisestä, johon olin ollut luisumaisillani,
väsähtyneestä, elostelevasta vanhasta herrasta, joka kaulus pystyssä
hiipi laitakaupungille. Mutta toivoin ajan oloon tuonkin unohtavani.
Niin näin minä hänen rohkeasti, mutta ei liiaksi paljastetun kuvansa
eräässä taidenäyttelyssä. Ahaa, ajattelin minä, hän on ruvennut
malliksi, nyt hyvästi naivisuus ja viattomuus! Kuva herätti huomiota,
pikemmin mallin kuin tekotapansa kauneudella. Taiteilija oli tuttu
minulle, minä tapasin hänet, hän kertoi ylpeydellä uudesta aarteestaan,
jota kaikki hänen työtoverinsa häneltä kadehtivat. Tahdoin ottaa
selville, oliko hän tehnyt sen, minkä minä olin jättänyt tytön suhteen
tekemättä. Sillä vaikka pidinkin sitä luonnollisena, tunsin, että tuo
ajatus omituisesti levottuutti sydäntäni.
"Onneksi olkoon", sanoin hänelle silmääni vilkuttaen. "Jos todellisuus
vastaa kuvaa, hän on todellakin _malli_kelpoinen."
"Hän on todellisuudessa paljon kauniimpi kuin minun kuvassani", vastasi
hän. "Vahinko vain, että hän ei suostu alastomaksi malliksi."
"Eikö todellakaan?" kysyin epäilevästi.
"Ei tuumaakaan enemmän kuin minun kuvassani", vastasi hän. "Kaulansa ja
rintansa hän kyllä paljastaa, sillä hän on saanut jostakin tietää sen
kuuluvan hienon maailman tapoihin. Mutta muuten hän ei suostu
näyttämään edes varpaitaan."
Tunsin mieleni kummallisesti keventyvän hänen vastauksestaan. Kuulin
samalla, että Xenia otti hyvän maksun häneltä, ja se tieto saattoi
minut vielä paremmalle tuulelle. Tahdoin välttämättä tehdä jotakin
hyvää tuolle kunnon miehelle, ja kun hän ei suostunut ottamaan vastaan
tarjottua sampanja-illallista, tilasin päätäpahkaa häneltä taulun,
jossa juuri tuo nainen olisi mallina eikä kukaan muu. Se huvi tuli
minulle sievoisen summan maksamaan.
Mutta taiteilija tahtoi välttämättä, että tulisin seuraavana päivänä
hänen atelieriinsa, missä voisin nähdä erilaisia luonnoksia samasta
mallista ja valita parhaan niistä. Menin, vaikka tunsin jälleen
kielletyillä poluilla kulkevani. Tiesin ennemmin tai myöhemmin tätä
tietä jälleen kohtaavani Xenian, mutta täytyypä minun tunnustaa hiukan
hämmästyneeni, kun hän tulikin atelierin ovea avaamaan. Taiteilija oli
kutsunut hänet, että saisin verrata hänen luonnostaan todellisuuteen.
Tervehdin kylmästi ja vieraasti häntä, ja ilokseni hän vastasi yhtä
vieraasti tervehdykseen. Pidin myös silmällä, miten taiteilija kohteli
häntä ja hän taiteilijaa, ja huomasin, ettei todellakaan ollut mitään
lähempää suhdetta heidän välillään. Se ilahdutti sanomattomasti minua.
Tilasin luonnoksen, jota taiteilija itse piti parhaana, sanoin hyvästi
heti tytön mentyä ja laitoin niin, että voin kadun kulmassa
vaivattomasti kohdata hänet.
"Te ette käy enää tekokukkien kaupalla?" kysyin minä.
"En", sanoi hän, "te näette, että minulla nyt on muuta ansiota".
"Ette maalaa enää kukkalasejakaan?"
"En. Mutta äitini maalaa vielä toisinaan. Tahdotteko tulla ostamaan
jonkun?"
Hänen suora ehdotuksensa rauhoitti täydellisesti minut. Hänellä ei
näyttänyt olevan vähintäkään käsitystä entisten käyntieni
sopimattomuudesta, yhtä vähän kuin mitään aavistusta, millä mielellä
olin tehnyt ne. Hän kohteli minua kuin mitä tahansa vanhaa
kauppatuttavaa. Kieltäydyin kuitenkin, Jumalan kiitos, tällä kertaa,
esittäen syyksi, ettei minulla ollut aikaa. Mutta hänen naivisuutensa,
joka tuntui minusta tarumaiselta, oli jälleen herättänyt eloon kaikki
turmeltuneet lemmenvaistoni, ja muistan jo siinä silmänräpäyksessä
tehneeni lujan päätöksen pyytää ansaani tuon harvinaisen otuksen, joka
ei näyttänyt ainakaan tätä vaaraa epäilevän.
Niin pyysin, niin sain hänet. Kuva valmistui nopeasti, sillä taiteilija
tarvitsi rahaa, ja saatuansa rahat hän tahtoi heti matkustaa
ulkomaille, kiroillen vain, että oli vuokrannut koko vuodeksi
atelierinsa. Kehoitin häntä vain huoleti matkustamaan, luvaten ottaa
atelierin omiin nimiini, muka erästä nuorta sukulaistani varten, joka
myös aikoi taiteilijaksi ja jota ei koskaan ole ollut olemassa. Nyt oli
minulla paikka, missä tavata Xenia, minä määräsin lemmenkohtauksen, hän
tuli, ja minä viettelin hänet.
Huomasin heti, että hän antautui paljon vähemmällä naivisuudella kuin
olisin muuten hänen olennoltaan odottanut. Hän näytti tehneen
päätöksensä jo ennen tuloaan. Pelkään, että hän oli kotkansilmällä
katsonut minulla olevan rahaa ja että hän oli neuvotellut asiasta ensin
äitinsä kanssa. Ehkä erehdyn minä. Mutta minusta tuntui niin oudolta,
että hän ei ollenkaan väistänyt eikä epäröinyt, kun tahdoin suudella
häntä, kiersi käsivartensa vain kaulani ympäri ja salli kaiken
rankaisematta tapahtua. Ainoa, minkä muistan tuosta kohtauksesta, ovat
hänen silmänsä ja ne pysyvät ijäti mielessäni. Ne tuijottivat koko
ajan, lakkaamatta, synkästi, tuimasti ja tutkivasti minuun, aivan kuin
ne olisivat tahtoneet etsiä esille kätketyimmän, itsetiedottomimman
olemukseni. Pelkään sen myös jo silloin paljastaneeni hänelle, sillä
hän otti minut ensimmäisestä syleilystä kokonaan valtoihinsa.
Hänessä kohtasin minä väkevämpäni. Hänen rakkaudessaan ei ollut
vähintäkään häveliäisyyttä, sillä se näytti olevan hänelle luonnollisin
asia maailmassa. Hän levitti eteeni kaikki, mitä hänellä oli, kuin
tarjottimelle. Hän alotti antamalla minun tehdä hänelle, mitä tahdoin,
siksi kuin hän teki minulle, mitä hän tahtoi. Hän arvasi
epämääräisimmät, epäluonnollisimmatkin lemmenpyyteeni ja täytti ne jo
ennen kuin olin niitä edes itselleni tunnustanut. Minä en koskaan saa
enää sellaista rakastajatarta. Usein katsoin minä kauhistuneena häneen,
sillä minusta tuntui mahdottomalta, että tuollainen villipeto sai käydä
sivistyneessä yhteiskunnassa irrallaan. Ja peto hän olikin, nuori peto,
joka näytti olevan luotu vain rakkautta varten. Minä olin tahtonut vain
leikkiä hänen kanssaan, vain pyytää paulaani hänet, hän kietoikin minut
sieluineni ja ruumiineni pehmeillä, sitkeillä, hirvittävillä
käpälillään.
En tiedä tänäkään päivänä, rakastiko hän todella minua, mikä vuosiini
nähden tuntuu hiukan mahdottomalta. Mutta luulen, että hän piti paljon
minusta, sillä minä olin hyvä hänelle, ainakin paljon parempi kuin
maailma ylimalkaan oli ollut häntä kohtaan.
"Kaikki ihmiset ovat pahoja", sanoi hän usein minulle, "sinä yksin olet
hyvä".
Samalla hiipi hän luokseni ja katsoi minua silmiin koiran
uskollisuudella, joka viilsi syvintä sydäntäni. Sillä enhän minä ollut
mitään sellaista ansainnut.
"Jos sinä jätät minut", saattoi hän taas toisen kerran sanoa, "minä en
tahdo elää enää".
Se oli nyt tietysti vain tuollainen sananparsi, mutta minä kuuntelin
sitä mielelläni. On niin suloista tuntea olevansa kaikki kaikessa
jollekin ihmiselle. Mutta minä en hetkeäkään kuvitellut olevani hänen
herransa ja käskijänsä, sillä enhän minä voinut käyttää häntä muuhun
kuin rakkauteen ja siinä hän oli minun herrattareni ja
lainlaatijattareni. Hän totteli jokaista pienintäkin vihjaustani, mutta
juuri siten hän hallitsi ja piti ikeensä alla minua. Ja mikä pahinta,
minä viihdyin päivä päivältä paremmin siinä, jouduin yhä kauemmaksi
muusta maailmasta, jopa toimialastani ja lapsistanikin, ja rupesin
pitämään häntä oman maailmani keskipisteenä, jonka ympäri tuo kaikki
muu kiersi ja josta se sai valonsa ja arvonsa minulle. Oli aikoja,
jolloin hän määräsi koko elämänkäsitykseni, jolloin ihmiset olivat
minulle sympaattisia tai antipaattisia vain sikäli kuin ne omissa
ajatuksissani suhtautuivat häneen, asiat tärkeitä tai vähemmän
tärkeitä, mikäli ne olivat hänestä kauempana tai häntä lähempänä.
Hän oli hirveän mustasukkainen ja pelkäsi joka hetki kadottavansa
minut. Jos vain ohimennenkin tulin maininneeksi jonkun muun naisen
nimen, hän synkistyi heti, hänen silmänsä leimahtivat ilkeästi, hänen
kulmakarvansa vetääntyivät kokoon, hänen leukapielensä työntyivät
eteenpäin ja koko hänen kasvonsa saivat ruman, raa'an ja
epäinhimillisen ilmeen, joka vaikutti kovin vastenmielisesti minuun.
Eräänä päivänä hän oli nähnyt minut kadulla tyttäreni kanssa, joka jo
silloin alkoi olla täysi daami eikä ollenkaan hulluimman näköinen. Hän
vaati minut heti tilille siitä.
"Kuka se nainen oli?" hän kysyi minulta, koko olento kokoon
kyyristyneenä, aivan kuin pedon, joka on valmis hyökkäykseen.
"Tyttäreni", vastasin minä välinpitämättömästi.
"Sinun tyttäresi?" toisti hän kiiluvin silmin. "Minä näin, että hän
vihaa minua."
"Kuinka sen voit nähdä?" kysyin minä. "Eihän hän edes katsonut sinuun."
"Hän katsoi kyllä", vastasi hän, "katsoi sen verran, vaikka hän ei
ollut katsovinaan. Hän tietää, että — sinä rakastat minua, eikä hän voi
sietää sitä."
"Ei hän tiedä, että minä rakastan sinua. Ja jos tietäisikin, hän on
liian hienotunteinen sitä osoittaakseen."
"Ole varma siitä, että hän tietää. Hän tahtoo erottaa meidät
toisistamme."
"Nyt teet sinä väärin hänelle", sanoin minä.
"Sinä pidät siis enemmän hänestä kuin minusta?" oli hänellä heti valmis
vastakysymys.
"Nehän ovat kaksi eri asiaa", koetin minä selittää. "Eihän niitä voi
verrata toisiinsa."
"Kyllä", vastasi hän.
"Kaikki muut, joita sinä rakastat, ovat minun vihollisiani."
Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Hän ei sallinut ketään
kilpailijaa, hän tahtoi aina pakottaa minut valitsemaan hänen tai
kaiken muun maailman välillä. Juuri se teki hänen rakkautensa ajan
pitkään niin rasittavaksi. Mutta minä kestin kiusani, sillä hän
merkitsi minulle todellakin enemmän kuin kaikki muu maailmassa.
Hän piirsi ikäänkuin noitapiirin minun ympärilleni, joka erotti minut
kaikista muista ihmisistä. Tietysti tapahtui se osaksi minun omasta
tahdostani, sillä minä olin siihen aikaan todellakin väsynyt ihmisiin,
varsinkin tovereihini, ja näin eräänlaisella vahingon-ilolla heidän
luotani etääntyvän. Piirin sisälle ei jäänyt aluksi muita kuin me
kaksi, ja se oli minun elämäni onnellisin aika, niin syvästi kuin se
sotikin vasten uskonnollista vakaumustani ja niin syylliseksi kuin
itseni tunsinkin sen johdosta. Varsinkin koski minuun kovasti, että
minun täytyi jättää omat lapseni piirin ulkopuolelle. Mutta minä olin
sokea, olin kuuromykkä kaikelle muulle kuin hänelle. Sitä kesti eräitä
vuosia ja olisi kestänyt kukaties vielä kauemminkin, jos hän olisi
tyytynyt siihen eikä alkanut vetää muita, vieraita ihmisiä, piirin
sisäpuolelle. Minulle vieraita, tarkoitan, sillä hänelle ne olivat
hyvinkin tuttavia. Ensin hänen äitinsä, joka edelleen herätti minun
inhoani, sitten hänen tätinsä ja vihdoin koko hänen sukunsa ja suvun
lapset, narinkka-suvun, jonka jäseniä alkoi yhä useammin vilahdella
atelierissa, meidän pyhitetyllä alueellamme. Aluksi ne kaikkosivat heti
minun tullessani. Vähitellen ne kävivät yhä tuttavallisemmiksi, jäivät
pitkiksi ajoiksi huoneesen meidän kerallamme, eikä minulla ollut enää
voimaa heitä ulos ajaakseni. Vihdoin ehdotti Xenia, että hänen äitinsä
saisi muuttaa asumaan keittiöön, joka oli atelierin takana, sillä se
olisi meille kaikille sekä huokeampaa että mukavaa. Suostuin siihenkin,
vaikka tunsin yhä alemma suistuvani.
Nyt alkoi minulle aika, josta mieluimmin vaikenisin, ellei se kuuluisi
oleellisena renkaana silloiseen sielunkehitykseeni. Olin alkanut jo
tottua Xeniaan, ottaa hänet inhimillisesti, tutkia mielenkiinnolla
myöskin hänen henkisiä puoliaan, jopa hiukan häntä viljellä, sivistää
ja opettaakin. Luulen, että siitä olisi ajan oloon voinut muodostua
hyvinkin terve ja luonnollinen rakkaus-elämä. Kaikki tuo oli nyt kuin
pois puhallettu. Hänen äitinsä läsnä-olo herätti jälleen kaikki
turmeltuneet, häpeälliset vaistoni eloon minussa. Minä vaivuin jälleen
elostelijaksi, nautiskelijaksi, eläimeksi. Minua varten seisoi aina
valmiiksi laitettu vuode atelierissa. Ellen tullut, nukkui Xenia
äitinsä kera. Jos tulin, katosi hän hetkeksi toiseen huoneesen ja
palasi sieltä takaisin paitasillaan, kasvot pakanallisesta riemusta ja
rakkaudesta hohtavina. Juuri tuo hänen synnintunnottomuutensa, kaiken
siveyden ja kaiken sopivaisuuden puute hänessä, teki tärisyttävän
vaikutuksen minun kristilliseen sydämeeni. Pitäessäni tuota nuorta
ruumista kädessäni, tuntiessani sen intohimosta ja aistillisesta
hurmauksesta värisevän, minä tunsin itseni vanhaksi, vaivaiseksi
syntiseksi, joka vieläkin kurkotteli kielletyn puun hedelmää, vaikka
hänen paikkansa jo aikoja sitten olisi ollut paratiisin muurien
ulkopuolella. Enkä muista raskaampia askeleita astuneeni kuin
palatessani aamu-yöstä kotiini pitkin autioita katuja ja omaan
huoneeseeni varovasti, varpaillani hiipiessäni. Kukaan ei tiedä niitä
taisteloita, joita taivas ja helvetti silloin suorittivat sydämessäni.
Pidin itseäni menneenä miehenä, jolle oli armo liikkua enää
kunniallisten ihmisten keskuudessa. Tuota kesti lähes kaksi vuotta,
jotka tekivät harmaapään miehen minusta.
Te nuoret, mitä te tiedätte harmaapään miehen rakkaudesta? Teille on
rakkaus ollut leikkiä, lemmiskelyä, tunnelmaa tai elämän ruusuja ilman
orjantappuroita. Minulle se on ollut kuluttava tuli ja syvä kaivo,
johon olen tuntenut syöksyväni, rautainen käsi, joka on tahtonut
pusertaa rikki kulmaluuni, jatkuva rikos, häpeä, tuska, hekkuma ja
hengenvaara yhtä aikaa. Ei sen kuiluissa eikä korkeuksissa ole mitään
minulle tuntematonta, aistillisen rakkauden nimittäin, sillä mitään
muuta minä en tunnusta rakkaudeksi. Epäilemättä se olisi vienyt minut
perikatoon, ellei oma poikani olisi tullut avukseni.
Oikeastaan oli jo Xenia ja vielä enemmän hänen äitinsä tulleet
avukseni, antamalla minulle yhä useampia vihjauksia avioliitosta, siitä
päämäärästä, johon he tähtäsivät. Se vaikutti kuin kylmä suihku minuun,
mutta ainoastaan aivoihini ja älylliseen olentooni. Sydämeni pysyi yhä
edelleen yhtä sokeana, vaikka järkeni jo olikin valpas ja varuillaan.
Enhän minä mitenkään voinut mennä hänen kanssaan naimisiin enkä esittää
häntä lapsilleni heidän uutena äitinään, yhteiskunnasta puhumattakaan,
jonka arvostelun tiesin jo ennakolta ja jonka tuomioille, niin
riippumaton mies kuin olenkin, en koskaan ole voinut pysyä kyllin
tunteettomana. Jumala tietää kuitenkin, kuinka minun olisi käynyt,
ellei poikani olisi palannut Englannista. Tyttäreni ei olisi voinut
pelastaa minua, sillä ensiksi hän oli liian nuori ja toiseksi minä en
olisi sallinut hänen puoleltaan minkäänlaista sekautumista asioihini.
Poikani kanssa minulla sen sijaan oli aina ollut toverillinen väli,
jonka vuoksi hän voi sen tehdä vanhaa isäänsä loukkaamatta. Varmaan hän
toimi tässä asiassa Jumalan valittuna välikappaleena. Sillä minä olin
kohottanut hehkuvia rukouksia hänen puoleensa, niin usein kuin
valoisammat hetkeni sallivat sen.
Poikani oli tuskin ollut puolta vuotta Helsingissä, kun hän eräänä
aamuna pyysi puhutella minua, käyden suoraan ja häikäilemättä asiaan.
Meillä oli pitkä keskustelu hänen kanssaan, joka minun puoleltani
päättyi kyyneleillä. Hänen kyyneleensä eivät olleet yhtä herkässä. Hän
oli tuolla ulkona suuressa maailmassa saanut sileiksi ajetuille
kasvoilleen kummallisen, jäykän ja täsmällisen ilmeen, jota ei ole
meidän polven miehillä ja joka lienee ollut hänen anglosaksisen
kasvatuksensa tuloksia. Lienenkö maininnut, että hän ennen kotiin
palajamistaan oli saanut käydä myös Amerikassa, poltti lyhytvartista
piippua ja kävi aina housunlahkeet ylös käärittyinä?
"Isä", sanoi hän, katsoen tiukasti silmiin minua, "se ei käy laatuun,
siitä täytyy tulla loppu".
"Mistä sitten?" kysyin viattomana.
"Tuosta sinun tyttöjutustasi", sanoi hän. "Se on skandaali. Pian koko
kaupunki puhuu siitä."
"Kuka on puhunut?" kysyin säpsähtäen. "Mitä puhunut?"
"Ei vielä kukaan eikä mitään", vastasi, hän samalla järkähtämättömällä
naamalla. "Olen ottanut selon siitä omin neuvoineni."
"En tiennyt, että sinusta on tullut salapoliisi", sanoin
ylenkatseellisesti. "Mutta sehän kuuluu olevan suosituin päiväntyyppi
Englannissa."
"Voin olla salapoliisi", vastasi hän tyynesti, "mutta ainoastaan
kotitarpeiksi. Ja tässä tapauksessa minä suorastaan kiellän sinua enää
tuota suhdetta jatkamasta."
"Kenen luvalla?" ärjäsin minä.
"Jokaisen järjellisen ihmisen luvalla", vastasi hän, "joka näkee jonkun
hänelle rakkaan olennon aikovan tappaa itsensä ja estää hänet sitä
tekemästä".
"Pidätkö minua siis sairaana tai mielipuolena?" ärjäsin uudestaan
hänelle.
"En vielä kumpanakaan", vastasi hän. "Jos pitäisin, en sinun kanssasi
keskustelisi."
"Mitä tekisit sitten?" kysyin minä.
"Suorittaisin asian omin neuvoineni", vastasi hän. "Ja teen sen nytkin,
ellei sinulla ole voimaa."
"Sinä uskaltaisit?"
"Kyllä, kun on kysymys sinusta ja Marjatasta."
Tyttäreni nimi toi vedet silmiini, mutta minä koetin kuitenkin vielä
pysyä urhoollisena.
"Mitä hänestä?" kysyin ankarasti. "Toivottavasti et ole ainakaan
hänelle virkkanut asiasta mitään."
"Mitä ajatteletkaan?" sanoi hän. "Juuri häneltä tahdon salata asian. Ja
juuri hänen vuokseen sinun on tuosta naisesta luovuttava."
Hän kävi päälle kuin matematiikka, hyvin tietäen, mikä heikoin kohtani
oli.
"Minä en voi", sanoin minä.
"Minä autan sinua", sanoi hän.
"Minä en voi sittenkään."
"Hyvä, siispä otan minä asian kokonaan omaksi huolekseni."
"Mitä aiot tehdä?"
"Toimittaa pois täältä tuon naisen."
"Minne?"
"Sitä en sano. Anna minulle rahaa sitä varten."
"Luuletko, että hän suostuu rahasta lähtemään? Oh, sinä et tunne
häntä!"
"Isä, sinä olet lapsi", sanoi hän. "Rahalla voi kaikki."
"Kaikkiko?" kysyin minä katsoen kauhistuneena häneen.
"Kaikki", vastasi hän. "Jumalan kiitos, sinulla on vielä rahaa. Se
pyöristää terävimmätkin kulmat elämässä."
Hän ajoi perille tahtonsa. Hän sai summan, jonka hän mainitsi, hän haki
käsiinsä Xenian ja niin hävisi tämä minun näköpiiristäni. Epäilemättä
teki poikani tuon kaiken hyvässä tarkoituksessa. Minä olen usein
kiittänytkin häntä siitä, hän on hymyillyt ja esittänyt, että joisimme
lasin whiskyä yhdessä, myöskin minä olen koettanut hymyillä, mutta minä
olen tuntenut, kuinka suupieleni silloin ovat aina oudosti
vääristyneet. Ei, hänen ei olisi pitänyt sittenkään tehdä sitä. Hänen
olisi pitänyt jättää minulle minun iloni, vaikka se olisi vienytkin
minut perikatoon.
Enkö sitten enää koskaan kuullut Xeniasta? Kyllä, vieläpä näinkin
hänet, senjälkeen kuin hän oli palannut Amerikasta, jonne poikani oli
hänet lähettänyt. Se aika oli minulle uskonnollisen mietiskelyn,
kiivaan katumuksen ja ankaran tilinteon aika. Etsin lohdutusta
kaikkialta. Kerran raskaissa ajatuksissa tuntikaudet katua
tallustettuani, pistäysin Pelastus-armeijan kokoukseen. Siellä hän oli.
Hänestä oli tällä välin tullut pelastusarmeijalainen. Hän istui lavalla
ja lauloi. Oli kummallista kuulla Jesuksen nimeä noilta huulilta, jotka
niin usein olivat minun korvaani synnin ja hekkuman sanoja sopertaneet.
Iloitsin kuitenkin, että hänen oli niin hyvin käynyt, sillä olin
pelännyt hänen menevän suoraan katu-ojaan. Kokouksen jälkeen etsin
käsiini hänet, me rukoilimme yhdessä ja puhuimme kauan ja kauniisti
Jumalan karitsasta. Surullista entisyyttämme me emme sanallakaan
koskettaneet. Nyt vasta minä sain todella rauhan sielulleni.
Sitten jälkeenpäin kuulin tosin, että hän oli eronnut
Pelastus-armeijasta, mutta se ei enää mieltäni liikuttanut, yhtä vähän
kuin se kirjekään, jonka hän joku vuosi myöhemmin kirjoitti minulle.
Hän makasi silloin sairaana, hän oli synnyttänyt lapsen jollekin
upseerille, joka ei hänestä sen enempää välittänyt. Hän sai rahansa,
mutta minä en mennyt häntä katsomaan. Nyt hän kuuluu elävän isänsä
kotikylässä Puolassa, en tiedä, millaisissa oloissa. Ajattelen häntä
usein ja suljen hänet joka yö esirukouksiini.
Olen yksinäinen mies. Tyttäreni on onnellisissa naimisissa ja poikani
saanut edullisen paikan, kuten tiedätte, eräässä pankkimme
haarakonttoreista. Kotini on autio ja tyhjä. Istun siellä yksin
muistoineni. Ikävä kyllä, en vieläkään ole voinut järjestää elämääni
täydellisesti Jumalan mielen mukaan. Mutta minä tunnen, että hän on
leppynyt minulle, ja kun pääsen tuonne saksalaiseen parantolaani, hän
on leppyvä vielä enemmän. Heikontuneesta terveydestäni huolimatta
houkuttelee synti kuitenkin vielä väkevästi minua. Toisinaan tuntuu
minusta, että voisin uhrata autuuteni toivon yhden yön vuoksi Xenian
parmahilla. Tiedän, että hän on jonkun verran lihonut, mutta olen
varma, että hänen ruumiinsa ei ole siitä rumentunut. Kenties en
tahdokaan kuolla Parisissa. Kenties etsin hänet vielä kerran käsiini
enkä sitten enää koskaan eroa hänestä. Kenties ottaa hän minut vielä
takaisin noitapiiriinsä. Kenties onnistuisi minun myöskin hänet vielä
takaisin Jesuksen Kristuksen jalkojen juureen johdattaa. Silloin olisi
onneni täydellinen. Me häviäisimme jäljettömiin maailmalta, eläisimme
vain toinen toisellemme, ja kun kuoleman hetki tulisi, me nukahtaisimme
pois hymyillen, tietäen tapaavamme toisemme Isän kartanoissa.