Minun miellyttävin potilaani, kertoi toht. Varjakka, oli eräs
nuori rouva, joka omituisesta syystä oli jättänyt ulkomailla
oleskelevan miehensä ja palannut kotimaahan. Me olimme oikeastaan
lapsuuden-ystäviä, vaikka sitten maailmanrannalla toisistamme
vieraantuneet. Hän oli vanhan virkamiesperheen tytär täältä
pääkaupungista. Hänen isänsä, sivistynyt, hyväntahtoinen ylitirehtööri
oli mennyt naimisiin oman taloudenhoitajattarensa kanssa, hänkin
koulunkäynyt ihminen tosin, mutta vailla sitä sielun laajuutta ja
sydämen lempeää ihmis-ymmärrystä, joka usein on vasta pitkien
sukupolvien kehityksellä, kärsimyksillä ja nautinnoilla voitettavissa.
Heillä oli kesähuvilansa minun kotiseudullani maan sydämessä. Siellä me
olimme tutustuneet, tehneet marjaretkiä, soudelleet tyyniä vedenselkiä
valoisina kesä-öinä, ja minä luulen nyt jälkeenpäin, että hän
ensimmäisinä ylioppilasvuosinani taisi hiukan pitää minusta. Minä
puolestani en siihen aikaan olisi uskaltanut ajatellakaan kohottaa
silmiäni niin korkealle kuin ylitirehtöörin tyttäreen.
Heitä oli viisi lasta, joista kaksi oli kuollut jo nuorena ja kolmas,
Eetu-niminen, mennyt ylioppilaana rappiolle sekä perheen suojelevasta
helmasta etääntynyt. Häntä sanottiin vain Eetu poloiseksi, kunnes tuli
aika, jolloin hänen nimeään ei siinä talossa enää mainittu ollenkaan.
Hän oli näet varastanut ja istui linnassa. Niin oli heille jäänyt
oikeastaan vain kaksi lasta, kaksi tytärtä, toinen Jenni, toinen Leena
nimeltään, edellinen kahdeksan vuotta vanhempi jälkimmäistä.
Niin kauan kuin isä ja äiti elivät, meni kaikki tavallista, tyyntä
latuaan, kesät maalla, talvet Helsingissä, välillä pieni ulkomaa-matka
Sveitsiin, Tukholmaan tai Berliniin. Jenni oli jo opettajatar, Leena
parissakymmenissä oleva ylioppilas, ilman että heille kummallekaan oli
vielä mitään erikoista tapahtunut. Mutta sitten sai heidän isänsä
aivohalvauksen, kuolinpesä teki vararikon, huvila myötiin huutokaupalla
ja talon koko omaisuus kaikkiin taivaantuuliin siroitettiin. Vasta
silloin astui heidän eteensä elämän talvipuoli kaikessa kylmässä,
viiltävässä todellisuudessaan.
Jenni teki pian päätöksensä. Hän meni naimisiin erään varakkaan
konttoripäällikön, kiltin oman onnensa sepän kanssa, joka sekä voi että
tahtoi tarjota kodin hänelle ja hänen äidilleen. Leena haparoi
kauemmin, otti toimen eräässä pankissa, siirtyi siitä opettajattareksi,
yritti myös sairaanhoitajattaren ammattia, mutta päätyi hänkin lopuksi
avioliittoon, joka ei kuitenkaan muodostunut yhtä onnelliseksi kuin
hänen käytännöllisemmän ja järkevämmän sisarensa.
Hänen miehensä oli köyhä taiteilija. He asuivat aluksi maalla Helsingin
lähistössä, siirtyivät sitten valtion matkarahan avulla Firenzeen,
missä Leena synnytti hänelle pojan, joka kuoli jo parin kuukauden
vanhana. Muita lapsia heillä ei ollut, ja tuo ainoa jäi vain vienoksi,
surumieliseksi muistoksi heille.
Se tapahtui keväällä. Toista vuotta he olivat jo Firenzessä asuneet ja
aikoivat jäädä yhä edelleen sinne, mikäli rahat riittivät ja Jennin
mies, konttoripäällikkö, joka samalla oli taiteen-ystävä, antoi
aineellista kannatustaan. Niin tuli jälleen kevät ja sen keralla uusi,
entistä kovempi kohtalon-isku.
Syy siihen oli kokonaan taiteilijan. Edellisenä talvena, Leenan
sairaana ollessa, oli hän iskenyt silmänsä erääsen nuoreen
pohjoismaiseen kuvanveistäjättäreen, joka muuten oli kihloissa toisen
kanssa, tunnelmoinut hänen kanssaan viikon kaksi erinäisten sypressien
varjoissa, elänyt tuollaista viatonta sielujen yhteis-elämää, kunnes
naikkosen oikea sulhanen oli tullut ja korjannut omansa. Tietääkseni he
elävät nyt onnellisessa avioliitossa ja asuvat jossakin Tyrolin
vuorikylässä. Mutta noiden toisten, Leenan ja hänen miehensä, avio-onni
rikkoutui ijäksi tuon mitättömän välitarinan tähden, josta Leena ei
siihen saakka ollut tiennyt mitään ja josta hän arvattavasti, ilman
miehen typeryyttä, ei koskaan olisi tullutkaan tietämään. Eräässä pahan
omantunnon puuskassa tunnusti mies nimittäin vaimolleen tuon itsessään
niin vähäpätöisen todellisuuden, jonka hän kuitenkin oli saanut
kasvamaan aivan jättiläiskokoiseksi omalla kauhistuneella
mielikuvituksellaan. He olivat itkeneet yhdessä, he olivat tutkineet
itseään ja toisiaan, he olivat eritelleet ja yhdistelleet, tarkistaneet
ja todenneet sielunliikkeitään, ja kuinka he lienevätkin sitten tuota
asiaa sormiensa välissä käännelleet ja väännelleet, he olivat tulleet
tuohon järjettömään lopputulokseen, että aviollinen yhdyselämä heidän
välillään oli tämän jälkeen mahdoton, niin paljon kuin he edelleen
toisiaan rakastivatkin. He tekivät sen korkeamman siveyden nimessä,
nähkääs. He pitivät toisistaan, he kirjoittivat toisilleen, he olivat
yhä edelleenkin hyviä ystäviä ja katsoivat, että he kumpikaan eivät
enää voisi kenenkään muun kanssa tulla koskaan onnellisiksi. Kuitenkin
he erosivat, jonka eron he sitten myöhemmin myöskin laillistuttivat.
Leena palasi kotimaahan ja taiteilija jäi yksin Firenzeen.
Samaan aikaan kuoli Leenan äiti. Leena ehti parhaiksi hänen
kuolinvuoteelleen, sai hänen kamarinsa sisaren luona, otti paikan
lankonsa konttorissa, ja niin näytti hänen elämänsä jälleen lähtevän
sitä tyyntä, turvallista latua luijottamaan, joka on perhenaisten
luontainen elämänrata, jolla ei ole mitään odottamattomia hyppyreitä ja
joka ei pääty ennen kuin kuolemassa. Kolme vuotta oli näin kulunut.
Niin ilmestyi hän äkkiä minun vastaanotto-tunnilleni, valittaen
päänsärkyä, unettomuutta, yleistä väsymystä y.m. tuollaista, joka on
yhtä paljon sielun kuin ruumiin sairautta ja jota mikään lääkäri ei ota
vakavasti.
Tiesin jo silloin jonkun verran hänen elämänkohtaloistaan, jonka vuoksi
hän heti herätti mielenkiintoani, ei lääkärinä erityisesti, mutta
yleensä elämän ja ihmisten tarkastelijana. Lapsuudenystävä kun olin,
oli minulle sangen helppoa tavata häntä senjälkeen useamminkin, ja mitä
enemmän seurustelin hänen kanssaan, sitä merkillisemmäksi olennoksi hän
kävi mielestäni. Hän suorastaan kiihotti tutkimushaluani, joka
valitettavasti ei koskaan ole ammattini mukaisille aloille yhtä
innokkaasti suuntautunut. En tahdo kieltää, että myöhemmin rakastin
häntä. Mutta aluksi se aivan varmaan ei ollut rakkautta, vaan pikemmin
tiedonhalua tai korkeintaan hyvin heikosti eroottista uteliaisuutta.
Hän ei nimittäin vaikuttanut minuun aistillisesti. Hän ei herättänyt
intohimoja, vaan eräänlaista sydämen riutumusta, etäistä, utuista ja
kipeää kaihomieltä. Aina kun olin poissa hänen seurastaan, päätin
johtaa tuon tuttavuuteni johonkin järjelliseen ratkaisuun, ja minulle,
joka en usko puhtaasen ystävyyteen miehen ja naisen välillä, oli ainoa
järjellinen ratkaisu luonnollisesti joko kosia tai koettaa vietellä
häntä. Mutta heti kun olin hänen seurassaan, jouduin jälleen tuohon
tuudittavaan, selittämättömään passivisuuden mielialaan, jossa hermoni
niin suloisesti lepäsivät. Hänen kanssaan ei näyttänyt yleensä mikään
ratkaisu mahdolliselta. Aluksi en tosin sitä erikoisesti toivonutkaan,
sillä minähän olin vain päättänyt ottaa selon hänestä ynnä niistä
sisäisistä vaikuttimista, jotka olivat hänen tähän-astisen
elämänkulkunsa määränneet.
Sitä varten oli minun ensin otettava selko hänen entisestä miehestään,
jonka tunsin ohimennen. Kenties olisin voinut alottaa hänen kanssaan
kirjevaihdon, jollakin tekosyyllä luonnollisesti, tai kuulla jotakin
hänestä hänen tovereiltaan. Mutta pidin turhana kääntyä kenenkään muun
puoleen, kun minulla kerran oli hänen rakastamansa ja häntä rakastanut
nainen edessäni, sillä ihmiset yleensä tuntevat hyvin vähän itseään ja
vielä vähemmän toisiaan. Hitaasti, varovaisesti ja hienotunteisesti
menetellen voinkin tätä tietä saada hänestä sangen seikkaperäisen ja
jotakuinkin koossapysyvän luonnekuvan.
Hänen entinen miehensä oli ollut iankaikkinen itsekasvattaja,
itsejäytäjä, itsekiduttaja. Mikään ei kelvannut hänelle sellaisenaan.
Kaikki oli kehitettävä, jalostettava, korjattava ja parannettava
joksikin muuksi kuin miksi jumala oli luonut sen. Leenakin oli usein
epäillyt, oliko hän taiteilija ollenkaan, sillä hänen mielestään olisi
oikean taiteilijan pitänyt voida iloita maailmasta juuri sellaisena
kuin se oli. Hän, Leena, olisi niin mielellään tahtonut tulla
rakastetuksi sellaisenaan, avuineen ja vikoineen, miellyttävine ja
epämiellyttävine ominaisuuksineen. Hänen entisen miehensä mielestä taas
olisi ollut aina taisteltava, aina pyrittävä ja ponnisteltava, aina
ylemmä, aina korkeammalle kehitys-asteelle, aina puhtaampaan,
täydellisempään, yksilöllisempään ihmisyyteen. Eihän mikään nainen
olisi voinut sitä ajan oloon kestää, saati sitten Leena, joka oli niin
herkkä, niin hauras ja tunteellinen.
Hyvä hänen entinen miehensä oli ollut hänelle, aivan liian hyvä, sanoi
hän itse, vaikka hän kyllä osasi itseäänkin arvostaa. Mutta tuo mies
oli ollut kuitenkin jotakin aivan toista ainesta kuin hän, jotakin
moraalista, metafyysillistä, ylenluonnollista, jonka arvoitusta hän ei
ollut koskaan voinut itselleen selvittää. Epäilemättä oli hänen
miehensä häntä rakastanut, samoin kuin hän miestään, ja pitiväthän he
yhä edelleenkin niin paljon toisistaan. Mutta siinä oli kuitenkin aina
ollut tuo jokin, heidän välillään oli kuitenkin aina seisonut tuo
muudan, tuo paha, tuo kylmä, tuo vieroittava, ikäänkuin vaatimus tai
pyyntö tai pakko tai käsky, joka oli voinut hänen mieltään matona
kalvaa, taas toisin vuoroin hänen päänsä päällä piiskana läjähtää.
Leenan olisi pitänyt muuttua joksikin muuksi. Siinä se oli. Leenan koko
olemus oli noussut sitä vastaan. Luonnollisesti oli hänenkin mielestään
ollut hyvä itseään kasvattaa. Mutta eihän ollut silti syytä kiusata
itseään, kun elämä oli niin lyhyt, kun ei kuoleman takana ollut mitään
ja kun kaikki loppui samassa kuin oli alkanutkin.
Leena puolestaan olisi tahtonut niin mielellään joskus vain elää ja
olla onnellinen. Hänellähän ei ollut muuta kuin tämä elämä, tämä
maailma, josta hänen oli kiinni pidettävä. Mutta mikä ilo oli elää, jos
täytyi aina koota eikä saanut koskaan tuhlata, jos täytyi aina ylöspäin
eikä saanut koskaan hyvää luikua alamäkeen laskettaa?
Tuonkin tähden oli Leena usein epäillyt, että hänen entinen miehensä ei
ollut oikea taiteilija.
Sillä eihän oikea taiteilija säästä, hän tuhlaa. Eikö juuri se ollutkin
taiteen olemus ja oliko ylimalkaan mitään muuta todellista iloa
maailmassa? Mutta tuo mies oli kitupiikki. Taidetta ei Leena niin
paljoa ymmärtänyt, että hänellä olisi voinut olla mitään itsenäistä
käsitystä siitä. Hänen oli siis arvostelussaan ollut pakko nojautua
yksinomaan ihmiseen, ei hänen työhönsä, ja ihmisenä oli hänen entinen
miehensä ollut vähemmän taiteilija kuin parantumaton uneksija, joka
Leena muuten itsekin oli ja tiesi olevansa. Siinä he olivat yhtyneet,
mutta heidän unelmiensa laatu oli ollut tuiki erilainen. Leenan unelmat
kulkivat kuin pilvet kaupungin kattojen yli. Niillä ei ollut mitään
pohjaa todellisuudessa, niissä ei ollut pontta eikä perää, ne eivät
nousseet ympäröivästä elämästä eivätkä ne myöskään voineet mitään sen
menoon vaikuttaa. Niitä ei voinut toteuttaa, toisin sanoen, eikä niitä
voinut edes ajatella toteutetuiksi. Ne olivat järjettömyyksiä, kaiken
luonnon, kaiken luonnollisen logiikan ja luonnonlakien vastaisia. Hän
uneksi mahdottomia. Hän itsekin tiesi sen, oli aina tiennyt sen ja oli
oppinut niitä myös oman itsensä edessä häpeämään. Hullutuksia, outoja
päähänpistoja ne olivat, omiaan kenen tahansa täysijärkisen ihmisen
aivoja sekoittamaan. Mutta se juuri oli ollut ero hänen ja hänen
entisen miehensä välillä, sillä hänen miehensä uneksi vain pelkkää
todellisuutta, joskin uutta ja ennen tuntematonta. Hänen miehensä
unelmat nousivat todellisuudesta ja niillä oli ainakin mahdollisuus
siihen takaisin vaikuttaa. Tuo mies ei ollut koskaan uneksinut mitään
turhaa. Hän oli suorastaan vihannut kaikkia vaimonsa eriskummallisia,
vaikka viattomiakin päähänpistoja, ollen omassa sielunelämässäänkin
niin ihmeteltävän, niin saavuttamattoman kansallistaloudellinen.
Eikö totta, tuo mies mahtoi olla hiukan hassahtava? Uneksia pelkkää
hyvää, järjellistä ja hyödyllistä! Mitä varten ihmiselle on annettu
unelma siis? Eikö sitä varten, että hän ainakin sen piirissä voisi
tehdä äärettömiä hullutuksia?
Tuo mies ei ollut tehnyt elämässään kuin yhden, sen, joka oli heidän
avio-eronsa aiheuttanut. Muuten hän oli ollut harvinaisen yhtenäinen.
Hän oli nähnyt elämässä tarkoituksen, jota ei Leena parhaalla
tahdollaankaan voinut nähdä siinä, eräänlaisen kätketyn, sisäisen
ajatuksen, joka ihmisen omassa työssään, omassa elämässään ja oman
henkensä heleimmässä kuvastimessa oli ilmi saatettava. Se ajatus oli
ääretön kuin luonto itse ja sellaisena siis ihmis-aivoille
käsittämätön. Mutta ihmis-aivot, oli tuo mies sanonut, voivat vallata
aina uusia ja uusia aloja siitä. Ja juuri siinä oli hänen mielestään
ihmis-elämän ääretön ihanuus, että oli alaa edessä ja takana niin kauas
kuin silmä kantoi, että työ ei loppunut, että taistelu ei laannut, että
veri lauloi suonissa jokahetkisen, iankaikkisen voiton virttä, siksi
kuin tappio tuli, siksi kuin kuolema kohtasi, siksi kuin kaikki
tyyntyi, talttui, taukosi ja pysähtyi. Sankarin kuolo sotakentällä, se
oli ollut se vertauskuva, jota hänen miehensä oli mielellään käyttänyt
ihmisen kohtalosta maan päällä puhuessaan. Elämä oli taistelua, ja se,
joka parhaiten taisteli, voi myöskin viimeisellä hetkellään syvimmin ja
levollisimmin uinahtaa.
Merkillinen mies hän oli ollut, siitä ei epäilystä. Leenan mielestä hän
oli yhä vieläkin suoranainen nero, vaikka ei ehkä taiteellinen, ja
vaikka hänen oli niin vaikea päästä esille ja yleisön suosiota
saavuttaa. Omasta puolestani en sitä erikoisesti ihmetellytkään,
kuultuani, miten korkealle hänen unelmansa tähtäsivät.
Koko maailman tahtoi tuo mies oman sisällisen ihanteensa mukaan
muodostaa, koko elämän, koko ihmiskunnan. Hyviä, viisaita, täysiä
ihmisiä; hän tahtoi tähän maailmaan, ylenkatseellisia, jos niin
tarvittiin, rakastavia, intohimoisia, tyyniä pinnaltaan, palavia
syvyydessään: jää- ja tuli-ihmisiä. Ainakin hän itse oli väittänyt
tuntevansa povessaan sellaisen ihannekuvan. Mutta koska hän ei sitä
voinut aivan niin laajassa asteikossa toteuttaa, hän oli sanonut
tahtovansa ainakin itse kohota sitä kohden niin korkealle kuin
mahdollista. "Joka kerta kuin näen siitä pienen pilkahduksenkin", hän
oli sanonut, "joko muiden sielussa tai omassani, käyn jälleen kahta
ylpeämmäksi ja rohkeammaksi". Se ei ollut mikään yli-ilmainen ihanne
hänelle. Se oli luuta ja lihaa: ihmisiä. Yli-ihmisiä, jos niin
tahdotte, mutta kaikissa tapauksissa enemmän ihmisiä kuin useimmat
nykyään elävät kuolevaiset.
"Maailma on niin harvaan asuttu vielä", oli hänen tapansa ollut myös
sanoa. Oli muka vain joku ihminen, joku tuota ihannekuvaa lähentelevä
ihmistyyppi, siellä täällä kuin Robinsson autiolla saarellaan, joku
siinä tai tässä maassa, joku ainoa siinä tai tässä aikakaudessa. "Mutta
joka kerta kun minä kuulen sellaisen hengenheimolaisen äänen", hän oli
kerran sanonut, "vaikka se tulisi tuhansien vuosien ja tuhansien
peninkulmien takaa, minä saan takaisin nuoruuteni rautarohkean uskon
itseeni ja kutsumukseeni". Silloin hän ei ollut yksin enää. Silloin hän
tunsi, että hän ei elänyt turhaan, että myöskin hänellä oli oikeus elää
ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan pyytää ympäristöltään ja
aikalaisiltaan anteeksi olemassaoloaan.
Mahdollisesti tuollainen mies voi olla nero, mutta tuskin taiteellinen.
Ihmisten, jotka näkevät maailmassa, mitä muut eivät siinä näe, on
yleensä sangen vaikea tehdä itseään muille edes taiteellisesti
ymmärrettäviksi.
Kerron hänestä senvuoksi, että tietäisitte, mikä oli se henkinen
ilmakehä, josta Leena tuli ja jossa hän osaksi yhä vieläkin eli, siksi
kuin hän eräänä päivänä täällä Helsingissä minun vastaanottohuoneeseeni
ilmestyi. Se oli ollut hänelle aivan liian kova, liian ankara, liian
älyllinen ja aatteellinen ilmakehä. Häntä oli vilustanut. Ja kuitenkin
hän huusi lämpöä ja herkkyyttä koko olennollaan. Hänen entinen miehensä
oli ollut yksinkertaisesti liian miehekäs hänelle, siinä se oli.
Minussa hän tapasi vertaisensa. Minun seurassani hänen oli hyvä olla,
minun kanssani hän voi jutella, laverrella, tunteilla ja tunnelmoida.
Ei niin, ettei hänen entinen miehensä olisi ollut henkisesti hänen
vertaisensa, — olipa tämä vielä monessa suhteessa ollut kyynärän pitempi
häntä, mutta ei siinä, mikä hänelle, Leenalle, oli pääasiallisin. Hänen
miehessään oli kaikki ollut niin päättävää, niin itsepintaista, niin
hirmuhallitsevan keskitettyä: kasvot, ryhti, ajatukset ja mielipiteet.
Epäilemättä hän oli mies, jota nainen voi rakastaa. Mutta Leena ei
ollut koskaan voinut rakastaa häntä inhimillisellä rakkaudella,
itkevällä ja nauravalla, rikkovalla ja anteeksi-antavalla. Hän oli
pikemmin ihannoinut ja jumaloinut häntä. Kun ensimmäinen pilvi oli
sitten ilmestynyt heidän taivaalleen, kun ensimmäinen rikos oli
tapahtunut ja tuo mies astunut alas luonnottomalta jalustaltaan,
esiintyen kerrankin elämässään tavallisena kuolevaisena, ei mikään
yhdys-elämä entisessä merkityksessä enää ollut heidän välillään
mahdollinen. Ei heidän mielestään, tarkoitan. Minun mielestäni siitä
olisi voinut vasta alkaakin oikea, terve ja luonnollinen avioliitto.
Mutta heiltä oli lumous haihtunut, unelma mennyt. Heidän suhteensa oli
ollut alun pitäen tuolle miehen yli-ihmisyydelle, siis väärälle
pohjalle, perustettu.
Kun se petti, luhistui koko rakennus. Tuo mies ei ollut voinut sietää
sitä ajatusta, että hänen vaimonsa oli kerran nähnyt hänet henkisesti
alastomana, eikä nainen puolestaan ajatusta, että mies oli särkenyt
hänen jumalankuvansa. Siksi he erosivat. Näin olen minä ainakin asian
ymmärtänyt.
Eivätkö ihmiset ole kummallisia? He rakentavat ensin talon, jota he
nimittävät onnekseen, ihanteekseen tai maailmankatsomuksekseen, ja kun
heidän pitäisi muuttaa siihen, he huomaavatkin tehneensä sen ovet ja
ikkunat niin ahtaiksi, että he eivät itse mahdu sisälle siihen: Nuo
kaksi olivat juuri olleet sellaisen ennakkokäsityksen uhreja, kuten
niin monet ihmiset nykyaikaan. Heillä oli ollut väärä käsitys
rakkaudesta, miehellä eritoten. Tehdä ensin rikos ja tunnustaa sitten
rikos! Eipä sillä, että minä puolestani olisin pitänyt sitä minään
rikoksena, mutta jos hän kerran itse oli sitä mieltä, hänen
velvollisuutensa olisi ollut salata se ainakin vaimoltaan. Miksi
esiintyä arkiryysyissä juuri sen edessä, jota rakastaa? Miksi ei
ennemmin puhtaana, pestynä ja pyhävaatteissa? Rakkaus on juhlaa
mielestäni eikä suinkaan surun juhlaa, vaan ilon. Mutta me tärvelemme
ilon sekä itseltämme että muilta olemalla liian rehellisiä. Oikeastaan
pitäisi miehen jo alusta alkaen järjestää suhteensa naisen kanssa niin,
ettei tulisi eikä voisi tulla kysymystä ollenkaan rehellisyydestä tai
epärehellisyydestä. Eihän ihminen ole toisen oma. Eihän kenelläkään ole
mitään oikeuksia tai velvollisuuksia muiden kuin itsensä suhteen. Miksi
vaatia tilille ketään tai itseään ja ajatuksiaan muille tilittää? Mies,
joka niin tekee, on joko pelkuri tai mielipuoli. Rakastava nainen
tahtoo aina olla ehdottomasti rehellinen, jakaa ilot ja surut, tuskat
ja kärsimykset, mieluimmin juuri viimemainitut, sillä vasta silloin hän
tuntee itsensä tarpeelliseksi olioksi maailmankaikkeudessa. Mutta juuri
se tekee hänen rakkautensa miehelle aina ennen pitkää niin
kiusalliseksi. Eihän ihminen ole mikään kaksois-olento. Mutta naiset
eivät koskaan opi seisomaan omilla jaloillaan tai tekemään vain
vieraskäyntejä miehensä sydämessä. He ovat kotikissoja ja he tahtovat
perustaa kodin jokaiseen hänen povensa pienimpäänkin sopukkaan. Se on
sietämätöntä, sillä jossakinhan täytyy miehenkin saada tuntea olevansa
kotonaan. Mutta miehen oikea koti on vain se osa hänen sielustaan,
jossa hän on yksinäinen ja jää ijäti yksinäiseksi.
Päästyäni näin pitkälle, päätin vielä saada selon, miksi tuo nainen
ylimalkaan oli mennyt miehelään. Se oli, kuten arvasinkin. Leena ei
ollut ottanut miestään, vaan mies oli ottanut hänet. Ei kysynyt,
tahtoiko toinen vai ei, ottanut kuin omansa, vienyt voittosaaliinaan,
kantanut pois kömpelöillä käsivarsillaan. Leena oli ollut tuosta sekä
hämmästynyt että ihastunut niin, että hän ei ollut muistanut edes
suuttua, saati sitten tehdä mitään vastarintaa. Ja kun hän oli
muistanut, se oli ollut liian myöhäistä jo. Jälkeenpäin häntä oli
joskus harmittanut, että hän silloin oli niin helposti antautunut ja
että hän omalla lemmentarinallaan oli joutunut niin vanhan-aikaista ja
arkipäiväistä totuutta palvelemaan: totuutta miehestä, joka tulee
tuuliaispäänä, ja naisesta, joka lehtenä antaa itseään lennättää.
Jotakin aivan toista hän kerran oli syvimmässä sydämessään rakkaudella
ja rakkaus-elämällä tarkoittanut, jotakin paljon hienompaa,
nykyaikaisempaa, tasa-arvoisempaa. Mutta kun hän ei ollut nähnyt sitä
töteutettuna missään ympäristössään, hän oli itsekin ruvennut
epäilemään oman sydämensä salaista, yksinäistä vaatimusta. Samalla
olivat sortuneet kaikki hänen hauraat, haaveelliset mielipiteensä
uudenaikaisemmasta, ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen
välillä, sortuneet kuin keinotekoinen rakenne, jonka juuria routa
liikuttaa.
Elämän routa se lienee ollut. Sille rakkauskäsitykselle, jonka hän
tunsi ja tunnusti omakseen, vaikka hän ei omalta kohdaltaan ollutkaan
seurannut sitä, hän ei ollut löytänyt todellisuudesta mitään
jalansijaa. Siksi oli hänen uskonsa siihen murtunut jo kauan ennen kuin
hän mitään avioliittoa ajattelikaan. "Kun joskus oikein tarkkaan koetan
muistella sieluni silloista kehityskautta", hän sanoi kerran minulle,
"tulen aina siihen päätökseen, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut
ollakaan minulle mahdollinen". Hän oli ollut umpisolassa, hänen
miehensä oli tullut siitä pelastavaksi pääsyksi hänelle. Muuten olisi
hänen umpisolansa muuttunut hänelle umpisukkulaksi, laineet olisivat
lyöneet hänen päänsä yli ja elämän arkipuoli hänen olemuksensa
mieluisekseen muovaellut.
"Antamalla itseni minä olen säilyttänyt itseni", hän sanoi taas toisen
kerran minulle.
Luulen, että se oli totta. Hän oli ojentanut sielunsa ja ruumiinsa
tuolle miehelle kuin tarjottimella, kuin hän olisi tahtonut sanoa:
"Tässä se on, minun koko itseyteni, mutta minä en osaa tehdä sillä
mitään enkä viitsisi myöskään aivan vielä heittää sitä rikkaläjälle.
Tee sinä, mitä tahdot sillä, tuhlaa se tai säilytä minua varten, jos
ehkä joskus maailmassa vielä tulisin sitä tarvitsemaan!" Ja mies oli
ottanut vastaan ja tallettanut sen, sulkenut kuin lippaasen ja pistänyt
avaimen liivintaskuunsa. Näin oli Leena sitten monta vuotta elänyt.
Nyt, yksinäisyydessään, hän oli jälleen tuntenut halua itseään
tarkastella, katsomaan, mitä hänestä oli tullut, ja arvioimaan, mitä
vielä mahtoi olla jälellä hänen alkuperäisestä, tyttö-aikaisesta
olemuksestaan.
Hän oli katsonut ja tullut heti täysin levolliseksi. Se oli kaikki
siellä, se oli kaikki tallessa, kiitos olkoon hänen miehensä
huolellisen säilyttämistaidon. Se oli kaikki jälellä, sellaisena kuin
hän sen muisti oman henkilöllisyytensä ensimmäisestä heräämisestä,
kirkkaana, kulumattomana pääomana, joka tosin ei ollut vuosien varrella
lisääntynyt, mutta ei vähentynytkään. Hänen entinen miehensä ei ollut
koskenut siihen, siksi että hän ei ollut tarvinnut sitä: hän oli ollut
sitä tehdäkseen liian täynnä omaa itseään. Leena tunsi hiukan
katkeruutta tuota ajatellessaan, mutta samalla oli se omiaan täyttämään
henkilökohtaisen turvallisuuden tunteella hänet. "Tiedän voivani olla
oma itseni", hän sanoi kerran minulle, "oma väärentämätön, synnynnäinen
minuuteni, siinä silmänräpäyksessä kuin se käy tarpeelliseksi".
Arvaan, että hän juuri siksi saattoi olla niin tyyni ja rauhallinen. Ja
toisen kerran hän sanoi minulle: "Tiedän taas, kuka olen ja mitä minä
voin, jos vaan tahdon voida". Tuo ajatus, sanoi hän, oli käynyt hänelle
niin rakkaaksi, että hän muisti sen heti ensimmäiseksi aamulla
herätessään ja unohti vasta viimeiseksi illalla maata mennessään.
Senjälkeen kuin hän oli tuon sanonut minulle, tuntui minusta kuin
olisivat hänen kasvonsa kaunistuneet, hänen vartensa notkahdellut
norjemmin ja joustavammin. Myöskin iloisemmaksi hän oli käynyt minusta.
Mutta ehkä se oli vain mielikuvitusta. Näemme ylimalkaan ihmiset
ainoastaan omien sieluntilojemme prisman läpi ja minuun olivat hänen
sanansa todellakin ilahduttavasti vaikuttaneet.
Tiesin hänestä nyt, mitä tahdoinkin tietää, enkä kuitenkaan voinut
siirtää häntä lajiteltujen ilmiöiden joukkoon. Hänen seuransa oli jo
käynyt minulle välttämättömäksi. Me olimme paljon yhdessä sinä keväänä,
kävimme teattereissa, konserteissa, taidenäyttelyissä, ja teimme pitkiä
kävelyretkiä Helsingin ympäristöön, milloin jäälle, milloin Töölön tai
Alppilan tietä pitkin. Se olikin muuten mitä ihanin kevät, päivät
korkeat ja kauniit, yöt raikkaat ja tähtikirkkaat. Kaikesta päättäen
hän hiukan piti minusta. Meidän tuttavuutemme oli kehittynyt jo niin
läheiseksi, että me voimme vaietakin, kulkea kilometri-määriä aivan
äänettöminä, ilman että se vähimmässäkään määrässä vaivasi meitä.
"Eikö ole ihmeellistä", hän lausui kerran tuollaisen vaitiolon jälkeen,
"että minun vanhempiani ei ole enää missään?"
"Ei missään muualla", jatkoin minä ikäänkuin se olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa, "kuin tällä hetkellä teidän omassa
mielikuvituksessanne".
"Juuri se on niin kummallista", sanoi hän. "Ensin on jotakin ja sitten
äkkiä ei olekaan mitään. Ja joka hetki syntyy ja häviää kokonaisia
maailmoita."
"Elämä on unelma", virkahdin minä puolipiloillani. "Eilinen ei ole
mitään ja huominen on vain saippuakupla, joka särkyy, kun tämä-päivä
siihen koskettaa."
Hän nyykäytti päätään äänettömänä ja vaipui jälleen ajatuksiinsa. Mutta
hänen sanoistaan minä pääsin hiukan selville hänen silloisesta
mielentilastaan.
Hän eli entisyydessä. Hän toivotteli mennyttä takaisin. Hän ei elänyt
nykyhetkeä varten eikä hänestä lähtenyt mitään lankoja tulevaisuuteen.
Luulen, että hän juuri siksi oli niin utuinen mielestäni, niin itseensä
verhoutunut. Hän tunsi kaiketi kuuluvansa johonkin menevään, häviävään
maailmankuvaan. Toisin vuoroin hän saattoi kyllä äkillisellä
tempauksella ponnahtaa irti tuosta petollisesta, herpaisevasta
tunnelmasta, jonka itsekin tunsin hänen seurassaan ja joka uhosi koko
hänen olennostaan. Hän oli silloin hilpeä, äänekäs, miltei raju. Mutta
pian hän ikäänkuin uuvahti jälleen, sulki umppunsa kuin valkea
lummekukka yön lähestyessä.
Te kysytte, minkä näköinen hän oli? Totta puhuen en voi muistaa sitä
tarkalleen. Omasta puolestani näin hänet aina sinisessä, te ymmärrätte,
väkevässä ruiskukan sinisessä, joka väikkyi kuin kummallinen sädekehä
pari tuumaa hänen päänsä ympärillä. Olen varma, että se oli hänen
sisimmän sielunsa väri. Minulle hän jäi unikuvaksi, joka aina
tällaisina kesä-öinä nousee sieluni silmien eteen, elävänä, kuulakkaana
ja selväpiirteisenä. Ja aina silloin minä tunnen jälleen tuon
riuduttavan, sydäntä hiukaisevan mielialan, missä hän itse eli, jota
hän myös minuun välitti, mutta jota minun on vaikea lähemmin
määritellä. Luulen kuitenkin siihen sisältyvän jonkun epämääräisen
toivon, että voisi elää elämänsä uudelleen, että voisi saada kaikki
takaisin, entisyytensä unelmat ja nuoruutensa suuret päivänkukat.
Hän oli sattunut minun tielleni aikaan, jolloin minä jostakin itselleni
käsittämättömästä syystä tunsin joutuneeni ikäänkuin pois nikamistani.
Olin sisällisesti hermostunut. En voinut olla yksin enkä muiden kanssa,
pelkäsin itseäni, ja toisten ihmisten seura teki minut vieläkin
aremmaksi. Mitä se mahtaa olla? kyselin itseltäni. Olenko rakastunut?
Minä? Minun ijälläni? Torjuin tuon ajatuksen luotani yksinomaan
naurettavana, sillä jo paljas päälakeni oli omiaan sen mahdottomuutta
todistamaan. Mutta kun kurkistin sydämeeni, täytyi minun tunnustaa,
että siellä kaikki oli äkkiä ruvennut käymään niin kummalliseksi.
Tarrauduin kiinni jokaiseen oljenkorteen ja tunsin kuitenkin meneväni
perikatoon. Elämä ikäänkuin luisui pois minulta. Taas toisin vuoroin
tuntui minusta kuin en koskaan olisi oikein elänytkään. Se mahtoi olla
jonkinlainen väli-aika. Ei erikoisia iloja eikä suruja, ainoastaan
tasaista, harmaata arkipäivää. Tunsin, että jotakin kuoli minussa,
varmasti, vähitellen, ikäänkuin jonkun koneellisesti, säälimättömästi
vaikuttavan luonnonlain välttämättömyydellä. On jotakuinkin
epämiellyttävää tuntea tulevansa oman paremman itsensä ruumiskirstuksi.
Etsin turhaan nimeä tuolle tunteelle, ja kun en löytänyt, kysyin sitä
häneltä.
"Minä muistan tuon tunteen tyttövuosiltani", hän sanoi, luoden syvän
silmäyksen minuun. "Ilon ikävä se on."
"Te ette enää tunne sitä?" kysyin minä.
"Kyllä joskus", vastasi hän, "mutta silloin se nousee kuin kaikuna
jostakin hyvin etäisestä entisyydestä".
"Ja nyt? Mitä nyt tunnette?" kysyin vielä.
"Nykyään minä en tunne enää niin hienoja tunteita", vastasi hän
hymyillen raukeasti. "Minusta on tullut täydellinen poroporvari."
Muistan, että hänen vastauksensa loukkasi minua, sillä mielestäni hän
olisi voinut puhua muille, mutta ei minulle niin. Ja minä sanoinkin sen
hänelle.
"Miksi te puhutte minulle aina niin pirullisessa äänilajissa?"
"Ainako?" kysyi hän hiljaa.
"Ette aina, mutta usein. Olemmehan me kaksi ihmistä, joilla ei ole
mitään syytä peljätä toisiamme."
"Minä tiedän", sanoi hän hetken vaiettuaan. "Miehet pyytävät aina olla
poikkeus-asemassa meidän naispoloisten suhteen. Mutta millä oikeudella
te pyydätte sitä?"
"En millään. Pyydän ainoastaan olla teidän ystävänne."
Näin, että hänen silmänsä kirkastuivat kiitollisuudesta, ja hän ojensi
kätensä minulle pehmeällä, hyväilevällä liikkeellä, jota pidin jo
onnellisena enteenä hänessä liikahtavalle lemmenkaipuulle. Mutta heti
seuraavassa hetkessä hän sulkeutui jälleen ja hänen katseensa peittyi
takaisin tuohon läpitunkemattomaan, uneksivaan utupilveen, jota jo olin
tottunut ihailemaan hänen erikoisimpana, luonteenomaisimpana ilmeenään,
monesta syvästä sydänsurusta kummunneena.
Hänen kuvansa kasvoi siitä saakka aina korkeammaksi sielussani. Näin
hänessä naisen, joka oli suuri sielustaan, viljelty vaistoiltaan,
yksinäinen, ylpeä olento, ja juuri sentähden miehen oikea toveri. Kuka
toinen katsoi niin? Ei kukaan minun maailmassani.
Muistan erään illan, jonka istuin hänen kammiossaan, lämpiävän uunin
edessä, riittyvän hiiloksen valaistessa hänen pieniä, hiljaisia
kasvojaan. Sanoinko jo, että hän asui sisarensa luona Katajanokalla,
jossa tällä oli tilava, uuden-aikainen huoneistonsa? Kävin usein häntä
siellä katsomassa, mieluimmin emännän poissa-ollessa, sillä hänen
sisarensa ei ollut ollenkaan yhtä miellyttävä kuin hän itse, oli
kylmähkö, järkeilevä porvarillinen luonne, joka kuului elämän
tyytyväisiin. Hän oli tyytyväinen, kunhan hänellä oli vain miehensä,
lapsensa, seurapiirinsä ja yhteiskunnallinen asemansa, eritoten kaksi
jälkimmäistä. Jenni oli sisarensa täydellinen vastakohta jo
ulkomuodoltaankin: pitkä, laihakaulainen, kulmikkaat olkapäät,
kasvoilla pikkumaisen säntillisyyden ja itsekylläisen arvosteluhalun
ilme. Kun hän nauroi, hän painoi päänsä rumasti hartioittensa väliin ja
kikatti ilkeästi kuin harakka. Vielä vastakkaisemmat olivat nuo kaksi
sisarta sisälliseltä luonteeltaan. Jos toinen oli Martta, oli toinen
Maria. Luulen, että he sydämensä pohjasta vihasivatkin toisiaan, tuolla
äänettömällä, syövyttävällä vihalla, joka on vain läheisten sukulaisten
tai eri sukupuolten välillä mahdollinen.
Näin heti tullessani, että hän oli itkenyt, ja sain siihen myöhemmin
selityksen. Hän oli juuri saanut kirjeen entiseltä mieheltään. Tämä
kärsi kovasti yksinäisyydestään, mutta kesti sen sankarillisesti. Juuri
tuo hänen sisällinen taistelunsa, jonka Leena luki hänen jokaisen
rivinsä välistä, oli hänen sydäntään liikuttanut. Me juttelimme sitten
paljon hänestä, ja kuinka lieneekin tapahtunut, mutta meidän
keskustelumme sai omituisen, pistävän, tuolle miehelle epäedullisen
kärjen, jota me emme kumpikaan alussa tarkoittaneet.
"Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä?" kysyin minä jotakin sanoakseni.
"Kyllä", vastasi hän. "Mutta ne jättävät kuitenkin niin kummallisen
autiuden ja tyhjyyden tunteen. Ne alkavat kaikki sanalla 'minä' ja
vaikuttavat kuitenkin niin kummallisen personattomilta."
"Kuinka niin?" kysyin minä. "Eikö hän, jos kukaan, juuri ole
personallisuus?"
"En tiedä", vastasi hän. "Hänen kirjeensä tulevat kuin jostakin
tuntemattomasta avaruudesta, ne ovat osoitetut kuin jollekin yhtä
tuntemattomalle taivaankappaleelle."
"Luulen ymmärtäväni teidät", sanoin minä. "Ne eivät ole kirjeitä kahden
määrätyn yksilön, miehen ja naisen välillä. Ne ovat ypö-yksinäisen
sielun tunnustuksia, jotka hän lähettää tyhjään ilmaan langattomina
sähkösanomina."
Leena tuijotti eteensä äänettömänä. Seurasi pitkä vaitiolo.
"Epäilen, että hän on koskaan minua rakastanut", hän virkahti äkkiä
ynseästi.
"Sitähän te ette voi epäillä", sanoin minä hämmästyneenä.
"Kyllä", vastasi hän silmät ummessa ja pieni ryppy kulmakarvojen
välissä. "Tuskin hän tietää edes, mitä rakkaus on, eikä hän taida
ketään naista maailmassa todellisella, inhimillisellä rakkaudella
rakastaa."
"Hän on yli-ihminen", väitin minä leikilläni.
"Ei, epä-ihminen hän on", jatkoi hän kuin unessa, "eikä hän ole koskaan
ymmärtänyt eikä tule koskaan ymmärtämään oikeaa, syvää, laajaa ja
sykkivää inhimillisyyttä. Siksi ei hänestä myös koskaan tule suurta
taiteilijaa."
Vaikenin ja katsoin yhä enemmän ymmällä häneen. Oliko tuo Leena? Tuntui
kuin hän olisi antanut vallan syvimmille, itsetiedottomimmille
sielunliikkeilleen.
Puhuimme paljon muutakin sinä iltana, mutta nuo sanat painuivat siksi
syvälle mieleeni, että muistin ne, kun kohta senjälkeen kuulin
taiteilijan ampuneen itsensä Firenzessä. En tiedä tuntimäärää, mutta
tiedän, että hän teki sen samana iltana, jolloin nuo sanat lausuttiin.
Pitäkää minua vain taika-uskoisena! Mutta minä olen syvimmässä
sielussani vakuutettu, että hän kuoli samalla hetkellä kuin ainoa
ihminen, joka koskaan eli uskonut häneen, kielsi hänet erään vieraan,
kolmannen ihmisen edessä. Hänen kuolemansa lienee tuskin ollut Suomen
taiteelle mikään korvaamaton tappio. Mutta minuun teki tuo tapaus hyvin
kiusallisen vaikutuksen.
Muistan erään toisenkin illan, jonka istuin hänen kammiossaan, jälleen
lämpiävän uunin edessä, sillä hänen oli aina kylmä, jonka vuoksi
hänellä aina oli tummanpunainen shaali hartioillaan. Silloin oli
kysymys hänen sisarestaan.
"Kuinka teidän sisarenne voi?" olin minä noin tavan vuoksi puheen
lomassa virkahtanut.
"Kiitos kysymästä", vastasi hän jälleen tuolla ynseällä
äänenpainollaan, joka niin omituisesti poikkesi hänen muuten lempeästä,
ystävällisestä olennostaan.
"Eikö totta? Te ette pidä sisarestanne?"
"En", vastasi hän vilpittömästi. "Miksi hänestä pitäisin? Me olemme
niin kokonaan toista verta. Minä olen tullut isääni ja hän äitiini,
jota minä en myöskään voinut koskaan oikein kärsiä."
Vaikenin, sillä tunsin hänen vanhempainsa muinaiset kotiolot, jotka
olivat olleet päältäpäin sileät, mutta sisältä hyvinkin onnettomat.
"Minun sisareni on luotu johtamaan miestään ja pitämään tukevaa,
turvallista huoneenhallitusta", jatkoi hän aivan aiheettomasti.
"Ja te? Mitä varten te olette luotu?" kysyin minä kääntääkseni
keskustelua pois tuolta vaaralliselta alalta.
"En tiedä itsekään", vastasi hän, "mutta ainakaan minä en ole syntynyt
rehkimään enkä raatamaan, en kärsimään, pyrkimään enkä ponnistelemaan".
"Ette", sanoin minä, "on ihmisiä, jotka tekevät suurinta iloa muille,
jos he vain nauttivat ja rakastavat, ovat kauniita, rikkaita ja
onnellisia".
"Minä en ole mitään niistä", vastasi hän miltei vihalla, "on kuin kova
kohtalo olisi meidän arpanoppamme, sisareni ja minun, kummallisesti
vaihettanut".
"Nyt te ette puhu totta", sanoin minä. "Teillä ei todellakaan ole
mitään syytä nurkua kohtaloanne."
"_Hän_ on hyödyllinen ja _hän_ on onnellinen", hän sanoi katkerasti.
"Minä sitävastoin olen vain väsynyt. Voi olla hyvä näin, mutta voi
toisinkin olla."
Tuo oli mielestäni suorastaan turkkilaista ajatustapaa, ja minä sanoin
sen hänelle.
"Voi olla", sanoi hän tyynesti, "mutta minä en todellakaan tunne mitään
halua pienimmälläkään sormenliikkeellä omaa kohtaloani ohjata tai
muuksi muodostella".
Heti senjälkeen sairastui ja kuoli hänen sisarensa. Nyt rupesin häntä
melkein pelkäämään. Minua ei hämmästyttänyt enää, kun kuulin, että hän
aikoi viettää häitä entisen lankonsa, konttoripäällikön kanssa, eikä
sekään, että hän hää-yönään, joka oli myöhään marraskuulla, oli
syöksynyt ulos huoneistaan, rientänyt pitkin Pohjoista Siltarantaa ja
yrittänyt hukuttautua. Passipoliisi, joka juuri vei erästä humalaista
miestä putkaan, oli hänet pelastanut. Humalainen mies oli ollut hänen
veljensä, Eetu-poloinen, joka oli äsken päässyt vankilasta ja jälleen
entiseen elämäntapaansa antautunut. Veli ja sisar olivat toisensa
poliisiasemalla tavanneet.
Joku päivä senjälkeen soitettiin myöhään illalla ovikelloani.
"Siellä on eräs hampuusi", sanoi palvelijattareni, "hän ei lähde pois,
hän tahtoo tavata tohtoria".
Kirosin, menin katsomaan: se oli Eetu. Hän oli nytkin hyvin
juovuksissa.
"Sisareni on sairas", hän sanoi silmäänsä vilkuttaen, "ja pyytää, että
tohtori heti tulisi häntä katsomaan".
Arvelin ensin, että se oli vain hänen keksintöjään, sillä hän käytti
samalla tilaisuutta kerjätäkseen minulta pienen rahasumman.
"Sisareni lähettää teille tämän", hän sanoi sitten, ojentaen pienen
paketin minulle.
Huomasin, että se oli joku kirja, ja uskoin todeksi hänen sanansa. Olin
valmis parissa silmänräpäyksessä. Hänen veljensä tuli mukaan. Tuhannet
ajatukset risteilivät aivoissani, kun vihelsin ajurin ja pyysin tuota
retkua rinnalleni istumaan. Hän puhui koko matkan, itki, kiitteli
vuoroin minua, vuoroin sisartaan, ja moitti itseään. Minä en sanonut
mitään. Ulko-ovella hän onneksi jätti minut, pyysi tervehtimään
sisartaan ja pistäytyi arvattavasti lähimpään sivukapakkaan.
Leena makasi keuhkokuumeessa ja houraili. Hänen miehensä tai, oikeammin
sanoen, hänen sulhasensa, konttoripäällikkö, istui hänen vuoteessa
laidalla kokonaan murtuneena.
"Kuoleeko hän?" kysyi hän kuiskaten minulta.
"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", vastasin tavanmukaisesti,
vaikka oikeastaan minä en paljoa toivonut enää. Hän näytti aivan liian
heikolta kestääkseen onnellisesti ankaran taudinpuuskan.
Seuraavana päivänä hän kuitenkin tunsi minut, kiitti, että olin tullut,
ja pyysi istumaan. Keskustelimme yhtä ja toista, mutta huomasin heti,
että hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä.
"Näettekö tuon tulenvarjostimen?" hän sanoi äkkiä.
Vastasin näkeväni, vaikka en minä puolestani huomannut siinä mitään
erikoista.
"Se on ainoa näkyvä muisto isänkodistani", virkahti hän, hymyillen
surullisesti.
Katsoin tarkemmin sitä ja huomasin, että sen tummalle pinnalle oli
ommeltu pieni, hopeinen puunlehvä ja sen päälle sininen lintu
kirjaeltu. Jumala ties, minkä iso-äidin lahja jollekin suvun
valkopartaisista patriarkoista!
"Sininen lintu laulaa", hän sanoi jälleen raukealla hymyllään.
Hänen mielensä oli haihtunut muinaisiin muisteloihin. Hän puhui
isästään ja äidistään, sedistään, tädeistään ja heidän vanhemmistaan,
ammoin jo kuolleista ihmisistä. Olisin pyytänyt häntä vaikenemaan,
mutta en voinut: ääretön melankolia hiipi sydämeeni. Näin edessäni
sarjan hienoja, sivistyneitä miehiä, joiden silmät nyt tuijottivat
tuolta tuntemattomasta avaruudesta häneen niin lempeinä ja surullisina,
laihoja, täsmällisiä naisia, jotka astuivat uunin pimennosta esiin niin
ohuina ja selväviivaisina kuin kuparipiirrokset. Sininen lintu lauloi.
Minunkin mielessäni nousivat vanhat, tutunomaiset ja rintaa-riuduttavat
kuvasarjat.
Vaivuin viimeisen kerran elämässäni siihen kummalliseen, tuudittavaan
mielialaan, jota koko hänen olentonsa oli aina ollut omiaan minussa
herättämään. Peittyivät kuin pumpuliin kaikki terävät särmät
sydämessäni. Lamppu liekutti himmeämmin, käteni lepäsivät polvilla
raukeina ja hervottomina. Sininen lintu lauloi. Kuuntelin silmät kiinni
ja henkeäni pidättäen sen outoa, onttoa, kuin hyvin etäiseltä, suuresta
tyhjyydestä soivan englantilaisen torven tapaista ääntelyä.
Leena vaikeni ja veti ilmaa sieraimiinsa.
"Eikö ollutkin", kysyi hän sitten, "kuin olisivat tuoreet kuusenlehvät
tuoksahtaneet?"
Hän sanoi kyllä tietävänsä, mitä se oli: hänen isänsä kannettiin
hautaan pitkän, raskaan päivätyön päätettyään.
"Ja nyt?" kysyi hän jälleen. "Ettekö kuullut tylyjen vasaran-iskujen
kumahtavan?" Se merkitsi taas hänen kotinsa huutokauppaa. Hän eli
entisyydessä. Sininen lintu lauloi hänelle. Hän muisteli mennyttä
takaisin, hän toivotteli itseään entiseksi.
Kuoleman lintu se oli. Olin itse häntä hautaan kantamassa. Kun palasin
sieltä ja asetin eteisen pukutelineen päälle silinteriäni, sain käteeni
paperikääryn, saman, jonka hänen veljensä oli tuonut minulle ja joka
minulta oli lähdön kiireessä siihen unohtunut. Aukaisin sen ja
huomasin, että se oli vanha muistikirja, tuollainen, joita
tyttökoululaiset käyttävät. Selailin sitä, luin hänen ystäviensä ja
ystävättäriensä lauselmia, ja sain vihdoin eteeni runonpätkän "Ilon
ikävä", omalla, silloin vielä hiukan kömpelöllä käsialallani
kirjoitetun. Se alkoi:
"Miks suret? Aikas mennyt ammoin ei koskaan palaja uudestaan..."
Minä itkin. Minä itkin todellakin. Minä itkin niinkuin ihminen koskaan
on itkenyt, sillä minä huomasin äkkiä häntä jo silloin tietämättäni
rakastaneeni. Itkin, että hän oli poissa, itkin, etten koskaan, koskaan
enää saisi nähdä häntä, ja itkin vielä enemmän sitä, että elämän-onni
kerran oli kulkenut vierelläni enkä minä, mielipuoli, ollut osannut
tarttua siihen.