SISÄLLYS:

Sininen lintu

Kirsikkapuu

Tyhjyyden kammo

Kalevan tulet

Alppilan japanilaisessa huoneessa istui eräänä kesäisenä iltana pieni

seurue, joka siellä oli usein ennenkin kokoontunut. Heitä oli vain

neljä: toht. Juho Varjakka, naislääkäri ja tunnettu tiedemies,

pankinjohtaja Taneli Koskenkorva, sanomalehden toimittaja Jakke

Pulliainen, huomattu etupäässä juopottelevan elämäntapansa vuoksi, ja

vihdoin yliopiston dosentti Väinö Teikari, joka tilasi pukunsa aina

suoraan Parisista. He olivat kaikki jo keski-ikäisiä miehiä ja kaikki

toimensa vuoksi pakotettuja viettämään kesänsä Helsingissä,

viimemainittu erään tieteellisen työnsä tähden, joka vaati kirjastojen

ja arkistojen läheisyyttä.

He viihtyivät hyvin yhdessä. Niin erilaiset kuin olivatkin heidän

ammattinsa, heidän luonteensa ja osaksi myös heidän mielipiteensä

maailman asioista, heissä oli kuitenkin joku yhteinen järjen ja tunteen

taso, joku yhteinen nautiskelevan, suvaitsevaisen poikamiehen piirre,

jota he eivät muissa tavanneet ja jonka vuoksi he aina mielellään

toisensa lasin ääressä kohtasivat. Talvella vieroittivat eri

tuttavuudet, eri seurapiirit ja heidän ammattejaan seuraavat

velvollisuudet heitä usein toisistaan. Mutta näin kesäisin, kun

kaupunki muuten oli tuttavista tyhjä ja sen seura-elämä kokonaan

pysähtynyt, he liittyivät jälleen sitä lujemmin toisiinsa, milloin he

vain kaikki neljä sattuivat samaan aikaan kaupungissa oleskelemaan.

Illallinen oli jo syöty, viinit juotu ja kahvitarjotin pöydälle

asetettu. Hyttynen surisi sisään avoimesta ikkunasta, aurinko meni

mailleen havumetsän taa, jonka latvat jo lepäsivät kesä-yön

kuultavassa, sinipunertavassa autereessa. Puheen porina lakkasi

hetkeksi, heidät valtasi hiljainen, riuduttava kaihomieli.

— Vahinko, etten ole syntynyt taiteilijaksi, virkahti pankkiherra.

Silloin tulisin minä tänne muutamina iltoina peräkkäin, nauttisin

tuosta näköalasta, tekisin taulun siitä, jonka ihmiset ostaisivat vielä

rahaisella rahalla minulta. Nyt on minun pakko ansaita leipäni toisella

paljon ikävämmällä ja epäkauniimmalla elinkeinolla.

— Voit olla sangen tyytyväinen elinkeinoosi, pisti sanomalehtimies

piloillaan. Sinulla on suru vain muiden ihmisten rahoista, silloin kun

meillä muilla omistamme. Sitäpaitsi jää sinulta vielä kyllin aikaa

matkustelemiseen, lueskelemiseen ja sielusi ihanteellisempien puolien

hoitelemiseen. Toista on minun poloisen.

— Entäs minun! huokasi haikeasti toht. Varjakka. Täytyy olla aisoissa

aamusta iltaan ja suorastaan ryöstää itselleen joskus tällainen pieni

lepohetki. Silloinkin on jo paha omatunto. Mutta kaikki tapahtuu siinä

toivossa, että minusta kerran tulee rikas ja että joskus vanhana

miehenä voin elää arvoni ja synnynnäisten taipumuksieni mukaisesti.

— Kukaan ei ole tullut rikkaaksi omalla työllään, sanoi synkästi

yliopiston dosentti. Minä puolestani olen aina ollut kahden vaiheilla,

onko parempi elää kuin miljonääri vai kuolla miljonäärinä. Pelkään,

että olen vuosien vieriessä kallistunut yhä enemmän edellisen

vaihtoehdon puolelle.

Pankkiherra oli sytyttänyt sikarinsa. Hän nojasi pään käsivarteensa ja

katsoi isällisesti yliopiston dosenttiin, joka par'aikaa laitteli

mielijuomaansa, ruskean bolsin ja Sayer'n konjakin sekoitusta.

— Ja kun olisit rikastunut? kysyi hän. Kuinka aikoisit sinä sitten

järjestää elämäsi vanhoilla päivilläsi? Tietääkseni on rikkauden,

samoin kuin elämänkokemuksenkin, laita paha kyllä ylimalkaan se, että

ne tulevat ihmiselle vasta sitten kuin ei enää voi käyttää niitä.

Teikari viivytteli vastausta. Hänen sijastaan puuttui toht. Varjakka

puheesen.

— Minun hartain toivomukseni, sanoi hän, mukavasti selkäkenoon

nojautuen, on saada kerran matkustaa Pyhälle maalle, Meidän Herramme

Vapahtajamme haudalle, nähdä pääni päällä Bethlehemin tähti ja ajaa

aasin selässä Galileasta Jerusalemiin. Te hämmästytte. Te pidätte sitä

oikkuna, hetken mielijohteena. Mutta te erehdytte siinä, aivan kuin

ihmiset ylimalkaan, pitäessään minua jumalankieltäjänä. Minä en kiellä

enkä myönnä, minä en tiedä mitään haudan tuolta puolen, ja juuri siksi

minulla on ääretön sisällinen tarve uskoa sekä lunastukseen että

iankaikkiseen kadotukseen. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tuossa

parhaalla tahdollanikaan onnistunut. Mutta minä olen syntynyt

kristillisen kirkon helmassa ja minä olen kuullut puhuttavan

Jeesuksesta Kristuksesta, ennen kuin Romuluksesta, Remuksesta,

Napoleonista tai Hannibalista. Siksi minä tahtoisin niin mielelläni

nähdä paikat, missä hän on elänyt, ja löisinpä melkein vetoa, että

tulisin paremmaksi ihmiseksi siellä. Ainakin tulisin minä lähemmäksi

sukuani, syntyperääni ja kenties myös omaa itseäni, jolle

esivanhempieni hahmossa on niin monta sataa vuotta Jumalan puhdasta

sanaa julistettu. Eikö totta: elämä on kummallista kiertokulkua? Ensin

tahtoo päästä pois tuosta kaikesta niin kauas kuin mahdollista, ja kun

on päässyt kyllin kauas, tekee mieli alkaa jälleen sitä lähestyä.

Toverit hymyilivät. He tiesivät, että toht. Varjakka oli suurin

epäilijä heistä kaikista, ja he päättelivät hänen puhuvan noin vaan

piloillaan. Jakke Pulliainen kohotti lasinsa.

— Maasta olet sinä tullut, sanoi hän.

— Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, sanoi toht. Varjakka vastaten

hänen maljaansa. Jos on joku jumalallinen totuus, minkä minä olen

valmis aina ja kaikesta sydämestäni tunnustamaan, niin on se tuo suuri

sana, joka kaikuu kautta kristikunnan, jokaisen sen avoimen haudan

partaalla. Se pitää paikkansa jo tähän elämään nähden. Ihminen pyrkii

ensin pois itsestään ja sitten takaisin itseensä. Siksi tahtoisin minä

matkustaa tuon ristiin-naulitun juutalaisen haudalle, josta minä olen

kuullut niin paljon, että hän on ikäänkuin osa minun syvimmästä,

alkuperäisimmästä itsestäni. Jos voisin, tunnustaisin syntini siellä,

ja palajaisin takaisin hurskaana, uskovana kristittynä. Ikävä kyllä,

minun elämäntapani eivät salli tuota matkaa, ennen kuin olen kyllin

rikas, ja rikkaus taas, kuten herrat tietävät, ei kuulu oikeastaan

olevan mikään pettämätön suositus taivaan valtakuntaan.

Hän, joka näin puhui, oli noita muita hienompi, herkempi ja

tunteellisempi, vaikka hän muiden seurassa olikin umpimielisempi kuin

kukaan, tiivis kuin sileä seinä, luoksepääsemätön ja leukaan saakka

napitettu. Tavallisesti leikki pieni, keveä hymy hänen kapeilla

huulillaan. Hänen kasvonsa, jotka muodostivat siropiirteisen

suorakaiteen, olivat reippaat ja miehekkäät, silmänluonti oli avoin ja

syvä, otsa pikemmin matala kuin korkea, nenä suora, viikset ohuet ja

yhdensuuntaiset ylähuulen kanssa. Teki hyvää kätellä häntä, sillä hän

suoritti sen niin lujasti, varmasti ja luotettavasti. Mutta kaiken

hilpeän, säteilevän seuratapansa ohella hänessä oli jotakin

surumielistä, jotakin alla-piilevää, jotakin utuista, ikävöivää,

samalla niin syvästi murtunutta ja toivottomasti talttunutta, että se

vaikutti vaientavasti hänen tavalliseen ympäristöönsä. Viittasiko se

menneihin mielenmyrskyihin vai oliko se hänessä jotakin

myötäsyntynyttä? Kukaan ei saattanut sanoa sitä tarkalleen. Väinö

Teikari puolestaan oli aina väittänyt, että siihen mahtoi olla syynä

joku salainen lemmensuru, ja sehän kuullosti kylläkin otaksuttavalta.

Tiedettiin hänellä olleen paljonkin sentapaisia seikkailuita, vaikka

hän itse vaikeni niistä kuin hauta, ollen erittäin arka rakastamiensa

naisten hyvästä nimestä ja kunniasta. Kuitenkin oli rakkauspsykologia

juuri hänen mieli-aineitaan, ainoa, mihin hän ei väsynyt koskaan ja

josta hän toveripiirissäkin saattoi suoranaisesti innostua. Epäilemättä

häntä pidettiin sangen kyvykkäänä myös oman tieteensä alalla, mutta hän

näytti hoitelevan sitä pikemmin velvollisuudentunnosta, joka hänellä

oli yleensä hyvin pitkälle kehittynyt, kuin sisällisestä kutsumuksesta.

Muuten hän harrasteli mitä erilaisimpia asioita, luki kirjailijoita,

joita ei kukaan muu lukenut, maalaili, soitti pianoa, taisipa joskus

hiukan säveltääkin. Mutta sen kaiken hän teki vain omaksi yksityiseksi

huvikseen, väittäen olevansa elämän dilettanti, josta ei koskaan tulisi

mitään eheää eikä täyspainoista.

Pankkiherra rypisti otsaansa tyytymättömänä, sillä hän ei sallinut

tehtävän pilkkaa uskonnosta.

— Huomaan, että veli laskee leikkiä vakavista asioista, sanoi hän.

Herrat tietävät, että minä en voi ottaa osaa siihen. Tosin on minun

kaiken kohtuuden nimessä tunnustettava, että minäkään en aina, kuten

esim. nyt, enkä ylimalkaan onnellisina hetkinäni, elä elävässä

yhteydessä Herrani Jumalani kanssa. Mutta minulla on myös vaikeat

hetken ja silloin huudan minä häntä lapsen sydämellä avukseni. Jos minä

teenkin syntiä, hyvät herrat, niin olkaa varmat, että minä myös saan

kärsiä siitä. Kuitenkaan minä en valita kohtaloani, sillä elämä

olisikin minulle muuten aivan liian kolkko ja yksipuolinen, enkä minä

käsitä niitä ihmisiä, jotka voivat tulla toimeen ilman uskontoa. Te

hymyilette. Mutta te ette hymyilisi, jos te tietäisitte, miten paljon

paremmalta tämä sikari maistuu suussani, jos sen makuun sekoittuu

miellyttävä tunne perisynnistä ja yleensä kielletyistä nautinnoista.

Toverit hymyilivät, mutta eivät virkkaneet mitään. He tiesivät Taneli

Koskenkorvan puhuvan sydämensä syvyydestä, vaikka se olisi voinutkin

oudon mielestä kajahtaa pahimmalta pilkalta samoja pyhiä asioita

vastaan, joita hän oli julistavinaan. Pankinjohtaja Koskenkorva oli

todellakin uskonnollinen mies, mutta omalla tavallaan. Hän oli

kehittyneimpiä sybariitteja koko Helsingissä, viinin tuntija, ruoan

tuntija, kauniiden naisten tuntija, vieläpä erikoisten, valikoitujen

kastikkeiden valmistaja. Mutta naiset olivat hänelle vain

nautinto-välikappaleita ja miehet miellyttäviä tai epämiellyttäviä vain

mikäli ne voivat hänen joutohetkiään hauskuttaa. Hän oli oikeastaan

mitä johdonmukaisin egoisti kiireestä kantapäähän, mutta juuri siksi

hyvä, herttainen ja muillekin samoja iloja suopa, kuten useimmat

nautiskelijat, sillä nimenomaisella ehdolla vain, että muiden ilot

eivät saaneet häiritä hänen ilojaan. Tämä hänen luonteensa

maailmallinen puoli ei suinkaan estänyt häntä kirkossa käymästä eikä

silloin tällöin, tavallisesti jonkun liiaksi pingoitetun nautintokauden

perästä, syviin uskonnollisiin mietiskelyihin antautumasta. Hän oli

oikeastaan täydellinen lapsi sydämensä sisimmässä, mutta Niniven lapsi,

joka ei tainnut oikeata kättä vasemmasta erottaa, vaikka hän itse

asiassa käytteli niitä kumpaakin yhtä suurella tottumuksella. Kun hän

oli pyhällä tuulellaan, hän ei käynyt missään, ei perheissä eikä

kapakoissa, eli yksin omassa poikamies-kodissaan, jonka hän oli

järjestänyt yhtä mukavaksi kuin hänen maailmankatsomuksensakin oli,

pukeutui synkästi ja arvokkaasti, ja kulki kadulla juhlallisena kuin

peijaiskutsuja, tuskin huomattavalla nyykähdyksellä tuttaviaan

tervehtäen. Mutta annas kun hänen syntinen tuulensa tuli, silloin näkyi

hän taas kaikkialla, teattereissa, konserteissa ja ravintoloissa,

pukeutui koreilevasti kuin riikinkukko, kiikaroi jokaista kaunista

naista, tuttua ja tuntematonta, ja ehdotteli mielellään pientä

iltahetkeä jossakin kapakan yksityishuoneessa tai kotonaan, jossa hyvin

usein nähtiin vieraina myös nuoria rouvia ja neitosia. Viime vuosina

olivat nuo hänen mielentilojensa heiluriliikkeet alkaneet yhä enemmän

tihentyä, ja samalla lyhentyä, niin että hänellä nyt jo vajaan viikon

kuluessa voi olla sekä syntinen että hurskas tuulensa, jopa joskus

samana päivänäkin. Hänen toverinsa olivat aikoja sitten tottuneet

tuohon kaikkeen ja pitivät hänestä juuri sellaisenaan.

Kun ei kukaan virkkanut mitään, jatkoi Koskenkorva:

— Muuten ajattelen minäkin usein vanhuutta ja vanhaksi tulemista. Olen

jo lähellä viittäkymmentä, minun ruumiini ei kestä kauan enää, ja

sieluni voimat herpoavat vitkaan, mutta vääjäämättömästi. Herrat

tietävät, että minulla on hengenahdistus, vaikka hyvällä hoidolla,

jokavuotisilla kylpymatkoilla ja säännöllisellä elämällä vielä

voinenkin sen kotvan kurissa pitää. Kuitenkin näen olevani vähitellen

pakotettu yhä, enemmän rajoittamaan nautintojani, joka ei ole vahinko

sikäli, että ne käyvät vain sitä valikoidummiksi. Kun tulen työhön

kykenemättömäksi, otan eron toimestani ja asetun jonnekin ulkomaille

asumaan. Ihanteeni on kuolla Parisissa, mieluimmin sydänhalvaukseen ja

Café de la Paix'n edustalla. Siellä näkee niin paljon virkeitä,

elämänhaluisia vanhuksia ja soreita hienohelmoja. Istuisin siinä,

imeskelisin sikariani, maistelisin absinttilasiani, katselisin

ihmisvilinää ja menisin kotiin tyytyväisenä, että olen tähänkin saakka

elänyt. Jokainen päivä siellä antaisi minulle enemmän vaikutuksia kuin

vuosi täällä, ja koska aika on mitattava saatujen vaikutusten luvun

mukaan, olisi minulla siis siellä mahdollisuus elää vanhaksi kuin

Methusalem. Sydän on nähtävästi minun heikko kohtani, siispä en

rasittaisi sydäntäni, vaan joitakin muita elimiä, kunnes nekin

väsyisivät vuorostaan. Ihminen on sitkeä, hyvät herrat, ja juuri siihen

perustan minä tämän kultaisena kangastelevan tulevaisuuskuvani. Purisin

tekohampailla, hengittäisin hopeapillillä, kävelisin vieterien varassa,

kuuntelisin kuulotorvella, katselisin väkevillä silmälaseilla, joiden

apuna voisin käyttää vielä monokkelia tai teatteriputkea. Olisin

sanalla sanoen keinotekoinen kiireestä kantapäähän. Eikö se olisi

ihanaa, hyvät herrat? Eikö olisi hurmaava tunne tuo, jos tuntisi omassa

olennossaan toteuttavansa ihmisen voittoa luonnon yli ja nykyaikaisen

kultuurin korkeimpia, ylevimpiä ennätyksiä?

— Niin korkealle lentäviä unelmia ei minulla ole, virkahti

sanomalehtimies. En ole vielä liian vanha naimisiin. Aion ennen pitkää

etsiä hyvän, siveän tytön itselleni, jonka ei tarvitse olla aivan

kaunis ja älykäs, sillä silloin hän pettäisi minut tai ei ollenkaan

huolisi minusta. Hänen tulee olla hellä, tunteellinen ja uskollinen.

Pääasia on, että hän minut ymmärtäisi, ja että minä olisin hänelle

kaikki kaikessa, samoin kuin hän minulle olisi. Minä uhraisin hänelle

elämäni syksyn ja hän kevään. Me muuttaisimme jonnekin kauas maaseudun

hiljaisuuteen, ruokkisimme kanoja ja katsoisimme aina välillä syvälle

silmiin toisiamme. Meille ei tulisi mitään sanomalehteä. Me emme

tietäisi mitään ulkomaailmasta, yhtä vähän kuin se meistä, ja olisimme

onnelliset. Te tiedätte, että olen aina ollut hiukan hentomielinen.

Mutta se johtuu minun yksinäisestä, runollisesta luonteestani, jonka on

aina ollut vaikea tottua ihmisvilinään ja puhelinten kilinään.

Jakke Pulliainen näytti oikein marttyyrilta noin puhuessaan. Itse

asiassa hän oli mitä piintynein pääkaupunkilainen, joka ei mitenkään

olisi voinut järjestää edes kesäistä olemassa-oloaan ilman

toimistoansa, Kappelia, Kaivohuonetta ynnä muita Helsingin kosteikkoja.

Maaseudulle hän ei koskaan matkustanut pitemmälle kuin Oulunkylään,

erään vanhan nuoruustuttavansa luo, jolla oli siellä oma huvilansa, ja

silloinkin hänellä oli jo hirmuinen hätä ennättää vain viimeisellä

junalla yöksi takaisin Helsinkiin. Jo Korkeasaari oli hänelle

ulkomaita, Seurasaaresta puhumattakaan, jonne hän vain harvana kesänä

kerkesi ja jonne menoa hän mietti ja suunnitteli monta päivää kuin

olisi ollut kysymys matkasta maailman ympäri. Kuuden viikon vuotuiset

loma-ajat, jotka lehti myönsi jokaiselle toimittajalleen, olivat hänen

kirouksensa. Ne häiritsivät hänen päiviensä säännöllistä kulkua, samoin

kuin joulut ja pitkät pääsiäispyhät, eikä hän tiennyt, mihin käyttää

niitä. Hän oli synnynnäinen sanomalehtisielu, vaikka hän itse usein

kaihomielisesti huokaili väärälle uralle joutuneensa. Hän ei olisi

voinut olla hetkeäkään yksin, vaikka hän usein äänekkäästi pahoitteli,

että hänen ammattinsa vaati häntä niin paljon erilaisten ihmisten kera

seurustelemaan. Hänelle oli mitä helpointa kiinnittää mieltään

tuhansiin asioihin, jotka eivät häntä henkilöllisesti vähääkään

liikuttaneet, mutta ainoastaan siksi päiväksi tai siksi tuokioksi:

huomenna ne olivat taas kaikki häneltä kuin pois puhalletut. Kuitenkin

hän katsoi olevansa syvä, perinpohjainen luonne, jonka vain pakosta oli

täytynyt sanomalehti-alalle antautua. Jos joku olisi sanonut, että hän

petti itseään, hän olisi suuttunut ikipäiviksi, vaikka hän itse asiassa

oli uskollinen vain lehdelleen. Sen edut olivat hänenkin etujaan, sen

mielipiteet hänenkin mielipiteitään, sen ystävät kaikilla

mallikelpoisilla pään ja sydämen lahjoilla varustettuja, sen viholliset

säälittäviä, harhailevia olentoja, joiden ainoa autuuttava pelastus oli

tuhlaajapojan tavoin palata hänen lehtensä ja luonnollisesti myös

samalla sitä kannattavan puolueen helmaan. Siitä huolimatta hän katsoi

olevansa mitä itsenäisin mies, joka ei koskaan antanut ulkoapäin

tulevan painostuksen määrätä myötä- tai vastatunteitaan, saati sitten

ajatuksiaan ja mielipiteitään. Mutta asianlaita oli niin, että hän

tunsi vaistomaisesti vain sitä samaa, mitä lehden johto kulloinkin

tunsi, ja ajatteli sen aivoilla eikä omillaan. Siten hänen etunsa eivät

koskaan joutuneet ristiriitaan hänen vakaumuksiensa kanssa. Hän oli

eheä luonne, kuten muutkin tässä seurassa, joka oli ainoa, minkä hän

salli itselleen poliittisten puoluetoveriensa ulkopuolelta.

— Kukaan meistä ei ole vielä liian vanha naimisiin, huomautti dosentti

Teikari, joka tähän saakka oli istunut äänettömänä. Lausun tämän

tietysti kokonaan lukuun-ottamatta ystäväämme rahaministeriä, joka on

ollut naimisissa ja josta ei siis liene suuriakaan toiveita enää, ja

ystäväämme naistuntijaa, joka elää vapaassa rakkaudessa, kuten on tapa

taiteellisten henkilöiden.

— Te tiedätte, hyvät herrat, hymyili toht. Varjakka, sen johtuvan

yksinomaan siitä, että meillä ei ole mitään kunnollista

sivili-avioliittoa. Luonnollisesti minä voisin antaa syyttää itseäni

raastuvan-oikeudessa naisen raiskauksesta, tunnustaa rikokseni ja tulla

tuomituksi pitämään häntä laillisena aviovaimonani. Mutta se on

sikamaista. Ja taas mennäkseni papin luo minun täytyy ensin käydä

Pyhällä maalla horjuvaa uskoani vahvistamassa.

— Me tiedämme sen, jatkoi yliopiston dosentti, ja annamme anteeksi

sinulle. Tarkoitukseni olikin oikeastaan vain huomauttaa, että minäkään

en ole vielä liian vanha avioliittoon. Aion pian tehdä tuon tempun,

mutta sitä ennen minun on etsittävä joku upporikas tyttö itselleni.

Minä en jaksa enää tätä tieteellistä työtä, nähkääs, minun pääni ei

kestä sitä, en voi ajatella itseäni lyseonlehtorina jossakin kaukana

maaseudulla eikä minulla myöskään inhimillisesti katsoen ole

vähintäkään toivoa päästä professoriksi. Kuitenkaan minä en voi luopua

sivistyneelle miehelle sopivista elämäntavoista, jotka maksavat monin

kerroin enemmän kuin mitätön dosenttitoimeni tuottaa minulle. Teen

velkaa siis. Mutta luottoni, kuten ystävämme rahaministeri voi omasta

kokemuksestaan todistaa, on jo äärimmilleen pingoitettu. Onneksi on

minulla täti, vanha, kunnon täti Pietarissa. Hän ei ole rikas, mutta

hän on luvannut hankkia sieltä jonkun äveriään pikkuporvarin tyttären

minulle. Hän saa olla millainen tahansa, lihava, laiha, nuori tai vanha

ja väkäleuka. Myöskin hän saa olla hyvä tai pahankurinen, luja tai

lempeä luonteeltaan. En ole asettanut mitään ehtoja hänen suhteensa,

sillä en ole siinä asemassa, että voisin tehdä sen. Otan vastaan, mitä

korkeat jumalat antavat minulle, kunhan hän vain on rikas ja voi taata

minulle turvallisen toimeentulon. Jos hän on uskonnollinen, koetan

olla loukkaamatta hänen uskontoaan, jos kevytmielinen, hankin hiukan

leveälierisemmän hatun, jolla peitän sarveni. Jos hän pitää

koti-elämästä, pysyn kotona, jos ulko-elämästä, istun hänen kanssaan

joka ilta oopperassa, teatterissa tai ravintolassa. Tottahan aina tulee

toimeen naisen kanssa, jota ei rakasta, ja minähän en aio naida häntä

rakkaudesta. Hän saa minusta mitä mallikelpoisimman aviomiehen. Mutta

tätini on kirjoittanut minulle, että ennen kuin voin saada sellaisen

rahapussin, minulla pitäisi olla joku sopiva paikka, mieluimmin

liike-alalla, päästäkseni luonnollisesti ja vaivattomasti

rikkaiden perijättärien tuttavuuteen. Yliopiston dosentit kuuluvat

olevan huonossa huudossa Venäjällä, sillä he ovat useimmat

vallankumouksellisia ja melkein kaikki köyhiä kuin kirkonrotat. Minun

täytyy siis nyt ensin hankkia joku paikka, voidakseni sittemmin elää

paikattomana. Mieleni palaa jo liike-alalle. Luulen, että minusta voisi

tulla etevä kauppamatkustaja, Siinä ammatissa tulisivat tietoni,

kielitaitoni ja sivistynyt seurustelutapani paljon parempaan ja

näkyvämpään käytäntöön kuin Suomen yliopistossa, jossa on tuota kaikkea

liiaksikin. Juuri yksinkertaisten ihmisten ja juhtinahkalle

haiskahtavien kupetsien keskellä minä voisin paistaa kuin aurinko,

toivoakseni, kunnes suvaitsisin hyväntahtoisesti ja majesteetillisesti

mennä mailleni jonkun pehmeän, pyylevän rahasäkin sydämeen.

Hänen äänensä soinnahti tätä sanoessa niin lempeästi ja kohtaloon

alistuvasti, että se väkisinkin kutkutti kuulijain nauruhermoja.

Dosentti Teikarin erikoinen luonnepiirre oli hänen miellyttävä

itse-ivansa, joka taas oli seuraus hänen laajasta päästään ja

valistuneesta sydämestään. Hän ymmärsi kaikki, hän anteeksi antoi

kaikki, myöskin omat pienet heikkoutensa. Maailma oli hänen mielestään

ylimalkaan typerä ja elämä naurettava. Tuon yleisen tuomion piiristä

hän ei suinkaan sulkenut pois myöskään omaa arvoisata henkilöään. Hän

oli aina valmis kuuntelemaan hartaudella mitä vastakkaisimpia

mielipiteitä, myöntäen kunkin olevan suhteellisesti oikeassa.

Yksipuolisuutta ja fanatismia hän suorastaan kunnioitti, siksi että ne

olivat kauimpana hänen omista luonne-ominaisuuksistaan. Hänellä ei

ollut mitään illusioneja, ei tästä, vielä vähemmän tulevasta elämästä.

Ihmiset olivat hänelle eriskummallisia, kaksijalkaisia eläimiä, joilta

ei voinut vaatia mitään, sillä eiväthän he olleet itse tehneet

itseänsä. Kaikkein vähimmän sopi heiltä vaatia mitään hyvää, jaloa tai

järjellistä. Inhimillinen tietäminen oli hänelle vain harha ja

taitaminen unissakävijän askeleita katonharjalla. Joka heräsi, oli

hukassa. Kaikesta päättäen hän piti itseään heränneenä, sillä hän

myönsi mielellään, että hän ei tiennyt eikä tainnut mitään. Hän ei

väitellyt koskaan, ainoastaan keskusteli, ja antoi mielellään oikeuden

vastustajalle. Epäily, joka hänellä oli kehittynyt ennen kaikkea

epäilyksi epäilyn omasta oikeutuksesta, ei suinkaan ollut

vahingoittanut hänen sydämensä luontaista hyvyyttä eikä hänen

herttaista, hilpeää elämäniloaan, jonka vuoksi hän oli pidetty kaikissa

seurapiireissä. Naiset väittivät kuitenkin, että he eivät koskaan voisi

rakastua häneen, sillä he tunsivat vaistomaisesti, että hän ei

käsitellyt heitä tarpeellisella vakavuudella. Hän valitteli itsekin

usein sitä, huomauttaen, että rakkaudessa voittaa aina se, joka jaksaa

himoita enin, ja että hänen yksityiset voimalähteensä tuossa suhteessa

olivat rajoitetut.

Siksi voi hänen mielestään naisasioissa tuhmin koulupoika lyödä

sivistyneimmän miehen laudalta, jos tällä jälkimmäisellä ei ollut

intohimon salaisuutta.

Dosentin tulevaisuuden tuumat otettiin vastaan yleisellä innostuksella,

jonka näkyvänä tuloksena pian ilmestyi pöydälle pari sampanjapulloa.

Hänen mahdollisuutensa liike-alalle ja avioliittoon pohdittiin ensin

puolelta jos toiseltakin, kunnes siirryttiin ylimalkaan naisista

puhumaan.

Se tapahtui aina heidän yhdessä ollessaan eräällä määrätyllä

kehitys-asteella, joka riippui yhtä paljon nautittujen väkijuomien

paljoudesta kuin ruoansulatuksesta. Tällä kertaa sai heidän

keskustelunsa kuitenkin aivan erikoisen, henkilökohtaisen leiman,

syistä, jotka he kaikki tiesivät ja jotka he olivat jo ennen

ilmoittaneet toisilleen. Heidän pieni, hauska toveripiirinsä oli

hajautumaisillaan. Dosentti Teikari oli hakenut ja saanut todellakin

lehtorinpaikan eräässä Suomen syrjäisimmistä pikkukaupungeista, jonne

hänen oli jo ensi syksystä siirryttävä. Pankinjohtaja Koskenkorvalla

taas oli joku päivä sitten ollut vakava keskustelu lääkärinsä kanssa,

joka oli kehoittanut häntä hänen pitkälle kehittyneen sydänvikansa

vuoksi heti ottamaan virkavapautta ja matkustamaan erääsen saksalaiseen

parantolaan, sillä muuten hän ei voinut vastata seurauksista. Toht.

Varjakka, joka vuosi vuodelta oli ruvennut yhä enemmän kärsimään

yksinäisestä poikamies-elämästään, oli juuri äsken saanut tehdyksi

miehekkään päätöksen mennä kristilliseen avioliittoon nykyisen

rakastajattarensa, erään sievän, näppärän sairaanhoitajattaren kanssa,

jolle hän jo sitä varten oli morsiuspuvunkin ostanut. Häät oli

oikeastaan määrätty vasta ensi jouluksi, mutta toht. Varjakka tunsi

tunnossaan, että ne tapahtuisivat jo sitä ennen, elokuun iltojen

pimetessä, jotka aina olivat hänessä sentapaisia, vaarallisia

mielikuvia herättäneet. Ainoa, jonka elämä oli jäävä ennalleen, oli

Jakke Pulliainen, sanomalehtimies. Mutta hän oli jäävä yksin, kuin

kanto kaskeen, jonka vuoksi hänkään ei ollut aivan tunteeton hetken

merkitykselle. Sillä kaikkien mielissä kyti ajatus, että he neljä eivät

enää koskaan tulisi näin toverillisesti yhdessä istumaan.

Puhuttiin naisista ja tarkoitettiin naista, sitä yhtä, sitä suurta,

sitä epämääräistä ja ainoata, joka poikamiesten mielissä usein päilyy,

niin kauan kuin heissä vielä on jälellä kipinäkin nuoruutensa

romantisuutta. Sikarien sininen savu kierteli ilmassa, samoin kuin

tulinen juoma juttelijain veressä ja ohimoissa. Mutta sampanjakuplien

ja tupakansavun keskeltä vilahteli eräitä herkkiä, elettyjä

lemmentaruja, soinnahteli eräitä vienoja sydänkieliä, jotka jäivät

ilmaan kaikumaan. Kuuleva korva ne otti, näkevä silmä ne näki ja liitti

yhteen eheäksi mielikuvaksi nuoresta naisesta, jota he kaikki

kuvittelivat, ihanteesta, joka miesten mielissä valoisina kesä-öinä

kangastelee, jota ei ole missään, joka ei ole elänyt koskaan, joka

kulkee vain nukkuvien metsien sinertävässä autereessa, joka ilmenee

vain säteenä, viivana, vivahduksena...

Hän oli tällä hetkellä avoimen akkunan läpi Alppilan japanilaiseen

huoneesen pistäytynyt. Ja ne, jotka kertoivat hänestä, ne näkivät hänet

sielunsa silmillä yhtä selvästi kuin he kerran olivat ruumiinsa

silmillä nähneet ne naiset, jotka heissä olivat tuon terhenisen

mielikuvan herättäneet.