laivuri että matruusi, olivat niin väsyksissä, etteivät jaksaneet
pitemmälle.
Laivuri tahtoi nyt miehiä viemään kuuton matalikkojen taitse
Frederikshavniin, ja kun oli siinä hetkinen keskusteltu asiasta,
lupauduin minä laivan kuljettajaksi, jos Sören Kappelborg, Jens Taneren
ja Hans Lauritsen lähtisivät mukaan miehistöksi.
Mennessäni kotiin öljytakkia hakemaan näin, että ilmapuntari laski
laskemistaan. Taivaskaan ei ollut kirkas, niin että saimme siis
varustautua ottamaan vastaan myrskyä.
No niin, ajattelin minä, on tässä ennenkin kestetty yhtä ja toista,
niin jotta eiköhän kestetä nytkin.
Sitä ne toisetkin arvelivat, ja me läksimme kuuttoon sanottuamme
hyvästit laivurille ja hänen matruusilleen, jotka olivatkin siksi
sairaan ja viheliäisen näköiset, että hyvällä syyllä voivat uskoa
aluksensa toisten huostaan.
Tulimme laivaan tuossa yhdeksän tienoissa aamulla. Minä halusin odottaa
ja katsella, millaiseksi ilma tästä oikein otti muodostuakseen, ja
niinpä me pysyimme siinä ja annoimme aluksen riuhtoa ankkuria, kunnes
kello tuli yksitoista. Silloin ankkuriketju katkesi.
’Se meni sen tien!’ sanoi Sören, joka oli vikkelin miehistä. ’Nyt ei
kai muuta kuin purjeet ylös ja luovimaan!’
Nostimme pikku purjeet ja annoimme mennä pitkin rannikkoa puolipäivään
asti. Sitten keitimme kahvia ja söimme kukin pari voileipää. Se oli
ensimäinen ja viimeinen ateria, minkä me siinä kuutossa nautimme.
’Jopa myllertää pahasti!’ sanoi Jens Taneren, nuorin joukosta. Hän oli
aluksen kovasta keikkumisesta tullut merikipeäksi. Skagerrakin aallot
eivät olekaan, jukoliste, mitään leikintekoa. Mutta muuten poika teki
tehtävänsä niinkuin muutkin.
Panimme isoonpurjeeseen kolme reiviä ja fokkiin yhden.
’Pienet on purjeet!’ sanoin minä. ’Mutta vielä pienemmiksi ne tulevat,
saatte nähdä.’
Koetimme painautua oman maan puoleen, jottemme olisi joutuneet liian
lähelle Ruotsin rannikkoa. Raskaita tuulenpuuskia ajeli pitkin merta,
taivas kävi pikimustaksi, ja aallot yltyivät niin korkeiksi, ettei
meillä hetken kuluttua ollut öljytakeistamme huolimatta ainuttakaan
kuivaa paikkaa koko ruumiissa.
’Vielä tästä pahempaakin tulee’, sanoin minä.
Ja tulikin.
Iltapäivällä raivosi kerrassaan hirmumyrsky, ja tuuli vei meiltä
fokkipurjeen mennessään. Reivasimme isonpurjeen niin, että siitä
muodostui kolmio.
Liivarin otimme irti ja koetimme sovittaa sitä fokin sijaan. Kappaleen
matkaa saimmekin sitä paikoilleen, mutta nyt oli tullut pilkkopimeä
ja meidän täytyi alituisesti pelätä, että aallot pyyhkäisisivät
keulavantaalla seisovan miehen mereen. Me olimme kaikki enemmän veden
alla kuin päällä. Panimme parastamme, ja Sören ja Hans pureutuivat
purjeeseen kiinni kuin kissat. Ja lopulla saimme kuin saimmekin
liivarin puolittain ylös, mutta se oli tuskin ennättänyt saada tuulta,
kun se jo pamahtaen lensi kauas pois.
’Se meni sen tieni’ sanoi Sören.
Nyt olimme ilman kokkapurjetta, ja se on kehnoa seilaamista, kuten
kai tiedätte. Oli säkkipimeä; me erotimme ainoastaan hyökyaaltojen
väikkeen, kun ne syöksyivät ylitsemme niinkuin Simson filistealaisten
kimppuun. Me ajauduimme taaksepäin, ja minun täytyi ohjata länttä
kohden, jotta olisimme pysyneet erillämme Ruotsin rannikosta, sillä
pahin, mikä meille voi sattua, oli se, että töksähtäisimme siihen
kiinni.
Oli, kuten sanottu, tullut pikimusta pimeys. Meillä oli edessämme pitkä
yö; hirmumyrsky raivosi, ja me istuimme takapurjeen kappaleen kanssa
yksin pienessä kuutossa, joka oli jo ottanut sisäänsä niin paljon
vettä, että meidän täytyi ryhtyä pumppuamaan. Hyökyaalto toisensa
perästä loiskahti ylitsemme; edestämme pimeydestä kuului räiskettä ja
pauhinaa, ja pian olivat aallot lakaisseet tuulenpuolelta kaiken, mitä
siellä oli pystyssä seisovaa. Minä peilasin juuri Skagenin majakan noin
viiden penikulman päässä kaakossa, ja Hans ja Sören istuivat takanani
paukutellen käsiänsä lämpimikseen, kun taas Jens Taneren makasi
kajuutassa, sillä poika parkaa vaivasi kamala merikipu. Silloin tulee
hyökyaalto ja murtuu takanamme kahtia.
’Ruori alas!’ karjaisee Sören. Ja minä väännän ruorin tiukkaan alas,
mutta silloin oli aalto jo päällämme. Se pyyhkäisi kajuutankannen
ikäänkuin miehen päästä hatun, ja me kuulimme, miten vesi syöksyi
kajuuttaan.
Jens ponnahti ylös kuin tulppa pullon suusta. Hän unohti koko merikivun
ja huusi, että kuutto uppoaa.
Sitä se tosin ei tällä kertaa tehnyt. Me saimme pelastetuksi
kajuutankannen, joka uiskenteli meressä, ja panimme sen takaisin
paikalleen. Ja sitten pumppuihin käsiksi. ’
Pumppuaminen ei muuten ole hullumpaa työtä. Siinä lämpiää sormet, ja se
pitää mielen virkeänä.
Puoliyön tienoissa näimme purjelaivan, joka tulla porhalsi takaapäin
ihan meitä kohden. Me puhalsimme sumutorveen varoittaaksemme sitä,
mutta emme saaneet mitään vastausta. Se lasketti tuulen alta meidän
ohitsemme niin läheltä, että erotimme sen rungon ja taklauksen ja
näimme, että se oli kuunari. Niin, selvä jumalan ihme, ettei se ajanut
meidän ylitsemme.
Panimme pumput taas käyntiin ja olimme saaneet kuuton jotakuinkin
tyhjäksi, kun minä jätin peräsimen Hans Lauritsenille ja pistäysin
Sörenin kanssa kajuuttaan sytyttämään piipun ja saamaan jotain
sydämenvahvistusta lämpimikseni. Jens oli taas makuulla ja kamppaili
meritaudin kynsissä.
Meidän lähtiessämme virkkoi Hans peräsimen äärestä:
’Olisi hauska tietää mitä kello on. Yö on pitkä ja pimeä; tuntuu, kuin
se ei ottaisi ollenkaan loppuakseen!’
Ne olivat viimeiset sanat, mitä kuulimme hänen suustaan.
Päästyämme kajuuttaan seisoin minä hajasäärin ladaten piippuani. Jens
makasi kirstupenkillä, ja Sören istuutui hänen viereensä ja raapaisi
tulitikulla valkeaa.
’Mitäs sulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä ja pyysin tulta.
Juuri kun tulitikku oli syttynyt palamaan, kuulimme ylhäältä kannelta
hyökyaallon jysähdyksen.
’Jos se tämän kestää, niin kestää enemmänkin’, huusin minä, sillä se
oli raskain hyökyaallon jysähdys, minkä muistin ikinä kuulleeni.
Ja samassa silmänräpäyksessä tulitikku sammui ja me sätkimme kaikki
mullin-mallin yhtenä rykelmänä pimeässä ja vedessä pää alaspäin ja
koivet pystyssä.
Sören oli ensimäinen, jolta lähti sana suusta:
’Kuutto on ylösalaisin. Nyt ollaan elävältä haudatut.’
Päästyämme vihdoin pystyyn seisoimme vedessä rintaa myöten. Minä
kysyin, missä Jens oli, mutta hän ei vastannut.
Sitten kumarruin ja haparoin vedessä ympärilleni ja huomasin, että hän
oli tarrautunut kajuuttakaappiin kiinni.
Niin me seisoimme kotvan aikaa, ja joku meistä rukoili palasen
isämeitää, toinen puhui jotain kotiväestään ja minä puolestani tuumin,
että nyt sitä hukutaan, pojat.
Mutta silloin juolahti Sören Kappelborgin mieleen, että
kajuutanpohjassa piti olla luukku niinkuin tällaisissa aluksissa
tavallisesti oli. Hän kopeloi ympärilleen ja löysikin kellarinluukun,
joka ennen oli ollut jalkaimme alla, mutta nyt oli päämme päällä,
kuutto kun oli kumollaan, pohja ylöspäin.
’Kunpa nyt olisi jotain, millä saisi murretuksi sen auki!’ sanoi hän.
Minä tuin häntä, ja hän kumartui veteen ja löysi hetken kuluttua
puupalasen, jossa oli suuri naula. Sillä hän sai luukun auki, ja me
huomasimme, että kohta tuli parempi olo.
Sitten ryhdyimme ensi työksemme auttamaan Jensiä, joka oli tarrautunut
kaappiin kiinni keikkuen milloin sen yläpuolella, milloin alapuolella
ja ollen melkein hukkumaisillaan. Me kuulimme, kuinka hän pulikoi
vedessä sinne tänne, ja suolaisen veden säihkyssä erotimme silloin
tällöin hänen hahmonsa. Sören huusi hänelle käskien häntä hellittämään
kaapista ja rohkaisemaan itsensä, mutta kun tästä ei ollut apua ja kun
Jens yhä vain pysyi viheliäisessä ja avuttomassa tilassaan pidellen
kiinni kaapistaan, niin Sören läimäytti häntä pari kertaa kunnollisesti
käsivarsille ja jaloille sanoen, että riitti kai tässä jo se, että
Hans Lauritsen oli hukkunut, niin ettei hänen, Jensin, pitänyt siinä
maata ja läkähtyä kuin sika tynnyrissä. Sillä tavoin hän sai Jensin
jaloilleen, ja sitten minä kapusin Sörenin avulla luukusta ylös ja
koetin parhaani mukaan sijoittua mukavasti kellarikoloon.
Varsin mukavaa ei siinä kuitenkaan ollut, se täytynee sanoa. Hädin
tuskin mahduin kyyryssä istumaan kölin alle, kun pistin pääni polvien
väliin ja vedin raajani koukkuun. Sain tehdä ruumiistani linkkuveitsen
tapaisen kapineen. Mutta molemmilla toisilla ei ollut senkään vertaa
tilaa.
Sören ryömi minun jäljessäni ylös. Hän pisti päänsä ja yläruumiinsa
molempien takimmaisten kaaripuiden väliin; toinen jalkansa oli hänellä
muassaan ylhäällä, toinen riippui alhaalla kajuutassa. Erityisen mukava
ei hänen asentonsa ollut, mutta pahinta oli, että hänen päänsä täytyi
maata kajuutanpohjalla, joka oli tältä puolen täynnä naulankärkiä
kuin mikäkin häkilä. Sentähden hänen täytyi pitää toinen käsivartensa
ikäänkuin tyynynä, estääkseen kasvojaan saamasta naulanpistoja joka
kerta, kun kaatunut kuutto heilahteli aalloilla. Hän arveli maanneensa
pehmeämmälläkin alustalla elämässään.
Jens Taneren ei päässyt niinkään ylös kuin me toiset. Hänen
täytyi myötäänsä seisoa rintaan saakka vedessä, pää ja käsivarret
permantoaukossa. Mutta sen sijaan hän saattoi liikutella jalkojaan,
ja sitä hän tekikin, kun alkoi tulla vilu. Alustana oli hänellä
kaakeliuuni, joka oli kuuton kaatuessa mennyt nurin ja vierähtänyt ihan
kellarinluukun alapuolelle, ikäänkuin itse olisimme sen vartavasten
siihen asettaneet. Merikipua hän ei enää sanottavasti tuntenut. Ei hän
ainakaan puhunut siitä.
Yleensä emme puhuneet paljoa. Alussa Sören kyllä lausuili yhtä ja
toista, mutta se kai tapahtui ikäänkuin lystin vuoksi.
’Täällä haisee niin peevelisti!’ sanoi hän sitten.
Siinä hän oli oikeassa. Kellari oli täynnä kaikenlaista törkyä.
Olisimme ehkä tukehtuneetkin sinne, mutta kun laivahylky keikkui
ankarasti, saimme uutta ilmaa joka kerta, kun se vaipui alas, sillä
aina kun peräkansi painui veteen, puristui ilma meidän komeroomme niin
kovalla voimalla, että melkein lennätti meidät sijoiltamme, ja kun perä
jälleen kohosi, imeytyi ilma pois ikäänkuin uunin kautta, niin että
tuskin saimme hengitetyksi.
Siinä me sitten kyyrötimme koko yön, kunnes arvelimme, että piti olla
jo tiistai-aamupäivä.
’Mitä sinulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä.
’Tuossahan menettelee’, vastasi hän.
’Mitä sinä ajattelet, Jens?’ kysyin taas.
’Enköhän minä tässä oikeastaan ajattele setääni, joka on siellä kotona,
vanhaa Ole Gaihedeä. Sillä äijällä oli tapana maata kaikki talvet
sängyssään sian vieressä, että elukan olisi hyvä olla. Toivoisin
melkein olevani se sika.’
’Ka miksei’, vastasin minä. ’Paremmatkin olot voisi olla kuin mitä
meillä tässä. Mutta voisipa olla pahemmatkin. Me edes elämme vielä.’
’Vielä, niin!’ vastasi Sören.
’Mitä sinä ajattelet, Sören?’ kysyin minä.
’Ajattelen, että olisi hyvä, jos voisin riisua saappaan!. Jalassa ne
eivät minua kuitenkaan paljoa hyödytä. Paremmin voisin käyttää niitä
naamani ja käsieni alustana, sillä naulat pistelevät niin tuhannen
peijakkaasti.’
Minä autoin häntä saappaiden riisumisessa. Se oli kova työ, mutta
vihdoin saimme ne jalasta ja asetimme ne hänen päänalusekseen.
’Kas, se auttoi!’ sanoi hän.
Sitten kului taas puolikymmentä tuntia, ja arvelumme mukaan piti olla
jo aikoja sitten iltapäivä. Silloin kysyin Söreniltä:
’Onko sinun nälkä, Sören?’
’Ei’, vastasi hän.
’Entä jano?’
’Ei’, vastasi hän.
Pian sen jälkeen tuntui sysäys.
’Sinäkö se olit, Sören?’ kysyin minä.
’En. Laiva se jysähti.’
’Sitten se on ajautunut karille’, sanoin minä. ’Me olemme siis Ruotsin
puolella.’
’Ah, Jumala meitä auttakoon!’ sanoi Jens.
’Niin, saamme nyt nähdä, tokko hän tahtoo auttaa’, sanoin minä. ’Jos
hän voi, niin kyllä kai hän sen tekee, mutta on siinä helkkarinmoinen
työ!’
Samassa laivahylkymme karahti kolme kertaa perätysten lujasti kiveen,
ja silloin Sören kirkaisi ensimäisen kerran, sillä naulankärjet
tunkivat syvälle lihaan.
Toisella kerralla kuulimme maston ja kokkapuun katkeavan. Kolmannella
kerralla arvatenkin kansi kolahti kiveen.
Luettuani nuo kolme sysäystä ja huomattuani, että olimme jälleen
joutuneet syville vesille, sanoin:
’Eiköhän tämä ollut Punakari? Kun pääsemme sen ohi, tulemme
Hornösva-karille, ja siihen me luultavasti jäämme kiinni.’
’Se olisi hyvä’, sanoi Jens.
Samassa koko peräpuoli sukelsi veden alle ja ilma tiivistyi niin, että
me puristuimme melkein litteiksi.
Luulimme, että laiva hajoaisi, ja valmistauduimme jo siihen, että
pelastus olisi tuiki mahdoton. Emme tohtineet hiiskahtaakaan, pitelimme
vain kiinni toisistamme. Silloin hylky jälleen nousi, ja sitten seurasi
perätysten kuusi jysähdystä, jonka jälkeen olimme taas uimavedellä.
’Peijakas!’ sadatteli Sören.
’Älä kiroa!’ sanoin minä. ’Sillä nyt saamme nähdä —’
Tuskin olin sen sanonut, kun karahdimme viimeisen kerran karille ja
jäimme siihen.
’Se on Hornösva-kari!’ sanoin minä.
Mutta silloin lastiruuma, joka oli rikkonut kajuuttaosan, kun laiva
viimeisen kerran törmäsi kivelle, luisui perään päin. Sörenin
toinen sääri joutui puristukseen ja oli vähällä musertua peräkaarta
vasten. Hänellä ei ollut voimaa vetää sitä pois, mutta minä sain
housunlahkeesta kiinni ja kiskaisin jalan ylös. Ja tätä en olisi voinut
tehdä, jos hänellä olisi ollut vielä saappaat jalassa, sillä silloin
korot olisivat jääneet lankkujen väliin, niin ettei jalkaa olisi saanut
paikaltaan liikutetuksi. Ja siitä sen näkee, että on hyvä riisua
saappaansa ajoissa.
Oli tiistai-ilta, auringonlaskun aika. Kun huomasimme, että oltiin
vahvasti karilla, menivät Sören ja Jens puolikannen etusyrjää myöten
alas ja huusivat haljenneen peräpeilin kautta apua.
’Vastaako siellä kuka?’ kysyin minä heiltä.
Ei vastannut, ilmoittivat he. Mutta mahdotonta olikin kuulla mitään,
sillä irtaimet kappaleet pitivät hylyn sisässä hirveätä ryminää ja
katkennut masto, joka vielä oli köysistössä kiinni hylyn kupeella,
kolisteli ulkopuolella. Ja sitäpaitsi aallot myötäänsä löivät
kallioiden yli.
’Siitä ei tule mitään!’ arvelin minä. ’Täytyy toivoa, että pysymme
tässä kiinni huomisaamuun asti ja ettemme siihen mennessä ole
paleltuneet kuoliaaksi.’
Sören oli toista mieltä. Hän tahtoi ryömiä ulos kalliolle huutamaan
apua, koska sanoi arvelevansa, että lähitienoilla oli veneitä.
’Ruotsalaiset ovat kai nähneet meidät’, sanoi hän. ’Niillähän on silmät
kuin marakatilla.’
Mutta minä hartaasti pyysin häntä jäämään.
’Kun olemme näin kauan pysyneet yhdessä’, sanoin, ’niin pysytään vielä
tämä yökin. Sinä olet meistä vahvin; me saatamme tarvita sinun voimiasi
päästäksemme huomisaamuna tästä ruumisarkusta ulos. Jos sinä nyt menet
kalliolle, niin joudut ihan suotta meren saaliiksi, niin totta kuin
minä olen luotsi Ole Kristoffersen Skagenilta.’
Silloin Sören ja Jens ryömivät takaisin sisään. Mutta nyt, kun Sören
oli saanut oikoa raajojaan, ei hän enää voinut kestää entistä asentoaan
poikkiteloin kaaripuitten päällä, naulankärjet päänaluksena. Siksi hän
meni alas puolikannelle ja seisoi siellä koko yön vedessä, joka ulottui
lähelle polvia.
Minä jäin kyyryksissä istumaan siihen missä olin. Tunsin, että jos nyt
tästä nousen, niin en pysty enää asettumaan entiselle paikalleni, jos
tulee tarvis. Sillä olin jotakuinkin yhtä pehmeä kuin mätä nauris.
Niin kului tämäkin yö. Mutta nyt emme enää kyselleet toisiltamme mitä
kukin ajatteli. Jens Taneren vain alkoi aamupuoleen höpistä jotain
kotona olevista omaisistaan, ikäänkuin unissaan puhuen. Hän väitti
kuulleensa ulkoa jonkun ’Petter Andersin’ huudon, joka muka oli
johtanut hänet sellaisiin ajatuksiin.
Heti sen jälkeen hän kiljaisi:
’Vesi nousee, kuutto uppoaa!’
’Se on vale!’ sanoi Sören. Ja sitten hän pyydysti käsiinsä laudan, joka
uiskenteli kajuutassa, ja pisti sen ulos perästä hylyn alle. Hän näki
silloin, että vedessä oli vielä merisäihkyä ja että siis oli vielä yö.
Ja sitten me ymmärsimme, että olimme joutuneet tyvenille vesille ja
että vesi nousi eikä kuutto uponnut.
Me huusimme kaikki yhtaikaa apua niin lujasti kuin jaksoimme, mutta
vastausta ei kuulunut. Silloin sanoi Sören Kappelborg, joka oli
puristuksesta miltei puolikuollut ja naulankärkien pistelemä ja repimä,
ettei hän enää jaksanut kestää niitä kovia tuskia, joita hänellä oli
kaikissa jäsenissään. Nyt sai mennä syteen tai saveen, mutta hän tahtoi
koettaa päästä ulos, niin kauan kuin voimia vielä riitti siihen.
Minä kysyin, oliko hänen nälkä, mutta hän vastasi kieltävästi ja
samaten Jens.
Silloin Sören tarttui minua käteen ja minä Jensiä ja me kahlasimme
varovasti peräkannen aukkoa kohden. Siellä Sören vartoi hetkeä,
jolloin vesi juoksi ulos, kumartui hylyn alle ja onnistui tarttumaan
peräsimeen, ennenkuin vesi jälleen virtasi sisään. Sieltä hän ryömi
laivan kölille.
’Mitä näet, Sören?’ huusin minä hänelle.
’Näen majakkatulen!’
’Millaisen tulen?’ kysyin minä.
’Punaisen ja valkoisen!’
’Hyvä on!’ sanoin minä.
Sitten kuulin hänen mylvivän apua, ja minusta tuntui, kuin olisi
etäältä kuulunut vastaus.
’Nyt sieltä tulee’, sanoin minä Jensille, joka seisoi vieressäni.
’Jo on aikakin!’
Jäseneni vapisivat vilusta, samoin Jensin.
Mutta se seikka, että ihmisiä oli lähellä, merkitsi jo edullista
käännettä.
Sören oli laivahylkymme köliltä huomannut ruotsalaisia veneitä
ja huutanut lähinnä olevaa avuksi. Kun kalastaja, joka oli juuri
sovittelemassa painolastia veneeseensä, kuuli ihmisäänen laivasta, jota
kaikki olivat pitäneet ’kuolleena’, säikähti hän niin pahanpäiväisesti,
että pudotti raskaan painolastikiven aluksensa pohjalle ja oli vähällä
saada aikaan uuden haaksirikon.
’Peijakas, ettekö näe, että täällä on tanskalaisia kalastajia
Skagenilta!’ huusi Sören.
Sitten hän astui taas veteen hylyn perään, piti vasemmalla kädellään
kiinni peräsimestä ja veti oikealla ensin minut ja sitten Jensin ulos.
Sitten meidät korjattiin veneisiin ja me tulimme miehistön kanssa
Fjellbackan kalastajakylään. Kovin ne ihmiset olivat kilttejä meille,
se minun täytyy sanoa, — vaikka tulimmekin sinne vain kaatuneen kuuton
alustakomerossa —»
* * * * *
Minä kiitin kertojaa ja kysyin, eikö matkasta ollut mitään haitallista
seurausta hänelle tai hänen tovereilleen.
»Eipä erityistä!» vastasi hän. »Sitä näet ollaan sentään tottuneita
monenlaiseen, joskaan ei ihan sellaiseen. Pahimmin kävi Hans
Lauritsenille; mutta ei kai hänenkään nyt ole sen pahempi olla kuin
meidän kaikkien kerran on. Herra ottaa kunnon kalastajan hyvästi
vastaan! Se on meidän uskomme täällä Skagenilla.»
Valtameren jättiläinen.
Jonas Lie’n mukaan.
Valaanpyyntilaivassa paukkuivat uuninovet auki ja kiinni; höyrypannuja
kuumennettiin lisää, ja savu tuprusi mustana torvesta.
Oli ilmoitettu: »Valas näkyvissä!»
Kaukana näköpiirin rajalla valas tuontuostakin kohotti tumman,
jäänharmaan päänsä vedenpinnalle.
Se tuli yhä selvemmin näkyviin...
Saattoi arvata, missä kohdin se milloinkin ilmaantui pinnalle, ja
suihku nousi sen pärskyessä ikäänkuin voimakkaasta höyrykoneesta.
Noin tunnin kuluttua laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja sen
suusta singahti harpuuni käsivarrenpaksuisine touveineen niin rajulla
vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei se
hankauksesta syttyisi tuleen.
Valas hypähti ilmaan, kun harpuunin rautakynsi oikeni ja tarttui
väkäsineen kiinni; se oli sattunut ihan evärustoon.
Ruijan rannikko oli viivasuoraan oikealla viiden neljänneksen päässä,
kun ajo alkoi, ja kulku jatkui sitten vähentymättömällä vauhdilla ja
tiukoin touvein luodetta kohden aavalle ulapalle koko iltapäivän.
Höyrylaiva laahautui valaan perässä kuohun ja pärskeen halki huolimatta
siitä, että sen lähes 40-hevosvoimainen kone kävi takaperin ja
vastatuuli puski levitettyyn keulapurjeeseen. Jättiläiseläin oli tyyten
uuvutettava, jos mieli odottaa sen antautumista.
Se oli pitkäruumiinen, laiha, villi uurteisvalas, jonka hurjia voimia
nyt saatiin kokea.
Maa katosi näkyvistä. Myöhäisenä, valoisana iltana kimalteli laskevan
auringon keltainen loimo yli kirkkaan ulapan. Vauhti pysyi ennallaan.
Touvi pistihe vinosti mereen ja pieksi tuontuostakin kappaleen matkaa
edelläpäin aallonharjoja; veden pärskettä sateli myötäänsä kannelle, ja
keula kaivautui syvälle kuohuihin.
Ei ajatustakaan levolle-pääsystä sinä yönä!
Eikä vielä puolipäivän tienoissa seuraavanakaan päivänä mitään
muutosta. Laiva laahautui yhä eteenpäin kokka vaahdossa ja keulalaidat
veden sisässä.
Tämä kulku näytti voivan jatkua aina Jäämeren tuntemattomille
ulapoille, ennenkuin oli toivoa jättiläisen masentumisesta.
Kului jälleen pitkä iltapäivä ja ilta, — menipä sitkeä, viheliäinen
yökin, jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja
perämies vuorottelivat vahdinpidossa komentosillalla.
Oli laahauduttu valaan perässä neljäkymmentäviisi tuntia — lähes kaksi
vuorokautta!
Juuri kun kokki toi aamukahvia kolmannen päivä vahdin aikana, katkesi
touvi ja laiva menetti harpuuninsa ja sen mukana kuusitoista kyynärää
rautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt sukelsi
valaan keralla syvyyteen. — — —
Samana vuonna, vain joitakin viikkoja myöhemmin, kertoivat
sanomalehdet, että suunnattoman iso valas oli nähty jossakin pienessä,
ahtaassa vuononhaarassa Norjan rannikolla satasen penikulmaa edellä
kerrotun tapahtuman paikalta.
Ja se oli käyttäytynyt kerrassaan merkillisellä tavalla — liikkunut
koko ajan omituisen järkähtämättömällä säännöllisyydellä edestakaisin
niin matalassa vedessä, että ihan näytti siltä, kuin se olisi hangannut
vatsaansa pohjakiviin.
Miten se oli joutunut sinne?... Kaiketi eksynyt ajaessaan sillejä
takaa — tai tuurakalaa — tahi rautasampea tai miekkavalasta — jotka
kaksi eläintä kummittelevat rahvaan mielikuvituksessa miltei yhtä
salamyhkäisinä kuin Näkki tai merikäärme.
Valaskalan, näkeminen herätti aika hälinän paikkakunnalla; sana
lennätettiin talosta taloon, ja väkeä kokoontui läheisille särkille ja
luodoille.
Vahinko, ettei ollut harpuuneja eikä muita pyydyksiä näin uhkean
vieraan varalle.
Ja siksi paikkakuntalaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa,
sotilaskiväärit ja vanhat pii- ja nallilukkoiset tussarit nauloistaan
ja nurkista. Syntyi yleinen maaliinammunta jättiläiseläimen maleksiessa
edelleenkin rauhallisena matalikkoja pitkin — yhäti samaan tapaan
hankaillen itseänsä ja joutumatta vähääkään suunniltaan luodeista,
jotka kaivoivat reikiä sen jalanpaksuisen rasvan peittämään selkään ja
kupeisiin.
Katkerasti tuntien voimattomuutensa näkivät pyydystäjät kaiken tuon
rikkauden — satoja tynnyreitä raania ja jos mitä hyvää — uiskentelevan
tuossa ihan silmäin edessä ja kuitenkin saavuttamattomana.
Valas oli saanut ainakin kaksisataa rihlapyssyn luotia silavaansa,
ennenkuin se kyllästyi moiseen kohteluun ja — kiirehtimättä — lähti
uida vengottamaan takaisin meren ulapalle. — — —
Ja jossakin puolen sadan penikulman päässä etelämpänä rahvas
myöhemmin samana vuonna pyydysti jättimäisen jäämeren-valaan, yli
seitsemänkymmenen jalan pituisen. Kova siinä oli temmellys karien
keskessä, ennenkuin sellainen hirviö saatiin nujerretuksi.
Valas oli näet sielläkin kulkeutunut niin kauas ja matalalle, ettei
pakoveden aikana päässyt enää takaisin.