YÖ VALASKALAN SELÄSSÄ JA MUITA MERISEIKKAILUJA
Kirj.
Friedrich Gerstäcker
Mailta ja meriltä N:o 27.
Toimittanut Teuvo Pakkala
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.
SISÄLLYS:
Yö valaskalan selässä (Friedrich Gerstäcker).
Tarina nykyajalta (Holger Drachmann).
Valtameren jättiläinen (Jonas Lie).
Yö valaskalan selässä.
Englantilainen valaanpyyntilaiva »Harold kuningas» risteili
Kingmills-saariston lähettyvillä päiväntasaajan kohdalla
tavoittelemassa kaskelotteja. [Kaskelotti = mahtavimpia ja
kallisarvoisimpia valaita, ruumis 8—20 metrin pituinen ja hyvin paksu.
Elää päiväntasaajan tienoilla olevissa merissä. Vaarallinen peto.]
Aikomus oli viettää täällä talvikuukaudet ja kevään tullen siirtyä
pohjoiseen pyydystämään jäämeren valaita. Mutta turhaan oli nyt
purjehdittu edestakaisin kuukausimääriä ja kuljettu moneen kertaan
kaikki tunnetut parhaat pyyntivedet. Tähystäjät, joita määrähetkinä
vaihdellen pidettiin mastoissa kaiket päivät tarkastamassa, näkyisikö
valaita, pysyivät vaiti ja mykkinä, ja jos milloin todella kajahti
huuto, ei kukaan enää ottanut uskoakseen sitä. Sellaiset löydöt
olivat näet tähän asti miltei joka kerta osoittautuneet olevan vain
kelpaamattomia miekkavalaita tai pyöriäisparvia, joita ei maksanut
vaivaa ruveta pyydystämään. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti
suojattomalle kannelle, ja hiljainen, puhtaaksi siistitty laiva
pieniksi reivattuine purjeineen vienossa tuulessa näytti siltä, kuin
se olisi risteillyt täällä vain huvin vuoksi, leppoisan mutta hieman
yksitoikkoisen sunnuntai-iltapäivän ratoksi, vailla muuta tarkoitusta
ja varmempaa määrää.
Laivaväellä on tietysti sellaisenakin aikana työnsä: purjeita
on paikattava, köysistöä, sekä kiinteää että juoksevaa, on
tarkastettava, eivätkä valaanpyynnissä tarvittavat aseetkaan saa
ruostua: veneenohjaajien erityisenä velvollisuutena on pitää ne
kirkkaina ja hyvässä kunnossa. Tynnyrin tekijälläkin on laivassa
työtä valmistaessaan astioita tulevan pyynnin varalle, ja kirvesmies
puuhailee veneiden kimpussa etsien lahoja kohtia ja paikkaillen niitä.
Mutta koko hommassa ei ole eloa, ei oikeata toiminnan henkeä. Kaikesta
huomaa, että miehet, jotka jo kuukausimääriä ovat ajelehtineet merellä
sinne tänne, tekevät työtä ainoastaan päästäkseen vetelehtimästä
joutilaina. Jokainen luo tuontuostakin ikävöivän katseen työstänsä
meren väreilevälle ulapalle erottaakseen mahdollisesti aaltojen
kimalluksen keskeltä valaan puhaltaman suihkun, vaikka tietaäkin
toiveensa turhaksi. Sillä jos sellaista todella olisi näkyvissä, niin
tähystäjän huuto kyllä olisi sen jo aikoja sitten ilmoittanut. —
»Jo puhaltaa!» kajahtaa yhtäkkiä.
Kaikki työ keskeytyy kuin komennosta. Tynnyrintekijä viskaa vasaran
kädestään, puuseppä höylänsä. Kapteeni, joka on makaillut kajuuttansa
sohvalla lukien tai nukkuen, jotenkuten kuluttaakseen aikaa, joka
tällaisessa joutilaassa kuljeksimisessa venyy kamalan pitkäksi, ryntää
rappusia ylös, katsoo tuulen puolelle ja ylös tähystäjään saadakseen
tarkempia tietoja valaasta, joka on ilmestynyt näkyviin.
»Jo puhaltaa!» huutaa mies uudelleen — »puhaltaa — puhaltaa — puhaltaa
—» jatkaa hän verkalleen ja venytellen, kun useita suihkuja perätysten
nousee, ilmoittaen siten kunkin niistä erikseen.
»Missäpäin?» kuuluu kannelta huuto, ja tähystäjän ojennettu käsivarsi
näyttää suunnan. Mutta kovin se viittaa vastatuuleen, ja tulisessa
kiireessä veneenohjaajat huutavat miehistönsä koolle, kukin ehtiäkseen
ensimäisenä vesille, — kunnia, kunnia ennen kaikkea! Pieni vesitynnyri
täytetään; pytty, missä on köysikerä harpuuneja [harpuuni —
valaanpyytäjäin käyttämä väkäkeihäs, joka heitetään (nykyään ammutaan
tykillä) valaan ruumiiseen. Sen varressa on köysi, joka estää saaliin
pääsemästä pakoon] varten, heitetään veneeseen, harpuunit pannaan
paikoilleen, ja vene laskeutuu veteen vipukiekkojen kitistessä. Miehet
seuraavat perässä kavuten alas laivan ulkolaitoja pitkin kuin kissat.
Airot pannaan veteen, ja heti kun harpuunimies eli boats-header
(veneenpäällikkö) on asettunut paikallensa veneen perään, lähdetään
liikkeelle. Lujarakenteisen, kevyen pyyntiveneen terävä keula kääntyy
osoitettuun suuntaan, ja vaahdoten vesi halkeaa molemmille puolille.
Silloin kun valaita ilmestyy tuulen alapuolelle, saattavat laivat
täysin purjein lähestyä niitä jonkun matkan päähän, säikyttämättä
niitä pakosalle, ja ripeästi vesille lasketut veneet pääsevät sitten
purjeillaan hiljaa ja huomaamatta saaliinsa lähelle. Semmoisissa
tapauksissa ajo käykin nopeasti ja varmasti sekä verrattain helposti.
Mutta jos laiva yrittäisi vastatuuleen luovimalla päästä lähelle
valaita, menisi paljon aikaa hukkaan ja kuitenkin perin harvoin
onnistuttaisiin saavuttamaan saalis. Soutaminen on senvuoksi tässä
tapauksessa nopein ja varmin keino, vaikkakin samalla vaivalloisin.
Laiva seuraa jäljellejääneine miehistöineen perässä niin nopeasti
kuin pääsee ottaakseen pyynnin loputtua veneet jälleen huostaansa
ja mahdollisesti saaliiksi saadun valaan kupeelleen hinattavaksi.
»Harold kuninkaan» neljä venettä kiitivät nekin notkuvin airoin suoraan
päin tuulta ja saivat puolituntisen ripeän soudun jälkeen näkyviinsä
ensimäisen »suihkun». Edessä oli nähtävästi useampia valaita, jotka
leikitellen milloin sukelsivat syvyyteen, milloin nousivat pinnalle.
Sinne asti oli heille laivasta osoitettu seipään päähän kiinnitetyllä,
mustaksi maalatulla pyöreällä korilla, minnepäin valaat milloinkin
kääntyivät. Yhden matruusin täytyi näet kaiken aikaa pitää ylhäällä
tuota kauasnäkyvää viittakoria, ja veneet suuntasivat sen mukaan
kulkunsa.
Omituinen jännitys ja kiihko päästä ensimäisenä valaaseen »kiinni»
valtaa tuollaisilla retkillä ei ainoastaan veneenohjaajien ja
harpuunimiesten, vaan koko miehistön mielet. Suurin kunnia tulee
sille veneelle, mistä ensimäinen maaliin osunut ja tehokas heitto
on tehty, ja pyynnin tuloksesta saavat kaikki osansa, kapteenista
laivapoikaan asti. Siksi onkin luonnollista, että miehet ponnistavat
kaikki voimansa, jotteivät jäisi muista jäljelle. Nopeimmat kolme
venettä olivat tälläkin kertaa niin pitkällä, että saattoivat pian
päästä sopivalle heittovälille, kun taas neljäs, jota komensi
nuori, hurjapäinen irlantilainen, jäi miehistönsä epätoivoisista
ponnistuksista huolimatta jälkeen. Kun ensimäisten veneiden ohjaajat
jo valmistautuivat heittämään harpuunin, oli neljäs vene vielä lähes
kaapelinmitan päässä niiden takana. [Kaapelinmitta = merenkulkijain
käyttämä pituusmitta, joka on eri maissa erisuuri (keskimäärin 200
metriä).]
Silloin nousi heidän oikealla puolellaan, tosin vielä pitkän matkan
päässä, yksinäinen suihku ilmaan. Veneet eivät yleensä mielellään
erkane kauas toisistaan, jotteivät hädän tullessa jäisi apua vaille,
mutta heti kun peränpitäjänä seisova nuori irlantilainen huomasi tämän
yksinäisen suihkun, joka osoitti valaita olevan toisaallakin, käänsi
hän silmänräpäyksessä veneensä keulan sinnepäin lähteäkseen ajamaan
toista saalista kuin muut veneet.
Juuri tällöin oli toisissa veneissä niin paljon puuhaa, etteivät niiden
päälliköt joutaneet huomaamaan irlantilaisen aikeita. Mutta soutajat,
jotka istuivat kasvot veneen perään päin ja näkivät kumppaniensa
muuttuneen suunnan, oivalsivat helposti, että toisaallakin oli
saalista, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät yhdestä
kilpailijasta. Sitäpaitsi he olivat lähempänä valaita kuin olivat
aluksi luulleetkaan; nämä näet sukelsivat yhtäkkiä veden alle ja
viipyivät siellä jonkun aikaa, veneiden kiitäessä entistä suuntaansa
minkä airoista läksi, mutta ilmestyivät sitten taas yhtäkkiä pinnalle
tuskin kolmenkymmenen askelen päässä heistä, ja eräs tuli niin lähelle
ensimäistä venettä, että ohjaaja silmänräpäyksessä viskasi harpuuninsa
lujasti sen selkään kiinni. Ennenkuin kymmenen minuuttia oli kulunut,
olivat molemmat muutkin iskeneet saaliinsa, mutta toisen veneen
harpuuni irtautui ja sen saalis painautui syvyyteen. Silloin tämä vene,
joka nyt oli joutunut kauas valasparvesta, seurasi kolmatta venettä,
pyrkien varmuuden vuoksi iskemään harpuuninsa sen saaliiseen, mikä
lopulta onnistuikin. Vangitut valaat uivat täyttä vauhtia pohjoiseen,
vetäen veneitä perässään, niin että aalto kuohui korkeana keulan
molemmin puolin. Vihdoin kolmannen veneen harpuunimies onnistui
syöksemään keihäänsä valaan rintaevän juureen ja antamaan sille
surmanpiston. Ensimäinen vene jatkoi vielä menoa englannin-penikulman
verran, kunnes senkin harpuunimies sai saaliinsa isketyksi hengiltä,
jonka jälkeen vene jäi odottamaan laivaa. Soutamalla olisi ollut
mahdoton hinata tuollaista jättiläisruhoa perässään. Niin kauas he jo
olivat joutuneet laivasta, ettei tämän runkoa enää näkynyt vedenpinnan
yläpuolella, ja hitaasti se läheni heitä luovimalla pyrkien hiljaisessa
tuulessa koillista kohti.
Noissa kolmessa veneessä tähysteltiin nyt, vaikka turhaan, neljättä,
joka oli joutunut aivan näkymättömiin. Joka taholta etsittiin sen
vaaleata purjetta, joka mahdollisesti oli nostetettu. Mutta mitään ei
näkynyt. Miehet kuitenkin lohduttivat itseään sillä, että laivasta
käsin oli joka tapauksessa pidetty venettä silmällä ja että sen kulkema
suunta tiedettiin.
»Harold kuningas» ei ollut suinkaan mikään nopea purjehtija, ainakaan
vastatuulessa, ja koko iltapäivä kului, ennenkuin se oli päässyt
luovimaan veneille asti ja saanut valaat kiinnitetyksi kummallekin
kyljelleen. Toinen venekunta oli jo aikaisemmin palannut laivaan
ollakseen apuna sen ohjaamisessa. Heti lähetettiin mies kaukoputki
muassaan mastoon ottamaan selkoa siitä, minne neljäs vene oli joutunut
ja oliko silläkin saalista, jossa tapauksessa olisi lähetetty kaikki
veneet sen avuksi hinaamaan valasta laivalle.
»No, Sirrah, missäpäin se on?» huusi kapteeni kannelta, kun
tähänastinen saalis oli tallessa, niin että hän saattoi omistaa
huomiota poissaolevallekin veneelle. »Onko se kaukana täältä?»
»En näe sitä missään, sir!» kuului vastaus, ja mies ryhtyi uudelleen
kiikaroimaan taivaanrantaa kaikilta ilmansuunnilta.
»Pöllö, älä sinä sinne tuulen päälle tuijota, ei se siellä ole!» huusi
kapteeni taas. »Jätä aurinko oikealle ja tähystä tarkasti etelän puolta
— sielläpäin sen täytyy jossakin olla.»
Mies teki työtä käskettyä, mutta katseli niin kauan tuloksetta
kaukoputkellaan, että kapteeni vihdoin menetti malttinsa ja kapusi
vantteja myöten ylös itse tähystämään. Hän alkoi jo käydä levottomaksi
tästä katoamisesta.
»Tuolla suunnalla olin pari kertaa näkevinäni jotakin sellaista, sir»,
sanoi mies kapteenille, joka oli ottanut kiikarin, viitaten kädellään
etelälounaaseen. »Minusta tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin tumma
piste vedessä, mutta kun katsoin tarkemmin, oli se kadonnut.»
»Missä?»
»Tuolla noin, suunnilleen sielläpäin, missä tuo pieni valkoinen pilvi
on, — ehkä vielä hiukan lännempänä.»
Kapteeni tähysti kaukoputkella jonkun aikaa osoitettuun suuntaan,
pudisti sitten päätänsä ja alkoi etsiä muualta. Mutta turhaan hän
viipyi ylhäällä, kunnes aurinko laski taivaanrannan taakse kirkastaen
pienimmätkin esineet selväpiirteisiksi ja helposti erottuviksi. Hän
ei nähnyt jälkeäkään veneestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt tähän
aikaan nostaa purjeensa, sillä tulihan siinä-olijain ymmärtää, että
heitä jo tähysteltiin laivasta kiikarilla, ja valkea purje loistaa
merellä kauas. Ensimäinen harpuunimieskin oli nyt kavunnut mastoon
— varmaan oli veneelle tapahtunut joku onnettomuus, ja väki alkoi
käydä levottomaksi sen johdosta. Mutta harpuunimieskään ei kiikarilla
katsoessaan erottanut mitään veneen tai purjeen tapaista, ja äkkiä
lankeava hämärä, jota näillä leveysasteilla yhtä nopeasti seuraa yö,
teki tähystyksen pian mahdottomaksi.
»Harold kuninkaan» kapteenilla ei ollut valitsemisen varaa sen
suhteen, mitä tässä tapauksessa oli tehtävä. Risteillä edestakaisin
hän ei voinut, sen tekivät mahdottomaksi valaat, jotka oli kiinnitetty
kummallekin kyljelle. Mutta jos hän olisi tietänyt suunnan, minne
ohjata, olisi hän ehkä luopunut saadusta saaliistakin löytääkseen
kadonneet miehensä jälleen. Mutta sitten hän vielä toivoi tapaavansa
heidät tuulen alapuolelta, ja sinnepäin laiva paraikaa ajautuikin,
purjeet tiukalla, pasaatituulen ja päiväntasaajavirran viemänä.
Ellei venettä vielä aamullakaan näkyisi, voisi hän jättää jäljelle
valaanraadot, mikäli niitä ei siihen mennessä ole ehditty yön aikana
nylkeä, kiinnittää niihin lippunsa ja lähteä risteillen etsimään
venettä. Vaikka toivotontahan sellainen kadonneiden veneiden etsintä
oikeastaan on. Meri on niin äärettömän suuri, ja jos miehet todella
olivat kadottaneet veneensä ja uiskentelivat vesivarassa — mistä heidät
löytää? Mutta olihan se kuitenkin tehtävä, jottei tunto soimaisi siitä,
että osa tovereista oli kevytmielisesti jätetty surman suuhun.
Hyvin todennäköistä oli, että haavoitettu valas oli pirstonut veneen
ja ettei miehistö ollut kauan jaksanut uimalla pysyttäytyä veden
pinnalla. Meri tosin oli verrattain tyven, mutta hirvittävä haikala
vainuaa pian isketyn valaan veren. Laivankin ympärillä noita ahnaita
petoja uiskenteli paraikaa kuusi tai seitsemän kappaletta maltittomina
odottaen saaliin paloittelemista ja tuontuostakin syöksähtäen
raatojen kimppuun, saamatta kuitenkaan teräviä hampaitansa pystymään
jättiläishirviön sitkeään nahkaan. Samoin oli niitä kai ilmestynyt
kateissa olevan veneenkin ympärille, ja voi miespoloisia, jos he
aluksen turvaa vailla joutuivat nälkäisten petojen piirittämiksi.
Tosin oli vielä jäljellä sekin mahdollisuus, että vene oli ehyenä,
mutta oli joutunut valaan perässä liian kauas tuulen alle, joten
paluu ei käynyt niinkään pikaisesti; vene on vain pienoinen pilkku
äärettömällä valtamerellä ja voi helposti jäädä huomaamatta
parhaallakin kaukoputkella katsottaessa.
Mutta paluu-suunta oli eksyneillä arvatenkin selvillä, ja jotta he
sen tietäisivät varmasti yön pimeydessäkin, kiinnitettiin keula- ja
päämastcn huippuihin lyhty kumpaankin, jotteivät he pimeässä soutaisi
laivan ohitse. Pimeän tultua sekä puoliyön ja aamuvahdin aikana
kapteeni sitäpaitsi laukaisutti kannella olevat pienet tykit, jotta
niiden paukekin osoittaisi veneelle oikeata suuntaa. Mutta kaikki oli
turhaa. Yö kului, eikä kadonneita kuulunut, ei näkynyt.
Saaliiksi saatujen valaiden paloittelu oli sillävälin täydessä
käynnissä. Silava irroitettiin suurina viiluina ja nostettiin kannelle
erityisten vipulaitosten avulla, jonka jälkeen keittäminen heti
alkoi, jottei aikaa hukattaisi hetkeäkään ja jotta rasva saataisiin
mitä pikimmin talteen, sillä näillä leveysasteilla se on kovin
herkkää pilaantumaan. Suuria tulisoihtuja, joissa polttoaineena oli
valaanrasva, riippui jonkinlaisessa rautavanteista kyhätyssä häkkyrässä
laivan ulkopuolella valaisten hurjannäköistä, vilkasta näytelmää
veripunaisella loimellaan. Jo ennen puoliyötä oli toinen jättiläisvalas
kuorittu, ja raskaalla, jykevällä rasvakoukulla nostettiin kannelle
hirmuisen suuri pää, sitten kun se ensin oli vedessä irroitettu
selkärangasta. Laiva ihan kallistui sen valtavasta painosta.
Päivän koittaessa, kun koko miehistö taas oli ankarassa työssä
toisen valaan kimpussa, lähetettiin jälleen pari harpuunimiestä,
kumpikin varustettuna kaukoputkella, mastoon tähystämään. Turhaan he
tarkastelivat auringon nousuun asti taivaanrantaa joka suunnalta. He
eivät löytäneet niin mitään. Mutta vihdoin ensimäisen harpuunimiehen
silmä keksi tumman pisteen, joka näkyi nyt kirkkaansäihkyvällä
ulapalla. Välimatka oli tosin hyvällekin kiikarille liian pitkä, jotta
mitään yksityiskohtia olisi erottanut, mutta asiasta ilmoitettiin
kuitenkin kapteenille, joka heti kiipesikin ylös. Joka tapauksessa
ui vedessä jotakin, olipa se mitä hyvänsä; mutta se oli liiaksi
tuulen yläpuolella. Laiva oli kai yöllä ajautunut sen ohitse. Toinen
harpuunimies määrättiin lähtemään veneineen ottamaan siitä selkoa.
Ellei se ollutkaan kaivattu vene — sillä veneeltä se ei näyttänyt —
saattoi se olla kuollut valas, jota kannatti käydä katsomassa ja joka
mahdollisesti voi johtaa kadonneitten jäljille, sillä jos se oli heidän
iskemänsä, oli sillä joka tapauksessa laivan harpuuni eli »rauta» vielä
ruumiissaan.
Käsky huudettiin mastosta kannelle, ja muutaman minuutin päästä
laskettiin vesille vene, joka neljän airon kiidättämänä lähti vinhalla
nopeudella siihen suuntaan, jota päämastossa oleva viittakori osoitti.
Mutta kapteeni jäi vielä mastoon pitääkseen kiikarillaan silmällä äsken
löydettyä pistettä, jottei se pääsisi katoamaan, ja nähdäkseen mitä
vene sai aikaan.
Noin puolisen tuntia oli tämä jo kulkenut seuraten ainoastaan laivasta
annettua merkkiä, itse näkemättä edessäpäin mitään. Mutta silloin
keulassa seisova harpuunimies vihdoin luuli erottavansa suoraan
edessään tumman esineen ihan veden pinnassa, Viittakorikin, joka nyt
vedettiin takaisin laivaan, osoitti heidän olevan oikealla suunnalla
Eikä kestänyt kauan, ennenkuin harpuunimies yhtäkkiä kääntyi puolittain
soutajiin päin ja huusi, osoittaen kädellään eteenpäin:
»Vetäkää, pojat, vetäkää minkä jaksatte — tuolla on totisesti ihminen,
joka seisoo lautalla tai veneessä tai jossain sentapaisessa — vetäkää
lujasti, sillä minusta näyttää, että tulemme ihan viime tingassa!»
Sitten hän kajahutti kovaäänisen »hoi!»-huudon, koettaen herättää
vastahuutoa. Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Miehet soutivat
kaikin voimin, niin että airot olivat taittua, ja vinhasti läheni
teräväkeulainen, solakka vene kummallista maaliansa vaahdon kohistessa
kokassa.
»Mies siellä on, mies!» huusivat nyt soutajatkin, jotka uteliaina
katsoivat taakseen. »Lempo vieköön silmäni, ellei se ole Patrik!»
mörähti peränpitäjä ojentautuen suoraksi seisomaan perämela kädessä.
»Patrik, jumaliste!» huusi nyt harpuunimieskin. — »Mutta missä toiset
ovat?»
Uudistettu kysymys hävisi yleiseen hämmästyksen huutoon, kun he
lähemmäksi päästyään tunsivat haaksirikkoisessa todellakin neljännen
harpuunimiehen, nuoren irlantilaisen Patrikin, mutta lisäksi näkivät,
ettei hän ollutkaan millään lautalla eikä kaatuneen veneen pohjalla,
vaan kuolleen valaskalan selässä polvillaan. Valas oli painunut
muutaman tuuman vedenpinnan alle. — Vasemman kätensä ympäri mies
oli kietonut köydenpätkän, jonka toinen pää oli kiinni harpuunissa,
mikä vielä oli pedon ruumiissa pystyssä. Vain siten oli hän voinut
pysytellä liukkaalla paikallaan. Oikeassa kädessään oli hänellä
harpuunin varsi, jonka hän oli leikannut köydestä irti ja jota hän
piteli niin kouristuksentapaisesti, ettei tahtonut hellittää siitä
vielä silloinkaan, kun vene laski hänen viereensä ja kaikkien kädet
ojentuivat häntä auttamaan.
Mies parka oli kalmankalpea eikä saanut ääntäkään suustansa — vieläpä
hänen katseensakin harhaili villinä ja tuijottavana toverista toiseen,
ikäänkuin hän ei olisi enää tuntenut heitä. Koneentapaisesti hän vain
nousi astuakseen veneeseen, mutta lysähti heti tajuttomana kokoon, kun
tunsi allansa tukevan pohjan. Hän oli viettänyt hirveän yön, ja meidän
on nyt palattava takaisin siihen hetkeen, jolloin hän veneineen jätti
toiset lähteäkseen tavoittamaan laumasta eronnutta yksinäistä valasta.
* * * * *
Valas oli noin viidensadan askelen päässä, kun he kääntyivät soutamaan
sitä kohti, ja välimatka lyheni, kun se sukelsi useita kertoja ja
sitten taas verkalleen nousi pinnalle, aavistamatta vihollisten tuloa.
Se kääntyi yhä enemmän tähänastisesta suunnastaan, aikoen mahdollisesti
palata laajassa kaaressa äskeiselle temmellyspaikalleen; mutta sitten
se jälleen muutti suuntaa ja alkoi uida tuulen ja virran mukana suoraan
länttä kohti. Patrik, neljännen veneen harpuunimies, nostatti purjeen,
tuulen käydessä myötäiseksi, voidakseen nopeammin ja äänettömämmin
seurata valasta. Mutta tämäpä — joko sitten omaksi huvikseen tahi
mahdollisesti saatuaan kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihiä
vihollisesta — lisäsi vauhtiansa niin, että vene suotuisasta tuulesta
huolimatta pääsi vain hyvin hitaasti lähestymään. Ja lopulta, kun oli
suurella vaivalla päästy miltei heittovälin päähän, valas yhtäkkiä
sukelsi, ja seuraavassa tuokiossa vene kiiti yli sen paikan, mihin peto
oli uponnut ja missä vesi vielä pyöriskeli häränsilminä.
»Purje alas!» kajahti silloin ripeästi ja varmasti harpuunimiehen
käsky. Pieni raakapuu putosi silmänräpäyksessä, vene hiljensi
vauhtiaan, ja peränpitäjä nousi esimiehensä viittauksesta seisomaan,
harpuuni kohotettuna, ollakseen valmiina heittämään oitis, niin pian
kuin valas jälleen näyttäytyy. Itse hän kyllä epäili onnistumista,
arvellen ettei peto tällä kohtaa nouse pinnalle, ja osoitti kädellään
kauemmaksi eteenpäin, katsoen kysyvästi harpuunimieheen. Mutta tämä,
vaikka oli vuosiltaan nuori, oli kuitenkin vanha valaanpyytäjä,
ja päättäen siitä tavasta, millä valas oli sukeltanut, piti hän
edelleen varmana, että se oli vain hetkeksi pysähtynyt tähän ja että
se pitemmälle sukeltamatta oli pian jälleen nouseva pinnalle. Purje
lepatti velttona mastoa vasten, ja harpuunimies piti vielä kiinni
sen nostoköydestä, ettei hukkaisi hetkeäkään, jos takaa-ajoon olisi
vielä pakko ryhtyä. Sillaikaa miehet, jotka oli kaiken varalta taas
pantu hiljalleen soutamaan, katselivat tarkkaavaisina allansa olevaan
kirkkaaseen veteen, mielessä epävarma toive, että saisivat nähdä veden
alla uiskentelevan pedon ja voisivat sen mukaan määrätä suuntansa.
»Tuolla ui jotakin!» huudahti äkkiä eräs miehistä tukahutetulla,
kauhunsekaisella äänellä. »Tuolla ihan allamme — se nousee!»
»Hst!» varoitti päällikön ääni. »Hiljaa — hiljaa, muuten se pelästyy ja
karkaa! Missä?»
»Tässä ihan — nyt se nousee!» kirkaisi kolme tai neljä ääntä yhtaikaa,
ja miehet tarttuivat vaistomaisesti airoihin.
»Takaisin — huovatkaa — henkenne edestä!» kiljahti samassa
harpuunimieskin, joka laidan yli kumartuneena näki vaaleanvihreän
jättiläisruhon nousevan syvyydestä salaman nopeudella. Hän ymmärsi
hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos merihirviö noustessaan
hiukankin hipaisisi venettä. Miltei samassa silmänräpäyksessä airot
läiskähtivät veteen, mutta vene oli tuskin ehtinyt peräytyä yhden
pituutensa vertaa, kun mahtavan kaskelotti-valaan jättiläiskokoinen,
tylppä pää jo kohosi vedenpinnalle, hirveä, kaltainen kita
puoliavoimena. Samassa se ponnahutti itsensä ilmaan ja syöksyi heti
sen jälkeen huimaa vauhtia eteenpäin, puhaltaen kummallekin puolelleen
paksun usvasuihkun, paetakseen vierasta esinettä, venettä, jonka se
tietysti oli heti nähnyt.
Veneen keulassa seisoi peränpitäjä keihäineen, ihan tuon »rasvavuoren»
yläpuolella, joka suorastaan kohosi hänen jalkainsa alta; mutta
hänen käsivartensa vapisi, eikä hän uskaltanut näin läheltä viskata
keihästään jättiläispetoon, joka yhdellä ainoalla iskulla olisi voinut
lyödä liiskaksi koko venekunnan. »Heitä — heitä, tuhat tulimmaista!»
kiljui Patrik, välittämättä ollenkaan vaarasta ja ajatellen tällä
hetkellä ainoastaan sitä, että saalis oli tuossa miltei käden
ulottuvilla. »Sinähän riivattu päästät sen ihan käsistä!» Ja siepaten
oman keihäänsä näytti hän hurjalla ilolla odottavan hetkeä, jolloin
saisi lennättää terävän raudan pedon rintaevän juureen.
Peränpitäjä epäröi vielä, mutta ainoastaan lyhyen tuokion; sillä jos
hän olisi päästänyt suotuisan tilaisuuden käsistään, olisi ollut
epävarmaa, tokko säikytetty valas olisi enää ensinkään palannut Purje,
jonka harpuunimies oli heti kiskaissut ylös, pullistui tuulesta, ja
vene syöksähti harpuunimiehen ohjaamana täyttä vauhtia pakenevan pedon
perään. Ja samassa suhahti harpuuni nuoren englantilaisen väkevän
käden lennättämättä ja upposi valaan selkään tarttuen kiinni sitkeään
silavaan. Vks-kaks oli purje laskettu alas, airot vedetty sisään ja
peränpitäjä lennähti keulasta paikallensa peräsimen ääreen luovuttaen
keulapaikan harpuunimiehelle, jonka tehtävänä oli antaa valtameren
hirviölle surmanisku. Harpuunimies on näet valaanpyyntiveneessä
ensimäinen johtaja, peränpitäjä toinen. Pyynnin alussa he ovat
vaihtaneet paikkaa tai oikeammin sanoen eivät ole vielä asettuneet
oikeille paikoilleen; sillä harpuunimies ohjaa veneen valaan kupeelle,
mikä kysyy erittäin varmaa ja harjaantunutta kättä, ja peränpitäjä
seisoo silloin keulassa varustettuna köydeliisellä harpuunilla, jolla
peto on ensin iskettävä ja saatava kiinni. Mutta heti kun harpuuni on
tarttunut valaan selkään ja peto siten on tullut vangituksi, asettuu
varsinainen harpuunimies paikallensa veneen keulaan, kädessään keihäs
(oikea heittokeihäs ilman väkäsiä), millä surmanisku on annettava;
keihään täytyy osua juuri rintaevän takana olevaan tummahkoon
syvennykseen, sillä vain siten voidaan tämä mahtava eläin haavoittaa
kuolettavasti.
Köysi, johon harpuuni oli kiinnitetty, purkautui suhisten ulos aukosta,
joka tarkoitusta varten oli tehty veneen keulaan, ja vene syöksyi
huimaa vauhtia eteenpäin sinne tänne vääntelehtivän valaan perässä.
Patrik seisoi nyt keulassa, heittokeihäs koholla, ja miehet lappoivat
kaikin voimin köyttä sisään, vetääkseen pienen aluksensa vangitun pedon
luo, jolle nyt oli annettava surmanpisto.
Vihdoin oli päästy sen kupeelle; Patrik taivuttihe taaksepäin, ja
samalla kun jättiläispedon pyrstö iski veteen aivan heidän vieressään
ja valas otti vauhtia paetakseen vaaraa, suhahti kuolettava teräs
sen pehmeään kylkeen upoten siihen syvälle. Silmät voitonriemusta
välähtäen kiskaisi harpuunimies aseensa takaisin uudistaakseen piston,
mutta samassa valas teki kuolonkamppauksessaan äkillisen ja raivokkaan
käännöksen, niin että syntyi kuohuva ja kihisevä hyökyaalto.
»Sakeaa verta, sakeaa verta!» huusivat miehet riemuiten, mutta
»Takaisin!» kiljaisi harpuunimies. Peränpitäjä viskautui koko
painollaan melaansa vasten ja ponnistautui kauas laidan ulkopuolelle
saadakseen keulan äkkiä kääntymään. Mutta ennenkuin miehet ennättivät
viskata airot hankaimiin, ryntäsi ärsytetty peto, joka nyt näki
vainoojansa ihan edessään, kita auki heitä päin. Se ponnahti korkealle
vedestä, jättiläiskita ammollaan, ja juuri veneen kääntyessä se iski
hampaansa sen keskikohtaan ja puristi leukansa yhteen pirstoen ohuet
lankut ikäänkuin ne olisivat olleet paperia.
Patrik näki vaaran ja oivalsi heti paikalla, mikä heitä uhkasi.
Levollisena ja varmalla kädellä hän kuitenkin vielä singahutti
keihäänsä suoraan vihollisen silmään puhkaisten sen — mutta venettä
hän ei sillä saanut pelastetuksi. Raivoisa peto tuskin enää tunsikaan
uutta haavaansa kuolinkamppailussaan; sakeaa, tummaa verta purskuttaen
ja koston vimman villitsemänä se puri veneen murskaksi, ja tuokion
kuluttua uiskenteli kuohuvassa, verisessä vedessä sekaisin pirstaleita
ja ihmisiä, jotka itsesäilytysvaistonsa ohjaamina haparoivat
laudanpalasia käsiinsä.
Patrik itse oli veteen suistuessaan vaistomaisesti ja
kouristuksentapaisesti tarrautunut köyteen, joka oli kiinnitetty
harpuuniin. Se kietoutui hänen käsivartensa ympäri ja veti hänet
tuokion kuluttua valaan perässä verisen kuohun halki aavalle ulapalle
ja sitten veden alle. Hän olisi ollut hukassa, jos pedon henki olisi
säilynyt muutamia sekunteja kauemmin. Mutta ensimäinen heitto oli ollut
kuolettava; valas kohosi jälleen pinnalle, ui pari pientä kierrosta,
pieksi aaltoja jättimäisillä evillään ja jäi sitten kuolleena
hiljalleen ajelehtimaan veristen aaltojen mukana.
Patrik, joka oli jälleen päässyt ilmaa hengittämään ja tahtomattaan
joutunut kuolleen valaan hinausköyteen, veti sitten ripeästi itsensä
veden pinnalla uiskentelevan jättiläisruhon luo ja tarttuen siinä
vielä pystyssä törröttävään harpuuniin heilautti itsensä valaan
selkään. Samassa kajahti hänen takanaan hurja huuto. Hän kääntyi
kauhistuneena katsomaan — hätähuuto tuntui aivan erityisen kamalalta
ja pöyristyttävältä. Hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä, kun hän
vähän matkan päässä takanaan erotti kahden haikalan tummat selkäevät,
jotka liikkuivat sinne tänne, samalla kun aivan lähellä häntä veden
loiskina ja aaltojen pieksiminen osoittivat paikkaa, missä eräs hänen
tovereistaan taisteli kuolonkamppailuaan kolmannen pedon hirmuisissa
hampaissa.
Kuten korppikotkat joka haaralta kokoontuvat kuolevan eläimen
ympärille, niin nousevat syvyydestä haikalat äkkiä ja odottamatta
uimarin tuhoksi, ja mihin ne kerran ovat iskeneet kiinni, se pysyy
niiden omana ja sen ne pitävät kuin rautaisissa pihdeissä pyöriskellen
vinhasti ympäri.
Siellä täällä ajelehti vielä joku poloinen haaksirikkoinen joko
tarrautuneena veneenpirstaleihin tai airo kädessä pysytellen pinnalla;
mutta vain kolme oli enää hengissä kaikista niistä voimakkaista,
elämänhaluisista miehistä, jotka vielä muutama minuutti sitten olivat
rohkeasti ja uhmaten katsoneet vaaraa silmiin, ja meren hyeenat
raivosivat heidän keskuudessaan. Mitä auttoi siinä voimaton nyrkinisku,
mitä vihlova epätoivon huuto — se oli vain suloista soitantoa noiden
kylmien, hirmuisten, kissansilmäisten, jättiläisvoimaisten petojen
korville, ja verinen vaahto, joka hetken kuluttua uiskenteli meren
pinnalla, oli poloisten käärinliinana ja haudan osoittajana.
»Tämä on hirveää!» voihkasi Patrik, joka töin tuskin jaksoi pysytellä
häntä vielä suojelevan valaanruumiin päällä. — »Hirveää on kuolla
näin, saamatta apua mistään!» — Ja silmä etsi epätoivoisena pelastavaa
laivaa, joka risteili kaukana, kaukana taivaanrannalla, lähestyen
toisia veneitä. Ja jospa siellä toverit häntä kaipaavatkin ja etsivät,
ja jos he, kun eivät enää löydä venettä kaukoputkella, risteilevät
täällä vaikka päiväkausia — mitä se häntä auttoi? — Hänellä oli enää
aikaa vain jokunen tunti, ehkä ainoastaan muutama minuutti, ja hänen
pyövelinsä ilakoivat hänen ympärillään, milloin poukahtaen ilmaan,
milloin sukeltaen veden alle. Ne olivat vastikään saaneet tyydyttää
hurjaa himoansa, mutta se himo oli sammumaton.
Kauhuissaan hän peitti silmänsä kädellään, miltei unohtaen oman
vaaransa, päästäkseen vain näkemästä toveriensa kuolinkamppailua
— samaa kohtaloa, joka häntä itseänsä odotti. Mutta veden sihinä
ja polskahtelu hänen ympärillään pakotti hänet lopulta kuitenkin
ajattelemaan omaa pelastustaan tai ainakin viivyttämään tuhon tuloa
valmistaakseen edes jotakin tilaa avun saapumisen mahdollisuudelle.
Itsesäilytysvaisto turvautuu viime hetkeen saakka oljenkorteenkin.
Valaan selässä oleva harpuuni, jonka hän varmuuden vuoksi painoi vielä
syvemmälle, oli tukena, jonka avulla hän saattoi pysytellä liukkaalla,
sileällä pinnalla luisumatta veteen. Pari kertaa hän tosin oli
ajatellut kaivaa raudan irti, käyttääkseen sitä puolustusaseena ahnaita
haikaloja vastaan, mutta oli lopulta kuitenkin luopunut siitä tuumasta.
Sillä jos aallot olisivat huuhtaisseet hänet valaan selästä veteen,
olisi teräväkin ase ollut riittämätön turva nopeaa haita vastaan, joka
hyökäten milloin Hiiltäkin suunnalta olisi viimein kuitenkin saanut
uhrinsa kiinni ja mahdollisesti isketyistä haavoistakin huolimatta
vienyt hänet muassaan syvyyteen.
Mutta yhden asian hän saattoi tehdä. Harpuunin varsi, lyhyt, jykevä,
parin tuuman paksuinen tammiseiväs, oli vielä terässä kiinni. Hän
irroitti sen ja katkaisi sen toisessa päässä olevan köyden vyössään
olevalla lyhyellä veitsellä, jommoinen kaikilla merimiehillä on
aina mukanaan. Sitten hän solmittuaan köyden harpuunirautaan kiinni
kääräisi sen vasemman kätensä ympäri, saadakseen varmemman tuen,
ja tarttui iloisen itseluottamuksen täyttämänä oikealla kädellään
tukevaan seipääseen, asettuen hammasta purren ja uudestaan elpyneellä
rohkeudella odottamaan vihollisen ensi hyökkäystä. Sitä sai kuitenkin
varrota verrattain kauan.
Haikalat olivat toistaiseksi kylläisiä, ja vain leikitellen ne
uiskentelivat veren punaamissa aalloissa himoitsematta uutta saalista.
Veren seassa uiskennellessa niiden vainukin tylsistyi, ja monta kertaa
ne koettivat, vaikka turhaan, tarttua hampaillaan valaan liukkaaseen,
leveään ruumiiseen; tavoittelivatpa ne laiskasti ja veltosti veneen
pirstaleita ja airojakin, joita ajelehti vedessä, pitivät puupalasta
hetken ajan kidassaan tai työntelivät sitä edellään pyöreällä,
lapiomaisella yläleuallaan.
Onneksi oli jotenkin tyven; vain itäpasaati nostatti pieniä laineita,
joissa valaan ruho hiljalleen keinui ylös ja alas. Haikalat eivät
olleet vielä tulleet niin lähelle, että olisivat nähneet miehen, tai
jos olivatkin nähneet, niin eivät välittäneet hänestä, ja hän toivoi jo
mahdollisesti saavansa olla rauhassa paikallaan, kunnes laiva tulisi
pelastamaan hänet tahi edes lähettäisi veneen. Mutta missä laiva
oli? — Hyvä Jumala, ei pelastuksen toivoakaan vielä pitkään aikaan;
sillä näinkin pitkältä matkalta merimiehen silmä erotti, että laiva
kulki hänestä poispäin, pyrkien vastatuuleen. Toiset veneet olivat jo
palanneet, ja kun valaat oli kiinnitetty laivan syrjiin, ei enää ollut
mahdollista ruveta häntä etsimään.
Aurinko paistoi tulikuumasti hänen päälaelleen, ja hänen kielensä
tarttui kitalakeen kiinni. Vettä! Vilpoisat laineet kostuttivat hänen
jalkojaan, ja näinkö sitten kuitenkin täytyi tässä nääntyä? Hän
laskeutui polvilleen ja pesi otsansa, ohimonsa, silmänsä ja huulensa
saadakseen viileyttä hehkuvassa helteessä. Suojellakseen päätänsä
polttavilta auringonsäteiltä solmi hän sen peitteeksi nenäliinansa,
sillä haaksirikossa hän oli kadottanut lakkinsakin.
Mutta tämä liikunto nähtävästi kiinnitti erään haikalan huomion
häneen; vaikka peto olikin ylen kylläinen, ei se kuitenkaan voinut
hillitä raateluhimoaan. Kun mies kohotti päänsä, näki hän, että eräs
kaikkein suurimmista ympärillä risteilevistä tummista selkäevistä
lähestyi häntä ripeällä vauhdilla. Hän ennätti tuskin suoristautua ja
kohottaa aseensa lyöntiin, kun noin kolmentoista jalan pituinen venkale
jo syöksähti suoraan häntä kohden ja yritti nousevan aallon mukana
ponnahtaa valaan selkään temmatakseen sieilä-olijan alas. Mutta vaaran
keralla palasi merimieheen entinen reipas, huimapäinen rohkeus. Raskas
harpuuninvarsi oikeassa kädessä ja tukiköysi vasemman käden ympäri
kierrettynä hän läimäytti vedestä esiinpistäytyvää petoa päähän niin
vimmatun voimakkaasti ja taitavasti, että hai puoli pyörryksissä luisui
takaisin ja upposi, ennenkuin hän ehti iskeä uudelleen. Mutta melu,
loiske ja lyönti oli houkutellut toiset pedot paikalle, ja vaikkeivät
ne kohta suorastaan hyökänneetkään urhean ihmislapsen kimppuun, joka
uskalsi niitä uhmata niiden omassa elementissä, uiskentelivat ne
kuitenkin hänen ympärillään yhä pienenevässä kehässä ja tulivat pari
kertaa niinkin lähelle, että hän sai tukevalla seipäällään kolhaistuksi
niitä kiduksien yläpuolelle ja siten annetuksi pienen muistutuksen
vastaisen varalle. Mutta hai on ahnaan uppiniskainen otus, ja vaikka
sitä pahoinkin haavoittaisi, palaa se yhä uudelleen vainuamansa saaliin
luo, niin kauan kuin voimia vähänkin on jäljellä. Niinpä tässäkin.
Kerran toisensa jälkeen sai raskas seiväs huomauttaa pedoille, ettei
tässä ollut mitään niitä varten, ei ainakaan niin kauan kuin nuori
irlantilainen vielä tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan
nälkää ja janoa, polttavaa auringonpaistetta ja kauhean vaaran
synnyttämää lakkaamatonta hermojännitystä vastaan.
Entä laiva? — Sieltäpäin ei ollut pelastuksen toivoa. Yhä alemmaksi
laski aurinko, ja ylen kaukana oli vielä laiva välkkyvine purjeineen.
Mutta ympärillä uiskentelevat pedot kävivät yhä himokkaammiksi ja
koettivat tuontuostakin, vaikka turhaan, iskeä hampaansa valaan
sitkeään nahkaan. Ja kun tähdet idässä syttyivät ja vähitellen
levisivät yli koko taivaankannen, näki hän niiden loistavien säteiden
väreilevän fosforivälkkeisessä vedessä, haikalain uiskennellessa hänen
ympärillään yhä ahtaammassa kehässä. Yön tulo lisäsi hänen asemansa
vaarallisuutta.
Hyvin hän tunsi laivansa merkkilyhdyt, jotka oli kadonneita
varten ripustettu mastoihin. Kun tuli pilkkopimeä, näki hän myös
rasvasoihtujen punaisen loimon, vieläpä raaninkeitto-uunienkin himmeän
valohohteen, joka heijastui piukoitetuista purjeista. Mutta mitä se
häntä auttoi? Miten hän olisi saattanut toivoa, että hänet laivasta
huomattaisiin sysimustassa yössä ja että hänet voitaisiin pelastaa ja
vapauttaa hirveästä asemastaan? Ja oliko ihmisvoimilla mahdollista
kestää tätä kauheutta huomisaamuun asti? Hän jaksoi tuskin enää
pysytellä jaloillaan ja etsi vähäistä lepoa edes siitä, että laskeutui
polvilleen kummalliselle lautalleen minuutin ajaksi tai niin kauaksi
kuin pedot kulloinkin jättivät hänet rauhaan. Koettipa hän kerran
— vain yhden ainoan kerran — oikaista itsensä pitkäkseenkin veden
peittämälle alustalle. Turha toivo! Kiusanhenget eivät antaneet hänelle
rauhaa, ja läheltä piti, etteivät ne yllättäneet häntä, tarttuneet
kiinni ja temmanneet alas ja kuolemaan. Ahnain niistä, eräs nuori
kala, tuskin enemmän kuin kahdeksan jalan mittainen, iski kerran
harpuuniinkin, jonka takana hän seisoi, ja piti siitä hampaillaan
kiinni, kunnes takaisin loiskahtava aalto jätti sen melkein kuivalle
valaan selkään. Mutta silloin Patrikin harpuuninvarsi kumahtikin niin
lujasti häijyläisen kalloon, että peto huumaantuneena luiskahti alas,
käänsi valkoisen vatsansa ylöspäin ja upposi. Mutta toisia tuli sen
sijalle. Välkkyvä juova, jonka ne jättivät jälkeensä mustaan veteen,
ilmaisi niiden tulon ja kehotti onnetonta joka kerta olemaan varuillaan
ja torjumaan hyökkäyksen.
Tunti tunnin perästä kului tässä hirveässä kamppailussa elämän ja
kuoleman välillä. Mutta uusi toivo heräsi miehessä, kun laiva läheni ja
hän kuuli selvästi tykinlaukauksen kajahtavan. Nyt hän saattoi erottaa
jo kannenkin, vieläpä ihmisetkin, jotka tulen valossa liikkuivat
edestakaisin. »Hoi — hoi — hoi!» kajahti hänen hurja, epätoivoinen
huutonsa tovereille, jotka häntä huomaamatta olivat ajautumaisillaan
hänen ohitseen. »Hoi, hoi!»
Taas syntyi ankara taistelu elämästä ja kuolemasta, sillä kalat
hyökkäsivät ihmisäänen houkuttelemina joka puolelta häntä kohti.
Yltympäri piirtelivät niiden tummat selät vedenpintaa. Tuontuostakin
sattui hänen iskunsa maaliin; sitkeäpuisen seipään pää oli jo
ruhjoutunut epätoivoisista iskuista — iskuista, jotka olisivat saaneet
härän pyörtymään, mutta jotka haikalaan vaikuttivat harvoin enempää
kuin että vähäksi aikaa karkoittivat sen.
Ja laiva? — Tuossa se kulki, miltei äänenkantaman päässä. Taas pamahti
tykinlaukaus, ja hän käytti sitä seurannutta hiljaisuutta päästääkseen
uuden, vihlovan hätähuudon. Noin lähellä oli pelastus ja kuitenkin niin
saavuttamattomissa! Tuuli puhalsi sieltäpäin; niin selvään kuin hän
kuulikin tykinlaukaukset, vieläpä silloin tällöin luuli erottavansa
jonkun yksityisen ihmisäänenkin kannelta, oli hänen oman huutonsa
kuitenkin mahdoton kantaa sinne asti. Vain viholliset hänen ympärillään
se teki yhä valppaammiksi ja himokkaammiksi, ja niiden hyökkäykset
laajenivat laajenemistaan. — Tähän asti oli pelastuksentoivo pitänyt
yllä hänen voimiaan ja rohkeuttaan — nyt ne menivät aivan lamaan, kun
hän näki laivan ajautuvan ohitseen eikä voinut millään tavalla ilmaista
lähellä-oloaan. Ainoastaan kouristuksentapainen, miltei tajuton
itsesäilytysvaisto sai hänet vielä viimeisiin voimiin, viimeiseen
hengenvetoon asti puolustautumaan ahnaiden petojen hyökkäyksiä vastaan.
Niin kului yö. Eteläisellä taivaalla loistava Risti-tähdistö kääntyi
hitaasti, hitaasti lanteen päin, ja kaukana idässä alkoi aamu sarastaa.
Hän näki sen vielä — näki auringon nousevan merestä, erotti jälleen
laivansa ääripiirteet, solakat mastot ja piukoitetut purjeet, tahtoi
vielä viimeisen kerran yrittää antaa tietoa itsestään ja koetti
riisua paidan yltään liehuttaakseen sitä, jotta tähystäjä sen näkisi
mastostaan, — mutta ei jaksanut enää. Jäsenet olivat jäykät ja
turtuneet, ääntäkään ei enää lähtenyt kurkusta, heikkoa korinaa vain.
Silmiä poltti, päätä huimasi, ja uusi, hurja aatos välähti hänen
mielessään kuin virvatuli aavalla merellä ja tuntui karkoittavan kaikki
avun ja pelastuksen ajatukset, kaiken toivon ja selvänäköisyyden.
Hän alkoi etsiä ympärillään yhä vieläkin väsymättä uiskentelevien
haikalojen joukosta erästä, jonka kimppuun aikoi viskautua ja
jonka aikoi surmata terävällä, lyhyellä puukollaan, samalla kun
itse heittäytyisi kuolemaan. Se oli, tuo samainen hai, ahdistanut
häntä herkeämättä, antamatta hetkenkään lepoa; yhä uudelleen se oli
hyökännyt, vaikka oli joka kerta saanut tukevasta seipäästä iskun, niin
että oli täytynyt peräytyä. Se oli ahnain koko joukosta, ja sille hän
tahtoi verisesti kostaa.
Mutta hänen voimansa uupuivat; hirvittävä henkinen ja ruumiillinen
jännitys uhkasi lannistaa hänet. Päivännousun jälkeen eivät haikalat
enää suorastaan ahdistaneet häntä hyökkäyksillään, sillä olihan hän
joka tapauksessa varma saalis, mutta eivät ne myöskään poistuneet
surmatun valaan lähettyviltä. Hän oli vaipunut polvilleen ja seurasi
puolittain tajuttomasti katseillaan tummien, uhkaavien selkäevien
liikkeitä. Laivan hän oli jo kokonaan unohtanut. —
Pelastavasta veneestä kajahtanut äänekäs huuto vasta havahdutti hänet
huumauksesta. Hän näki veneen, mutta näytti tuskin käsittävän, mikä sen
tarkoitus oli ja missä hän itse oikeastaan oli. Mutta hän oikaisihe
kuitenkin vielä kerran — tunsi olevansa toisten käsien tukemana, kuuli
ystävällisiä, sydämellisiä, rohkaisevia sanoja ja lysähti tiedottomana
veneen pohjalle.
Harpuunimies oli tosin saanut sellaisen määräyksen, että jos hän
saavuttaa laivasta nähdyn tumman pisteen ja löytää kuolleen valaskalan,
tulee hänen antaa merkki liehuttamalla mukaan otettua valkoista lippua
ja sitten jäädä paikalle odottamaan, kunnes toiset veneet ehtivät hänen
avukseen saalista hinaamaan. Mutta eiväthän he olleet aavistaneet, että
löytäisivät valaan selästä puolikuolleen toverinsa. Siksi hän kyllä
antoi sovitun merkin, mutta kiinnitti sitten lipun valaan ruumiiseen,
jotta toiset veneet osaisivat paikalle, ja läksi kiireimmän kautta
soutamaan takaisin laivalle viedäkseen pelastetun miehen sinne.
Kolme haikalaa, jotka eivät tahtoneet näin helpolla luopua varmaksi
luullusta saaliistaan, lähti seuraamaan venettä, ja harpuunimies,
joka hyvin käsitti, kuinka ne olivat toveri parkaa hätyytelleet ja
kiduttaneet, surmasi ne yksitellen heittokeihäällään.
Tarina nykyajalta.
Holger Drachmannin mukaan.
Eräänä päivänä kävelin hietikolla Skagenin pohjoisrannalla. Ilma oli
sumuinen, niin että majakkatornin huippua tuskin erotti. Se kohosi
kuin suunnaton masto harmaanvalkoisten hietaharjanteitten yläpuolelle.
Pitkin ranta-matalikkoa virui hajallaan laivahylyn pirstaleita;
ulompana murtuivat tyrskyt hietasärkkiin meuruten kuin kaukainen
karjalauma marskimaalla. Se saattoi olla lähenevän myrskyn enne, mutta
myös laantuneen jälkisoitto.
Rannalla, jota vesi nuoleksi pitkinä, valkeina kielekkeinä, seisoi
muutamia miehiä.
He tuijottivat kaikki yhteen kohti ja näyttivät syventyneen jonkun
esineen tarkastamiseen.
Astuin luokse ja tervehdin. He vastasivat lyhyesti tervehdykseeni ja
jatkoivat arvelujansa.
»Kuollut se kai on», virkkoi luotsi Ole Kristoffersen painellen lyhyen
piippunsa sisällystä sormellaan.
»Se on vielä nuori mies», huomautti kalastaja Sören Kappelborg. —
»Sillä taitaa olla ihan uudet saappaat?» tuumi Jens Taneren itsekseen
pureskellen miettiväisenä mälliänsä. — »Se näyttää ruotsalaiselta»,
virkahti puheen lopuksi Hans Lauritsen ja kahlasi muutamia askelia
veteen tuodakseen esineen maalle.
Nämä Skagenin miehet olivat vanhoja tuttujani.
Esine oli rantaan ajautunut ruumis, nimetön ja koditon tuntematon,
jolla ei ollut yllään monta vaatekappaletta.
Väkeä tuli lisää. Tuntematon kannettiin pois, ja ruumiinkatselmus
pantiin toimeen. Rantavouti ja tohtorikin tulivat paikalle. Tuntematon
ei näyttänyt kauan maanneen vedessä. Hänellä oli nuorekkaat, miltei
miellyttävät kasvot. Otsassa oli suuri kuhmu.
»Onko hän kuollut äkkiä?» kysyin minä osaaottavasti.
»Hm — ettäkö äkkiä —?» murahti rantavouti kääntäen ruumiin toiselle
kyljelle. »Vaatteina mitä lie ryysyjä...»
Eräs toinen arveli, että mies oli saanut ohimoonsa iskun ja sen
johdosta suistunut laivasta mereen.
Lääkäri aukaisi virallisesti vainajan silmäluomet ja paineli
silmämunaa. Hän muistutti minusta pikkupoikia, jotka leikkivät suurilla
turskanpäillä.
»Olipa tässäkin muka syytä juoksuttaa minua tänne. Näkeehän jokainen,
että mies on kuollut kuin kivi.»
Sen pituinen se ruumispuhe, minkä vainaja sai osakseen.
Tämä tapaus osoitti minulle, kuinka mutkattomasti tällaiset asiat
Skagenilla toimitetaan. Kaikki ovat Herralle kuoleman velkaa. Tänään se
voi tavata sinut, huomenna minut, ja siksi on parasta olla sitä kovin
paljon ajattelematta.
Kun toisella kertaa tapasin skagenilaiset tuttuni, puuttui yksi heistä,
Hans Lauritsen.
»Minne Hans on joutunut?» kysyin.
Luotsi Ole Kristoffersen paineli tapansa mukaan piipunpesän sisällystä
alemmaksi ja teki varsipuolella merkitsevän liikkeen merelle päin.
»Niinkö!» sanoin minä. »Sinnekö on jäänyt?»
»Hän on turskain tykönä, jotka syövät lihat hänen luistansa», vastasi
luotsi ja pyysi tulitikkua.
»Miten se kävi?» kysyin.
»Viime syksynä se tapahtui, kun olimme kuutolia ulkona. [Kuutto =
pienehkö purjealus, jota käytetään rannikkoliikenteessä.] Aalto
pyyhkäisi hänet kannelta, ja me muut kolme makasimme kolmisenkymmentä
tuntia kuuton pohjalla mullin-mallin. Ettekö ole kuullut sitä juttua?»
En ollut, ja hän kertoi pyynnöstäni sen.
»Niinkuin sanottu — ja luulin, että olitte jo itse siitä kuullut
tai lukenut — teimme silloin kuutolla pienen matkan. Viime vuonna
päiväntasauksen aikaan, syyskuun 27:ntenä, aikaisin aamulla huomasimme
kuuton, jolla oli hätälippu mastossa. Oli juuri siksi valoisa, että
saatoimme nähdä, miten se siellä myllersi; sillä hietasärkän edustalla
kävi jo ankara aallokko, vaikkei oikeata myrskyä vielä ollutkaan.
’Kova matka noin pienelle kuntoile’, sanoin minä Sören Kappelborgille,
joka seisoi aivan vieressäni. ’Mitähän sillä on lastina?’
’Se on eri asia’, sanoi Sören. ’Mutta siellä on jotain hullusti;
näetkö, että lippu on puolimastossa?’
’Niinpä näkyy. Onkohan laivuri pudonnut mereen? Mutta olisihan silti
hauska tietää mitä siinä on.’
’Olisipa niinkin’, vastasi Sören. ’Minä soudan Jens Tanerenin kanssa
sinne kuulemaan miten asiat ovat.’
Hän ja Jens ja muutamat muut ottivat veneen ja soutivat sinne. Me
näimme, että he ankkuroivat kuuton ja käänsivät sen päin tuulta. Sitten
he palasivat laivurin ja hänen matruusinsa kanssa maalle.